lehtimetsä helakkana eroaa tummista havupartaisista kuusista. Mutta
pohjan puolella on vuori niin jyrkkä, ettei pieninkään pensas pysty
siinä juurtumaan. Se on mustan-, synkän- ja hirveännäköistä.
Ei edes lumikaan voi tarttua paljaaseen äkkijyrkkään kallionseinään
-- yhtä uhkaavan synkkänä on se niin talvis- kuin kesä-aikanakin.
Ja kun syys-iltoina myrsky hyökkää järkkymätöntä, mustanharmaata
muuria vastaan, silloin kuuluu kallionrotkoista huokailemista ja
vaikeroimista ikäänkuin nälkäisen susilauman ulvontaa. Se, joka
sellaisena iltana eksyy Yötunturille, se ei enää koskaan tule kotiin.
Sillä ikäänkuin noitataidolla vetää häntä äkkijyrkänne luokseen ...
hän liukastuu ... kaatuu ja murskaantuu alla oleviin kallionsärmiin.
"Vuorenpeikko vaatii omiansa", sanoo uudisasukas.
* * * * *
Jo aikaiseen syksyllä, ennenkun Sjula Niilonpoika oli alkanut tehdä
lähtöä kesäisiltä olinpaikoiltaan korkeimmilla tuntureilla, oli
hauelle sattunut pahoja enteitä. Ja hän ikäänkuin tunsi povessaan,
että jotain onnetonta oli tapahtuva.
Voiko hän astua kolmeakaan askelta metsään, ennenkun naali juoksi
poikki polun juuri hänen edessään? Eivätkö koirat olleet ulisseet ja
pitäneet pahaa ääntä öisin, ja eikö jok'ikisellä uusikuulla ollut
ollut tähtensä juuri allaan?
Sjulalla oli kyllin syytä olla surumielin.
Olihan kevät ollut pitkä ja kolkko, niin että poronvasikat olivat
joukottani paleltuneet kuoliaiksi; -- tuli sitten vihdoin viimeinkin
kesä, mutta se tuli sitä kuumempi. Porot kärsivät sanomattomasti
kuumuudesta, ja paarmat kiusasivat niitä yhä pahemmin, niin että ne
laihtuivat ja sairastuivat. Ja nyt. kesämyöhällä, olivat sudet päälle
päätteeksi näyttäytyneet ja ahma oli laatinut oikein isot tappajaiset
-- 20 poroa yhtenä ainoana yönä. Semmoinen ottaa lappalaista koville.
Mutta ei se se ollut, joka Sjulaa enimmin suretti. Sillä Sjula oli
rikas eikä yksi katovuosi voinut hänestä niinkään köyhää tehdä...
Mutta Anna-Riitta, hänen eukkonsa oli kipeänä, ja se oli pahempaa.
Koko kesän oli hän ollut harvasanainen ja kummallinen... Kyllä sen
huomasi, että hän oli kivuloinen, vaikkei hän tahtonut mitään sanoa...
Koiran-ulvonta öisin ei hyvää ennusta.
Nyt näytti kumminkin Anna-Riitta olevan paranemaan päin, ja
kunhan vaan tunturivuorilta päästäisiin niin kyllä sudet ja ahmat
jättäisivät porot rauhaan, ajatteli Sjula. -- Kyllähän voisi
syntyä vastuksia porojen hoitamisessa ensi aikoina niin kauvan kun
Anna-Riitta ei mihinkään kyennyt, mutta Pikku-Riitta oli kai auttava
hänen sijastaan. Hän oli, Jumalan kiitos, terve ja reipas.
Pikku-Riitta, niin -- hän oli Sjulan silmäterä. Jos hän vaan voi
seurata häntä metsään tai tunturille, ei hän koskaan tuntenut ikävää
tai väsymystä. -- Ja jos joskus tapahtui, että väsymys oli hänet
yllättämäisillään, niin hävisi se tuntumattomiin niin pian kun hän
kuuli Pikku-Riitan joluamisen.
