tiesivät, etteivät he mitään voineet tehdä pelastaakseen hätään
joutuneita, mutta kamalata oli nähdä kahta ihmistä niin nopeasti
elosta raastettavan... Ei kukaan sanonut mitään, mutta kun
venhe viimeisen kerran näkyi vaahtopäisen hyökyaallon harjalla,
silloin otti Antti Niilonpoika Vuorelasta, hän joka ei muuten
herkkämielisimpiä ollut, lakin päästään ja pani kädet ristiin
isä-meitä rukoillen.
Mutta he sekä hämmästyivät, että säikähtivät kaikki, kun he näkivät
Niilo Erkinpojan nilkuttavan joenvartta ylöspäin. Olihan hän saanut
aika kolauksia, ja märkä hän oli, niin että vesi virtanaan hänestä
valui, mutta sittenkään tuskin kukaan voi silmiään uskoa. Jumala
tiesi miten hän oli pelastunut, -- itse ei hän sitä tietänyt. Mutta
onhan Herra vähämielisten holhooja, sanotaan.
Inspehtori sitä vastoin oli ja pysyi kateissa. Vasta kesemmällä
löytyi hänen ruumiinsa useita peninkulmia alempana, pahoin ruhjottuna
ja tukkien ja kivien runtelemana.
Niilo Erkinpoika muuttui sen matkan tehtyään hiukan kummalliseksi.
Eikä sitä käynyt ihmetteleminenkään. Ja joka sunnuntai-ilta istui hän
kivellä kosken partaalla ja soitteli virsiä.
Ihmiset puistelivat hänelle jonkun aikaa päätään, mutta pian hänen
kummallisuuksiin totuttiin. Ja etenkin kun Niilo nyt oli tykkönään
heittänyt ryypiskelemisen pois ja hoiti taloaan paremmin kuin koskaan
sitä ennen. Niin, Niilosta näytti tulevan oikein varakas mies,
vaikkakohta yhtiö omistikin metsän. Mutta niin ei hänellä ollutkaan
hetkisen rauhaa, vaan hän raatoi kuni orja öin ja päivin.
Oli kymmenes vuosi kulumassa Niilo Erkinpojan koskenlaskun jälkeen.
Niilo oli ottanut lapset ja Hiltan mukaansa kirkolle ja nyt he olivat
kotimatkalla. He olivat liittäytyneet isoon seurueeseen, jonka piti
kulkea samaa tietä. Siellä olivat enimmäkseen kaikki ne pitäjäläiset,
joilla oli kotinsa joen pohjoispuolella -- useapmia venhelasteja.
Mutta venheet olivat huonossa kunnossa varsinkin siihen nähden, että
kevättulva oli pahimmillaan, niin että siinä nyt värkkien kestävyyttä
kysyttiin. Sentähden sovittiin siitä, että naiset ja lapset
vietäisiin ensinnä toiselle rannalle, ja soutajiksi annettiin heille
taitavimmat venhemiehet.
Ensimmäiseen venheeseen tulivat Hilta ja lapset ja pari muuta naista.
Niilo seisoi rannalla ja nauroi heitä, kun he kirkuivat pelosta niin
pian kun venhe kallistelihe tai painui aallon laaksoon.
Mutta äkkiä kalpeni hän, ja hänen naurunsa muuttui särkeväksi
hätähuudoksi. -- Toinen airo oli katkennut, ja nyt liukui venhe
alaspäin, yhä alemma... Herra armahda!
Ja kaukaa kuului naisten ja lasten voivotusta ja itkua, johon miesten
hätäytyneet hätähuudot sekoittuivat, kunnes kaikki äänet hukkuivat
kosken hurjaan karjuntaan...
Sen koommin ei Niilo Erkinpojasta ollut mihinkään. Hän möi talonsa
polkuhinnasta yhtiölle ja osti pienen tuvan joen törmällä.
