KUN METSÄ KUOLEE
Kertomuksia Norrlannista
Kirj.
WALDEMAR LINDHOLM
Suomensi Th. Helander
Otava, Helsinki, 1902.
Osakeyhtiö Kuopion Uudessa kirjapainossa.
SISÄLLYS:
1. Kun metsä kuolee.
2. Keskijärvi.
3. Uusitalo.
4. Nurkkala.
5. Perintölä.
6. Äkkijyrkänteeltä. Lappalais-juttu.
7. Päivölä.
Kun metsä kuolee.
On kuin kansa täällä päin olisi taikatempuilla lumottu.
Iloisuus on kadonnut. Viulu riippuu tomuisena ja virittämättömänä
seinällä; -- tanhualla, missä ennen kesäiltoina karkeloitiin,
vallitsee kuolonhiljaisuus. Nuoret ovat kahdenkymmenenvuotiaina
ikäloppuja. Talvisen takkavalkean sadut ja laulut ovat vaienneet
eivätkä paimenpojat enää koskaan näe metsän-impiä ja Manalan väkeä
metsissä ja vaaroilla.
Nyt puhutaan vaan rahoista ja niiden ansaitsemisesta. Sahayhtiöitä
kiroillaan ja iloa haetaan viinapullosta.
Mutta ilo on kateissa.
Joskus puhellaan metsästäkin. Metsästä, joka on hakattua, raiskattua,
tapettua. Ja rahoista, jotka metsä antaa.
Mutta vielä elävästä salometsästä, jossa isä ja isoisä ja hänen
isänsä ennen häntä elivät ja kuolivat taistellen karun luonnon
kanssa, -- jossa he kuulivat taikalaulujen vuorista ja järvistä
kajahtelevan ja näkivät metsän-impien ruhtinattaren valkaisevan
hopeitaan juhannusyön himmeässä valossa -- he eivät enää huoli. Se on
kuollutta heille.
Ilo on kuollut. Henki on poissa. Ihmiset muuttuvat työkoneiksi
sahayhtiöitten palveluksessa.
Ja kohta on metsäkin mennyttä.
Voi sitä, voi ja vielä kerran voi metsänraiskaajia, voi metsän
murhamiehiä!
Se on nyt noitien lumooma, kansa.
Vaivoja, hikoilemista, vuosikautista raatamista ja ahertamista --
sitä he voivat kestää. Vilua ja nälkää he voivat kärsiä -- mutta
kullan taikakiiltoa he eivät sietäneet. Nyt on raha yksinvaltiaana
Jumalan ihanimmassa maassa.
Sentähden huokailee harveneva metsä niin syvään; -- kuuluu siltä kuin
jos se itkisi ja vaikeroisi.
Mutta kansa ei sitä kuule.
Ennen oli kuulo tarkka ja silmä terävä; -- nyt on kulta tehnyt korvat
kuuroiksi ja silmät hämärtäviksi.
Kansa ei huomaa että se kirves kädessä hankkii omaa perikatoaan.
Mutta päivä on tuleva, jolloin se herää.
Päivä on tuleva, jolloin ei likaisten setelien kahina voi korvata
honganlatvojen huminaa -- ei kullan kiilto korvata auringon loistetta
honkien ruskottavilla rungoilla -- jolloin ei viina korvaa menetettyä
nuoruudenriemua.
Kirotut olkoot silloin metsänhaaskaajat! Voi niitä, jotka ovat
kansalta vieneet sen arvokkaimman omaisuuden! Voi niitä, jotka ovat
kuolettaneet sen pyhimmät ja kauneimmat tunteet; -- jotka ovat
varastaneet tuhansien ja vieläkin tuhansien ihmisten nuoruudeninnon,
terveyden ja hengen!
Sadoilta ja tuhansilta tahoilta kaikuvat silloin sadatukset ja
kiroukset varkaille -- murhamiehille -- metsänraiskaajille.
Kannoista ja pensaista, siitä missä ennen metsä seisoi, on kuuluva
mutinaa ja napinaa. Kuni ristien ja hautakivien peittämä kirkkomaa on
alaston seutu oleva, ja joka risti ja joka kivi, joka pensas ja joka
kanto on mutiseva eri kirouksensa.
Voi, voi!
Synkkämielisinä, kumaraniskoin -- kalpein poskin ja tuijottavin
silmin -- kuljeskelevat ihmiset -- nuoruudessaan jo ikäloppuina
-- kyynelittöminä -- verettöminä -- tunnottomina kuni harhailevat
haahmut, mutisten kirouksia niille, jotka ensin panivat kirveen
heidän käsiinsä. Ja vaaroilta, joilta heidän vihantava pukunsa
on raastettu ja jotka nyt ovat alastomina ja harmaina, on mutina
tuhatäänisenä kaikuna kajahteleva: Voi! Voi!
Ellei apua kohta saavu, on metsä kuoleva.
Se on jo kuoleman kynsissä.
Sentähden riippuu viulu virittämättömänä ja tomuisena seinällä ja
sentähden ei enää paimentorven ääni kuulu lehteviltä vaaroilta.
Haltijat ja metsänhiidet ovat aikoja sitten lähteneet matkoihinsa ja
honkien rivit harvenevat nopeaan. -- Ellei apua saavu, kuolee metsä.
Mutta voi metsän murhaajia!
Keskijärvi.
Keskijärveläiset ovat aina olleet kummallista väkeä. Ihmiset sanovat,
ettei kukaan heistä ole ollut oikein täysijärkinen, ja he ovat ehken
oikeassa.
Ainakin on Anna, Keskijärven-Hannun ainoa tytär, sairaalassa, ja
hänen poikansa Pikku-Hannu, hänestähän raukasta tuli itsemurhaaja,
vaikkei ollutkaan kuin kolmentoistavuotias.
Ja että Hannu Niilonpoika itse, Keskijärven arentimies, on hullu, sen
tietää jokainen, vaikka hän ei olekaan raivoisa.
Ajatelkaas, ettei hän elämässään ole ajanut ainoatakaan hirttä
yhtiölle, vaikka kohta leimaukset tehtiin niin lähellä Keskijärveä,
että hän olisi voinut tienata rahaa oikein paksusti, jos vaan olisi
tahtonut. Mutta hän ei tahdo.
Kernaammin istuu Hannu Niilonpoika kotona ja näkee oikein
koirannälkää koko talven.
Niin ettei suinkaan ole vaikeata nähdä, että hän on hullu.
* * * * *
Keskijärven talo ei ole mikään vanha uudistalo. Hannu Niilonpojan
isoisä oli ensimmäinen joka asettui siihen asumaan. Kerrotaan, että
hän oli tullut sinne Taalainmaasta säkki selässä. Eipähän juuri
ihmisten ilmoille asettunut, mutta ihanaa siellä oli, niin kesällä
kuin talvellakin, synkässä honkametsässä, jota korkeat vaarat ja
sinertävät vedet kaikkialla ympäröivät. Ja siitäpä syystä hän juuri
tänne asettuikin, kauas kaikesta elämän hyörinnästä.
Keskijärven mökki on kolmen järven välissä. Yhdellä puolen
Kirkkovesi, Pitkäjärvi toisella ja Kotalampi kolmannella taholla. Ja
vihantavia rämeitä ja humisevia metsiä järvien välissä.
Täällä oli Taalain-Pekan, uudisviljelijän, mielestä kuin vähäisessä
paratiisissa, ja sentähden tahtoikin hän kutsua uudistalonsa
paratiisiksi. Mutta syynimiehet nauroivat ja merkitsivät kirjoihinsa
Keskijärvi. Olihan se paljon sopivampi nimi. Ja se nimi on
uudistalolla vieläkin.
Taalain-Pekalla ei ollut muita naapureita kuin metsän eläimet eikä
häntä käyneet muut tervehtimässä kuin joku pahainen lappalainen
silloin, tällöin. Eräs lappalaistyttö tuli hänelle vaimoksikin.