Kun hän vaan jolusi, silloin nostivat palkivat porot päitään ja
katsoivat häneen päin, ja Sjula, tuo vanha lappalais-ukko, hänen
isänsä, hän unhotti sekä sudet että ahmat ja paarmat ja kaiken muun
kurjuuden kuullessaan nuo tuudittelevat, houkuttelevat äänet. Usein
jolusi Pikku-Riitta vaan säveleitä, mutta Sjula ymmärsi joluamisen
kaikissa tapauksissa.
Hänellä oli muuten hänelläkin tapana laulaa. Mutta se oli aivan
toista kumminkin. Hän lauloi suden ajosta, jolloin hän oli tappanut
hukan -- pistänyt hänet keihäällä -- ja sitten saanut rahoja, monta
kaunista kiiluvata, poronvarkaan nahasta. Ja kuinka hän oli kohdannut
karhun rämeikössä ilman muuta asetta kuin kirves ja puukko vyöllä,
joilla voi itseään puolustaa, muttei sittenkään väistänyt, vaan piti
puoliaan kunnes "sammalkäpälän" täytyi antautua.
Sellaisessa tilaisuudessa oli Pikku-Riitan vuoro kuunnella,
kiihkosta ja ihastuksesta vavisten -- silmät loistivat ja suu oli
puoliavoimia...
"Oh -- isä oli aika poika!"
"Niin -- olinhan minä", oli Sjulan tapana vastata. "Mutta nyt vanha
ja huono. -- Kelpaan kohta vaan kodassa istuakseni luita Anna-Riitan
kanssa järsiäkseni. Hän oli kelpo neito hänkin -- mutta ei meistä
kummastakaan ole mihinkään". -- Ei toista oli ollut hänen nuorra
ollessaan!
Ja niin tuli hän taaskin kertoneeksi Anna-Riitasta ja miten hän
vastoin vanhempainsa tahtoa ja vanhaa tapaa oli ottanut hänet
vaimokseen, vaikka hän olikin vaan köyhä paimentyttö, jolla tuskin
oli ainoata poroakaan. Ja kuitenkin oli kaikki hänelle niin hyvin
onnistunut, niin että sekä ruotsalaiset että lappalaiset kutsuivat
häntä Rikas Sjulaksi.
Nämät viimeiset onnettomuudet olivat vaan Herran koettelemusta.
"Ei auringonpaistekaan aina, hyödyksi ole", sanoi hän itseään ja
Anna-Riittaa lohduttaakseen silloin kun synkimmiltään näytti.
* * * * *
Sjula oli muuttanut alas tuntureilta, mutta se ei näyttänyt auttavan.
Talvi tuli myrskyinen ja kylmä ankaroine lumisateineen eikä sudet
tahtoneet jättää porolaumoja rauhaan. Isoin parvin kiertelivät ne
ympäristössä -- ja siinä oli vahtimista niin öin kuin päivinkin.
Mutta siitä ei ollut paljon apua, sillä hukka piti varansa paremmin
kuin valppainkin koira, ja niin pian kun poro erosi laumasta, oli
susi heti sen kimpussa ja söi suuhunsa. -- Ja sitten löysi Sjula tai
Riitta vaan veripilkkuja lumessa ja muutamia nahka- ja lihariekaleita
-- sen pituinen se.
Sjula kulki kumarassa ja ääneti metsässä, ja siitä oli kotvan
aikaa kun Pikku-Riitta viimeksi jolusi. Heistä tuntui kuin olisi
onnettomuus heitä tuholla uhannut ja niinkuin sen vastustaminen olisi
ollut turhaa vaivaa.
Niin tuli joulu, mutta ei lian voinut olla kysymystäkään siitä,
että Sjula, Anna-Riitta tai Pikku-Riitta olisi voinut kirkolle
lähteä. Sillä sehän olisi merkinnyt häviöön joutumista. Sudet olivat
nyt tavallista julkeampia -- niin tapahtuipa vähää ennen joulua,
että eräskin hyökkäsi kotaan. Mutta semmoinen tungettelevaisuus
tuli kalliiksi, sillä Anna-Riitta ei vitkastellut antaessaan
hänelle pettusurvimella sellaisen iskun selkään, että se jäi istua
kököttämään...
