auttoivat ihmisiä rahoillaan ja työllään! Siihen aikaan ei mahtanut
ollakaan köyhiä. -- -- --
* * * * *
Kun Perintölän Iisakki-vanhus luopui isännyydestä, oli Pekka,
hänen poikansa, vasta mennyt naimisiin. Hän oli ottanut Erkki
Antin tyttären -- Kaunis-Eveliinan, joksi häntä kutsuttiin. Pekka
oli saanut monta iskua hänen tähtensä ja monta iskua hän myös oli
antanut. Vähälläpä oli, että hän hänen tähtensä olisi pantu sinne,
miss'ei aurinko eikä kuu paista.
Korholan Aatu, Eveliinan isä, ei ollut niin erittäin hyvässä
maineessa sen jälkeen kun hän oli haastettu oikeuteen hirven taposta
ja vannoi itsensä vapaaksi. Mutta se ei estänyt seudun poikia
kilpaa juoksemasta Eveliinan perässä. Ja ne rukkaset, joita hän
jakeli, hankki hänelle yhtä monta vihamiestä kuin hänellä ennen
oli ihailijoita ollut. Taskisen Kalle, joka oli Kaunis-Eveliinan
kiihkeimpiä kosijoita, mutta jonka Pekka oli satulasta sysännyt,
tuli hänen katkerimmaksi vihollisekseen. Oli aika mikä tahansa, aina
koetti hän sanoa ilkeyksiä Aatusta ja varsinkin hänen tyttärestään.
Ja niinpä eräänä juhannusaattona -- muuten samana vuonna, jolloin
Pekka meni Eveliinan kanssa naimisiin -- oli Kalle tullut Pekan luo
tämän seistessä kirkonmäellä muutamien toverien seurassa ja kysäissyt
häneltä "oliko hänellä hirvenlihoja myytävänä."
Pekka kalpeni. Sanaakaan vastaukseksi virkkamatta astui hän muutaman
askelen Kallea kohden ja antoi hänelle semmoisen korvapuustin että
leukaluu särkyi.
Ei se korvapuusti tullut Pekalle niinkään kalliiksi, sillä todistajat
todistivat yhteen suuhun, että Kalle se oli joka aloitti.
Saman vuoden syksynä meni Pekka naimisiin.
* * * * *
He elivät omaa elämäänsä tuolla Perintölässä. Iisakki-vanhus ja
Liina, hänen vaimonsa, olivat muuttaneet porstuakamariin, niin
että Pekka jäi kahden kesken Eveliinan kanssa pirttiin asumaan. Ei
siellä koskaan äreätä sanaa kuulunut. Pekka, joka voi olla niin
rajuluontoinen ja tuittupäinen, oli nyt leppeä ja sopuisa.
Siihen aikaan oli kuin jos aurinko olisi ainiaan Perintölään
paistanut.
Sarkojen lukumäärä kasvoi ja alaltaan ne yhä suurenivat, Pekka
kun niitä jänteville käsineen raivasi. Tuvassa oli kaikki niin
siistittyä, hienoa ja puhdasta -- geraniot ja pelargoniat ikkunoissa
olivat niin vihreät ja rehevät -- permanto oli aina valkoinen ja
kirkas -- maitopytyt, jotka olivat kallellaan porstuassa kuivamassa,
kiilsivät melkein hopealta. Niin, Eveliinalla oli taito hankkia valoa
ja iloisuutta ympärilleen. Ja vuosi häitten jälkeen tuli siellä vielä
valoisampi. Silloin tuli Selma maailmaan.
Pekka ei tiennyt koskaan ennen tarttuneensa pieneen lapseen. Tuskin
oli hän semmoista nähnytkään. Mutta kun hän nyt näki tuon pikku
olennon, joka makasi Eveliinan vieressä, ei hän voinut olla ottamatta
sitä tanakoille käsivarsilleen ja puristamatta sitä hellävaroin
rintaansa vastaan. Kun hän sitten oli laskenut Selman takaisin,
seisoi hän kauvan, kauvan aikaa ja katseli heitä kumpaistakin, --
katsoi, katsoi, kunnes kyyneleet silmiin puhkesivat. Silloin suuteli
hän Eveliinaa ja juoksi ulos -- juoksi laulaen ja rallattaen aidan
vierttä -- naapurikylään onnestaan kertomaan.