Hänestä sai hän yhden ainoan pojan, Niilon.
Kun poika tuli maailman ilmoille, oli hänen äitinsä metsässä
polttopuiden haussa ja sillä matkalla syntyi Niilo, korkean kuusen
juurella.
Ihmiset kertovat yhä vieläkin, että Niilon äidillä oli paitse poikaa
muassaan aika halkotaakka, kun hän tuli kotiin. Ja se on varmaa,
ettei äiti koskaan siitä matkasta kipeäksi tullut.
Metsä lauloi kehtolauluja Niilolle; metsä tuuditteli häntä kun hän
itki; metsä teki hänet terveeksi ja vahvaksi. Isä ja äiti elivät
arkielämäänsä kotona. -- Niilo, hän istui itsekseen ja tähysteli
metsänrantaan. Hän ihmetteli mitähän tuolla salaperäisessä pimennossa
olikaan. Ja kun hän oli tullut niin vanhaksi, että hän voi käydä
lehmiä paimentamassa, samoili hän metsässä aamusta iltaan, iloiten
kaikesta uudesta, ihmeellisestä, minkä hän näki.
Ja vuodet vierivät nopeasti, toinen toisensa perästä, ja Niilosta
tuli mies. Hän oli kahdenkolmatta-vuotias kun hän meni naimisiin.
Pekka-ukko oli vanha ja raihnainen ja Kaisa-äiti, hänen eukkonsa oli
kuollut pari vuotta sitten. Niilo tarvitsi vaimoväkeä talossaan eikä
hän olisi voinut saada toista sopivampaa kuin Liinan, Ortin-Erkin
tyttösen. Hänkin oli kasvanut uudistalon yksinäisyydessä ja
yksinäisyys oli tehnyt hänet raskasmieliseksi.
Ei siitä paljon hyväilyjä ja monia sanoja seurannut.
Mutta kun Liina kuoli annettuaan hengen pienelle poika pahaiselle,
silloin tuntui Niilosta niin kummalliselta. Olipa siinä sittenkin
jotain, joka nyt katkesi -- vahva side, joka meni rikki.
Ja sitä hellyyttä, jota hän oli sisussaan pidättänyt itse siitä
tietämättä, sitä hän nyt pojalleen tuhlasi.
Niilo oli ovela metsämies, ja kun Hannu, hänen poikansa, oli niin
isoksi kasvanut, että kykeni metsäpolkua tallustamaan, otti Niilo
hänet mukaansa. Hän opetti häntä tuntemaan joka jäljen maassa, joka
äänen metsässä, hän neuvoi hänelle jänön juoksun ja metson lennon.
Hannu ja Niilo olivat melkein enemmän kaksi veljestä kuin isä ja
poika. Ja tuo pienehkö, harmaa mökki tuolla mäellä, korkeitten
koivujen ympäröimänä, ja nuo pienet peltosarat, joitten perkkaaminen
kivisessä maaperässä oli kysynyt hikeä ja vaivaa -- oli tosiaan
kummallista, miten oli toista täällä kuin muualla.
Mutta sitten tuli kovia vuosia. Lumi ei sulanut ennenkuin
juhannukseksi, ja sitte paahtoi aurinko niin kuumasti, että kaikki
kuihtui ja lakastui. Vaikeata oli täällä silloin kuin syötiin pettua
ja olkileipää rukiin sijasta.
Vanhat ihmiset muistavat kyllä näitä katovuosia.
Oli juuri kevät tulossa, toista katovuotta elettäessä, kun Hannu tuli
kipeäksi. Oli ollut kylmä talvi monine vaikeuksineen ja puutteineen.
Ja nyt makasi Hannu läähättäen ja polttavankuumana vuoteellaan, eikä
Niilolla ollut edes ruokaa hänelle antaa.
Oi, Herra Jumala, olisipa hänellä ollut edes sen verran, että olisi
voinut hankkia vähän jauhoja ja ehkenpä vähän lääkkeitä tohtorilta.
Mutta nyt oli maaverokin maksettava -- ei ollut rahoja siihenkään. Ja
lainata rahoja näihin aikoihin, se ei ollut helpointa se.
Jos hän -- jos hän sittenkin koettaisi! Nythän oli Hannun henki
kyseessä. Ehken oli tuolla kirkonkylässä joku armelias ihminen. Ja
niin hän lähti matkaan, pitkin, raskain askelin.
* * * * *
Niilosta oli vaikeata saada asiaansa sanotuksi -- sanat takertuivat
kulkkuun. Ja vielä vaikeammalta tuntui kun kaikkialla tuli sama
vastaus -- ei -- ei.
Voi -- ajatteles, jos Hannu siellä maatessaan kuolee!
Niilon rohkeus oli aivan katoamaisillaan. Mutta silloin oli eräs,
joka kehoitti häntä menemään inspehtori Granin luo, joka äskettäin
oli muuttanut tälle paikkakunnalle etelästäpäin. Hän oli hyvä mies ja
ehken hän auttaisi.
Gran oli metsänostaja.
Hän oli jo tehnyt hyviä kauppoja täällä päin, vaikkei vielä sen
enempää hänen ahvääreistä tiedettykään. Mitä suurta on, se tapahtuu
kaikessa hiljaisuudessa.
Ja Niilo tuli konttooriin, missä tuo mahtava herra istui.
Hän tunsi itsensä niin köyhäksi ja viheliäiseksi, eikä hän edes
voinut aavistaakaan, että hän metsänsä tähden oli varakas mies.
Mutta inspehtori Gran, hän sen tiesi, hän. Ja sentähden välkähti
hänen silmissään, kun hän näki vanhan uudisviljelijän tuolla oven
suussa.
"No, eihän nyt! Hyvää päivää! Eikös se ole Keskijärven Niilo Petter?
Etkö luule, että minä sinut tunnen, ukkoseni. Minähän ajoin ohitsesi
viime syksynä, kun olin siellä sinun puolellasi metsästämässä. Hyvät
olivat lintumaat kulmallasi ja jänön poikaset pylleröittivät siellä
kuin olisivat olleet kesyjä."
Niilo tuli inspehtorin ystävällisestä puheesta aivan hämilleen. Nyt
hän muisti, että inspehtori Gran ja eräs toinen herra olivat olleet
siellä kotona, nyt, kun häntä siitä muistutettiin, mutta ei hän
voinut uskoa, että inspehtori sitä muistaisi.
Mutta Gran käski sekä kahvia että viinaa esille ja Niilo joi. Siitä
oli kauvan, hyvin kauvan kun se viimeksi tapahtui.
Ja sitten oli niin helppoa saada asiansa sanotuksi, ja inspehtori,
hän kuunteli niin ystävällisesti eikä näyttänyt ollenkaan
suuttuneelta Niilon suorapuheisuudesta. Hän näytti vaan olevan
pahoillaan -- hyvin pahoillaan, kun hän kuuli miten asiat olivat
huonot tuolla kotona Keskijärven mökissä.
Ja kun Niilo oli lopettanut kertomuksensa kysyi inspehtori säälien:
"Noh, kuinka paljo sinä sitten tarvitset päästäksesi ensi syksyyn?"
Niilo vääntelihe tuolilla ja käänteli lakkiaan hyppysissään.
Eihän hän voinut katsoa inspehtoria silmiin. Olihan aivan kuin jos
hän olisi tullut kerjuulle.
Mutta sitten hän sanoi hitaasti ja puoleksi kysyen:
"Jos inspehtori voisi lainata minulle seitsemänkymmentäviisi markkaa
niinkuin mikkeliin asti...?"
"Noh, sinä kai voit antaa jonkunlaiset takeet takaisinmaksusta tahi
hankkia tyydyttävät takausmiehet?"
"E-e-nhän minä --"
Sitä hän ei vaan voinut.
