Hiljaisessa talossa.
Ylä-Engadinissa, Malojaan vievän tien varrella on yksinäinen, pieni,
Sils-niminen kylä. Kun sen kohdalla poiketaan tieltä kedon poikki
mennen, tullaan aivan vuorten juurelle pieneen paikkaan, jota sanotaan
Sils-Mariaksi. Hiukan erillään, keskellä ketoa, seisoi kaksi mökkiä
vastakkain. Kummassakin oli ikivanhat, puiset ovet ja hyvin pienet
ikkunat syvällä kiviseinissä. Toiseen niistä liittyi pienoinen
kasvitarha, jossa kasvoi vihanneksia ja sitä paitsi neljä kukkivaa
pensastakin; mutta nämä näyttivät laihoilta ja hinteliltä samaten kuin
muutkin kasvit. Toiseen ei kuulunut muuta kuin sivuseinustalla pieni
koppeli, josta kaksi kanaa asteli ulos ja sisään. Tämä mökki oli vielä
tuota toista melkoista pienempi ja sen puuovi vanhuuttaan aivan
mustaksi painunut.
Jok'ainoa aamu aivan samaan aikaan astui tästä ovesta suuri mies, jonka
oli pakko kumartua päästäkseen ulos. Suurella miehellä oli kiiltävän
musta tukka, mustat silmät, ja heti hienopiirteisestä nenästä lähtien
alkoi niin tuuhea, musta parta, ettei kasvoista paljon muuta näkynyt
kuin valkoiset hampaat, jotka parran seasta välkähtelivät, kun mies
joskus puhui; mutta hän puhui ani harvoin. Kaikki silseläiset tunsivat
hänet; kukaan ei kuitenkaan maininnut häntä nimeltä, vaan kaikki
sanoivat häntä "Italialaiseksi". Hän läksi tavallisesti astumaan pitkin
kaitaista polkua Silseä kohti ja sieltä sitten ylöspäin Malojaan.
Malojassa tehtiin paljon maanteitä, ja siellä "Italialainenkin" oli
työssä. Mutta toisinaan hän ei lähtenytkään ylöspäin, vaan kääntyi St.
Mauritzin kylpypaikkaan vievälle tielle. Siellä usein rakennettiin
taloja, ja niin hänkin taas sai työtä. Hän viipyi siellä koko päivän ja
palasi mökillensä vasta illalla.
Kun mies aamuisin astui mökkinsä ovesta, seurasi häntä tavallisesti
pieni poika. Hänen mentyään asettui tämä kynnykselle seisomaan ja
seurasi suurine, mustine silmineen isänsä kulkua; tai oikeastaan ei
kukaan voinut sanoa mitä hän siinä katseli. Nuo mustat silmät näyttivät
katsovan ohi kaiken sen, mikä oli nähtävissä, johonkin, mitä ei kukaan
muu voinut nähdä.
Monesti sunnuntai-iltapuolin tulivat molemmat mökistä ja läksivät
yhdessä kulkemaan ylöspäin vievää tietä. Kun he noin astelivat
rinnakkain, huomasi selvästi kuinka yhdennäköisiä he olivat; poika oli
ihan kuin isästä pienennetty. Mustaa partaa hänellä tietystikään ei
ollut, mutta sen sijaan pistivät näkyviin kapeat, kalpeat kasvot,
kaunismuotoinen nenä ja niin surumielinen suu kuin ei se laisinkaan
osaisi nauraa. Isästä sitä ei voinut parran takia erottaa.
Kun molemmat näin kulkivat rinnakkain, eivät he sanoneet toisilleen
sanaakaan. Enimmäkseen isä hyräili hiljaa jotain säveltä; toisinaan
taas hän lauloi kovempaa, ja pikku poika kuunteli aina tarkoin. Jos
sunnuntaisin satoi, istui isä kotimökissään penkillä ikkunan edessä ja
pikku poika hänen vieressään, mutta eivät he nytkään puhelleet
keskenään. Isä veti esille huuliharpun ja soitteli sillä säveleen
toisensa jälkeen, ja poika kuunteli hartaasti. Toisinaan otti isä
kamman, tai lehden puusta, ja pani ne soimaan, tai leikkasi hän
puupalikasta jonkinmoisen pillin, jolla soitteli. Sitä esinettä tuskin
tuntui olevan, josta hän ei olisi saanut ääntä. Mutta kerran hän toi
kotiin viulun, johon poika ihastui niin, ettei koskaan voinut sitä
unohtaa. Isä oli soittanut sillä monta sävelmää ja laulua ja pikku
poika ei ollut ainoastaan kuunnellut, vaan myöskin liikahtamatta
katsellut. Ja kun isä oli pannut pois viulun, oli poika ottanut sen ja
hiljaa koettanut miten sillä saadaan säveleitä syntymään. Luultavasti
ei soittaminen käynyt varsin huonosti, sillä isä oli nauranut ja
sanonut: "Tulepas tänne!" Ja isä oli pannut vasemman kätensä suuret
sormet pojan pienien sormien päälle ja omalla oikealla kädellään
tarttunut pojan oikeaan käteen ja siten kuljettanut jousta, ja niin he
olivat kauan soittaneet kaikellaisia säveleitä.
Seuraavana päivänä isän poissa-ollessa oli poika yhtä mittaa koettanut
soittaa viulua, kunnes hän vihdoinkin sai siitä oikean säveleen. Mutta
sitte viulu hävisi eikä myöhemmin enää tullut näkyviin. Toisinaan, kun
he sittemmin istuivat yhdessä, oli isä ruvennut laulamaan, ensin hiljaa
hyräillen, mutta sitte yhä selvemmin. Silloin lauloi poika mukana, ja
kun hän ei oikein osannut sanoja, lauloi hän vain säveleen. Isä, näet,
lauloi aina italiankielellä, ja poika kyllä ymmärsi siitä paljon, mutta
ei oikein osannut laulaa sitä. Yhden laulun hän osasi kaikkia muita
paremmin. Se oli pitkä, rattoisa kertomaruno, jonka isä satoja kertoja
oli laulanut, ja se alkoi näin:
"Una sera
In Peschiera --"
Sen sävel oli vienosti surumielinen ja miellytti poikaa suuresti,
jonkatähden hän aina iloisesti ja hartaasti lauloi sitä. Ja kauniilta
se kuuluikin, sillä pojalla oli heleä, puhdas ääni, joka suli kauniisti
isän voimakkaaseen bassoon. Aina kun tämä laulu oli lopussa, taputti
isä ystävällisesti poikaa olkapäähän ja sanoi: "Bene, Enrico, va bene!"
Isä yksin sanoi poikaa Enricoksi, muut kaikki vain "Rikoksi".
Talossa oli myöskin täti, joka paikkaili ja keitti ja piti kaikki
järjestyksessä. Talvella hän istui kehräämässä uunin luona, ja Rikon
täytyi silloin aina tarkoin tuumailla miten olla kuin eleä; sillä niin
pian kun hän aukaisi oven, sanoi täti: "Jätäpäs kerrankin ovi rauhaan,
tupahan tulee ihan kylmäksi." Riko oli niihin aikoihin pitkät ajat
kahdenkesken tädin kanssa. Isä oli näet työssä laaksossa ja yhtä mittaa
monet viikot poissa kotoa.