Ja siellä hän istuu, vanhus, viuluineen, kuunnellen niitä kummia
sointuja, joita hänelle koski ja metsä korviin kuiskuttavat ja
muuttaen ne iloisiksi säveliksi, jotka houkuttelevat nuoria
tanssimaan, vaan panevat vanhat itkemään.
Ja niin kauvan kun aurinko paistaa lämpöisesti ja linnut rakkauslaulu
jaan hänen ympärillään laulavat, niin kauvan tuntuu hänen onnellista
täällä ollakseen. Mutta kun syysmyrskyt tulevat tuntureilta ja
raastavat lehdet puista, silloin valtaa hänet tuskantunne -- ja
vavisten hän hiipii pois -- sillä hän näkee ja kuulee niin paljon
kummallista metsän sopista ja piilopaikoista.
Nurkkalan kylä.
Nyt oli Nurkkalan kylän rikas patruuna Eklund kuollut. Ja kaikki
pitäjän tukimiehet ja etevimmät henkilöt olivat tulleet hautajaisiin
vainajan muistoa kunnioittamaan. Siellä olivat nähtävinä niin
nimismies kuin tuomari ja kaikki kirkonkylän yhtiöherratkin -- niin,
vieläpä muutamat pomomiehet kaupungista asti.
Sillä Eklund oli ollut mahtava ja merkittävä mies, joka renkinä
alottaen uutteralla työllään oli päässyt miljoonain omistajaksi.
Mutta nyt oli hän kuollut.
Ja viini valui virtanaan ja päästi kielet kahleistaan -- ja niin
siinä pidettiin puheita, toinen toistaan pitempiä ja kauniimpia.
Niin, ne olivat oikein muhkeat maahanpanijaiset, sen "uskollisen
työntekijän" arvoiset, "joka nyt pitkän ja työlään työpäivän
jälkeen pääsi ikuiseen lepoon". niinkuin pitäjän pastori niin
kaunopuheliaasti lausui. -- Ja hautajaisvieraat niistivät nenäänsä ja
nyökäyttivät päätään surullisina toisilleen...
Mutta hautajaistalon edustalle oli kokoontunut monta kummallista
otusta. Siellä kuului murinaa ja noitumista ja raakaa pilaa...
Siellä seisoi tunturilais-talonpoikia ja arentimiehiä, jotka muinoin
olivat olleet talollisia, mutta nyt olivat muuttuneet köyhiksi
raukoiksi. Miksikä? Niin, ehkäpä olisi Eklundin patruuna voinut
antaa hiukan selitystä heidän köyhyytensä syihin, jos vaan olisi
elänyt. Mutta nythän hän oli kuollut ja pappi itse oli kutsunut häntä
"uskolliseksi palvelijaksi, palvelijaksi, joka oli tehnyt paljon
hyvää hiljaisuudessa, joka oli ollut uskollinen vähässä ja sentähden
pantu paljon päälle". Eikähän pappi voinut valehdella -- ei ainakaan
kirkossa.
Mutta ulkopuolella jupistiin kaikissa tapauksissa häijyjä asioita.
Ja Eero Riekko, Nurkkalaisista ainoa, joka vielä talonsa omisti ja
jota sentähden pidettiin rikkaana, tulla hoiperteli maantietä pitkin.
-- Hän ryyppäsi. Eero Riekko, niin pian kun vaan viinalle pääsi,
ja kun hän vaan oli muutaman naukun ottanut, ei hän pelännyt puhua
suutaan puhtaaksi. Paljon hänestä kumminkin hänen naapurinsa pitivät,
eikä koskaan ollut hätääkärsivä avutta hänen tuvastaan lähtenyt.
-- Nyt hän tunkeutui läpi joukon hänkin nähdäkseen jotain noista
kekkereistä. Ja kun hän oli jonkun aikaa ikkunassa seissut ja sisälle
tirkistänyt niin jupisi hän tavalliseen varmaan tapaansa:
"Niin kyllä he näyttävät olevan iloisia ja hyvällä tuulella tuolla
sisällä, ja me täällä myöskin, mutta ajatelkaas kuinka pirulla on
tänä iltana lysti! Kyllähän Erkki Simo antoi sekä kynttiläkruunun
että kellon kirkolle lahjoakseen Herraamme ja pettääkseen pirua,
aivan niinkuin hän petti naapureitaan. Mutta ei se piru annakaan
itseään niin helposti paisteissaan pettää, ja Erkki Simo kyllä
parhaiten tietää kuinka kuuma siellä on missä hän nyt on".
