Koulussa.
Riko oli kohta yhdeksän vanha ja kaksi talvea oli hän jo käynyt koulua;
kesällä vuoristossa tietystikään ei sellaista pidetty. Silloin
opettajakin viljeli peltoaan ja teki heinää, niinkuin kaikki muut; ei
silloin kukaan ennättänyt kouluun. Mutta ei Rikon silti ollut ikävä;
hän osasi huvitella omalla tavallaan. Kun hän aamuisin oli asettunut
kynnykselle, seisoi hän siinä liikahtamatta ja katseli haaveilevin
silmin eteensä. Näin voi hän seisoa tuntikausia, jos ei vain
vastapäisen mökin ovi avautunut ja kynnykselle ilmestynyt pieni tyttö,
joka naurusuin katseli poikaa. Silloin Riko heti juoksi poikki tien;
lapsille oli taas karttunut paljon puhelemista eilis-illasta, jolloin
he viimeksi tapasivat toisensa ennenkuin Stineliä huudettiin tupaan.
Tytön nimi oli näet Stineli ja hän oli juuri Rikon ikäinen. He olivat
yhdessä alkaneet koulunkäyntinsä ja olivat samalla luokalla. Sitä
ennenkin he olivat aina olleet yhdessä, sillä heidän kotiensa
välillähän oli vain kaitainen tie; ja he olivat erittäin hyviä ystäviä.
Rikolla olikin vain tämä ainoa ystävä, sillä poikien joukossa ei
hänellä ollut ketään ystävää. Kun pojat antoivat toisilleen selkään ja
vieriskelivät maassa ja asettuivat päälleen seisomaan, silloin Riko
läksi pois eikä edes katsonut taakseen. Mutta kun pojat huusivat:
"Annetaanpas nyt kerran Rikolle selkään", silloin hän jäi seisomaan,
ojensihe suoraksi eikä tehnyt niin mitään; katsoi vain mustine
silmineen heitä niin oudosti, ettei kukaan koskenut häneen.
Mutta Stinelin seurassa oli hänen hyvä olla. Tytöllä oli niin hauska
pystynenä ja sen yläpuolella kaksi ruskeata silmää, jotka aina
nauroivat, ja pään ympärille oli kierretty kaksi paksua, ruskeata
palmikkoa, jotka aina näyttivät hyvin siisteiltä, sillä Stineli oli
toimekas tyttö, joka osasi hoitaa ulkoasuaan; hän kävikin joka päivä
hyvää koulua. Eihän Stineli vielä ollut edes yhdeksän vuotias, mutta
hän oli vanhin tytär ja hänen piti kaikessa olla äitinsä apuna, ja
kotona oli paljon työtä. Sillä Stineliä nuorempia lapsia oli koko
joukko: Trudi ja Sami ja Peterli ja Ursli ja Anna-Deteli ja Kunsli ja
viimeisenä vielä kastamaton pienokainen. Yhtä mittaa huudettiin
Stineliä joka puolelta, ja hän oli sentähden oppinut niin sukkelaksi,
että kaikki työ sujui häneltä kuin itsestään. Aina hän ennätti saada
lapsille kolme sukkaa ja kaksi kenkää jalkaan vedetyiksi ja kiinni
sidotuiksi, ennenkuin Trudi sai hänen autettavansa pienokaisen jalat
edes oikeaan asentoon. Ja juuri kun pienokaiset tuvasta ja äiti
kyökistä kilvan huusivat Stineliä apuun, alkoi isäkin tallista huudella
ja Stinelin oli autettava häntäkin. Isältä oli milloin lakki hävinnyt,
milloin piiska sotkeutunut, ja tyttö löysi lakin heti paikalla, sillä
se oli tavallisesti rehulaatikon päällä, ja hänen notkeat sormensa
saivat piiskan siimat pian selvitetyiksi. Näin sai Stineli yhtä mittaa
juosta ja toimia; mutta sitä tehdessä hän oli aina iloinen ja hilpeä.
Talvella hän iloitsi koulunkäynnistään, sillä silloin hän sai kulkea
kouluun ja sieltä kotiin Rikon seurassa, ja välitunneillakin
he saivat aina olla yhdessä. Kesällä taas hän iloitsi ihanoista
sunnuntai-iltapäivistä, jolloin hän pääsi ulos. Silloin hän lähti
huvittelemaan Rikon kanssa, joka jo kauan oli odotellut oven edustalla.
Käsi kädessä he juoksivat suuren niityn poikki metsäiselle kukkulalle,
joka saaren tavoin pistäysi kauas järveen. Ylhäälle päästyään he
istahtivat petäjien juurelle, ja katselivat vihertävän järven
syvyyteen. Paljon oli heillä toisilleen juteltavaa ja paljon
kyseltävää, ja niin hauskaa oli, että Stineli kaiken viikkoa iloitsi
sitä muistellessaan; sillä ainahan oli uusi sunnuntai odotettavissa.
Mutta mökissä asui vielä eräs henkilö, joka myöskin tuon tuostakin
huusi Stineliä luoksensa, nimittäin vanha mummu. Mutta mummu ei
huutanut Stineliä saadakseen hänkin tytöltä apua, vaan antaakseen
hänelle pienen rahan tai mitä muuta hyvää hänellä sattui olemaan; sillä
Stineli oli mummun silmäterä, ja tämä huomasi paremmin kuin kukaan muu,
kuinka paljon työtä lapsen täytyi tehdä, vaikka hän oli noin nuori,
paljon enemmän kuin useimpain muiden lasten. Sentähden mummu mielellään
antoi tytölle pieniä rahoja, jotta hänkin, niinkuin muut lapset, saisi
ostaa itselleen markkinoilta punaisen nauhanpätkän, neulakotelon tai
muuta mieleistään. Rikollekin oli mummu aina hyvä ja salli mielellään,
että lapset seurustelivat keskenään. Monesti hän piti huolta siitä,
että Stineli sai viipyä Rikon kanssa ulkona vähän pitempään.
