Danielin jälkiä vai menemmekö suoraa tietä Tunstalliin?"
"Sir Richard", mies vastasi, "minä seuraisin heidän jälkiään niin kauan
kuin he pysyvät yhdessä."
"Epäilemättä olette oikeassa", Dick vastasi. "Mutta asian
kiireellisyyden tähden olemme joutuneet tälle retkelle ihan
valmistautumatta. Täälläpäin ei ole taloja, joissa saisi suojaa ja
ravintoa, ja aamun koittaessa ovat sormemme kankeat ja vatsamme tyhjät.
Mitä sanotte pojat? Tahdommeko asian tähden heittäytyä yömatkan
vaivoihin, vai poikkeammeko Holywoodin luostariin nauttiaksemme
äitimme, kirkon vieraanvaraisuutta. En tahdo ketään pakottaa, mutta
omasta puolestani ehdottaisin, että jatkaisimme matkaa, jos tahdotte
minua seurata."
Melkein yhteen ääneen miehet vastasivat seuraavansa sir Richardia minne
hän vain tahtoi. Dick ratsasti siis eteenpäin.
Sir Danielin joukko oli polkenut lumen varsin kovaksi, niin että
takaa-ajajien oli helpompi kulkea. Pian he saapuivat Holywoodin
valtatielle. Tiellä oli vähän aikaa mahdotonta erottaa takaa-ajettujen
jälkiä. Kun ne sitten taas vähän kauempana näyttäytyivät metsän
lumessa, huomasi Dick ikäväkseen, että sir Daniel oli jo jakanut
joukkonsa, koska jälkiä oli vähemmän.
Dick seurasi kuitenkin umpimähkään metsään johtavia jälkiä. Mutta
hetken aikaa kuljettuaan he saapuivat paikkaan, missä jäljet
jakautuivat yhtä moneen haaraan kuin kaikki kompassin suunnat.
Epätoivoissaan Dick pidätti hevosensa. Lyhyt talvipäivä oli
loppumaisillaan, taivaanrannalla heitti aurinko punaisenkeltaisena
kehränä himmeät säteensä puitten runkojen ja lehdettömien oksien
välitse, ja tummat varjot pitenivät yhä lumella. Pakkanen puri
hyppysiä, ja hevosten sieraimista nousi henki höyrypilvenä ilmaan.
"Meidät on viekkaasti saatettu eksyksiin", sanoi Dick. "Menkäämme
kaikissa tapauksissa Holywoodiin, se on vielä lähempänä kuin Tunstall,
auringon asemasta päättäen."
He poikkesivat siis vasemmalle, pyrkien luostariin. Mutta koska lumi
nyt oli polkematta, he joutuivat vain hitaasti eteenpäin. Silloin
tällöin nousi kinos eteen, ja pian aurinkokin meni maillensa, ja nyt
heidän oli kulkeminen sankassa pimeydessä. Ainoastaan kylmät tähdet
tuikkivat.
Ei ollut muuta neuvoa kuin leiriytyä siksi kun he kohta nousevan kuun
valossa saattaisivat jatkaa kulkuaan.
Vartijat asetettiin, pieni ala puhdistettiin lumesta, ja muutaman
turhan yrityksen jälkeen heidän viimein onnistui sytyttää nuotio
loimuamaan. Miehet istuivat tiheässä kehässä tulen ympärillä, jaettiin
mitä sattui olemaan ruoka-aineita, ja pullot kiersivät suusta suuhun.
Dick valitsi niukasta varastosta parhaat palaset ja vei ne lordi
Risinghamin veljentyttärelle, joka istui hevosenloimella erillänsä
muista, selkä puun nojassa.
Kun Dick tarjosi hänelle ruokaa, hän hätkähti kuin unesta heräten ja
kieltäytyi päätään pudistaen vastaanottamasta sitä.