Eero Riekon ympärillä kuului hyväksyvä rähinä. Sillä hän oli lausunut
sen mitä kaikki ajattelivat, mutta jota ei kenkään uskaltanut sanoa.
Vaikka näet Eklundin patruuna olikin kuollut, ei hänen rikkauksiensa
ja mahtinsa pelko sittenkään ollut tykkönään haihtunut.
Mutta Eero Riekon ei ollut vaikea sanoa mitä hän ajatteli! Eihän
hänen ollut koskaan tarvinnut lainata niin penniäkään tuolta
mahtavalta patruunalta. Eikä Eklundin samppanja koskaan ollut Eero
Riekon tähden valunut, -- toki kumminkin yhden kerran; -- se oli
silloin, kun Eklundin piti ostaa hänen tilansa Mustankosken-yhtiölle.
Mutta siinä yrityksessään hän pahoin pettyi. Sillä kun hän luuli
ystävänsä Eero Riekon niin päihtyneeksi, että hän pitemmittä mutkitta
kirjottaisi nimensä kauppakirjan alle, silloin nousi Eero Riekko
pystyyn ja lallatti: "Niin, Eklund, kyllä minä juon kuinka paljon
tahansa, mutta piru vieköön, jos minä sinun roistokauppojen alle
nimeni kirjoitan."
* * * * *
Eklundin patruuna ei tosiaankaan ollut usein kaupoissaan pettynyt.
Sillä hän oli aina osannut laskea, ja laskea oikein ennenkun
hän asiaan ryhtyi. Jo siihen aikaan kun hän palveli renkinä
Ruskolan Matilla oli hän tunnettu koko pitäjässä taitavuudestaan
kellonhuijaamisessa, ja kun hän isoilla markkinoilla petkutti kuuron
hevoskaakin itse mustalais-Antille ja sai varsahevosen sijaan,
silloin oli Erkki Simon kauppamaine vakaantunut. Sillä mustalaisen
petkuttamista hevoskaupoissa, sitä pidetään näillä seuduin yhtä
vaikeana, joskohta ei yhtä kunniakkaana, kuin päästä kirkon-väärtiksi
tahi herastuomariksi.
Mutta kumma kyllä eivät huhut Erkki Simon oveluudesta kello- ja
hevoskaupoissa tehneet häntä kylän nuorison keskuudessa suosituksi.
He pelkäsivät häntä ja se oli syynä siihen, ettei Erkki Simo
koskaan saanut olla mukana kun lystiä pidettiin -- eikäpä niin
muutenkaan. Enimmäkseen sai hän kulkea yksin -- paitse tietystikin
markkinoilla. Silloin keräsi hän ympärilleen kokonaisen pataljoonan
kellonhuijaajia, mustalaisia ja hevoshuijaria. Taskut enemmän- tai
vähemmänarvoisia kelloja pullallaan ja yhtämittaa heruva litrapullo
povitaskussa kulki hän toisesta toiseen, ja jokainen, joka Simo
Erkin kanssa kauppoihin ryhtyi, voi olla varma siitä, että hänet
rehellisesti nolattiin. Mutta aina vaan hänen kauppansa luistivat.
Simo Erkki oli huomannut, että viina aina ihmisten kauppahalua
paransi, eikä hän sentähden koskaan kauppoja tehnyt ilman että
hän oli antanut ostajalle tilaisuutta kahteen, kolmeen kulaukseen
viinapullosta. Itse hän kyllä tiesi olla varuillaan -- ei hän koskaan
ollut juopunut, vaikka näyttikin toisinaan jotakuinkin pehmeältä. Ja
kun talonpoikaset selvisivät humalastaan ja huomasivat, että heitä
oli petkutettu, silloin noituivat he viinaa ja Erkki Simoa.