Pikku-Riitta oli viime aikoina kokenut kovaa, mutta juuri
joulu-iltana oli Anna-Riitta mielestään niin reipas, että jaksoi olla
Pikku-Riitan sijasta paimenessa, niin että tämä saisi levätä.
Kyllähän Anna-Riitan päätä niin kummasti huimasi ja rintaa painoi,
kun hän pääsi kodasta ja alkoi juosta metsään päin, mutta kun hän
matkan päässä kuuli poronkulkusten kilinän ja koirien iloista
haukuntaa ja Sjulan ja hänen paimenrenkiensä huutoa ja hoilaamista,
silloin tunsi hän äkkiä itsensä niin nuoreksi ja voimakkaaksi, ettei
melkein voinut olla iloisesti joluamatta.
Ja sitten hän tahtoi karsia jäkäliä poroille, mutta juuri kun hän
oli sauvaa kohottamaisillaan, tunsi hän miten jokin hänen sisussaan
ratkesi -- hänen silmiään huimasi ja hän luuhistui suksilleen. Kun
Sjula ehti paikalle, makasi hän kalpeana ja liikkumattomana hangella.
Oi Herra Jubmel! Anna-Britta jabmet! Anna-Britta! Akka mien! Attje
mien, jukko leh almesne. Ailesen schaddes to nabma; båtes to riike
-- schaddes to situd [Herra Jumala! A-B kuolee! Vaimoni! Isä meidän,
joka olet taivaassa, j.n.e.] -- Sjula itki...
Sjula ja hänen paimenrenkinsä kantoivat Anna-Riitan kotaan. Sinä yönä
istuivat Sjula ja Pikku-Riitta Anna-Riitan vuoteen ääressä -- rengit
saivat hoitaa poroja miten parhaiten taisivat.
Sjula istui kyyryssä selin vuoteen jalko-päässä: hän huiskutteli
ruumistaan sinne tänne ja kyynelet uursivat juomuja vanhaan likaiseen
lappalaisnaamaan.
Pääty-puolella istui Pikku-Riitta. Hän oli melkein tunnoton -- oli
kokenut kovaa viime aikoina, valvonut ja tehnyt työtä ja semmoinen
rasittaa nuoria voimia -- ja nyt tuli tämä päälle päätteeksi.
"Lapsi rankkani! Lapsi rankkani", mutisi sairas. Mutta Pikku-Riitta
ei kuullut. Hän istui kuni tainnuksissa. Tuntui aivan samaten
kuin silloin kun hän oli eksynyt Ortesoiwen tunturille ja oli
paleltua lumikinokseen. -- Hän vajosi niin syvälle johonkin isoon,
valkoiseen... -- Hänen oli niin hivelevän pehmoista ja lämmintä
ollakseen... -- olihan taas kesä... Aurinko on korkealla ... paistaa
viidakkoon ja rämeelle, missä porot palkivat... Kulkuset kilisevät,
tiuvut soivat... Sehän kummalliselta kuuluu! Ei -- nyt ne vaikenevat
-- on niin äänetöntä, niin äänetöntä! Mutta sitten sävelet taas
palajavat kaukaa, hyvin kaukaa, hiljaa kuni kuiskaus -- nyt tuli yksi
lisää -- vielä yksi... lähemmä ja yhä lähemmä...
Ja sävelet yhä paisuivat ja kävivät yhä korkeammiksi ja valtavammiksi
-- piu -- pau -- piu -- pau.
Nyt ne eivät lähteneetkään enää pienistä porontiukusista, vaan
isoista kirkonkelloista, jotka soivat tasaiseen tahtiin -- juuri niin
kuin hän oli kuullut niiden toissa juhannuksena soivan kun hän oli
kirkolla. Piu -- pau -- piu -- pau... Valtavammin ja valtavammin ne
soivat, kunnes siitä syntyi epäselvä sohina, huumaava kohina; korvat
pauhasivat ja jyskyttivät. -- Mutta sitten eroitti hän sekasorrossa
kaukaisen huudon -- sitten vielä yhden -- ja sitten kiljahtavan
äkäisen kirkunan...