"Armollinen neiti", Dick sanoi, "rukoilen teitä, älkää rangaisko minua
niin kovasti. En tiedä, miten olen herättänyt epäsuosionne. Olen tosin
kuljettanut teidät tänne vasten tahtoanne, mutta sehän on hyvässä
tarkoituksessa. Olen myös saattanut teidät yökylmälle ja pimeälle
alttiiksi, mutta kiireinen matkamme johtuu siitä, että tahdon pelastaa
ja suojella henkilöä, joka on yhtä arka ja avuton kuin te itse. Älkää
ainakaan rangaisko itseänne, hyvä neiti, vaan syökää, ellei juuri nälän
vuoksi, niin ylläpitääksenne voimianne."
"En tahdo vastaanottaa mitään siitä kädestä, joka on surmannut
sukulaiseni", tyttö vastasi.
"Neiti kulta!" huudahti Dick, "vannon pyhän ristin kautta, etten ole
häneen koskenut kädelläni."
"Vannokaa, että hän vielä elää."
"En voi teitä pettää", Dick vastasi. "Niin raskaalta kuin minusta
tuntuukin, minun täytyy mieltänne pahoittaa. Sydämessäni luulen, että
hän on kuollut."
"Ja te kehoitatte minua syömään!" Alicia huudahti. "Ja olette muka
ritari. Te olette voittanut kannuksenne surmaamalla hyvän setäni. Ja
ellen minä olisi ollut kyllin ajattelematon ja petollinen pelastaakseni
teidät vihollisenne talossa, olisitte nyt kuoleman oma, ja hän -- joka
on enemmän arvoinen kuin kaksitoista teidän vertaistanne -- eläisi
vielä."
"Minä täytin ainoastaan velvollisuuteni kuten sukulaisennekin teki
omasta puolestaan", Dick vastasi. "Jos hän vielä eläisi -- taivas
tietää, että se on hartain toivoni -- hän kiittäisi minua eikä
moittisi."
"Sir Daniel on kertonut minulle kaiken", tyttö sanoi. "Hän piti teitä
silmällä katusulun luona. Teistä, hän sanoi, riippui koko puolueen onni
tai onnettomuus, teitä sai Kyttyräselkä kiittää voitostaan. Sen vuoksi
juuri te surmasitte lordi Risinghamin, yhtä varmasti kuin jos olisitte
itse omilla käsillänne hänet tappanut. Ja sitten vaaditte vielä, että
minä söisin sitä, mitä te minulle tarjoatte. Mutta odottakaa, sir
Daniel kostaa kyllä puolestani."
Silloin valtasi katumus Dick-raukan. Muisto vanhasta Arblasterista
heräsi taas eloon, ja hän voihki ääneensä.
"Olenko minä teidän mielestänne rikollinen?" hän kysyi, "teidän joka
puolustitte minua -- joka olette Joannan ystävä!"
"Mitä tekemistä teillä oli taistelussa?" vastasi tyttö. "Te ette
kuulunut mihinkään puolueeseen, olette vain poika -- luuta ja lihaa
vain, ilman järkeä ja kykyä. Minkä vuoksi taistelitte? Halusitte vain
aikaansaada meteliä -- siinä kaikki."
"Ei", Dick huudahti, "älkää niin sanoko. Vanhassa Englannissamme ovat
olot tätä nykyä sellaiset, että on miltei välttämätöntä itsekunkin
taistella toisella tai toisella puolella. Ei kukaan voi seisoa yksin,
se sotii luonnon järjestystä vastaan."
"Niiden, joilla ei ole omaa arvostelukykyä, ei pitäisi tarttua
miekkaan", nuori neito vastasi. "Te, joka vain tappelette umpimähkään
ilman pätevää syytä, ette ole teurastajaa parempi. Ainoastaan jalo
tarkoitusperä oikeuttaa sodan, mutta te olette sen häväissyt."