Toisenlainen oli hänen nuorempi veljensä Kalle Aatu, joka palveli
Tarkkalan isäntää. Hänessä nyt ei ollut keinottelijaa niin
aluksikaan, eikä hänellä muuta ollutkaan kuin pari tanakkata
käsivartta ja kaksi mustansinistä silmää, jotka voivat loistaa niin
kauniisti, että kaikki tytöt niiden loistosta pyörälle joutuivat.
Eikä siitä koskaan voinut hauskaa syntyä ellei Kalle Aatu mukana
ollut. Mutta joskohta hän olikin ensimmäinen kisakentällä, niin oli
hän ensimmäinen työpaikallakin. Siinä syy minkätähden Kalle Aatusta
yhtä paljon pidettiin kuin Erkki Simoa pelättiin ja vihattiin. Ja
Erkki Simon mieltä se katkeroitti ja kalvoi -- toisinaan hän melkein
vihasi veljeään. Eipä silti että Kalle Aatu koskaan olisi häijy häntä
kohtaan ollut, eikä siitäkään syystä, että tytöt pitivät enemmän
Kalle Aatusta kuin hänestä, Erkki Simosta -- siitä hän ei välittänyt.
Vaan Kalle Aatussa oli jotain niin valoista ja rehellistä, joka
tympeytti veljeä, pani hänet pahoille mielin ja sillä tavoin hänessä
vähitellen vihantunteita herätti.
Paremmiksi eivät asiat muuttuneet, kun Kalle Aatusta tuli vävypoika
samaan taloon, jossa hän oli niin kauvan palvellut. Sillä koska
Tarkkala oli pitäjän isoimpia ja parhaiten hoidettuja tiloja, niin
ei ollut ihmettelemistä, että Erkki Simon mielestä hänen veljellään
oli ollut aivan liian suuri onni. Se harmitti häntä, että Kalle
Aatu, jolla ei ollut kauppaneroa nimeksikään, kuitenkin oli päässyt
suuritilalliseksi, sillä aikaa kun hänen. Erkki Simon, vielä täytyi
renkinä raataa.
Jospa hän vaan olisi voinut tehdä saman! Mutta semmoisia tyttöjä kuin
Hilma. Kalle Aatun vaimo oli, ei joka oksalla ollutkaan. Ja muuten
Erkki Simo kyllä tiesi, ettei hän naisten makuun ollut.
Yhden ainoan tytön hän tunsi, joka hänet ehken ottaisi -- ellei hänen
isänsä esteitä rakenteleisi. Rikas hän oli, sillä hän oli Pekkolan
ukon ainoa tytär, mutta ei hän kaunis ollut, se nyt oli varmaa.
Ja koko pitäjä tunsi hänet torakurkuksi, joka ei edes häikäillyt
hammastaan kostuttaa, jos niiksi tuli, ja päälle päätteeksi oikein
aika lailla. Niin että huolimatta hänen rikkaudestaan ja siitä
että hän poikia himoitsi, ei hän sittenkään voinut kerskata sillä,
että hänellä olisi ollut niin ainoatakaan sulhasta. Mutta ei silti
sanottua ollut, että Erkki Simon kosiminen niin muitta mutkitta
onnistuisi. Sillä Nurkkalan Pekkolan isäntä oli tunnettu oikeaksi
saituriksi ja vaikka hänen tyttärensä oli yhtä vastenmielinen
kuin selkäsauna ja hänen sielunsa musta kuni saunanseinä, niin ei
sittenkään luultavaa ollut, että hän tyytyisi saamaan vävykseen
renkimiehen.
Siitä kohden se iho arka olikin. Ja Simo Erkki tuumaili ja mietiskeli.