Nyt -- niin nyt hän oli saanut jotain, jonka edestä hänen tuli
elää -- nyt hän oli tekevä työtä niinkuin ei koskaan sitä ennen.
Perintölästä oli tuleva pitäjän paras talo! Ja sehän oli aivan
paikallaankin -- koska pitäjän kaunein tyttö oli sen saapa.
-- -- -- Hih, hei, kuinka aurinko paistoi ja miten linnut
visertelivät tänäpänä vaikka olikin kesä enemmän kuin puolitiessä.
Pekan täytyi nauraa ääneensä. Totta tosiaan, hänestä tuntui kuin
jos olisi muuttunut lapseksi uudelleen. -- -- -- Semmoinen pieni
tyttönen! -- -- -- Tummansiniset silmät -- Eveliinan silmät! Samat,
jotka aina näyttivät katsovan kauas tulevaisuuteen. Suu niin pieni ja
punainen, posket niin pyöreät ja terveet. Jumalani, kuinka onnellinen
hän oli! Se oli hänen lapsensa, hänen oma pieni, pieni lapsukaisensa
-- hänen ja Eveliinan. La-la-la lauleli hän pyrkiessään vasta
mäkeen Sarvilammin salolle. Ja vastapäätä olevasta vuoresta
vastasi kaiku niin pitkään ja kumeasti. -- -- -- Se kuului melkein
huokaukselta. -- -- --
* * * * *
Mutta vuodet kuluvat nopeaan kun onnessa elää. Ja kun tulee pimeään
oltuaan kirkkaassa päivänpaisteessa niin koskee silmiin.
Pekan tukka muuttui harmaaksi ja hänen otsansa yhden talven kuluessa
ryppyiseksi.
Eveliinan terveys ei koskaan ollut niin varsin kehuttava ollut.
Mutta sitten alkoi tuntua niin kummalliselta. Ennen oli hän aina
ollut iloinen ja virkeä kuni sirkkunen -- nyt hän tunsi itsensä
niin väsyneeksi, niin väsyneeksi. Ja kun lian joskus tahtoi laulaa
niinkuin ennen, niin hänen täytyi keskeyttää kesken laulamisen --
pisti niin rintaan. Syksymmällä alkoi hän yskiä -- lyhyttä, kuivaa
yskää. Mutta eihän kukaan voinut uskoa sitä vaaralliseksi. Hänen
poskessahan punoittivat niin kauniisti ja hänen silmänsä loistivat
kuni muinoin, kun hän oli "Kaunis-Eveliina". Pekka koki rauhoittua --
mutta povessaan tunsi hän kalvavaa tuskaa. Vihdoin päätti hän käydä
lääkärin puheilla -- ilman että Eveliina siitä tiesi. Sillä hän ei
koskaan olisi tahtonut, että hän tuhraisi rahoja semmoisiin. --
Vaikeata oli Pekan tulla kotiin. Hän tiesi nyt, että ruusut Eveliinan
poskilla olivat kuolon merkkejä -- että silmäin loiste oli kuumeen
hehkua. Ja lääkäri oli sanonut, ettei hän, Pekka, saanut näyttää
suruaan Eveliinalle, ei edes antaa hänen aavistaa millainen hänen
tilansa oli. -- -- --
Kun Pekka tuli kotiin, valehteli hän ensi kerran elämässään
Eveliinalle. Hän sanoi, että hän oli käynyt erässä naapurikylässä
kysymässä neuvoa tietäjä-ämmältä ja tämä oli sanonut, että Eveliina
kyllä paranisi kunhan kevät tulisi, -- Pekka tukahutti nyyhkytyksen,
sillä tohtori oli sanonut, että kevät juuri on Eveliinan vaarallisin
aika.