"Noh, mutta miten sinä sitten Herran nimessä voit tänne tulla
rahoja lainaamaan? Oletko järjiltäsi? Jospa sinä nyt kuolisit
ennen mikkeliä -- mitä sinä silloin luulet minun saavani noista
seitsemästäkymmenestäviidestä markasta? Niin, pitkän neniin. Eikä
minulla ole minkäänlaista kultakaivoa, josta ammentaa, sen saat
uskoa. Seitsemänkymmentäviisi markkaa ei olekaan tuhkaa vaan näinä
kovina aikoina."
Niilo oli jo alkanut melkein toivoa, mutta nyt kihahtivat kyyneleet
hänen silmiinsä.
"Voi hyvä, kulta inspehtori! Auttakaa toki köyhää raukkaa! Poika
makaa kotona ja kuolee -- kuolee tautiin ja nälkään. Voi, rakas,
kulta inspehtori! -- Hänen tähtensä, -- vaan viisikymmentä markkaa!"
Inspehtori istui ja kirjoitti uutterasti -- eikä ollut käsi niin
kuin hiukan vapisematta, kun hän näki kyyryselkäisen ukon tuolla
oven pielessä. Kesti kotvasen, ennenkuin hän vastasi Niilon
sydämenpurkaukseen.
Niilo istui siinä tuskastuneena ja odottaen -- ei hän varmaan saisi
täältäkään minkäänlaista apua. Herranen aika, kuinka kurjaa! Ja niin
hän varpaillaan hiipii ovea kohden, jottei häiritseisi inspehtoria.
Mutta juuri kun hän tarttui ovenkahvaan kuuli hän Granin äänen
takanaan.
"Eihän nyt, rakas Niilo Petterini, -- et sinä saa lähteä täältä
aivan avutta. En minä voi sinulle lainata niin paljon kuin
seitsemänkymmentäviisi markkaa, mutta viisikymmentä sinä saat. Kunhan
vaan kirjoitat nimesi tämän velkakirjan alle; -- ymmärräthän, että
kaikki olemme kuolevaisia."
"Niin -- mutta minä en edes voi lukea kirjoitettua, vielä vähemmin
sitten nimeäni kirjoittaa."
"Noh niin, eihän se asiaan vaikuta. Voithan sinä piirtää puumerkkisi
sitoumuksen alle ja sitten saa kaksi puukhollaria tulla sisään
todistamaan puumerkkisi ja että sinä saat rahasi."
Ja kirjanpitäjät tulivat ja näkivät, miten Niilo kankein vapisevin
sormin piirsi paperille koukeron, joka oli olevinaan N, ja että hän
inspehtorilta otti vastaan viisikymmentä markkaa.
"Jumala siunatkoon inspehtoria..."
Ei kestänyt kauvan ennenkun Niilo oli paluumatkalla kotiinsa. Aimo
jauhopussi oli hänellä selässään, vähän ohraa oli hän myös saanut
kylvösiemeneksi, ja sitten oli tohtori sanonut, että Hannu tulisi
terveeksi, kun hän vaan saa kunnollista ruokaa.
Hih hei! Nytpä ei enää hätää ollutkaan. Helppoa oli nyt kulku kautta
risujen ja näreikköjen, vastamäkeen ja alamäkeen, poikki rämeitten
ja ryteikköjen. Huh hei! -- Niilo rallatteli vanhaa paimenlaulua
kulkiessaan.
Ja tuolla mökissä, joka jo häämöitti tummanvihantavien honkien
lomitse -- sielläkös ilo syntyisi taas! Ja hui hei kajahteli vaan
metsä, niin että oravat maiskuttaen pakenivat puiden latvoihin. Mutta
salolta kajahtelivat myöskin äänet -- mutta raskaasti kuni huokaukset.
"Ilmat pian muuttuvat", ajatteli Niilo.
* * * * *
Katovuosista oli päästy. Jumala antoi taas aurinkonsa paistaa ja
vettä sataa. Laihtuneet jäsenet pyöristyivät taas; hallanpanemat,
auringonpaahtamat sarat kantoivat taas satoa.
Mutta monen, sangen monen olivat katovuosien tuottamat vaikeudet
murtaneet. Niilokin oli niitä.
Kumarassa ja tuuhistuneena kierteli hän Keskijärven aituuksia. Oli
aivankuin jos nälkä ja puutteet olisivat imeneet hengen ja mehun
hänestä.
Voidakseen maksaa velkansa inspehtorille, oli hänen täytynyt myydä
kaikki, jota ilman hän suinkin voi tulla toimeen. Pyssy, jonka
Hannu olisi saanut sittenkun hän oli käynyt rippikoulun, sekin meni
menojaan. Ja nyt käyskenteli Niilo arvellen minkätähden hän ei ollut
saanut velkakirjaansa takaisin... Eikai se voinut riippua inspehtorin
vehkeilyistä? Oi ei! Sitä se ei ollut. Varmaan se oli valetta se.
minkä hän oli kuullut inspehtori Granista kirkkomäellä. Että hän
muka olisi oikea kettu ihmisiä nylkemään. Ei, siinä ei ollut perää.
Gran, joka oli ollut niin hyvä sillä kertaa. Jumala siunatkoon häntä.
Hän se kumminkin oli, joka oli pelastanut sekä Niilon että Hannun
pahimmasta hädästä.
Ja nyt oli Hannu aikamies ja Niilo väsynyt. Hänestä tuntui kuin jos
kaikki olisi käynyt hänelle nyt viime aikoina niin raskaaksi, etenkin
sen jälkeen kun hän ei enää jaksanut mennä metsään.
Menipä sitten Hannu naimisiin, ja Niilo muutti porstuakamariin. Hän
ei tahtonut olla nuorten tiellä. Mutta vaikealta hänestä joskus
tuntui istua siellä aivan yksin. Ja hänen tuli ikävä isoapirttiä --
ikävä nähdä Hannua ja kuulla hänen ääntänsä -- mutta ei sittenkään
tahtonut mennä sinne sisään. Oli joskus kuni olisi hän vihannut
Hannun vaimoa.
Hannu ei enää olleenkaan käsittänyt ukkoa. Hänhän oli pyytänyt häntä
muuttamaan takaisin, kun hän näki ettei Niilo viihtynyt, mutta tämä
vaan ei tahtonut. Ei siinä sanat eivätkä rukoukset auttaneet -- hän
istua jurotti yksinäisyydessään porstuakamarissa.
* * * * *
Antti-Jannen Anna-Liisa Rajalasta se oli, josta oli tullut Hannun
vaimo. Antti oli nähnyt hänet ensi kerran metsässä hirvenajossa
ollessaan. Sillä kertaa luuli hän nähneensä metsän-immen lehmiä
salolla paimentamassa.
Mutta sitten hän sai nähdä hänet moneen kertaan eikä pitkää aikaa
kulunut ennenkun tämä oli hänet aivan tykkönään hurmannut vaikkei
ollutkaan luonnotar vaan tavallinen tyttönen. Ja noin vuosi sen
jälkeen kun Hannu oli tavannut Anna-Liisan ensi kerran vei hän hänet
nuorikkonaan Keskijärvelle.
Melkeinpä alkoi talo vaurastua. Anna-Liisa hommaili ja puuhasi niin
että sitä ilokseen katseli, ja Hannu tienasi aika lailla tekemällä
suksia. Ja olivatpa viimeiset vuodet olleet oikeita viljavuosia --
niin ohra kuin perunat ja heinäntulo olivat olleet hyvät.
Kaksi lasta oli tullut maailmaan -- ensin Pikku-Hannu, joksi häntä
nimitettiin, ja sitten Anna.
Isoisä Niilo se oli, joka lapsia hoiteli -- varsinkin Pikku-Hannua.
Siitä asti kun hän makasi kätkyessä oli isoisä alinomaa hänen
läheisyydessään ja vaali häntä huolenomaisolla tarkkaavaisuudella. Ja
kun hän oli tullut niin isoksi, että jotain ymmärsi, voi hän istua
koko päivän Niilon polvella kuunnellen tämän satuja metsän-immistä ja
hänen metsäisiä juttujaan.