Silloin tapahtui eräänä talvena, että Mustankosken-sahayhtiö
"erehtyi" paria metsälohkoa hakkuuttaessaan niin, että noin 50000
kruunun tukkipuuta tuli luvatta ja leimaamatta kaadetuiksi. Tietysti
otettiin tukit takavarikkoon ja pantiin puomiin joen poukamaan juuri
sen kosken yläpuolelle, jonka joki kirkonkylän alapuolella muodostaa.
Siinä ne piti kruunun laskuun enimmäntarjoovalle myydä, ja huhuttiin,
että yhtiön tulisi maksaa aimo sakkoja "erehdyksestään".
Inspehtorit ja työnjohtajat juoksentelivat ymmällä ollen toinen
toistensa jaloissa. Mitä tehdä? Eikä siinä kylliksi että rahallinen
tappio oli oleva iso -- yhtiö tulisi häväistyksi -- joutuisi toisten
onnellisempien kilvoittelijoiden pilkan esineeksi. Sehän oli aivan
kauheata, tämmöinen! Mustankoskenyhtiön johtaja tuli itse tänne
kaukaa etelämpänä olevasta kodistaan koettaakseen kullalla ja hyvillä
sanoilla saattaa asian oikealle tolalle. Ja häntä seurasi kokonainen
joukkue asianajajia ja lakimiehiä.
Koko pitäjä oli kuohuksissaan eikä muista seikoista kuin tuosta
suuresta takavarikosta puhuttukaan.
Erkki Simo oli hänkin tietysti kuullut siitä puhuttavan.
Ja yhtäkkiä selvisi hänelle, että nyt hän voisi rikastua tekemällä
yhden ainoan rohkean kepposen.
Hän hankki asiaa kirkonkylään. Muttei mennyt suorastaan sinne,
vaan teki kierroksen joen poukamaan, missä takavarikkoon otetut
tukit olivat. Varovasti tutki hän puomia. -- Virta painoi sitä --
tarvittaisiin vaan pari miehen iskua -- ja silloin läksi koko lautta
koskesta alas menemään. Ja alapuolella sitä ei niin helposti takaisin
otettaisikaan, sillä siellä se sekoittuisi Mustankosken-yhtiön
muitten tukkien kanssa yhteen...
Erkki Simo kiiruhti yhtiön konttooriin ja pyysi päästä johtajan
puheille kahden kesken...
He puhelivat kauan ja innokkaasti ... ja kun Erkki Simo läksi
loistivat niin hänen kuin mahtavan tirehtöörinkin kasvot
tyytyväisyydestä.
Muutamia päiviä myöhemmin -- päälle päätteeksi itse juhannuspäivänä
-- tuli nimismiehelle sana että puomi, joka sulki takavarikkoon
otetut tukit poukamaan, oli yöllä katkennut ja että jok'ikinen tukki
oli sievosesti mennyt koskesta alas, ja että ne nyt olivat matkalla
meren rantaan päin. Ei ollut ajattelemistakaan, että takavarikkoon
otettuja tukkeja voisi Mustankosken-yhtiön muista tukeista eroittaa.
Ei jäänyt muuta neuvoksi kuin antaa noiden 50000 tukin jäädä yhtiön
omiksi ja levollisesti ottaa vastaan mitä niistä tarjottiin --
yhteensä tuhat markkaa -- kaksi penniä kappaleesta.
Tosinhan asiasta vähän rettelöimistä syntyi ja muutamat henkilöt
tahtoivat saada todistetuksi, että puomi oli yhtiön toimesta
katkaistu. Mutta tirehtöörillä oli monta lainoppinutta miestä
mukanaan ja monta isoa kaunista seteliä... Ja niin se kävi päinsä,
että Mustankosken-yhtiö pääsi erilleen asiasta ja kruunu sai tuhat
markkaa 50000 tukista.
Saman vuoden syksynä asetti Erkki Simo kauppasodin kirkonkylään ja
otti nimekseen Eklund. Kohta sen jälkeen nai hän Pekkalan Liisan.
Ihmiset kuiskuttivat ikäviä asioita Erkki Simo Eklundista, mutta
hän oli vähäkuuloinen eikä kenkään uskaltanut sanoa mitään ääneen.