"Susi! Susi!"
Kohinaa ja rusketta, tuhansien sorkkien napsetta, huutoa ja
kirkumista kuului ulkoa. Susilauma oli hiipinyt porojen keskeen ja
nyt pakenivat porot hurjaa vauhtia eri tahoille. Sjula oli myös
kuullut huudon, mutta liian myöhään. Hän töytäsi ulos koettaakseen
ehkäistä hurjaa pakenemista, mutta turhaan. Sillä koota poroja, jotka
tietävät suden olevan läheisyydessä, siihen eivät ihmisvoimat riitä.
Molemmat poronhoitajat tekivät parastaan -- Sjula itse teki koko
yön työtä kuin mielipuoli kokiessaan hajaantunutta porolaumaa
koota. Mutta, kun aamu koitti ei Sjula Niilonpoika enää ollutkaan
Rikas-Sjula. Hänen isosta karjastaan ei ollut kuin vaan neljäsosa
tähteenä -- muut olivat hajalla ja tapettuina.
Menehtymäisillään väsymyksestä heittäysi Sjula lumikinokseen -- hän
ei nyt jaksanut kiidättää kodalle, kotiin.
Mutta sitten hän hyökkäsi pystyyn.
Saatanan susi! -- Muttei vielä niin hätää ole!
En minä vielä o'o köyhä-Sjula. Viel' elää Anna-Riitta, ja viel' elää
Pikku-Riitta ja minä ja...!
Sitten hän uudelleen vaipui kinokseen
* * * * *
Kun Sjula heräsi, oli päivää jo paljon kulunut.
Kyyryssä selin ja horjuvin polvin kiidätti hän kotiin. -- Nyt
vasta hän muisti miltä kodassa näytti kun hän läksi ulos. -- Hänen
rintaansa ahdisti...
Ajatteles jos...!
Ei, hän ei uskaltanut ajatustaan jatkaa. Ei, ei Jumala voinut olla
niin kova, että hän olisi ottanut Anna-Riitan häneltä samalla kuin
hänen rikkautensa... Ei hän ollut kuollut...
Mutta Pikku-Riitta oli ollut niin kummallisen näköinen; -- ei kai
hänkin nyt sairastune. -- Eikö mitä -- hän kai vaan oli väsynyt --
tyttö raukka oli viime aikoina kokenut kovaa -- ei hänen laitansa
kumminkaan ollut vaarallinen. -- Ja niin ponnisti hän taas
eteenpäin...
Nyt hän oli melkein perillä. -- Tuolla notkossa kuumotti jo kota
kuuraisten pensaitten lomitse; -- mutta sepä kuin maa! Savu ei
tuprunnut niinkuin tavallisesti lakeisesta -- mahtoi olla hullusti --
Herra Jubmel avita!
Monta minuuttia ei kestänyt, ennenkun Sjula oli kodassa.
Huh -- kuinka hiljaista ja kolkkoa, siellä oli! Kylmenneen pesän
toisella puolen makasi Anna-Riitta, kalpeana ja kylmänä. -- Kuollut
-- kuollut! Ja vastapäätä makasi Pikku-Riitta, mutta hän oli sitä
punakampi ja lämpöisempi. Hengitys oli lyhyttä ja polttavan kuumaa
-- valtasuonet tykyttivät ankarasti. Sjula -- Sjula -- nyt on
onnettomuus sinut yllättänyt...!
Hän seisoi keskellä kotaa -- kumarassa ja ääneti. Ei tiennyt oikein
itsekään, näkikö hän unta vai oliko valveilla... Hänen korvansa
humisivat ja, silmiä huikasi.
Anna-Riittahan se tuossa makasi kylmänä ja hengetönnä?
Pikku-Riittahan se oli, joka siinä kuoleman kanssa kamppaili -- ja
hänhän siinä seisoi -- hän, Sjula Niilonpoika -- eikä voinut tehdä,
mitään auttaakseen?