Ukko oli kuin olisi hän tullut toisen kerran lapseksi. Hän ei enää
voinut eroittaa poikaa pojanpojasta. Hannu, se oli hänestä vaan
poika, -- hänen ja Liisan poika.
Pikku-Hannusta tuli kummallinen poikalapsi.
Oletko nähnyt vuorilammin, jossa vesi piilee syvällä taivasta
tavottelevien lumivuorten välissä? -- Sellaiset oli hänellä silmät --
isot, ihmeellisen siniset.
Ja syyttä, suotta, aivan kuin unissaan, voi hän välistä hiipiä
äitinsä luo ja hyväillä häntä -- hyväillä ja sanoa hänelle niin
kummia asioita, jotka voivat itkuun purskahuttaa. Se, se poika oli!
Oikea metsän lapsi.
Pikku-Hannu oli yhdeksän vuotta vanha, kun Niilo kuoli. Se tapaus oli
hänen ensimmäinen suuri surunsa.
Tuolla Kotalammin rannalla, siellä oli Hannulla ja isoisällä ollut
tapana istua, kun tämä kertoi kauneimpia satujaan, ja nyt hiipi Hannu
sinne.
Yksin istui hän siellä kokonaisen yökauden ja tuijotti vaan lammille
päin. Tuntui niin paksu pala kurkussa, mutta itkeä hän vaan ei
voinut. Ja sitten, kun Niilo oli haudattava, silloin ei kukaan
ihminen voinut nähdä niin surun merkkiä Pikku-Hannussa. Äitinsä
Anna-Liisa oikein häpesi poikaansa, ettei hän itkenyt tippaakaan --
ja isoisä, joka kumminkin oli hänelle niin rakas.
Mutta Pikku-Hannu, hän kuljeskeli vaan niin hiljaa ja äänetönnä ja
näki ja kuuli kummia, joita ei kukaan muu huomannut.
* * * * *
Sitten tuli onnettomuus.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta -- tuiskuna tuhoavana.
Heti maahanpanijaisten jälkeen tuli pomovieraita Keskijärvelle.
Se oli se "ihmisystävällinen" inspehtori Gran ja hänen molemmat
kirjanpitäjänsä.
Kun he läksivät Keskijärveltä oli siellä surua ja itkua, voivotusta
ja sadattelemista. Hannu tiesi nyt, ettei hän enää ollut Keskijärven
omistaja. Kaikki hänen työnsä, kaikki hänen ahertaminen ja
raataminen, isän ja isänisän vaivannäöt, -- metsä -- kaikki, kaikki
oli poissa. Ja pikku-Hannu istui ikkunan alla hakkuupölkyllä ja itki
-- itki kädet nyrkissä ja hammasta purren.
Se "velkakirja", jonka alle Niilo oli kirjoittanut nimensä, oli
lailliseen muotoon tehty kauppakirja, jolla Niilo oli myynyt koko
Keskijärven metsineen ja asuinrakennuksilleen S:n sahayhtiölle,
"sen laillisesti ja oikein saatuna omaisuutena omistettavaksi ja
hallittavaksi sovitusta ja täydelleen suoritetusta viidenkymmenen
markan suuruisesta kauppahinnasta."
Seuraavana aamuna läksi Hannu kirkonkylään. Hän kävi tuomarin
puheilla ja tiedusteli, josko sahayhtiö todellakin voi ottaa häneltä
Keskijärven. Tuomari ei antanut hänelle toivomisen varaa. Kauppa oli
täysin laillisesti tehty, ja kaikki käräjöiminen olisi turhaa.
Hän seisoi siinä kalpeana ja kuivin silmin. Mutta suupielet
värähtelivät tuskaisesti.
Oh kuinka yksinäistä, viheliäistä, kurjaa hänen oli ollakseen.
Ei apua mistään! Ei kotia! Oi, herra Jumala, millainen laki! Ja Liisa
ja lapset, jotka kotona odottavat! Kotona -- ei, eiväthän he enää
kotona, Yhtiönmies -- yhtiöntila -- yhtiönmies - yhtiöntila soi hänen
korvissaan, kunnes hurja vimma hänet valtaa.
Hän on alkanut kulkea kotiin päin, mutta sitten hän kääntyy takaisin.
Hän tahtoo osoittaa noille kirotuille metsänvarkaille, ettei hän
heitä pelkää. Selkäänsä he saavat -- selkäänsä. Rievuiksi he ovat
piestävät, nuo juuttaan roistot.
Ja karjuen kuin peto hyökkää hän konttooriin ja lyö yhdellä ainoalla
iskulla inspehtorin permantoon. Mustaksi ja punaiseksi muuttuu
maailma hänen silmissään ja hänestä tuntuu kuni joku iso musta ja
raskas taakka hänet tukehuttaisi. Mutta hän potkii ja lyö ja puree
kunnes hän tunnottomana kaatuu lattialle.
Oikeuden edessä on hän tyyni ja hiljainen. Vastaa lyhyeen ja jurosti
hänelle tehtyihin kysymyksiin. Hän tuntee itsensä niin tyhjäksi ja
rasittuneeksi. On aivan kuin jos hän olisi sairastanut pitkällistä
tautia.
Mutta katumusta hän ei tunne. Päinvastoin hän melkein on vihoissaan
itselleen kun hän kuulee, että inspehtori elää. Ja kun tuomio
julkiluetaan, seisoo hän tyynenä ja kylmäverisenä. Ei niin värähdystä
huomaa hänen kasvoissaan.
Mutta käräjätuvan nurkassa istuu kyykistyneenä pieni
talonpoikais-poika -- pieni pahainen, joka paljas jaloin ja päin on
juossut pitkän matkan kotoa nähdäkseen isänsä.
Ei hänkään itke, mutta huulensa hän puree veriin ja rinta läähättää.
Ja ulos hän juoksee, paitaressu -- yli mäkien ja vuorien, läpi
viidakoitten ja yli rämeitten, ja kun hän tulee kotiin, niin
heittäytyy hän maahan ja itkee -- itkee hurjasti ja taukoamatta.
* * * * *
Kotona Keskijärvellä kasvoivat lapset isoiksi. Eräs Anna-Liisan
veljistä oli asettanut asiat sille kannalle, että Liisa sai talon
arennille elinajakseen. Kolme pitkää vuotta piti Hannun olla poissa.
Kolme vuotta!
Vaikeata oli hoitaa taloa, mutta eläähän hänen kumminkin täytyi.
Ja hän suoriutui maatöistä melkein yhtä hyvin kuin mies. Kyllähän
toisinaan koko ruumista kolotti, kun hän koko päivän oli raatanut
ja työtä tehnyt pellolla ja niityllä, muttei köyhä saa niin tarkoin
sellaista tuntea. Ulkotöissä oli hänellä hyvä apu Pikku-Hannusta ja
sisäaskareet toimitti Anna, raukka, vaikka olikin pieni ja heikko.
Mutteivät sellaiset työvoimat voineet pitää taloa kunnossa.
Keskijärvi alkoi joutua yhä enemmän hunningolle.
Kesäiltoina meni Pikku-Hannu usein tuonne Kotalammin rantakivelle,
jolla hänen ja isoisän oli tapana istua. Kuinka hyvin oi hän
muistanutkaan kaikkia noita satuja metsän peikoista ja neitosista
ja kaikista niistä kummallisista olennoista, jotka elävät
hiljaisuudessa, kaukana metsän syvyydessä. Hän kuuli ja näki kuinka
he karkeloiden leijailivat hänen ympärillään ilmassa, kuinka
valkoiset hunnut aaltoillen levisivät lammilla, miten metsänimpien
kirjavat hameet vilahtelivat pensaiden välistä metsänkarjan kellojen
täyttäessä koko seudun riemuitsevalla helinällään. Ja sotkattaret
sukelsivat ylös aalloista ja leikkiä mellakoitsivat niin että
vesipisarat kirkkaina kelminä joka taholle sinkoilivat. -- Oli
ikäänkuin isoisä vielä eläisi ja juttelisi.