Sillä aivan kuin noidan-iskusta oli Eklund tullut sekä rikkaaksi
että mahtavaksi. Kyllähän hänessä, vielä silloin tällöin renki tuli
näkyviin, mutta siihen seikkaan ei kukaan huomiotaan kiinittänyt.
Hänestä tuli hyvä ystävä ja veli kaikkien sahaherrojen kanssa ja hän
joi totia ja pelasi korttia tuomarin ja nimismiehen kanssa.
Eikä Eklund koskaan kitsastellut, kun joku kirkonkylän herroista
taskulainaa tarvitsi -- ei suinkaan. Siinä hymyiltiin ja pokkuroitiin
ja kursailtiin, niin ettei siitä loppua tahtonut tullakaan.
Mutta jos köyhä tunturilainen tarvitsi puoli säkkiä jauhoja tahi
nelikon suoloja velaksi, -- niin silloin se oli mahdotonta --
aivan mahdotonta. Töin tuskinhan hän itse tuli toimeen. Mutta --
velkakirjaa ja 10 prosentin korkoa vastaan voi hän nyt kumminkin
yhden kerran auttaa...
Ja niin se Eklundin liike yhä suureni ja Eklund itse yhä vaan
rikastui.
* * * * *
Eklundin veljeä, Kalle Aatua, kohtasi eräänä syksynä suuri suru.
Sillä Hilma, hänen vaimonsa, kuoli synnytettyään pojan. Ja poika
seurasi äitiänsä hautaan muutamien päivien kuluttua.
Kalle Aatu tuli itse kutsumaan veljeään hautajaisiin. Hän näytti
sortuneelta ja murheen murtamalta -- Erkki Simon mielestä oli häntä
oikein sääli. Ja ensikerran elämässään näytti Eklund sovinnolliselta
veljeään kohtaan. Kutsuipa hän Kalle Aatun luokseen kotiinsakin,
kirkonkylään, hautauksen jälkeen. Ei ollut Kalle Aatun nyt hyvä
yksin kaikessa murheessaan Tarkkalassa istua. Siellä hän vaan tulisi
kipeäksi surusta... Ei, parasta oli heittää kaikki surulliset
ajatukset luotaan...
Ja Kalle Aatu tuli Eklundille ja asui siellä koko talven. Hei,
sielläkös lystiä pidettiin! Eklundista tiedettiin, ettei hän
kitsastellut, kun oli pidoista puhe, eikä Kalle Aatu se mies ollut,
joka lasin luotaan lykkäsi kun hänelle semmoista tarjottiin. Hän
olikin kuin samassa humalassa koko sen talven. Itse hän ei muistanut
niin hituistakaan mitä sillä aikaa oli tapahtunut, mutta se on
varmaa, että kevätkäräjissä myönnettiin Erkki Simo Eklundille
lainhuudatus hänen veljensä tilaan, Tarkkalaan, jonka hän muka oli
viidelläsadalla markalla ostanut.
Ei kukaan oikeastaan tiedä miten se kauppa oli tullut tehdyksi.
Mutta sen jutun jälkeen muuttui Kalle Aatu hassahtavaksi. Hän
kierteli kirkonkylää ja ryypiskeli, kunnes hänet eräänä aamuna
löydettiin kuoliaaksi paleltuneella vaimonsa, Hilman haudan vierestä.
* * * * *
Nurkkalan kylä on pitäjän isoimpia. Siihen ei tosin kuulunut kuin
kahdeksan taloa, mutta ne olivat sitä suurempia -- melkein kuin
kaksi, kolme tavallista. Eklundin appiukon kuoltua sai hän tietysti
hänen talonsa ja se oli isoin kaikista.
Sahayhtiön herrat kiertelivät Nurkkalankylän metsiä kuni kissat
kuumaa puuroa. Mutta Nurkkalan talonpojat eivät olleetkaan niin
helposti peijattavia, sillä he alkoivat aavistaa, että metsä oli
enemmän arvoinen kuin kukaan voi uskoakaan. Siitä syystä ei kauppoja
syntynytkään, vaikka metsänostajat toisinaan tarjosivat melkein
suunnattomia summia -- niin, jopa kuusi-, seitsemäntuhatta markkaa
isoimmista tiloista.