Ja niin meni talvi menojaan -- pitkä, raskas talvi kovine pakkasineen
ja isoine lumikinoksilleen. Evelina oli nyt alituiseen lepuulla --
odottaen kevättä, jolloin hänen vaivoistaan tulisi loppu. Pekka
ei ollut voinut ryhtyä mihinkään työhön -- hän kierteli metsiä ja
viritteli ansoja ja karhunlavoja. Mutta kun hän oli kotona näytti hän
reippaalta ja iloiselta.
Kevät tuli -- lämmin ja ihana kevät pitkän talven jälkeen. Aurinko
paistoi, linnut visertelivät, koivut työnsivät lehtä. Ja Eveliina
näytti saavan enemmän voimia päivä päivältä. Näytti siltä kuin jos
lääkärin ennustus ei toteutuisikaan ja Pekka jo iloitsi, että hän
vielä kerran saisi nähdä Eveliinan terveenä ja reippaana.
Silloin tuli isku -- niin nopeaan -- niin odottamatta, että se
oli melkein musertamaisillaan Pekan. Vähää ennen juhannusta kuoli
Eveliina -- niin tyynesti ja hiljaa kuin lapsi, joka nukahtaa äitinsä
käsivarrelle.
* * * * *
Niin oli nyt Pekka kahden kesken Selman kanssa Eveliina haudattiin
kaikessa hiljaisuudessa eräänä pyhänä ja kaikki ihmiset koko
pitäjässä siunailivat sitä Pekan kitsautta kun hän ei edes tarjonnut
niin kahvitilkkua hautauksen jälkeen. Niin paljon hänen toki olisi
pitänyt kunnioittaa vaimoaan. "Mutta leskimiehen suru on kuni sysäys
kylkeen -- niin molemmathan ne ovat helposti haihtuvia kipuja" --
tuumittiin.
Mutta Pekka antoi ihmisten juoruta miten vaan tahtoivat. Niinkuin
Eveliinan sairauden aikana, niin kierteli Pekka nytkin metsiä
-- nythän ei ollut luvallinen aika, niin ettei hän voinut vetää
metsästämistä syyksi siihen -- mutta hän puhui siitä että
salo-niittyjä oli tarkastettava ja että korteikkoja oli hirviltä ja
metsistyneiltä poroilta suojeltava. -- Talo oli melkein hunningolle
joutumaisillaan.
Ja kun hän iltasin tuli kotiin vietettyään koko päivän metsässä,
silloin oli hänellä tapana istuutua, Selma sylissään, ja ääneti
katsella häntä -- katsella ja katsoa kunnes tyttönen melkein pelästyi
ja alkoi itkeä.
Kesti melkein vuoden, ennenkun Pekalta tuli oikeata työtä tehdyksi.
Mutta kun hän kerran oli alkanut, niin oli kuin jos työ olisi
auttanut häntä unhoittamaan surunsa. Ja kun hän väsyneenä ja lopen
uuvuksissa tuli uudispellolta kotiin, oli Selma aina ovella ja
otti hänet vastaan -- olipa melkein kuin jos Eveliina ei olisi
kuollutkaan, vaan olisi jälleen nuoristunut.
Vuodet vierivät ja Selma kasvoi ja varttui. Ja Pekka oli tullut
entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli ennen suurta suruaan -- vaan
paljon vanhemmaksi. Nauraa ja laskea leikkiä hän kumminkin taisi,
ja hän oli tyytyväinen itseensä. Sillä hän oli kuolettanut surunsa
työllään eikä sittenkään unhoittanut Eveliinaa; hän oli tehnyt ison,
raskaan päivätyön ja nyt hän vaan ikävöi -- tyyntä, kirkasta iltaa
-- -- -- ikävöi levätäkseen.