"Jalo neiti", vastasi onneton Dick, "tunnustan että olette osittain
oikeassa. Olen ollut liian kiihkeä ja toiminut ennen kuin olin siihen
kypsä. Olen jo anastanut laivan -- siinä luulossa, sen vannon -- että
voisin tehdä jotain hyvää, mutta yritykseni aiheutti monen syyttömän
kuoleman ja tuotti surua ja onnettomuutta vanhalle miesparalle, jonka
kasvot nyt yötä päivää vainoavat minua kuin jäytävä omatunto. Ja mitä
aamulliseen toimintaani tulee, ajattelin vain kuinka voisin
kunnostautua ja saada kunniaa, niin että pian voisin mennä naimisiin --
ja voi! Nyt olen syypää rakkaan sukulaisenne kuolemaan, hänen, joka
osoitti minulle niin suurta hyvyyttä. En tiedä mitä kaikkea vielä
olenkaan rikkonut. Onhan mahdollista, että olen auttanut 'Valkoisen
ruusun' Englannin valtaistuimelle, ja siitä ehkä koituu vain
onnettomuutta rakkaalle isänmaalleni. Oi jalo neiti, huomaan nyt
selvästi rikokseni. En todellakaan ansaitse elää. Katumukseni merkiksi
aion heti tämän seikkailun päätyttyä mennä luostariin, luopua Joannasta
ja sotilasammatista. Minä rupean munkiksi ja rukoilen joka päivä jalon
sukulaisenne sielun puolesta."
Kun Dick näin puhui katumuksen ja itsensä syyttämisen raatelemana, hän
oli huomaavinaan, että nuori neito nauroi hänelle.
Nostaessaan päätään hän näki, että Alicia Risingham tarkasti häntä, ja
nuotiotulen valossa hän huomasi, että tytön kasvoissa oli omituinen
mutta ei epäystävällinen ilme.
Ajatellen että nauru, jonka hän oli luullut huomanneensa, oli vain
mielikuvitusta, hän jatkoi hiukan rohkaistuneena: "Jalo neiti, eikö
tämä voi teitä tyydyttää? Minä luovun kaikesta sovittaakseni mitä olen
rikkonut, minä saatan rukouksillani taivaan autuuden lordi
Risinghamille. Ja tämän kaiken teen samana päivänä, jolloin olen
voittanut kannukseni ja pitänyt itseäni onnellisimpana nuorukaisena
koko maan piirissä."
"Voi sinä poikaparka -- sinä suuri, kiltti poika!" huudahti Alicia
Risingham.
Dickin suureksi hämmästykseksi tyttö ensin pyyhki kyynelet hänen
poskistaan, heittäytyi sitten hänen kaulaansa kuin äkillisen tunteen
valtaamana, kohotti hänen kasvojaan ja suuteli häntä sydämellisesti.
Luonnollinen, suorasukainen Dick joutui perin hämilleen.
"Mutta kuulkaahan", tyttö sanoi hilpeästi, "te, uljas soturi,
tarvitsette tietysti illallista. Miksi ette syö?"
"Parahin neiti Risingham", Dick vastasi, "minun piti vain
ensin pitää huolta vankini ravinnosta, mutta suoraan sanoen ei
katumisvelvollisuuteni enää salli minun iloita ruoasta. Minulle on
hyödyllisempää paastota ja rukoilla, jalo neiti."
"Sanokaa minua Aliciaksi", tyttö tokaisi, "emmekö ole vanhoja ystäviä?
Ja syökäämme nyt yhdessä, minä jaan illalliseni teidän kanssanne pala
palalta. Jos te ette syö, en minäkään, mutta jos te syötte vahvasti,
syön minäkin kuin susi."
Näin sanoen hän alkoi syödä, ja Dick, jolla oli mainio ruokahalu, teki
hänelle seuraa, ensin vastahakoisesti, mutta sitä myöten kuin hänen
mielialansa kohosi, maistui ruoka yhä paremmalta, ja viimein hän jo oli
koko joukon edellä ruokatoveristaan.