Mutta silloin tuli Mustankosken-yhtiön johtaja vielä kerran
kirkonkylään etelästä päin. Hän ei ollut käynyt siellä sen kevään
jälkeen, jolloin tuo iso tukkitakavarikko tapahtui. Eikä kukaan
voinut käsittää mikä häntä nyt pakoitti tänne tulemaan. Tosinhan
sanottiin, että hän oli tullut metsästämään, vaan sitä nyt ei kukaan
ottanut uskoakseen.
Eklund oli nyt kirkonkylän mahtavin mies, ja tirehtööri sai
kutsut tulla entisen rengin komeaan taloon asumaan. Pitoja
pidettiin joka päivä -- niin vieläkin kerrotaan pitäjässä niistä
samppanja-aamiaisista ja päivällisistä, jotka Eklund laitatti
juhlittaakseen korkea-arvoista suosijaansa.
Mutta kaiken juhlimisen ohessa ei kauppa-asioita unhoitettu.
Tirehtööri tiesi inspehtoriensa kautta aivan hyvin, että kunhan vaan
pitäjän talonpojat pääsisivät siitä selville, että Eklund oli talonsa
myönyt, niin hekin, hänen liikeneroonsa luottaen, myöskin möisivät
omansa. Sillä ei kukaan voisi varoa, että viekas Eklund olisi antanut
petkuttaa itseään.
Mutta nyt oli Eklund rikas eikä antanutkaan ostaa itseään niin
vähällä kuin ensi kerralla. Viisikymmentätuhatta markkaa täytyi
yhtiön lukea pöydälle käteisessä rahassa saadakseen hänen nimensä
_pätemättömään_ kauppakirjaan.
Eklund ja tirehtööri läksivät yhdessä Nurkkalan kylään puhuakseen
järkeä talonpojille. Ja nyt näyttäytyi, ettei Eklund ollutkaan
unhoittanut entisiä kellonhuijaustemppujaan -- hän juotti naapurinsa
humalaan -- ei nyt enää viinalla, vaan samppanjalla -- siitä oli
tullut Eklundin mielijuoma -- ja kun humaltuminen alkoi tehdä
ajatukset sekaviksi, silloin hän rupesi seteleillä, monilla suurilla,
kirjavilla seteleillä heitä kutittamaan. Ja kaikki he menivät ansaan
-- kaikki paitsi Eero Riekko -- mutta hän olikin nyt semmoinen
patajuoppo, ettei hän voinut omaa parastaan käsittää -- sanoi Eklund.
Kun kevätkäräjiä ensi vuonna istuttiin, silloin olivat kaikki
Nurkkalankylän talot, paitsi Eklundin ja Eero Riekon, yhtiön tiluksia.
Mutta kun talonpojat saivat tietää, ettei Eklund ollutkaan myynyt
tiluksiaan, vaan ainoastaan nimensä heitä petkuttaakseen, silloin
itkivät monet kiukusta ja surusta ja kauvan kesti, ennenkuin Eklund
uskalsi näyttäytyä yksin iltasin.
Jumala yksin tietää, kuinka monta kirousta tuolle mahtavalle
patruunalle rukoiltiin.
Ehken tunsi hän itsekin, ettei hän ollut oikein tehnyt. Ehken
lahjoitti hän omaatuntoaan nukuttaakseen kirkolle suuremmoisia
lahjoja. Ensin antoi hän kynttiläkruunun -- suuren ja komean, niin
että se räikeästi pistää silmiin muutoin niin yksinkertaisesti
sisustetussa maalaiskukossa.
"Herran kunniaksi lahjoittanut kauppias E. S. Eklund Nurkkalan
kylästä" on isoin, kullatuin kirjaimin kruunussa luettavana.