* * * * *
Selma oli kahdenkymmenen vuoden vanha. Hän oli pitäjän kaunein tyttö
ja lisäksi rikkain. Ei sentähden niin aivan merkillistä ollut,
että pojat häärivät Perintölän ympäristössä, niinkuin kärpäset
sokeripalan ympärillä. Mutta kummallista oli, että rivakkaimmat ja
kunnollisimmat pojat tuhmistuivat ja mykistyivät, kun he tulivat
Selman läheisyyteen. Hän oli niin toisenlainen kuin mihin he olivat
tottuneet, kun oli puhe tyttösistä, niin että joutuivat aivan ymmälle
hänen rinnallaan. Eikä yksikään poika koko pitäjässä voinut kerskata
sillä, että olisi saanut ottaa häntä vyötäisistä muulloin kuin
tanssipaikalla.
Siitä syystä syntyi hälinä koko kylässä, kun alkoi huhu liikkua,
että Selma oli saanut kosijan, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan
lähettää luotaan niinkuin hän oli tehnyt kaikille muille. Ja vielä
äkäisemmin melusivat kylän juoruakat kun huhuttiin, että Selmasta
tulisi rouva Saari.
Teuvo Saari, Hallavuoren sahayhtiön metsäinspehtori etelä-Lapissa,
oli pulska mies. Ja se joka vielä enemmän merkitsi, hän oli kekseliäs
ja teräväjärkinen kuni harvat, ja, hänen tovereittensa sanojen
mukaan, saakelin hauska poika, joka osasi olla ja oli ollutkin
osallisena vähin joka asiassa. Yliopistokaupungissa, jossa hän oli
maleksinut useita vuosia suorittamatta mitään tutkintoa, tunnettiin
hänet oikeaksi naisten lumoojaksi ja velikullaksi. Vihdoin kai olivat
joko isän rahat tai hänen kärsivällisyytensä loppuneet -- tahi
kumpaisetkin -- ja Teuvo Saarin täytyi mennä yhtiön palvelukseen.
Ja koska hänellä oli hyvä pää ja erittäin sävyisä ja mukaantuva
omatunto, niin ei kestänyt kauvan ennenkun hänestä tuli inspehtori.
Tavallista ovelammaksi metsänostajaksi oli hän jo kirjanpitäjänä
ollessaan osoittautunut, ja sentähden lähetettiin hänet tänne
tunturi-seutuun, jossa yhtiöllä vielä oli koko joukko "ahväärejä"
tehtävänä.
Ensi kerran kun Teuvo Saari tuli Perintölään niin tapahtui se aivan
sattumalta. Hän oli kierrellyt metsää kokonaisen päiväkauden ja
katsellut ja tähystellyt.
-- Sepä oli saakelinmoista metsää - täysi-ikäisiä tukkipuita niin
ihan jokainen -- ja palkkeja -- niin vielä mastopuitakin. -- Saari
kulki siinä äänetönnä, ihaillen ja oikein vesi suuhun herahti. -- Ja
koko tämä metsä oli Perintölän! Ajatteles jos tuo juukelin moukka
tiesi kuinka rikas hän oli -- --? Vielä mitä -- siitä ei ollut vaaraa
mitään. -- Saari on kyllä ennenkin talonpoikia petkutellut hän
-- -- -- hah-hah-hah... Kulkiessaan mietiskeli hän ja tuumaili
sotajuonta. Huomaamattaan oli hän tullut metsän-rantaan ja näki
edessään Perintölän kylän. Ei tosin vielä ollut ehtinyt keksiä oikein
ovelata keinoa metsän saamiseen, mutta eihän voinut haitatakaan
kylään mennä tuttavuutta tekemään sen kanssa, joka omisti kaiken sen
komeuden, jota hän äskettäin oli ihaillut. Ja niin hän kulki kohden
tupaa, jossa Selma parast'aikaa suuri-siistintää piti. Pekka oli
lähtenyt kirkonkylään yhtä ja toista pientä kotia varten ostamaan
ja Selma seisoi punottavin poskin ja paljas jaloin lattialla tupaa
huosimassa, siksi kun isä tulisi kotiin. Käsivarret olivat paljaina
ja tukka oli höllässä niskakiehkurassa.