"Jalopeuranajaja", Alicia sanoi, "te ette erityisesti ihaile
pojanpukimissa olevia tyttöjä, vai kuinka?"
Kuu oli noussut, ja vielä viivyttiin ainoastaan siksi, että väsyneet
hevoset saisivat levätä. Kuun valossa näki Dick, joka nyt oli kylläinen
mutta yhä vielä katuvainen, että tyttö katseli häntä hiukan
veikistellen.
"Mitä, neiti", hän sanoi kummastuneena tytön muuttuneesta käytöksestä.
"Kas niin", jatkoi Alicia, "älkää kiistäkö. Joanna on kertonut sen
minulle, mutta katsokaa minua, Jalopeuranajaja, katsokaa minua --
olenko minä kauhistuttava -- mitä?"
Hän katseli nuorukaiseen hilpeästi.
"Te olette jotenkin pieni, tietysti", Dick alkoi.
Tässä tyttö taaskin keskeytti hänet purskahtaen iloiseen raikuvaan
nauruun, joka yhä lisäsi Dickin hämmästystä ja neuvottomuutta.
"Jotenkin pieni!" hän huudahti. "Kuulkaapas nyt, olkaa yhtä rehellinen
kuin olette rohkea, minä olen mielestänne kääpiö tai ainakin jotain
sinnepäin, mutta siitä huolimatta sanokaa -- enkö kuitenkin ole mukiin
menevä?"
"Kyllä, neiti, te olette erinomaisen kaunis", vastasi onneton ritari
koettaen turhaan näyttää luontevalta.
"Ja kuka mies tahansa naisi minut ilomielin, eikö niin?" tyttö jatkoi.
"Niin varmasti, neiti, ilomielin", Dick vastasi.
"Sanokaa minua Aliciaksi", sanoi tyttö.
"Alicia", sanoi Dick.
"Kuulkaahan nyt, jalopeuranajaja", tyttö jatkoi. "Koska te olette
surmannut sukulaiseni ja siten saattanut minut turvattomaksi
maailmassa, vaatii kunnianne teitä antamaan minulle kaiken mahdollisen
hyvityksen, eikö niin?"
"Niin, se on myönnettävä", Dick vastasi. "Vaikka omantuntoni mukaan
tosin olen vain osaksi syypää urhean ritarin kuolemaan."
"Joko te nyt tahdotte peräytyä?" Alicia huudahti.
"En, neiti, en suinkaan. Olenhan jo sanonut teille, että olen valmis
teidän käskystänne menemään luostariin", Richard vakuutti.
"Siis, kunnianne kautta, te olette minun?" jatkoi tyttö yhä.
"Kunniani kautta, neiti, luulenpa -- -- --", alkoi nuorukainen.
"Kas niin!" tyttö keskeytti, "te teette aivan liiaksi verukkeita!
Kunnianne kautta, ettekö ole minun, kunnes olette sovittanut
onnettomuuden, minkä minulle olette tuottanut?"
"Olen, kunniani kautta", Dick vakuutti.
"Kuulkaa siis", jatkoi tyttö. "Te olisitte jotenkin nurinkurinen
munkki, luullakseni, ja koska minä nyt saan vallita teitä mieleni
mukaan, päätän täten ottaa teidän puolisokseni. Ei, ei, älkää
vastustelko!" hän huusi, "se ei hyödytä mitään. Pitäisihän teidän
itsekin huomata, kuinka luonnollista on että te, joka olette riistänyt
minulta kodin, annatte minulle uuden kodin menetetyn sijaan. Ja mitä
Joannaan tulee, vakuutan teille, että hän ensimmäisenä hyväksyy tämän
toimenpiteen, sillä oikeastaanhan on yhdentekevä, kummanko meistä
otatte vaimoksenne, kun olemme niin hyviä ystäviä. Mitä väliä sillä
on?"