Kesä-iltoina istui mummu aina pölkyllä oven ulkopuolella, ja usein
seisoivat Stineli ja Riko hänen vieressään ja vanhus kertoi heille
jotain hauskaa. Kun sitte pienen tornin rukouskello soi, sanoi mummu:
"Nyt on jokaisen rukoiltava 'Isä meidän'. Älkää, lapset, milloinkaan
unohtako sitä, että iltaisin on aina rukoiltava tämä rukous. Juuri
sitävartenhan iltaisin soitetaan kelloa, että muistaisimme rukoilla."
"Ja nähkääs, lapset", sanoi mummu tuon tuostakin uudestaan, "minä olen
elänyt kauan ja nähnyt paljon, mutta en tunne ketään, joka ei joskus
eläissään olisi tarvinnut 'Isä meidän' rukousta; sitävastoin olen
tuntenut monta, jotka hädän hetkenä ovat tuskaa täynnä etsineet, mutta
eivät enää ole löytäneet sitä". Silloin seisoivat Stineli ja Riko
hartaina, ja jokainen saneli hiljaa "Isä meidän" rukouksensa.
Nyt oli toukokuu, ja koulussa käytiin vielä; mutta kauan tuota ei enää
voinut kestää, sillä maa jo viheriöi puiden juurilla ja suuret alat oli
lumesta vapaina päivinä. Riko oli jo kauan seisonut mietteissään oven
edustalla. Tuon tuostakin hän katsoi eikö vastapäinen ovi jo avautuisi.
Nyt se aukeni, ja Stineli juoksi ulos.
"Joko olet kauan seisonut tuossa? Ja joko taas olet tuumaillut, Riko?"
huusi hän nauraen. "Näetkös, nyt on vielä varhaista ja voimme siis
kävellä hiljalleen."
Nyt he ottivat toisiaan kädestä ja alkoivat kulkea kouluun.
"Vieläkö sinä aina ajattelet tuota järveä?" kysyi Stineli kävellessä.
"Tietysti", vakuutti Riko vakavan näköisenä, "ja usein näen siitä unta.
Näen suuria, punaisia kukkasia ja kauempana sinerviä vuoria."
"Oi, ei unista ole mihinkään", sanoi Stineli vilkkaasti. "Minäkin
kerran näin unissani, että Peterli kiipesi yksin kaikkein korkeimman
hongan latvaan ja istui ylimmälle oksalle; mutta sitte hän muuttui
linnuksi ja huusi sieltä: 'Stineli, vedä sukka jalkaani'. Siitä näet,
ettei uniin ole luottamista."
Riko alkoi vakavasti tuumailla asiaa; ehkä hänen unensa sittenkin
olivat tosia, koska hän unissaan näki samaa, mitä valveilla alituisesti
mietti.
Mutta nyt he lähestyivät koulua, ja sen edustalla melusi jo suuri
lapsijoukko. Kaikki lähtivät sitte sisään, ja kohta tuli opettajakin,
Tämä oli vanha mies, jolla oli ohut, harmaa tukka; siliä hän oli ollut
opettajana niin kauhean kauan, että hiukset olivat ennättäneet
harmaantua ja pudota pois. Nyt hän ryhtyi ankaraan tavaus- ja
luku-opetukseen, sitte seurasi kertomataulu ja viimeiseksi laulua.
Silloin haki opettaja vanhan viulunsa, viritti sen, ja nyt alkoivat
kaikki täyttä kurkkua lautaa:
"Hoi, lampahat pienet,
pois vuorelta vaan",
ja opettaja säesti viulullaan.
Mutta nyt katsoi Riko niin tarkkaan viulua ja opettajan sormia, kun ne
koskettelivat sen kieliä, että laulu häneltä tykkänään unohtui eikä hän
päästänyt enää ääntäkään. Samassa aleni koko laulukunnan laulu puoli
ääniaskelta ja viulunkin soitto kuului epävarmalta; siitä laulu aleni
yhä enemmän ja ties kuinka paljon se olisikaan vielä alentunut -- mutta
nyt viskasi opettaja viulun pöydälle ja huusi vihaisena: "Onpa tämäkin
laulua! Senkin hurjat huutajat! Jospa vain tietäisin, kuka teistä
laulaa noin väärin ja hämmentää koko laulun!"
Silloin sanoi pieni poika, joka istui Rikon vieressä: "Minäpä tiedän
miksi näin kävi. Laulu käy aina huonosti, kun Riko lakkaa laulamasta."
Opettajakin oli pannut merkille, että viulu aina soi parhaiten, kun
Riko lauloi kovalla äänellä.
"Riko, Riko, mitä kuulenkaan", sanoi hän vakavasti ja kääntyi pojan
puoleen. "Olethan sinä tavallisesti tarkkaavainen poika, mutta nyt
näet, että huolimattomuus on paha vika. Yksi ainoa epätarkka oppilas
voi turmella koko laulun. Nyt alamme uudestaan ja koeta nyt parastasi,
Riko."
Nyt lauloi Riko kovalla, kirkkaalla äänellä ja viulu säesti somasti ja
lapset lauloivat mukana kaikin voimin, niin että sitä lopulta oli
varsin kaunista kuulla. Silloin oli opettaja tyytyväinen, hykersi
käsiään, kosketteli jousella pari kertaa voimakkaasti viulun kieliä ja
sanoi hyvillään: "Oivallinen onkin soittokone!"