Teuvo Saari, tuo tottunut naisviettelijä, seisoi hurmaantuneena
ovensuussa. Ilta-aurinko heitti ruskottavia säteitään selkoselällään
olevasta ovesta ja kietoi molemmat värähtelevään loisteeseensa. Hän,
joka ei koskaan ollut tuntenut ujoutta ketään naista kohtaan, hän
nyt vaivalla sai sopertaneeksi pyynnön ostaa puolituoppisen maitoa.
Ja kun Selma ujona ja punastuen tarjosi hänelle maitotuopin, vapisi
hänen kätensä.
Selma uskalsi tuskin katsoa vieraaseen. Mutta kun tämä oli maksanut
maidon ja reippain askelin katosi pensaitten taa metsänrantaan,
seurasi häntä kaksi tummaa tytönsilmää. Ja hän, joka ei edes tietänyt
mitä rakkaus oli, tunsi niin kummallista kaipuuta -- kaipasi jotain
-- hän ei tietänyt itsekään mitä.
Tämä ei ollut Saarin viimeinen käynti Perintölässä. -- Ruvettiin
puhumaan kihlauksesta ja häistä ja että Perintölän Selmasta
tulisi rouva Saari. No niin -- siksi hän sopikin paljon paremmin
kuin talonpojan akaksi, se täytyi kaikkien myöntää. Eihän hänen
sopinut vaatia, että Saari mentyään naimisiin Selman kanssa tulisi
talonpojaksi, hän joka oli semmoinen herrasmies.
Mutta sitten hävisi Teuvo Saari yks' kaks' kolme kuulumattomiin
yhtä nopeasti kuin hän oli tullutkin. Ei kukaan tietänyt, minne hän
oikeastaan oli joutunut, mutta huhuttiin, että hän oli muuttanut
isännöitsijänä johonkin sahalaitokseen merenrannikolla.
Saarin ja Selman häät olivat määrätyt ensi juhannuksena
vietettäviksi. Ja nyt odotettiin Perintölässä, Selma ja Pekka ne
odottivat. Hänen täytyi tehdä tehtävänsä yhtiön palveluksessa ja
totella herrojaan, sen he niin hyvin ymmärsivät. Eivätkä he koskaan
minuuttiakaan ajatelleet, ettei hän tulisi takaisin, hän, joka
rakasti Selmaa niin innokkaasti, että hän tahtoi tehdä Selman,
talonpoikaistytön, puolisokseen.
Tuli syksy ja talvi ja kevät ja -- uusi kesä. Mutta Teuvo Saari
hän ei vaan tullut takaisin. Nyt tiedettiin varmasti, että hän
oli saanut hyväpalkkaisen paikan meren rannikolla "uutteruutensa
ja rehellisyytensä palkaksi". Selma oli kirjoittanut hänelle --
yksinkertaisia ja ehken naurettavan lapsellisia kirjeitä, täynnä
lievettä soimauksia ja uhkuen epäitsekästä rakkautta. Mutta hän ei
koskaan saanut vastausta. -- Hän oli muuttunut kalpeaksi ja laihaksi,
mutta poskilla paloivat punottavat ruusut.
Pekka käyskenteli kuni unissaan. Nythän hän huomasi miten kaikki
oli tapahtunut -- mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa sitä
todeksi. Saari, josta hän oli niin hyvää luullut, olikin vaan ollut
yhtiön kätyreitä hänkin. Hän oli heittiö, joka oli myynyt itsensä
yhtiön rahoista. Eikä hän vaan ollut itseään myynyt -- hän oli
myynyt Pekan ja Selmankin. Hän oli ollut Juudas, joka oli pettänyt
ystävänsä. Selman, tuon ihanan ruusun oli hän taittanut -- Pekka
tiesi kyllä mitä nuo helakat merkit hänen poskillaan merkitsivät --
oli nähnyt semmoisia ennenkin --
Ja päivät vierivät -- pitkinä ja raskaina. Syksy, tuo kolea, pimeä
syksy kului loppuun -- tuli talvi ja meni sekin -- ja sitten tuli
taas kevät.