Epätoivoisena heittäytyi hän arinan viereen. Herra Jumala! Auta
köyhää, lappalais-parkaa!
Kymmenen peninkulmaa oli nyt kaupunkiin, -- tohtorille. Kymmenen
peninkulmaa; -- kaksikymmentä peninkulmaa edes ja takaisin. Vaan
kaksikymmentä peninkulmaa! Sen verranhan hän nuoruudessaan oli
kiidättänyt yhteen vuorokauteen -- ja silloin oli susi otettava
kiinni... Mutta nyt -- nythän oli Pikku-Riitan henki kyseessä; niin
voisi hän saman kyllä vieläkin kerran tehdä vaikka olikin vanha ja
raihnainen.
Hän ei saa kuolla, Pikku-Riitta! -- Hän ei saa, ei saa...
Ja niin hän kiiruhti pois renkien luo, jotka, poroja paimensivat ja
käski toisen heistä jäämään kotaan Pikku-Riittaa hoitamaan sillä
aikaa kun hän oli poissa...
Hän pisti muutamia kuivattuja lihapalasia, tjilttaansa -- sitoi
sukset jalkaansa -- ja sitten alaspäin kohti asuttuja seutuja, --
apua hakemaan.
Herra armahtakoon sitä joka asuu erämaassa!
* * * * *
Kolmen aikaan aamusilla soitettiin tohtorin ovikelloa. Kerran --
vielä kerran -- ja sitten pitkään -- vihaisesti. Silloin vasta kuului
sisältä ärähtäen: "Kuka siellä keskellä yötä ääntä pitää?"
Sjula Niilonpoika -- hän oli rauhan rikkoja -- oli lopen väsyksissä
ja ainoastaan töin tuskin sai hän vastanneeksi:
"Oi, el' oo niin ankara. Min' oon vaan vanha lappalainen, jok' oon
kangistumaisillan'," läähätti hän.
"Jaa -- jos se vaan on lappalais-piru, niin voit odottaa huomiseksi,
ei se sen vaarallisempaa ole", murahti ääni sisältä -- ja niin
seurasi hiljaisuus... Sjula oli luuhistunut oven pieleen -- väsymys
oli hänet vallannut, -- mutta nyt hän ei enää tuntenut itseään
väsyneeksi. Raivostuneena hyökkäsi hän ovea vastaan. -- Pikku-Riitan
täytyi saada apua! Herra Jumala! Ei kai tohtori voinut antaa
Pikku-Riitan kuolla koettamatta edes häntä auttaa. Hänen kaunista
neitoaan!
Hän itki ja rukoili -- ei kukaan kuullut häntä. Turhaan kiskoi ja
raastoi hän kellonsoitinta -- turhaan kolkutti ja potki hän ovea --
sisällä oli ja jäi kaikki hiljaa.
Sjulan kurkkua tyrehdytti.
"Perkeleen ruotsalaiset! He ovat tulleettanne ja tunkeneet meidät
tieltään -- he ovat vieneet maamme ja kielemme -- meidän laitumemme
-- he ovat vieneet meiltä vanhan uskomme, vanhat jumalamme, Jumalan.
Beiwen, Ruotan ja Tjermen -- voi niitä -- niitä...
"Perkeleen ruotsalaiset!
"He ovat vieneet tunturimme, joissa hopeaa ja kultaa piilee -- he
ovat varastaneet poromme -- raiskanneet vaimojamme ja tyttäriämme --
tehneet poikamme viinajuopoiksi. Perkele heidät vieköön! Ja sitten he
meitä vihaavat ja halveksivat -- Beiwen lapsia, auringon jälkeisiä!
Kutsuvat meitä koiriksi ... ne -- ne... Varastelevia kissoja he ovat!
"Hiipivät takaapäin uhriensa niskaan ja kiusaavat, ennenkun tappavat...