"Neiti", sanoi Dick, "minä menen luostariin, jos niin haluatte, mutta
en ikipäivinäni ota vaimokseni koko avarassa maailmassa ketään muuta
kuin Joanna Sedleyn, siihen ei minua saa väkivalta eikä kenenkään
naisen mielisuosio. Suokaa anteeksi, että lausun ajatukseni näin
peittelemättä, mutta kun nuori tyttö esiintyy rohkeasti, täytyy
miesrukan esiintyä vielä rohkeammin."
"Dick!" sanoi Alicia Risingham, "te olette kelpo poika, tulkaa tänne ja
suudelkaa minua siitä hyvästä. Kas niin, älkää pelätkö, suutelo on
Joannan tähden, ja minä luovutan sen hänelle, kun hänet tapaan, ja
sanon samalla, että se on varastettu. Ja mitä minuun tulee, ette
suinkaan yksin ole syypää onnettomuuteeni, ettehän te ollut yksin
tuossa suuressa taistelussa, ja jos Yorkin suku nyt tuleekin
valtaistuimelle, se ei ole teidän vikanne. Mutta teillä on lämmin ja
rehellinen sydän, Dick, ja jos minun olisi mahdollista kadehtia Joannaa
jostakin, kadehtisin häneltä teidän rakkauttanne."
KUUDES LUKU
Dick ja Joanna
Hevoset olivat nyt levänneet ja syöneet mukaan otetun vähäisen
rehuvarastonsa. Dickin käskystä sammutettiin nuotio lumella, ja miehet
nousivat hevostensa selkään. Tällöin Dick muisti, tosin sangen myöhään,
ylänkömaissa tavallisen varokeinon, ja kiipesi korkean tammen latvaan.
Sieltä hän saattoi nähdä kauas yli kuun valaiseman lumipeitteisen
metsän. Lounaassa kohosi tummana taivaanrantaa vasten kanervainen
ylänkö, jossa Joanna ja hän pakomatkallaan olivat kohdanneet
kauhistavan spitaalisen, ja juuri siellä hänen tottunut silmänsä keksi
pienen, neulannupin kokoisen pilkun, joka loisti punertavaa valoa.
Dick pahoitteli nyt ankarasti omaa huolimattomuuttaan. Jos tuo valo
johtui sir Danielin nuotiosta, olisi Dickin jo kauan sitten pitänyt se
huomata. Joka tapauksessa ei hänen itsensä olisi millään ehdolla
pitänyt virittää tulta. Nyt ei ainakaan enää sopinut tuhlata kallista
aikaa. Suorin tie ylängölle oli noin kaksi mailia pitkä, mutta sen
leikkasi kahtia hyvin syvä ja jyrkkä notko, jota hevosten oli mahdoton
kulkea. Koska aika oli täpärällä, Dick päätti jättää hevoset ja koettaa
onneaan jalkaisin.
Kymmenen miestä jätettiin vartioimaan hevosia, ja kun oli sovittu
merkeistä, jotka molempien joukkojen hätätilassa tuli antaa toisilleen,
lähti Dick joukkonsa etunenässä matkaan. Alicia Risingham käveli
reippaasti hänen rinnallaan.
Miehet olivat riisuneet raskaat varustuksensa sekä jättäneet keihäänsä
ja astuivat nyt rohkein mielin eteenpäin jäätyneellä hangella kuun
kirkkaassa valossa. Ääneti ja hyvässä järjestyksessä he astuivat
notkoon, jonka pohjalla pieni virta vaivoin raivasi itselleen tietä
lumen ja jään keskitse, ja vastakkaisella rannalla noin puolen mailin
päässä siitä paikasta, missä Dick oli huomannut tulenloisteen,
pysähdyttiin hiukan hengähtämään ennen hyökkäystä.