Ulkona livertävät leivoset auringonpaisteessa ja tummansinertävässä
ilmassa -- koivut ja tuomet ja haavat ja pihlajat ovat puettuina
vaaleanvihreään harsoon. -- Oli aivan niinkuin sinä kevätaamuna kohta
seitsemäntoista vuotta sitten, kun Eveliina läksi pois. Selma makaa
väsyneenä ja kalpeana sängyssään ikkunan vieressä. Pekka kumartuu
hänen ylitsensä. Hän ei voi puhua -- tuskin hengittää -- -- maailma
mustenee hänen silmissään. Viime kerran oli vaikeata -- -- -- mutta
nyt on paljon vaikeampaa. Nyt hän jää yksin -- oikein hirvittävään
yksinäisyyteen. -- Ja nyyhkytys pudistuttaa isoa, vankkaa vartaloa.
Mutta Selma makaa siinä niin tyynenä ja hiljaisena. Hän tietää,
että hänen täytyy kuolla -- ja hän iloitsee... Sortuvalla äänellään
koettaa hän lohduttaa vanhusta, joka seisoo hänen vieressään.
Ja yht'äkkiä muuttuu hänen ympäristönsä niin valoisaksi ja
lämpöiseksi... Siinä on hääloistoa, auringonpaistetta ja
kirkonkellojen kaiuntaa...
Kirkko on lehvillä ja kevään kukilla koristettu -- -- -- Kansaa
täynnä se on, ja urut kohisevat hiljaa -- -- -- sitten kovemmin.
-- -- -- Sehän on häämarssi. -- -- -- Siinä kulkee moni pariskunta
vihille -- -- -- hänhän se onkin -- -- -- ja Teuvo. He lankeevat
polvilleen alttarin eteen. -- -- -- Rukoilkaamme, -- -- -- Isä
meidän, joka olet taivaassa -- -- --
Urkujen kohina kuuluu niin kummalliselta. -- Nyt hän ei olekaan
morsian Teuvon rinnalla. -- Hän on sävel, joka lähtee noista
vanhoista, rakkaista uruista -- ensin hiljaa suhisten -- sitten yhä
väkevämpänä ja voimakkaampana, kunnes se laajenee ja täyttää koko
templin.
Kaikki muuttuu niin isoksi, ihanaksi ja valoisaksi. Ja pappi lukee:
Anna meille meidän syntimme anteeksi...
Ja sitten muuttuu kaikki tyhjäksi, mustaksi, hiljaiseksi...
Selma, Perintölän neitonen, on kuollut...
Pienoisena, hentona ja norjana makaa hän siinä, kuni nukkuisi hän
vaan ja näkisi suloista, kaunista unta.
Mutta Pekka -- hän vaan ei nukkunut. Häntä kohtasi isku liian
ankarasti. Ihmiset sanoivat, että hän oli tullut hulluksi. Mutta
eihän hän tehnyt kenellekään mitään ja sentähden sai hän kulkea
valloillansa. Kohta hautajaisten jälkeen oli hänellä tapana
enimmäkseen oleskella kirkkomaalla ja kun hän siten iltasin istui
Selman ja Eveliinan haudalla, voitiin hänen kuulla puhelevan jonkun,
kanssa, jonka hän yksin näki.
Mutta eräänä iltana kun hän siinä istui, tuli pappi sinne ja koki
saada hänet vakuutetuksi, että hänen vaimonsa ja lapsensa eivät
saaneet rauhaa haudoissaan, jos hän istui ja vaikeroi heidän
hautakummullaan -- -- -- Pekka katsoi sekauksissa pappiin -- -- --
ja sitten hiipi hän pois -- eikä koskaan enää tullut kirkkomaalle
takaisin.
Kun hän tuli kotiin Perintölään, jossa hän ei ollut käynyt Selman
hautajaispäivän jälkeen, ajoi hän pois sekä rengin että piian.
Hän oli aivan hurjistunut -- murskasi sirpaleiksi tuolit, pöydät ja
ikkunat. -- Pelästyneinä kiiruhtivat palvelijat naapurikylään apua
mielipuolen sitomiseen hankkiakseen. -- Mutta kun he tulivat takaisin
hänet ottaakseen, oli hän hävinnyt.