"Mutta minä, Sjula Niilonpoika, en tarvitse heiltä apua kerjätä. Minun
neitoni tulee noita kurjia pakanoita ilmankin toimeen. Sjula kyllä
tietää paremmankin keinon. Ruotsalaiset pitäkööt kurjan jumalansa
omanaan, nuo pelkurimaiset matelevat pakanat! Sjula kyllä tietää,
että hänen vanhat jumalansa ovat väkevämpiä. Iso-isä, Noita-Sjula,
hän antoi Beiwelle kymmenen poroa saadakseen pitkän iän -- minä,
Sjula Niilonpoika, olen antava kaksikymmentä -- kolmekymmentä --
kaikki poroni neitoni edestä. Kyllä Sjula uhrilaulun muistaa -- oppi
sen iso-isältä..."
Ja niin alkoi hän hiljakseen laulaa kiitäessään eteenpäin:
Oi mahtavat jumalat
Pilven päälliset isännät
Taivahassa asuvaiset
Yli maailman näkijät
Lumihuippujen haltijat!
Oi mahtava Jumala,
Maailmojen hallitsija
Haltijoitten niin samaten.
Ota uhri uhrintuojan
Armoisasti, armollisna!
Saiwo olmak, syvyydessäs',
Saiwo aimon herra suuri!
Jabmieii-Akka, Ruotan vaimo
Kalman kalpea emäntä!
Ruota manalan isäntä
Ottakaatte uhrin' armoss'!
Oi mahtavat jumalat!
Beiwe, joka taivaall' loistat
Ilman kannalla ylinnä
Kuule kurjan huokaukset,
Ällös pakene minua!
Teitä huudan, teille itken,
Kuulkaa lastenne pakinaa!
* * * * *
Joustavin notkuvin polvin kiiti Sjula kotiin päin. Keli oli huono,
-- oli tuullut ja satanut lunta koko yön, ja aamupuoleen myrsky vaan
kiihtyi.
Sjula läähätti -- vanhat sääret eivät kestä niinkuin nuoren, mutta
vauhtia ei käynyt hiljentäminen. Ei, hänen täytyi päästä kotiin,
jossa hänen pikku neitonsa odotti apua ja tuskaili lieventämistä.
Pikku-Riitta -- hän ei saa kuolla...Ei - kyllä. Beiwe antaa pitkän
iän, kun Sjula antaa 20 poroa.
Ja sitten Sjula ja Riitta paimentavat poroja yhdessä, kunnes eräänä
päivänä nuori oman kansan mies, joka on liian pitkään katsonut neidon
ruskeisiin silmiin, tulee puhemiehineen ja sulhasviinoineen kodalle.
[Vanha lappalaistapa vaatii, että kosijan käydessään ensi kertaa
tyttöä tervehtimässä täytyy kestitä tulevaa appiukkoaan viinillä tai
paloviinalla. Tällä on nimenä "Puoristvine" tai "Suognodiavine".]
Silloin siitä iloiset häät, joluamiset ja tanssit syntyvät. Ja sitten
saa Sjula, lappalais-ukko asua Pikku-Riitan kodissa ja Pikku-Riitta
saa kaikki Sjulan porot.
Ja kun Sjula sitten kuolee pääsee hän manalantuville Anna-Riitan
kanssa ydinluita ja poronlihaa syömään... Niin, Anna-Riitan kanssa...
Mutta missä -- missä hän on? Sjula ei tunne seutua. Sjula on
hiihtänyt suoraan eteenpäin eikä ole huomannut minne päin sukset
ovat häntä vieneet. Lumituisku on yltynyt ja lakaissut kaikki jälet
umpeen. Eteenkö vai taaksepäin hänen on kääntyminen? Eikä vielä ole
valjennut sen vertaakaan, että hän voisi puista ilmansuunnat eroittaa!
Epätoivoissaan vajoo hän hangelle. Ja Pikku-Riitta, joka makaa kotona
ja odottaa ... odottaa!
Hän ei saa turhaan odottaa! Sjula ei saa hautautua kinokseen!
Eteenpäin! Kotiin!
Ja Sjula nousee taas, tapailee sauvojaan ja hiihtää läähättäen
edelleen. Oi, Herra Jubmel, tätä kurjuutta! Kunhan hän vaan olisi
kotona Pikku-Riitan ja Anna-Riitan luona... Niin, sehän oli totta,
Anna-Riittahan on kuollut -- ja ehken Pikku-Riitta myöskin... Anna
minun vielä pitää pikkuneitoani luonani!