Kuinka hyvin hän ei muistanutkaan, kun isoisä opetti häntä
rukoilemaan Jumalan siunausta inspehtorille. Oliko se se, joka
panetti isän linnaan? Minkätähden oli isoisä opettanut häntä
rukoilemaan sen edestä, joka oli häijy?
Ja yhtäkkiä valtasivat hänet kaikki kysymykset -- minkätähden, miksi?
"Jumala on pyhä ja vanhurskas", niin opetti katekismus, ja äitihän
oli sanonut, että se merkitsi, että Jumala palkitsi hyvää ja rankaisi
sitä, joka teki pahaa. Mutta eihän isä ollut mitään pahaa tehnyt. Ja
inspehtori, hänhän oli varastanut isältä metsän -- eikä se kai ollut
oikein. Miksi ei inspehtori joutunut linnaan?
Varastanut metsän! -- Varastanut metsän!
Pikku-Hannu sulkee silmänsä ja koettaa mielessään kuvitella miltä
kaikki näyttäisi, kun metsä on poissa, Huh -- niin kolkkoa ja
synkkää! Ei, se ei saa tapahtua -- he eivät saa sitä ottaa! Ja niin
hän juoksee kotia päin niin että paljaat jalat läiskähtelevät maata
vastaan. Hän kyyristyy aittaan ja makaa heinävuoteellaan ja tuijottaa
ulos -- ulos poikki pihamaan yli piennarpensaitten metsään, joka
kohoo taustassa niin korkeana, kauniina ja synkkänä.
Ja kun aurinko nousee vuorten takaa koillisessa, makaa hän siinä yhä
nyyhkyttäen vielä unissaankin.
* * * * *
Kevättalvella tuli Hannu kotiin linnasta. Pikku Hannu oli häntä
vastaanottamassa puolitiessä kirkonkylään. -- Hänhän ei ollut nähnyt
isää kolmeen vuoteen.
He tuskin tunsivat toisiaan, -- niin vanhoiksi olivat molemmat
tulleet.
Mitä he keskenään puhelivat, sitä ei tiedä muut kuin Jumala ja he
itse. Mutta sinä iltana kuultiin ensimmäinen kirous Pikku-Hannun
huulilta.
Kirotut yhtiöroistot!
Mutta sitten hän melkein säikähti itseään. Hän ryömi nahkasten alle
ja maatessaan hän nyyhkytteli kunnes nukkui.
* * * * *
Kesä tuli kuuma ja kuiva.
Usein näkyi paksuja savupatsaita nousevan sieltä täältä
taivaanrannalla. Metsäpaloja ne olivat, sanoi isä.
Ja Pikku-Hannu kuljeskeli enimmäkseen yksin, tuumaili ja mietiskeli.
Anna-Liisa voi häntä joskus oikein säikähtää. Hänellä oli tapana
tulla hiipiä äitinsä rinnalle, samoin kuin silloin kun hän oli
pieni, pieni paitaressu, ja hyväillä häntä. Ja yhtäkkiä, häntä
hyväillessään, hän työkkäsi hänet luotaan ja kysäsi: "Tulisitteko
äiti hyvin pahoillenne, jos minä kuolisin?" -- "Sinä et saa semmoisia
ajatella", oli äidillä silloin tapana vastata. Ja sitten hän hiipi
ulos, ja käyskenteli yksin kotvasen aikaa metsässä.
Anna-Liisa ja Hannu läksivät juhannuspyhiksi kirkolle. Pikku-Annan
ja Pikku-Hannun piti olla kotona, ja Annan piti seurata veljeään
paimeneen päästäkseen olemasta yksin kotona koko päivän.
Kun pyhät olivat lopussa ja Anna-Liisa ja Hannu olivat kotimatkalla,
näkivät he, miten vaalea savupatsas kohosi taivasta kohden siltä
taholta missä Keskijärven talo oli. Oi, Herra Jumala -- entäs jos
lapset tuolla kotona olisivat päästäneet tulen irti!
Sekä Anna-Liisaa että Hannua painosti hirveä kauhu, muttei kumpikaan
uskaltanut virkkaa mitään. Läähättäen kiiruhtivat he kotiin päin.
Lapset -- lapset! -- Ei mutta nyt! Ilma oli polttavan kuuma ja
käryinen. Käänny Jumalan tähden takaisin! Käänny takaisin apua
noutamaan! Metsä palaa! Kellertävän-valkea savu täyttää ilman ja
ylt'ympäri kuuluu kohinaa ja suhinaa -- pauketta ja rusketta kuni
myrsky raivoisi. Kulovalkea!
Liisa ja Hannu juoksevat, niin että hiki virtoina valuu, kirkonkylää
kohti. Puolitiessä tulee heitä vastaan miehiä kirveet ja kuokat
olalla ja eväskontit selässä. -- Metsäpalo!
Ja siinä tehdään työtä päivät ja yöt -- yöt ja päivät ja tulimeressä,
on kuni taistelisivat jättiläiset siellä -- sellainen on kohina ja
pauhina, suhina ja sihinä.
Mutta kantojen ja tukkien vielä palaessa ja kärytessä juoksevat Liisa
ja Hannu mustaksi palaneitten aavikoitten yli kotiin päin, mustina,
nokisina, repalaisina.
Oi, Jumalan kiitos! Tuossahan seisoo tupa aivan koskemattomana!
Mutta kaikki on niin hiljaista ja äänetöntä. -- Missä lapset ovat?
Hannu hyökkää tupaan. -- Kaikkialla elotonta!
Mutta linkkupöydällä ikkunan ääressä on paperi. Se on täynnänsä
isoja, kömpelöitä lapsenkirjaimia:
"Hyvä isä yhtiö on varastanu metän isältä ja nyt minä hävitän metän
niiltä ja nyt ei piä isän olla vihoissaan mulle sillä ne ei saa minua
linnaan ja myö tavataan toisemme Jumalan luona ja äiti ei saa olla
vihoissaan teiän poika Hanu."
Siitä ruvettiin lapsia miehissä etsimään.
Kotalammista lähellä rantaa, missä Pikku-Hannun oli ollut tapana
kuunnella isoisän satuja, hän löydettiin.
Kankaalta lähistössä löydettiin Pikku-Anna, kyyristyneenä eräälle
mättäälle ja puolihulluna säikähdyksestä.
* * * * *
Nyt on Keskusjärvellä synkkää ja pimeää.
Metsä on poissa.
Ikäänkuin isoina, mustina peikkoina seista harrottavat isoimmat
männyt, jotka eivät ole kaatuneet, ja maa on mustaa -- palanutta.
Kirous -- kirous painaa yhtiöntilusta!
Valo tuikkaa tuvasta. Se valaisee ukkoa ja akkaa, jotka kumarassa
ja surun painamina istuvat siinä -- se valaisee raamattua, joka on
levällään heidän edessään.
Ja ääni on heikko ja vapiseva ja sanat tulevat harvaan ja laulavalla
äänellä kun ukko lukee:
"Heidän sappensa, jotka minua vainoovat, ja heidän huultensa vaiva
langetkoon heidän päällensä."
Tuliset kekäleet pitää heidän päällensä putooman; hän antaa heidän
langeta tuleen ja vesihautaan, ettei heidän pidä nouseman ylös.
Kielilakkarin ei pidä menestymän maanpäällä; Vääryyden miestä pitää,
ajettaman että hän häijyyteensä kaatuu, sillä minä tiedän, että Herra
viheliäisen asian ja köyhän oikeuden toimittaa.
Uusitalo.