Ja kauvan, kauvan aikaa kesti, ennenkun kukaan ihminen tiesi minne
Pekka oli kadonnut, Perintölä oli autiona, aivan samallaisena kuin
Pekan lähtiessä. Hänen häviämisestään puhuttiin paljon ja arvailtiin
sinne tänne -- mutta vihdoin saatiin varma tieto siitä, että Pekka
oli piiloutunut latoon Sarvilammin rannalla ja että hän eli metsässä
kuni metsän peto. Siellä oleskeli hän aina joulun tienoille saakka,
jolloin pakkanen pakotti hänet muuttamaan tupaansa takaisin. Mutta
tulevana kevännä alotti hän metsä-elantoansa uudelleen. Ja Perintölä
sai kumma kyllä joutua rappiolle, ilman että yhtiö, joka oli sen
laillinen omistaja piti huolta toisen arentimiehen hankkimisesta
hullun Pekan sijaan.
* * * * *
Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta kun Selma kuoli ja Pekan hulluus
oli ylitä hiljaista laatua ja yhtä auttamaton. Niin, eihän kukaan kai
ollutkaan ajatellut sen parantamista. Mutta niin kauvan kun Pekka
ei ollut yleiselle turvallisuudelle vaarallinen, niin pitihän hänen
saada kulkea omia teitään, tuumailtiin.
Juuri kolmantena kevännä Selman kuoleman jälkeen ruvettiin
pitäjällä kertomaan, että Teuvo Saari. Hallavuoren yhtiön entinen
inspehtori tulisi tänne takaisin. Mikä siihen mahtoi olla syynä,
että hän lähetettiin isännöitsijäntoimestaan takaisin inspehtorin
virkaan, siitä ei oltu niin oikein selvillä. Joko hän kai oli
tehnyt jotakin koiruutta siellä, tai oli yhtiö pitänyt hänen
metsänosto-taitavuuttaan tällä kulmalla korvaamattomana.
Heti juhannuksen jälkipäivinä tuli hän kumminkin kirkonkylään,
pulskana ja hauskana kuni tavallisesti. Olivat kai hiukset päälaella
hiukan harvenneet ja hänen kookas vartalonsa hiukan pyöristynyt --
mutta se kai riippui siitä paikallaanistujan elämästä, jota hän meren
rannalla oli viettänyt -- -- --
Ja niinkuin ennenkin kuljeskeli "Saarelainen" yksin metsissä ja
nuuski viikkokausia löytääkseen uusia aloja taitonsa kehittämiseen.
Mutta sitten hän kerran jäi kauemmaksi aikaa näkyvistä kuin koskaan
ennen -- häntä ei oltu nähty kokonaiseen kuukauteen. Ja siitä syntyi
hakua ja etsintää ja tiedustelemista koko ympäristössä, mutta Saari
oli ja pysyi kateissa.
* * * * *
Syysmyöhemmällä, muutamia viikkoja mikkelistä oli pitäjän nimismies
metsällä. Huomaamattaan -- tietystikin -- joutui hän yhä kauemmas
omalta palstaltaan ja vihdoin, -- illallisen aikaan -- oli hän
Perintölän palstamailla. Siellä olivat niin hyvät lintumaat eikä
yhtiö siitä niin lukua pitäisi, jos hän napsahutti pari metsoa tai
jänistä.
Eipä aikaakaan niin kuuli hän koiransa päästävän niin kummallisia
ääniä. Kuului melkein siltä kuin jos se olisi pelosta ulvonut.
Nimismies oli juuri ajatellut tehdä, tulta ja ruveta yötä metsässä
viettämään, sillä alkoi jo hämärtää. Mutta nyt kiiruhti hän pyssy
kädessä siihen suuntaan mistä koiran-ulvonta kuului -- -- --
Voi -- Herra Jeesus Kristus! Nimismies jäi seisomaan kauhun
valtaamana. Hänen edessään oli luinen vanhan ystävänsä inspehtori
Saarin ruumis.