Raskasta on Sjulan hiihtää ensi aluksi -- sitten se on helpompaa ja
yhä helpompaa. -- Tässä mahtanee olla aika mäki -- sukset luistavat
äänettömästi ja nopeaan. Sjula seisoo hajareisin, notkuvin polvin,
sauvat olalla -- lumi ryöppyää hänen korvissaan ja myrsky vinkuu
hänen ympärillään -- tämä on menoa tämä -- se on hyvä, sillä
Pikku-Riitta odottaa...
Yhä hurjenee vauhti. Puut lentävät suhisten ohi, nopeammin kuin
peljästyneet porot, ja lumi joka pyryää, sokaisee Sjulan melkein
tykkönään...
Herra Jumala! Nyt hän muistaa! Yötunturi --äkkijyrkänne --
vuorenpeikko! Herra Jeesus Kristus! Pelasta! Auta! Riitta!...
-- -- --
Kumealta ja hirveältä kuului kun ruumis murskaantui kallionsärmiin
äkkijyrkänteen alapuolella. Ja rotkot, joihin lumi ei voinut tarttua,
ulvoivat, vinkuivat, valittivat ja huokailivat...
* * * * *
Mutta kotona kodassa odotti Pikku-Riitta vuoteellaan.
Niilo-renki oli antanut hänelle mustaa, kahvia juoda ja poronjuustoa
karkoittaakseen kuumeen, ja nyt hän olikin paljoa parempana. Heikko
ja voimaton oli hän vielä kumminkin, niin että hänen täytyi olla
pitkällään, mutta Sjula-isä oli kuitenkin iloitseva nähdessään hänet
niin reippaana.
Sjula-isä, niin -- hän oli nyt ollut kolme vuorokautta poissa, eikä
kukaan varmasti tietänyt minne hän oli lähtenyt. Riitta oli melkein
tulemaisillaan levottomaksi. Ajatteles, jos hänelle olisi jotain
tapahtunut! Vieläkös mitä -- hän kai oli lähtenyt kaupunkiin hakemaan
lääkkeitä neidolleen...
Ja niin hän taas rupesi odottamaan...
Neljännen päivän iltana tuli Sjula kotiin. Aktsekin Apram se oli,
joka oli löytänyt hänen hengettömän ruumiinsa äkkijyrkänteen
alapuolelta ja oli ajanut sen kotiin akjassaan.
Siinä lepäsi nyt Sjula niin tyynenä ja levollisena -- kasvot eivät
olleet murskaantuneet eivätkä alas syöstessä käyneet muodottomiksi --
ainoastaan vähän verta oli suunpielissä -- muuten näytti siltä kuin
jos hän olisi vaan nukkunut.
Pikku-Riitta seisoi akjan ääressä -- hän oli kalmankalpea, vaan ei
virkkanut mitään. Hän hyräili vaan hiljaa niin kummallisen surullista
nuottia...
Ja sitten hän hiljalleen hyväili vanhoja kuihtuneita poskia, jotka
nyt olivat niin kalpeat, niin kalpeat. -- Apram ja Niilo menivät
kotaan. -- Kun he taas tulivat ulos oli Pikku-Riitta pitkällään
lumihangella akjan vieressä polttavassa kuumeessa...
* * * * *
Tämä on vaan juttu eräästä lappalaisesta.
Jo moni talvi on hintaan satanut ja monen kesän aurinko on paistanut
siitä kun tämä tapahtui, mutta yhä on Yötunturi yhtä musta ja synkkä.
Toisinaan kuulee uudisasukas talvi-iltoina selvästi, kuinka
Pikku-Riitta joluaa tuolla äkkijyrkänteen reunalla ja näkee
miten punainen lappalaispäähine vilahtaa pensaitten lomitse. --
Semmoinenhan on sulaa taikauskoa ja tyhmyyttä, mutta kun myrsky ulvoo
vuoren halkeamissa ja paasien välissä, silloin kuuluu vuoresta pahaa
ääntä.