Metsän syvässä hiljaisuudessa saattoi kuulla pienimmänkin äänen pitkän
matkan päästä, ja Alicia, jonka kuulo oli erittäin tarkka, nosti
varoittaen sormensa suulleen ja kumartui kuuntelemaan. Kaikki
seurasivat hänen esimerkkiään, mutta lukuun ottamatta puron hiljaista
lorinaa alhaalla laaksossa aivan heidän takanaan, ei Dick voinut
erottaa hiiskahdustakaan, vaikka hän jännitti huomionsa äärimmilleen.
"Mutta olen aivan varma siitä, että kuulin aseiden kalsketta", Alicia
kuiskasi.
"Neiti", sanoi Dick, joka pelkäsi enemmän nuorta neitiä kuin kymmentä
tuimaa soturia, "en suinkaan tahtoisi väittää teidän erehtyneen, mutta
kenties melu kuuluu jommasta kummasta leiristä."
"Ei", tyttö sanoi, "se kuuluu lännestä."
"Tulkoon nyt mistä tahansa", vastasi Dick, "ja käyköön niin kuin
kohtalo määrää. Parasta ettemme siitä lainkaan välitä, vaan ryhdymme
vitkastelematta toimeen. Ylös, ystäväni, olemme jo kylliksi
levähtäneet."
Sitä myöten kuin he kulkivat eteenpäin, he huomasivat lumessa lukuisia
hevosten kavionjälkiä, ja yhä selvemmäksi kävi, että he lähestyivät
suuren ratsujoukon leiripaikkaa. Pian he saattoivat nähdä savun
kohoavan puitten välistä, joiden alempia oksia leimuava nuotio valaisi.
Dickin määräysten mukaan miehet alkoivat nyt yksitellen hiipiä
läheiseen viidakkoon, piirittääkseen vihollisen leirin joka puolelta.
Sijoitettuaan Alician suuren tammen suojaan Dick hiipi itse suoraa
päätä kohti tulta.
Puitten lomasta hän näki koko leiripaikan. Tuli oli sytytetty pienelle
kanervaiselle kummulle, jota kolmelta puolen ympäröi viidakko, ja se
paloi kirkkaasti leimuten ja kovasti rätisten. Nuotion ympärillä istui
kymmenkunta paksuihin viittoihin kietoutunutta miestä, mutta vaikka
lumi ylt'ympärillä oli tallattu aivan kuin olisi kokonainen rykmentti
siinä temmeltänyt, etsi Dickin silmä turhaan hevosia. Hän alkoi
aavistaa joutuneensa ansaan. Katsellessaan miehiä tarkemmin hän tunsi
Bennet Hatchin, joka teräskypärä päässä uljaan näköisenä lämmitteli
käsiään tulen ääressä. Erillään muista istui kaksi mieheksi puettua
hentoa olentoa, jotka Dick luuli tuntevansa Joanna Sedleyksi ja sir
Danielin vaimoksi.
"Vähätpä tuosta", hän arveli itsekseen, "vaikka kadotankin hevoset, en
sitä sure, jos minun vain onnistuu saada Joanna haltuuni."
Leirin vastakkaiselta puolen kuului heikko vihellys, joka ilmoitti,
että Dickin miehet nyt olivat sulkeneet ketjun ja piirittäneet leirin.
Äänen kuultuaan Bennet syöksyi pystyyn, mutta ennen kuin hän ennätti
tarttua aseisiin, huusi Dick hänelle:
"Bennet, Bennet, vanha ystäväni! Te vain suotta uhraatte miehenne, jos
koetatte tehdä vastarintaa."
"Nuori herra Shelton, Pyhän Barbaran nimessä!" huusi Bennet Hatch.
"Minäkö antautuisin? Paljon te vaaditte! Kuinka monta miestä teillä
on?"
"Minä sanon teille, Bennet, että te olette saarroksissa, ylivoiman
ympäröimänä. Caesar ja Kaarle Suuri olisivat teidän asemassanne
pyytäneet armoa. Minulla on täällä nelisenkymmentä sotilasta, jotka
tottelevat pienintäkin viittaustani, ja ensimmäinen nuolisade puhdistaa
leiripaikkanne, sen vakuutan."