Murhaaja oli ampunut hänet takaapäin ja sitten avannut rinnan ja
raastanut sydämmen uhrinsa ruumiista.
Kuka oli pahantekijä?
Äkkiä selveni asia nimismiehelle. Hän muisti, että Saarilla oli ollut
juttunsa Perintölän neidon kanssa, ja että Pekka, tytön isä, oli
tullut hulluksi hänen kuolemansa jälkeen.
Niin, olihan se ihan selvää, Pekka oli tavannut Saarin metsässä ja
ampunut hänet sekä mielettömässä raivossaan silponut ruumista.
Nimismies kutsui, väristen koiran luokseen ja kiiruhti Perintölän
kylää kohden katsoakseen, jos murhaaja mahdollisesti olisi kotonaan.
* * * * *
Pekka istui kotonaan ikkunan ääressä ja katseli aidanvartta päin.
Hänen tuntui niin kummallista ollakseen tänä iltana -- oli kuin
jos hän olisi tietänyt, että tänään sen täytyi tapahtua -- sen
kauhistuttavan, jota hän oli mietiskellyt. He tulisivat nimismies
ensimmäisenä -- tulisivat häntä käsistä ja jaloista sitomaan,
viedäkseen kauas, kauas pois. -- Ei! Se ei saanut tapahtua! Mutta
täytyihän sen...
Niin -- kas siinä he tulevatkin -- Herra Jumala! Nimismies kulkee
aidanvartta tänne päin! Pekka juoksee raivostuneena tuvassaan -- hän
ei enää tiedä mitä hän tekee, hän tuntee vaan järjetöntä kauhua.
Sitten hän juoksee kaapille ja ottaa esille likaisen setelikimpun.
Hän kääräisee rahat -- juuri ne samat rahat, jotka hän sai
Perintölästä -- paperipalaan ja kirjoittaa ulkopuolelle: "Anna
yhtiölle varkaan rahat takaisin!"
Nimismies on jo porstuassa -- -- --
Pekka riuhtasee pyssyn seinältä, ja samassa kun nimismies aukaisee
oven kuuluu pyssyn laukaus -- -- --
Pekka makaa kuolleena sängyssä ja nimismies löytää setelikimpun
kirjoituksineen.
Ja sitten kertoi hänen virkakirjeensä "että Pekka Iisakinpoika
Perintölästä oli tehnyt itsemurhan välttääkseen rangaistusta siitä,
että hän kolme kuukautta sitä ennen oli murhannut ja ryöstänyt
inspehtori Teuvo Saarin, jossa tilaisuudessa hän oli ottanut
noin 2,000 markan suuruisen summan, joka jo ennenmainitun Pekka
Iisakinpojan kirjallisen tunnustuksen mukaan on oikealle omistajalle,
Hallavuoren sahayhtiölle takaisin annettu."
* * * * *
Ja kirkkomaalle, sinne on yhtiö pystyttänyt muistopatsaan
uskolliselle ja uutteralle palvelijalleen. Se muistopatsas on isompi
ja komeampi kuin kaikki muut ja leveät kultakirjaimet tulkitsevat
vainajan ansioita. "Hän kuoli virassaan", lukee ohikulkeva
valkoisessa marmorikivessä.
Mutta juuri kirkkomaan vihityn alan ulkopuolella kasvaa nuori
koivu. Sen notkeat, hienot oksat riippuvat kuni hajallaan olevat
hiukset maata kohden. Ja ennenkun vielä yksikään puu sisäpuolella on
ehtinyt silmikoille, on pieni koivu kirkkomaan muurin vierustalla
vaalean-vihreänä ja soreana.
Sen koivun alla lepää Perintölän Pekka, murhaaja ja rosvo ja
henkipatto.
Mutta Herra Jumala antaa aurinkonsa paistaa yhtä ihanasti pienen
koivun yli kuin ison marmoripatsaan komeileville kultakirjaimillekin.
Äkkijyrkänteeltä.
Lappalais-juttu.