Korkealla, äkkijyrkällä rantatörmällä Uumajan joen varrella on Niilo
Erkinpojan vanha tupa. Niin, se on yhä pystyssä, vaikka se nyt
miesmuistiin on ollut raihnainen ja luuhistunut niinkuin Niilo-ukko
itse. Ei se juuri kauniilta näytä tuo tupa, madonsyömä ja harmaa kuin
se on, tuohipaikkaisine ikkunoineen ja ravistuneine, pullottaville
seinineen, eikä Niilo Erkinpoikakaan sen pulskemmalta näytä
köpötellessään siinä -- paljas-jaloin ja niin vähissä vaatteissa
kuin suinkin. Mutta miten onkaan, niin kokoontuu kumminkin kylän
nuoriso aina kesällä tänne kun on lystiä pidettävä ja Herra yksin
tiesi, kuinka monen kenkäparin pohjat lienevätkään kuluneet, kun
juhannusiltoina Niilo Erkinpojan pihamaalla tanssiksi pistettiin.
Sillä ei kukaan taida viulua käyttää niinkuin hän, Niilo-ukko, ja
kun hän kesäilloin istuu ja soittaa kosken kanssa kilpaa, niin
syntyy siitä niin ihmeellisiä sointuja -- toisinaan niin iloisia,
että on mahdotonta pysyä paikallaan, mutta toisinaan niin vienon
suruvoittoisia, että kyyneleet silmiin pyrkivät.
Hän on muuten kuni muuttolintu. Niin pian kun syyspuoleen päästään
tulee hän levottomaksi -- kulkee edestakaisin koko päivän
pihamaalla viulu leuan alla; -- ja sitten hän varhain eräänä aamuna
heittää pussin selkäänsä, lukitsee porstuanoven ja lähtee kyliä
kohden kulkemaan. On kuin jos hän pelkäisi ollessaan yksin kun
syyspimeät alkavat tehdä metsän hänen tupansa ympärillä synkäksi ja
salaperäiseksi -- hän näkee ja kuulee niin paljon sen mättäistä ja
risukoista... Ja sentähden kulkee hän kyliä kohden talosta ja taloon
-- auttaa vähän siinä, vähän tuossa -- saa vähän syödäkseen siellä,
vähän täällä -- ehkenpä kaksikymmenviisipennisenkin silloin kun hän
on parantanut emännän lehmän tahi isännän hevosen. Sillä Niilo-ukossa
on miestä vähän kunnekin päin.
Niin kuluu talvi ilman että hän kertaakaan käy mökissään törmällä.
Mutta kun päivät käyvät pitemmiksi ja aurinko sulattaa päiviä
aitauksille, silloin käy hänkin taas levottomaksi. Silloin voi hän
istua pitkät ajat kuistinportailla ja kuulostaa. Ei kukaan tiedä
niitä hän kuulostaa -- mutta kun talon isäntä näkee hänen tuolla
tavoin istuvan, niin tietää hän, ettei Niilo-ukko siinä talossa
ikäänny. Eikä kukaan kummastu kun ukko seuraavana aamuna heittää
pussin selkäänsä ja nopein, töpöttävin askelin kiiruhtaa polkua
pitkin, joka vie joelle.
Emäntä seisoo kuistilla ja katsoo hänen jälkeensä kunnes
kumaraharteinen mustahko mies katoo näkyvistä puitten väliin.
"Niin, niin, hän on vähän hupsu, mutta eipähän sitä pidä niinkään
ihmetellä. Hänellä on, raukalla, ollut omat kestettävillään."
Ja niin hän laittelee huiviaan ja menee aidan vierustalle katsoakseen
josko kestänee vielä kauvan aikaa ennenkun kevätkyntöön päästään...
Mutta kiemurtelevaa polkua pitkin kiiruhtaa Niilo-ukko eteenpäin.
Ilma tuntuu niin repäisevän raittiilta -- aurinko paistaa niin
lämpöisesti ja oravat pitävät pakinaa puitten latvoissa -- lunta
on vielä paikotellen, mutta se on niin kummallisen vetisensinistä
siinä missä eivät havunneulat tai muut roskat sitä peitä. Nevat
kimaltelevat kuni järvet ja metsälampien pinnalla on tummia juovia;
-- vaarallista on nyt kulkea niiden yli. Mutta sitä ei Niilo-ukko jää
ajattelemaan. Hänen on niin ihmeellisen kevyttä ja notkeata ollakseen
-- pussi selässä oi paina mitään -- ylt'ympäri kohisee ja soi, niin
että pää pyörälle menee. Ja kun hän pitkän matkan päästä näkee
tupansa törmällä, niin silloin hänen täytyy vetää viulu pussistaan.
Hei! Siitäkös helinä syntyy ja kielet surisevat, kosken kanssa
kilpaa. -- Äkkiä näkee hän tuvan kasvavan -- seinien punottavan ja
ikkunoitten kullankarvaisina auringonpaisteessa kimaltelevan. Ja
tuolla kuistin portailla seisoo hän odottamassa -- hän ja lapset...
Ei -- niinhän se oli aikoja sitten -- hyvin kauvan sitten... Ei hän
enää voi oikein muistaa miten sen asianlaita olikaan.
Ja niin hän pistää viulun pussiin takaisin ja työntäsee ränsistyneen,
saranoissaan narisevan oven selälleen. Hoh hoh! Jumalan kiitos että
taaskin ollaan kotona.
* * * * *
Niin, Niilo Erkinpoika on kokenut sekä yhtä että toista elinaikanaan.
Ja vaikka hän nyt niin vanhalta ja raihnaiselta näyttää, oli aika
hänelläkin, kun veri kuumana suonissa kiehui -- kuumempanakin kuin
useitten suonissa, -- jolloin hänen silmänsä voivat säkenöidä, ei
vaan niinkuin nyt hilpeyttä tai iloisuutta, vaan kiukkua ja vihaa,
jos niiksi tuli.
Hän oli juuri täysi-ikäiseksi tullut kun hänen isänsä kuoli ja jätti
jälkeensä talon ja monen sadan markan suuruisen velan. Se velka oli
syntynyt sillä tavoin, että Niilon isä oli ottanut tavaroita velaksi
eräältä sahayhtiöltä. Siihen aikaan oli nimittäin tavallista, että
yhtiön herrat möivät kaikenlaista ruokatavaraa talonpojille, eivätkä
he koskaan pelänneet luottoa antaa, varsinkaan ei semmoisille, joilla
oli metsää.
Niilo Erkinpojalla olivat rahat tiukassa, ja sentähden tuli hän
iloiseksi, kun inspehtori, jonka takana velkakirjat olivat, tarjosi
hänelle rahdinajoa yhtiölle velan maksamiseksi. Sehän oli mainio
sopimus, semminkin kun inspehtori Strömbom lupasi hyvät rahtipalkat.
Eipä silti että kirjallista sopimusta olisi tehty, mutta inspehtori
näytti rehelliseltä ja reilulta mieheltä, niin ettei siitä maksusta
hätää ollut.
Ja niin alkoi hän ajaa rahtia kaupungin ja kirkonkylän väliä.
Kokonaista neljätoista peninkulmaa oli matkaa, ja sekä mies että
hevonen saivat kovaa kokea -- mutta sitä nyt ei käynyt auttaminen.
Niilo ei ollut niitä, jotka maailmaa mustana pitivät, sen voivat
hänen toverinsa, rahtimiehet todistaa. Kyllähän hän toisinaan voi
olla riidanhaluinenkin, kun hän oli saanut liian monta naukkua, ja
silloin oli parasta kavahtaa häntä, sillä hän oli vahva kuin karhu,
mutta raittiilla päällä oli hän hauskimpia tovereita, mitä saada
voi. Jumala tiesi, mistä hän otti kaikki juttunsa. Mutta siinä kävi
rähinä ja nauru pitkin koko matkaa, niin että kun rahtikuorma vastaan
tuli, niin voi pitkän matkan päässä kuulla oliko Niilo Erkinpoika
mukana vai ei. Kotona Uudessatalossa piti vanha Kaisa-emäntä komentoa
ja huolehti niin sisä- kuin ulkotöistä. Hän olikin muuten noita
repäiseviä vaimoihmisiä, jotka eivät edes pelkää renkiä kauluksesta
ottaa, jos niiksi tulee. Se oli Niilolle onneksi, että hänen äitinsä
oli semmoinen, sillä muuten Herra ties' kuinka talon olisi käynyt.