"Herra Dick", Bennet sanoi, "minua surettaa, mutta minun täytyy täyttää
velvollisuuteni. Pyhimykset teitä armahtakoot!"
Näin sanoen hän kohotti pienen torven huulilleen ja puhalsi kovan
toitotuksen.
Syntyi hetken aikaa kestävä hämminki, sillä Dick, joka pelkäsi
molempien naisten puolesta, epäröi antaa ampumismääräystä. Bennetin
pieni joukko sitä vastoin tarttui nopeasti aseisiin tehdäkseen
voimakasta vastarintaa. Hälinän aikana syöksyi Joanna paikaltaan ja
riensi nuolen nopeudella lemmittynsä rinnalle.
"Tässä olen, Dick", hän huusi, tarttuen innokkaasti Dickin käteen.
Mutta Dick seisoi edelleen neuvotonna. Hän oli vielä vasta-alkaja sodan
kovassa koulussa, ja kun hän ajatteli vanhaa lady Brackleytä, kuolivat
komentosanat hänen huulilleen. Hänen omat miehensä alkoivat käydä
maltittomiksi. Muutamat heistä huusivat häntä nimeltä ja toiset
alkoivat omin päin ampua. Jo ensi nuolisade kaatoi Bennet-raukan, ja
silloin Dick viimeinkin heräsi.
"Eteenpäin!" hän huusi. "Ampukaa, pojat, ja koettakaa pysyä suojassa.
Englanti ja York!"
Juuri silloin kuului yön hiljaisuudesta kaviontöminää, joka läheni ja
kasvoi uskomattoman nopeasti. Samalla vastasivat torventoitotukset yhtä
mittaa Bennetin äskeiseen kutsuun.
"Hyökkäys, hyökkäys!" huusi Dick. "Kokoontukaa minun ympärilleni!
Tännepäin, jos henkenne on teille kallis!"
Mutta hänen miehensä, jotka olivat jalkaisin ja hajallaan, hämmentyivät
joutuessaan saarroksiin juuri silloin, kun itse luulivat saavuttaneensa
helpon voiton. He alkoivat peräytyä, toiset seisoivat neuvottomina,
toiset taas katosivat tiheikköön. Ja kun ensimmäinen ratsurivi syöksyi
nelistäen paikalle, joutuivat jotkut miehistä hevosten jalkoihin tai
kaatuivat keihäisiin, mutta suurin osa Dickin väestä oli aivan
yksinkertaisesti kadonnut tietymättömiin.
Dick seisoi hetken aikaa typertyneenä, syyttäen itseään ankarasti
uhkarohkeasta ja ajattelemattomasta menettelystään. Sir Daniel oli
nähnyt hänen tulensa ja lähtenyt pääjoukkonsa kanssa joko hyökätäkseen
takaa-ajajainsa kimppuun tai ahdistaakseen heitä selästä käsin, jos he
itse rohkenisivat ryhtyä hyökkäykseen. Sir Daniel oli toiminut kuten
taitava sotapäällikkö ainakin, Dick taas kuin malttamaton poika. Ja
siinä seisoi nyt nuori ritari, tosin kihlattunsa rinnalla mutta muuten
yksin ja hylättynä, ja koko hänen joukkonsa sekä miehet että hevoset
olivat hajallaan avarassa metsässä kuin kourallinen nuppineuloja
heinäladossa.
"Pyhimykset minua nyt auttakoot!" hän ajatteli. "Olipa onni että
saavutin kannukseni aamullisista urotöistäni, sillä tämä seikkailu ei
minulle kunniaa tuota."
Sitten hän alkoi juosta Joannan käsi yhä omassaan.