Mutta kun kynttilät juhlatilaisuuksissa kimaltelevat, silloin
tyrkkivät pojat toisiaan kylkeen ja kuiskaavat:
"Katsohan kuinka komeasti roisto-Eklundin ruunu loistaa,"
Eikä Eklund ainoastaan kynttiläkruunua lahjoittanut. Tukholmasta
tilasi hän suuren suuren kellon, jonka piti soida pitäjän
kirkontapulista Herran ja hänen kunniakseen.
Mutta kun kelloa oli ensi kerran soitettava, niin se halkesi. Ja kun
se oli valettu uudelleen ja taasen pantu paikoilleen, heilui tapuli
niin arveluttavasti, ettei nykyään uskalleta kelloa käyttää muuhun
kuin läppäämiseen.
Ihmiset kuiskuttavat, ettei Eklundin kello tahdo soida, sentähden
että se on verirahoilla ostettu.
* * * * *
Näitä ja monta muuta juttua kerrotaan pitäjässä köyhästä
talonrengistä, joka viekkaudella ja epärehellisyydellä hankki
itselleen rikkautta ja valtaa; roisto-Eklundista, patruunasta, joka
möi sielunsa yhtiön rahoista.
Eikä yksikään, eivät edes ruotulaiset, jotka kulkevat kylästä kylään,
eläen kanssaihmisten armeliaisuudesta, kadehti häntä.
Hän kuoli, istuessaan kassakaappinsa edessä, vanha nahkakukkaro
kädessä.
Ja nyt ovat hänen rikkautensa hävinneet kuni akanat tuuleen. Ei ole
tähdettäkään jäljellä noista kootuista miljoonista. Kun tunturilainen
sanoo Eklundin nimen, niin seuraa sitä kirous tahi sadatteleminen ja
kello, jonka Eklund kirkolle lahjoitti, se ei kutsu kansaa Jumalan
huoneeseen, vaan julistaa tulipaloa ja onnettomuutta kun se vaan soi.
Perintölä.
Ihmiset kertovat että Perintölässä kummittelee.
Se, jonka syysiltana täytyy kulkea siitä ohi, kiiruhtaa aina
askeliaan tavallista enemmän, ja paimenpojat arvelevat ja
tutkistelevat kotvan aikaa, ennenkun he uskaltavat hiipiä
päärakennuksen särkyneistä ikkunanruuduista sisälle tirkistämään,
nähdäkseen, jos siellä mitään piilee. Ja jos he silloin saavat kuulla
pienimmänkään rasahduksen, juoksevat he täyttä kurkkua huutaen
metsään -- luullen nähneensä itse pirun ja koko hänen joukkueensa
perässään.
Yhtiö ei saa ketään tilaa arennille ottamaan, vaikka se aikoinaan oli
pitäjän parhaita. Ei vaikka he kerran ovat tarjonneet sata markkaa
sille, joka siilien tahtoisi asettua. -- Rikkaruohoa kasvaa saroilla,
pientarilla nousee nopeaan männyn ja koivun taimia ja aitauksissa on
karhunsammal päässyt valloilleen. Kohta on Perintölä metsäpalstana ja
metsäpalsta erämaana.
Sillä talvet pitkään ahertavat miehet ja hevoset kuljettaakseen
Perintölän metsää pois. Eivät ne seiväspuita ole, jotka siellä
kasvavat, -- ne ovat mahtavia hirsi- ja taivastatavottelevia
mastopuita, joita kaadetaan ja paloitellaan ja kuljetetaan
pois. Mutta yhtiö -- niin se on ansainnut monta, monta kymmentä
tuhatta markkaa metsällään, ja monta köyhää raukkaa ja entistä
talollisen-poikaa, jotka ehken muuten olisivat kuolleet nälkään, ovat
tulleet tänne ja saaneet työtä yhtiön palveluksessa. Niin -- onhan
se Jumalan onni, että heillä edes oli yhtiö, johon voivat turvautua
-- sillä miten heidän muuten kävisikään, kaikkien noitten raukkojen,
jotka kiertelevät pitäjää ilman koditta ja työttä.