Päivölä.
Oletko nähnyt ruskon juhannusyöllä. Päivölässä honganlatvoja
valaisevan?
Aurinko siroittelee säteitään tummanvihreitten neulasten lomitse
-- ne liukuvat sammaleisia runkoja pitkin yhä alemma, kunnes
ovat piilosilla pehmeässä sammalikossa, missä mustikanvarvut ja
vanamot tihein rykelmin kasvavat. Ja koski laulaa kaukana laulujaan
ja tuuli humisee kummallisin sävelin puiden latvoissa. On kuni
kantelet ilmassa soisivat ja kuni kirkon urkujen huminaa, ja kaukaa
Valkolammilta kuuluu kuikan pitkäveteinen valittava huuto. Mutta
vuorilta kajahtelevat äänet takaisin, niin että olet kuulevinasi
virrenveisuuta, metsässä.
Olotko nähnyt järvenselkien kaukana tummansinertävinä kimaltelevan,
miten rämeet kellertävänvihreän synkkinä leviävät lampien välissä ja
miten ympäröivät vaarat häämöittävät vaaleanpunasinervässä ilmassa?
Jos sen kaiken olet nähnyt ja kuullut, silloin olet nähnyt ja kuullut
kaiken maailman ihanuuden.
Tällä, vaaralla ovat metsänimmet eläneet. Täällä, kuuli isä ja
iso-isä heidän karjansa kellojen kilinän -- täällä näkivät he sydämen
pelosta sykähdellessä punakypäräin mättäiden ja viidakoitten lomitse
vilahtelevan. Täällä oli satujen koti ja metsänimpien asumus.
Kun lehmät olivat talven kuluttua laitumelle laskettavat astuivat he
yli siunatun teräksen -- muutoin voivat he joutua, peikkojen valtaan.
Ja paimenpojilla oli tuohitorvi selässä karhun ja teräs vyöllä
peikkojen varalta. Heidän kanssaan ei ollut yrittämistä.
Ja joka taholta ympäröi Päivölää metsä niin tiheänä, synkkänä ja
tummana. Se on salometsää niin hempeää, niin sorjaa ja nuorekasta. Se
on satujen, metsän ja auringon tyyssija -- isoisän ja isän tyyssija.
Täällä he syntyivät, täällä he elivät vapaata ihanata elämäänsä
kaukana kaiken maailman hyörinästä ja pauhusta... Hallan jättämiä
tähteitä he vaan auhdosta pellostaan talteen korjasivat, sotkivat
pettua leipään, sen he tekivät kyllä, mutta se ei käsivarsia
herpaissut eikä silmien terävyyttä tylsistänyt -- he olivat
karaistua, voimakasta sukupolvea.
Ja päiväinen oli heidän mielensä ja laulut asuivat heidän huulillaan
ja metsä oli heidän kotinaan ja heidän lietenään, se korvasi ruuan ja
vaatteet.
Sadut lyhensivät talvi-illan ja rukin hyrinä säesti raikashuulista
laulua. Ei ollut koskaan saduista puute eikä lauluistakaan. Siitä
piti kyllä metsä huolen.
Sillä auringonsäteet; jotka tulivat pitkien matkojen päästä, ne
kertoivat juttujaan hongille ja hongat kuiskuttivat aurinkoisia
satujaan ihmisten lapsille.
Kun tuli äänetöntä ja pimeiltä ympäristössä -- silloin juohtuivat
aurinkoiset sadut mieleen, He tulivat kuni itsestään -- ei kukaan
tietänyt mistä.
Tämä on iso-isän kaunein satu -- satu Päivölästä.
Oli kerran mies, joka kuljeskeli alati vaan haaveksien. Sekä
maatessaan että valveilla ollessaan näki hän unta, ja unet olivat
valoisia, ja kauniita. Mutta se mies oli onneton, sillä hän tiesi
kaiken valoisan ja kauniin olevankin vaan unta. Ja sentähden meni hän
metsään saadaksensa olla yksin.