Mutta niinkuin nyt oli, pysyi Uusitalo jotakuinkin hyvässä kunnossa,
vaikka talon isäntä enimmäkseen maanteitä maleksi. Kumminkin
Kaisa-eukko lopulta väsyi ja alkoi karttaa, että Niilo joko hankkisi
naikkosen taloon tai lopettaisi rahdinajonsa. Muutenkin pelkäsi hän
noita kaupunkimatkoja -- hän oli kyllä nähnyt hän, että Niilo ei aina
horjumatta liikkunut, kun hän tuli kotiin.
Niilo Erkinpoika oli itsekin ajatellut mennä naimisiin. Hän oli jo
kauvan aikaa tähystellyt erästä tyttöstä, ja hänen toverinsa kyllä
tiesivät, ettei hän koskaan laiminlyönyt tilaisuutta ohi kulkiessaan
pistäytyä Juho Jussilaisen luona Punajoella. Hilta oli talon ainoa
tytär ja vaikkei hänellä ollut rikkautta, ei hänen tarvinnut pelätä
jäävänsä vanhaksipiiaksi. Sillä kaunis oli hän kuni kevätpäivä ja
iloinen kuni sirkkunen -- ei kukaan voinut karkelossa kevyemmin
pyörähdellä kuin hän, mutta ei kukaan käynyt reippaammin työhönkään
käsiksi kun tarve vaati. Miten kävikään niin hän tuli Uudentalon
emännäksi, ja siihen oli vanha Kaisa tyytyväinen, sillä parempaa
miniää ei hän mielestään olisi voinut koskaan saadakaan. Nyt pelkäsi
Kaisa vaan tuota rahdinajoa. Yhtiön velka piti olla maksettu jo
aikoja sitten, sillä, niihin kolmeen vuoteen, joina Niilo oli rahtia
ajanut, ei hän ollut ottanut enempää kuin kymmenen jauhosäkkiä ja
yhden laatikon ameriikkalaista silavaa -- sen hän tarkoin tiesi.
Kaisa-eukko. Mutta oli ikäänkuin hän olisi aavistanut, että yhtiö
petti Niiloa.
Olipa se nyt sitten Kaisan karttaminen tai Hiltan rukoukset, jotka
vaikuttivat, yhtä kaikki, Niilo lupasi lopettaa kaupunkimatkojen
teon. Ja niin hän läksi kirkonkylään tilintekoon yhtiölle. Hänen piti
olla kotona ennen iltaa.
Mutta kotona Uudessatalossa saivat Hilta ja Kaisa odottaa turhaan
sen illan ja koko seuraavan päivänkin. Miksi hän niin kauvan viipyi?
Eikai hänelle liene mitään tapahtunut? Hilta kulki levottomana ja
katseli ikkunasta joka äänen tieltä kuullessaan. Hän alkoi aavistaa
pahinta -- hän melkein odotti saavansa nähdä Niilon tulevan kotiin
verisenä ja piestynä, tahi että jotain muuta hirvittävää oli
tapahtunut.
Vihdoin kuului ajavan kolinaa tuolta tien käänteestä. Niilo se oli
joka tuli niin hurjaa vauhtia, että vaahto hevosraukasta kuohui.
Hoilotti ja lauloi kärrynlavalla istuessaan, niin että sen voi pitkän
matkan päähän kuulla. Semmoisena ei Hilta häntä sitä ennemmin koskaan
ollut nähnyt.
Säikähtyneenä riensi hän pihalle, jossa Niilo oli hevosta riisumassa.
-- "Mikä Herran nimessä sinua Niilo vaivaa? Siitähän näyttää kuin
olisit humalassa. Et kai sinä oo juonu' rahat mitkä ajosta sait? Oi,
Herra Jumala, tätä kurjuutta!" -- ehätti Hilta sanomaan. -- "Oh,
suus' kiin', akka! Suus' kiin' sanon minä, sillä Niilo Erkinpoika on
semmoinen mies, joka tietää, minkä hän. tekee... Rahat -- rahat --
kuka perkele tässä on rahoja saanu'... Etkö sinä koskaan oo kuullu
puulaakiroistoista puhuttavan... hah-hah-hah...
"Ja kalastaja läks' rantaan koukkuineen
ja verkkoineen
ilomielin suuria kaloja pyytääkseen...
"Ah -- älä sinä siinä vetistele, akka! Sillä tässä syntyy pi'ot, sano'
Kärkölän Jussi kun äitinsä tappoi... Hei ruuna! Ei yh'en katovue'n
tähe' kannata riihtä polttaa. Ja Niilo Erkinpoika on semmoinen
mies, että hänen kannattaa antaa sen helvetin pehtuorin par' sataa
markkaa varastaakkin ilman että häne' akkansa vetistellä tarvitsee.
Ei, ei tässä turhia itketä, sano' Munterin Ellu, kun kirkonharjalta
putos'..."
-- Ja niin hän alkoi uudelleen laulaa ja hoilata.
Sinä yönä eivät Kaisa-äiti saatikka Hilta voineet silmää ummistaa,
sillä Niilo viskelihe, kiroili ja vannoi tappavansa inspehtorin, joka
oli narrannut häntä tekemään työtä ilman edestä, ja vähemmästäkin,
sillä sen sijasta että hänellä olisi ollut yhtiöltä saatavata, oli
hänen velkansa kasvanut -- millä tavoin, sitä hän ei tietänyt, mutta
niin oli inspehtorin kirjoissa ja niitä vastaan ei käynyt inttäminen,
sillä ne olivat laillisia todistuksia, sen oli vallesmanni sanonut...
Nyt koitti Uudentalon nuorikolle vaikea aika. Vanha Kaisa-äiti pääsi
toki siitä kurjuudesta erilleen, sillä lian kuoli vähää sen illan
jälkeen, jolloin Niilo oli tullut kotiin tilintekomatkaltaan. Mutta
kun hän oli poissa olikin kuin jos kotihaltija olisi vienyt onnen
muassaan; -- miten Niilo ja Hilta ahertivatkin, ja miten varovaisia
he olivatkin, niin ei mikään tahtonut riittää. Ei jäänyt muuta
neuvoksi kuin tehdä uusia ruokavelkoja inspehtorille -- olihan toki
vaikeata nähdä lasten nälkää kärsivän. Niilo tuumaili, että oli
parempi olla yhdelle velassa kuin vähän sinne ja vähän tänne. Muutoin
niin ei yksikään kirkonkylän kauppias tahtonut velaksi antaa. Sillä
niillä seuduin olivat rahat nykyään tiukassa -- olipa sekin kovan
onnen sattuma, että katovuosien piti tulla juuri nyt, kun rahoja
parhaiten tarvittiin.
Viime aikoina oli työnjohtajia ja muita metsäherroja alkanut
ahkerasti Uusitalossa käydä. Niilo ei oikein ymmärtänyt mitä
heillä oli siellä tekemistä, mutta otaksui, että he tulivat
lähistössä tapahtuvien kruunun-leimausten tähden. Mutta eräänä
iltana kevätpuoleen tuli inspehtori Strömbom itse Uusitaloon ajaen
ja hänellä oli nimismies muassaan. Niilon sydäntä hytkähytti kun
hän näki reen kuistin eteen pysähtyvän -- sillä hän muisti, että
velkakirja, jonka hän oli kirjoittanut, oli langennut maksettavaksi
jo muutamia päiviä sitten, ilman että hänellä oli ollut tilaisuutta
sen uusimiseen.
Strömbom ja nimismies viipyivät kotvan aikaa Uudessatalossa, mutta
kun he vihdoin sieltä läksivät olivat Uusitalon metsät vaihtaneet
omistajaa viidenkymmenen vuoden ajaksi. -- Niilolle oli annettu
kaksi vaihtopuolta, joko tehdä konkurssi tahi myydä metsä, -- ja hän
valitsi jälkimmäisen, sillä se tuntui hänestä paremmalta.
