olentoja. He asuvat sammalikossa, ja kanervikossa -- he istuvat
puitten oksilla kiikkumassa ja ovat piilosilla mättäitten välissä.
Ja siellä asuu metsänimpiä ja siellä asuu vuorenpeikkoja. Ja
metsänimmet ovat valkeita ja vuorenpeikot mustia. Metsänimmet
hallitsevat metsässä kesäöinä, kun aurinko riippuu kuni kultainen
pallo pohjoisella taivaalla hiukkasen tunturihuippuja ylempänä ja
ilma värähtelee lämpöä ja elämää. Mutta kun syksy tulee ja henkii
kosteutta, pimeyttä ja pakkasta maille ja mantereille, silloin
hiipivät peikot esiin pimeistä piilopaikoistaan -- riuhtovat lehvät
puista ja levittävät valkoisen harson yli rämeitten ja soitten. Ja
kun sitten myrsky ja rajuilma pahimmillaan pauhaavat, silloin panevat
peikot toimeen aimo kekkerit, silloin katkiavat satavuotiset puut
kuni oljenkorret ja metsän jättiläiset sortuvat juurineen maahan.
Silloin ulvovat peikot ilosta.
Mutta, kohta tulee taas kevät ja kesä ja peikot pakenevat valon
lapsia. Silloin kaikuu metsä raikasta naurua, kutsuhuutoja ja
tiukujen kilinää. Lauhkeat kesäiset tuuloset humisevat hiljaa puitten
vihannoissa, tuoksuvissa latvoissa. Siitä syntyy suloinen soitto
-- niin vienosävelinen ja puhdassointuinen, että peikot vapisevat
pelosta kaukaisissa kallionrotkoissaan.
Mutta kerran pääsivät peikot kumminkin Päivölän ainokaisiksi
herroiksi.
He viekoittelivat metsänimpien ruhtinattaren luokseen ja sulkivat
hänet pimeään vuorenrotkoon, josta he eivät luulleet hänen koskaan
pääsevän pois. Ja kun ruhtinatar oli vankina, silloin eivät haltijat
voineet puolustautua piilopaikoistaan hiipiviä peikkoja vastaan.
Mutta kun Päivölä oli joutunut heidän haltuunsa tuli siellä
synkeä ja kammottava olla. Tuli niin synkeää, että mies, joka oli
murheineen metsään mennyt, istuutui itkemään sitä synkeyttä, joka
vallitsi maailmassa. Ja kun hän siinä istui kuuli hän vuoresta niin
ihmeellisen suloista laulua -- naisen ääni se oli, joka lauloi --
vangittu metsänimpien ruhtinatar, joka kutsui häntä auttamaan, kutsui
pelastamaan.
Ja hän jäi siihen.
Tuli kesä, tuli talvi, mutta yhä hän siinä viipyi. Harjanteelle --
ylinnä oli hän rakentanut itselleen tuvan -- pieni ja ahdas se oli,
mutta se kuumotti niin ystävällisen-punakkana korkealla paikallaan,
niinkuin koitto, joka sarastavaa päivää ennustaa. Ja tuvan ympärille
perkkasi hän pieniä peltotilkkuja ja maakamaran ja tupansa hän
siunasi ristinmerkillä ja turvasi sen teräksen voimalla. Peikot
manasivat myrskyn tupaa hävittämään, mutta metsä sitä suojeli. He
henkivät hallaa saroille, mutta mies teki tulia ja savu laskeusi
touolle kuni lämpöinen peite. Peikkojen valta murtui.
Ja sitten tuli aurinko taas pilvien ja sumujen välistä näkyviin.
Säteet löysivät tien rotkoihin ja onkaloihin, aukasivat metsänimpien
vankilat ja karkoittivat peikot tuntureille.
Päivölässä oli riemua ja auringonpaistetta, tuohitorven kaiuntaa ja
kellojen kilinää.
Metsänimmet muuttivat takaisin kaikkine väkineen ja karjoineen.
Ja hän, joka oli pelastanut Päivölän peikkojen kynsistä, hän istui
tuolla pienessä tuvassaan ja oli onnellinen, sillä nyt hän tiesi,
ettei kaikki, mikä on valoisaa ja kaunista, ole unta. -- Sillä hänen
rinnallaan istui metsänimpien ruhtinatar, jonka eteen hän oli työtä
tehnyt. Hän oli pieni, viehkeä ja hento kuin nuori koivu ja nuortea,
voimakas ja norja kuin nuori näre, ja hän oli hänen rakkautensa,
hänen aurinkonsa ja hänen elämänsä.
Hän se oli ja mies se oli, jotka olivat karkoittaneet peikot ja
vapauttaneet Päivölän...
Mutta peikot eivät unhoita vähällä. Syvällä synkissä kuiluissaan ja
piilopaikoissaan istuvat he manaten onnettomuutta ihmisille. Ja jos
he vaan kerran oppivat muuttamaan valkeen mustaksi ja kääntämään
teräksen voiman ihmisiä itseään vastaan, silloin on turmio lähellä.
Ja silloin riemuitsevat he mustissa, sisuissaan, että Päivölä taas
on joutuva heidän valtaansa.
Mutta eivät peikot sittenkään koskaan saa tuota pientä tupaa
tykkänään valtoihinsa. Eivät he koskaan voi saada haltijain ikivanhan
vapauden ja valon laulua vaikenemaan -- noita heleitä, kirkkaita
säveliä, jotka sulattavat sydämiä itkuun ja taivuttavat ihmiset
maahan kumartumaan Luojan ihanuuden eteen. Niitä lauluja hyräilee
metsä ne sävelet soivat puiden tummissa latvoissa kevään valoisina
päivinä, -- niitä lauluja kohisee koski -- niitä kuiskuttavat
pensaat, kannot ja kivet - niitä tuoksuvat mustikan varvut ja
vanamot. Ja hävittänevätkin peikot joka puun ja joka pensaan --
koettanevatkin saada kosken pauhun vaikenemaan ja auringon valon
sammumaan -- laulun he aina tulevat kuulemaan.
Kirkkaat, heleät sävelet kohoovat ilmoille ja muodostavat valtavan
sävelmän, joka on jälleen tekevä yöstä päivän ja paneva peikkojen
sydämet pelosta vapisemaan.
Sillä sävelet nousevat syvyydestä... Se oli isoisän satu Päivölästä.
-- Mutta nyt vallitsee siellä pimeys ja synkeys. Halla on polttanut
sarat mustiksi, metsä on harvaa ja hakattua ja maata peittävät metsän
jättien silvotut ruumiit. Nyt ovat peikot oppineet tekemään valkeasta
mustaa ja kulta käänsi teräksen voiman ihmisiä vastaan.
Päivölä, sä kaunis, sä suloinen talvikotini, satujeni ja sydämeni
koti -- miten jouduitkaan taas peikkojen valtaan?
Isoisä on poissa -- hän ei saanut eläessään nähdä satunsa päätöstä.
Isä on poissa -- hän kuoli metsän mukana. Nyt on metsä poissa -- nyt
on sielu poissa ja siitä on pimeys, nyyhkytys ja itku.
Mutta eivät peikot koskaan voi tykkänään viedä Päivölää minulta.
Sillä minä kuulen vieläkin kuni salon salamyhkäisenä suhinana nuot
heleät, kirkkaat sävelet -- metsänimpien ikivanhan vapauden ja valon
laulun. Eikä se laulu lakkaa kuulumasta, ennenkun peikkojen valta
murtuu ja aurinko taas pääsee vanhaa kotiani valaisemaan.