Läpi yön hiljaisuuden raikuivat sir Danielin miesten huudot ja
hoilotukset, kun he täyttä neliä ratsastivat joka suunnalle pakenevien
jälkeen. Mutta Dick tunkeutui rohkeasti tiheään viidakkoon ja juoksi
eteenpäin nopeasti kuin kauris. Kuun hopeasäteet saivat valkeat
lumiaukiot vielä hohtavammiksi, jolloin pimeys viidakoissa kävi sitä
synkemmäksi, ja voitettujen hajanaiset parvet houkuttelivat
takaa-ajajia eri suunnille. Tästä johtui, että Dick ja Joanna juostuaan
hetken aikaa henkensä edestä uskalsivat pysähtyä tiheän pensaikon
suojaan, josta he saattoivat kuulla takaa-ajajien huudot. Vähitellen ne
kuitenkin hiljenivät ja häipyivät kaukaisuuteen.
"Jospa sentään olisin pitänyt osan miehistä varaväkenä, olisi onni ehkä
vielä kerran kääntynyt", Dick valitti haikeasti. "Mutta oppia ikä
kaikki, ja ensi kerralla, pyhimysten nimessä, käy paremmin."
"Mutta rakas Dick, mitä siitä välität?" Joanna sanoi. "Mehän olemme nyt
taas löytäneet toisemme."
Dick katseli häntä, ja siinä oli vielä kerran -- John Matcham
ilmielävänä. Mutta nyt ei valepuku häntä enää pettänyt, ja kun tyttö
rumentavassa puvussaan iloisesti hymyillen ja hellästi katseli häntä,
paisui hänen sydämensä ilosta.
"Lemmittyni", hän sanoi, "jos kerran sinä annat ajattelemattomuuteni
anteeksi, mitäpä silloin surisin. Lähtekäämme nyt suoraa päätä
Holywoodiin. Siellä majailee hyvä holhoojasi ja luotettava ystäväni
lordi Foxham. Vähät siitä olemmeko rikkaita vai köyhiä, kuuluisia vai
tuntemattomia. Tänään armaani, olen ansainnut kannukseni ja saanut
kunniaa ja ylistystä ylhäisiltä rohkeuteni vuoksi. Luulin silloin
olevani uljain soturi koko Englannin valtakunnassa. Mutta ensiksikin
jouduin mahtavien epäsuosioon ja nyt olen saanut kelpo löylytyksen ja
menettänyt koko joukkoni. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Mutta, rakas
Joan, siitä en välitä lainkaan, jos sinä vain vielä minua rakastat ja
tahdot ruveta vaimokseni. Niin, jos menettäisin ritarinarvonikin, en
välittäisi siitä rahtuakaan."
"Rakas Dick!" Joanna huudahti. "Oletko tosiaankin lyöty ritariksi?"
"Olenpa niinkin, armaani, sinä olet nyt ladyni", nuorukainen vastasi
hellästi, "tai ainakin tulet siksi huomenna, jos vain tahdot."
"Tahdon, Dick, ilomielin", tyttö vastasi.
"Mitä nyt, sir? Luulin kuulleeni että aiotte munkiksi!" sanoi ääni
aivan heidän vieressään.
"Alicia!" Joanna huudahti.
"Niin, hän juuri", vastasi nuori tyttö ja astui esille. "Alicia, jonka
jätitte jälkeenne kuolleena, Alicia, jonka jalopeuranajajasi löysi ja
herätti kuolleista, alkaen häntä sitten kosiskella, jos tahdot tietää
totuuden."
"Oi, ei, sitä en usko!" Joanna huudahti. "Dick!"
"Dick!" matki Alicia. "Niin juuri Dick! Vai niin, herraseni, te
hylkäätte tyttöraukkoja hädän hetkellä", hän jatkoi kääntyen nuoren
ritarin puoleen. "Te asetatte heidät tammien taakse. Niin, niin,
ritarillisuuden päivät ovat todella luetut, kuten sanotaankin."
"Neiti kulta", Dick huudahti epätoivoissaan, "vannon että aivan unohdin
teidät. Teidän täytyy koettaa antaa minulle anteeksi. Näettehän että
olen löytänyt Joannan."