Mutta kun inspehtorin reki katosi käänteessä näkyvistä, silloin
seisoi Niilo Erkinpoika kuistilla ja pui nyrkkiä heidän jälkeensä...
Kaikissa tapauksissa lieveni hätä nyt entisestään, sillä Niilon ei
enää tarvinnut huolehtia velastaan yhtiölle. Sitä vastoin sai hän
tilaisuutta suureen raha-ansioon tukkien ajossa ja lauttaamisessa,
sillä hän oli aimo työmies. Uudentalon asiat alkoivat parata
-- semmoisiksi, jommoisia eivät moneen Herran vuoteen olleet.
Kokonainen joukkue metsäherroja ja tukkipatruunoita asui siellä nyt
yhtämittaa, ja he ymmärsivät aina kunnollisesti maksaa puolestaan,
se täytyi sanoa. Ehkäpä se riippui siitäkin, että, Hilta-emäntä
oli nuori ja kaunis. -- Oikein äitelätä oli Niilon mielestä nähdä
miten he hännystelivät hänen ympärillään ja inspehtori Strömbom
oli aina ensimmäisenä miehenä. Eipä silti että Niilo olisi Hiltan
kunniallisuutta epäillyt, mutta joka tapauksessa se oli hänestä
vastenmielistä. Ja ilkeintä hänestä oli, kun toverit työpaikalla
laskivat raakoja sukkeluuksiaan ja tekivät häijyjä salaviittauksia
hänen vaimostaan ja inspehtorista.
Lauttaustyöt olivat edenneet juuri niin kauas kuin Uudentalon
yläpuolelle ja koko uittomiehistöllä oli ollut puolen yötä kova
työ asettaissa paikoilleen vinkkelipuomia, jonka piti estää tukkia
ruuhkia muodostamasta. Koski pauhasi vähäistä alempana ja useammin
kuin yhden kerran oli venhe ollut livahtamaisillaan siitä alas, mutta
aina oli perämies viime tingassa saanut keksin varmasti puomiin
isketyksi. -- Nyt kulkivat tukit parhaillaan ja uittomiehet olivat
asettuneet metsään ison nuotion ympärille. Niilo oli mukana kuni
tavallisesti. Viulun hän oli lähettänyt kylästä noutamaan -- itse
ei hän nyt voinut mennä kotiin, sillä siitä luultiin aamupuoleen
syntyvän aika työpaikka koskenniskaan muodostuneitten ruuhkien
purkamisessa, ennenkuin ne ehtivät liika isoiksi kasvaa.
Inspehtori Strömbom, joka oli tullut kirkonkylästä uittoa omassa
piirissään johtamaan, oli lähettänyt viinalekkerin miehilleen,
jotta he pysyttelisivät lämpiminä ja nyt he herkuttelivatkin oikein
todenteolla väkevää kahvipunssia ryypiskellen. Niilo vingutti
iloisesti viuluaan pitääkseen hyvää tuulta yllä, -- Kuta enemmän
yö lyheni, sitä hurjemmaksi kävi soitto, ja kun aurinko alkoi
männynlatvoja ruskottaa oli Niilo, kiitos monien ja isojen naukkujen
tullut oikeen vauhtiin. Viulunsa oli hän heittänyt luotaan ja nyt hän
laulaa hoilotti vanhaa rakkausvirttä...
Mä nuorena uskoni impehen loin
mun uskoni impehen sorjaan...
Juuri samassa tulla astuskeli inspehtori Strömbom Uudeltatalolta
päin. Pekkalan Janne, joka näki hänet jo matkan päässä ja joka tahtoi
pitää Niiloa pilanansa töykkäsi Niiloa kylkeen ja jatkoi irvistellen:
Mutt' ystävä jätti ja toinen sen vei
sen kuorehen mieltyen korjaan...
Hah-hah-hah -- rähisivät uittomiehet.
Niilo kävi kalman kalpeaksi, mutt'ei virkkanut mitään. Hän meni
viina-lekkerin luo ja nosti sen huulilleen. Kuu hän sen luotaan
sinkahutti ei siinä ollut enää pisaraakaan...
"Miten sinun, Niilo, onkaan? Luulenpa että sinun on vaikea pysytellä
lämpimänä näin apo aikaiseen?" kuului samassa inspehtorin ääni hänen
takanaan.
-- "Hm -- on kai niitä, jotka kykenevät toistakin lämmittelemään",
mutisi Niilo käännähtäessään. -- Hänen silmissään välähti häijy ilme.
Strömbom ymmärsi yskän... Mutta hän ei voinut mitenkään olla häntä
vielä vähäsen ärsyttämättä.
"Niin -- siinä sinä Niilo Erkinpoika oikeassa olet. Uudentalon
Hilta-emäntä kyllä sen konstin taitaa."
Ei, nyt hän ei enää uskaltanut enempää sanoa, sillä Niilo oli
hurjistuneen näköinen. Sentähden jatkoi hän ystävällisellä äänellä:
-- "Noh -- anna nyt olla Niiles, älä nyt ole tuhma. Souda minut minut
nyt joen poikki, niin saat lämpöä ruumiiseesi ja kiukkusi haihtuu."
Niilo ei vastannut, vaan meni vastaan ja työntäsi venheen vesille.
Inspehtori istahtihe perään ja niin he ääneti läksivät matkaan.
Vielä kulkivat tukit tiheään, niin että soutajan täytyi olla hyvin
tarkkaavainen.
Virta oli vuolas -- venhe oli kuni kiehuvassa padassa, ja tuolla
alempana -- vaan muutama sata metriä tuonnempana -- karjui koski.
Tänne saakka voi nähdä miten tukit nousivat pystyyn ennenkun ne
läksivät menemään -- miten ne ilmassa keikahtelivat ja -- sitten
hukkuivat valkovaahtiseen vesihuntuun. -- Kieltämättä näytti se
kolkolta... Yhtäkkiä kuului rasahdus. "Mikä se oli?" -- Inspehtori
kavahti puoleksi pystyyn ja ääni oli levoton.
"Oh -- ei tok' mitään -- airothan ne vaan, kun katkesivat tukkien
välissä ja nyt mennään niitten muassa suoraan koskesta alas"...
Niilo näytti tyyneltä siinä istuessaan -- mutta huulet olivat aivan
siniset. -- "Niin että nyt saamme vilpoitella molemmat sekä työ että
minä; -- kuinka kuuma sitte' tulee siit' en minä puhua taho."
-- "Muistaakos se Strömbom miten se minulta metän varast'? Varast' --
niin justiisa varast', sillä ne pahaiset jauhosäkit ja silavapuolet,
jotka minä otin velaks' yhtiöltä oon minä rehellisesti ajuulla
maksanu'... Luuleekos se Strömbom, että kukaan kehtaa hänelle kolme
vuotta työtä teh'ä muutamain jauhosäkkien ja yhden silavalaatikon
e'estä? -- Niin huuva vaan, Strömbom -- ei se kummikaan auta; piru
ottaa omansa kuitenkin se... Niin huuva vaan! Minä oisin myös voinu'
huutaa kun sinä sanoit hävyttömyyksiä vaimostani -- mutta minä --
olin vaiti -- minä. Näetkös kuinka valkoiselta kuohu paistaa? ...
Olisipa nyt Strömbomin sielu yhtä valkoinen kuin vaahto tuolla --
niin silloin olisi parempi tässäkin olla"... Kalmankalpeana tuijotti
Strömbom alas koskeen, joka tuli yhä lähemmä nielevine pyörteineen.
Hirveä kuolon kauhu jähmetytti koko hänen ruumiinsa: -- eihän
tässä mitään apua ollut -- ei apua mitään. Nyt tarttui hyökyaalto
venheeseen... Herra Jeesus Kristus armahda minua syntistä!