silmiin, ja ottaen hänen kätensä molempiin omiinsa hän puristi sitä
niin kovasti, että tuntui kuin veri olisi pusertunut ulos. Dick
kammoksui tätä katsetta. Tämä mieletön kiihko, tämä rohkeus ja julmuus
herttuan silmissä ei ennustanut hyvää. Nuori herttua oli kyllä rohkea
ja kuin luotu sodassa ratsastamaan rivien etunenässä, mutta pelättävä
oli, että sodan jälkeen, rauhan päivinä ja ystävien piirissä tämä
hillitön luonne levittäisi kuolemaa ja turmiota ympärilleen.
KOLMAS LUKU
Shorebyn tappelu (Jatkoa)
Kun herttua oli lähtenyt, Dick rupesi katsomaan ympärilleen. Nuolisade
oli vähennyt. Vihollinen oli kaikkialla peräytymäisillään. Suurin osa
torista oli tyhjä. Lumi oli hyytyneen veren punaama, kuolleitten
miesten ja hevosten peittämä, ja sulitetut nuolet seisoivat kuin
sianharjakset lumessa.
Dickin omasta väestä oli kuolema korjannut kauhean sadon. Sadasta
miehestä, jotka hänellä tappelun alussa oli ollut, oli jäljellä tuskin
seitsemääkymmentä, jotka kelpasivat aseitaan käyttämään.
Päivä kului kulumistaan. Ensimmäistä lisäjoukkoa odotettiin joka hetki,
ja lancasterilaiset, jotka heidän hurja mutta onnistumaton
hyökkäyksensä jo oli masentanut, olivat liian heikossa tilassa
voidakseen kestää uutta vihollista.
Kello oli kymmenen aamupuolella. Dick kääntyi vieressään seisovan
hintelän jousimiehen puoleen, joka paraikaa sitoi haavoittunutta
käsivarttaan. "Reippaasti taisteltu", hän sanoi, "totta tosiaan, eivät
he toistamiseen meitä ahdista."
"Sir", pieni jousimies sanoi, "olette tapellut urhoollisesti Yorkin
puolesta ja vielä paremmin omasta puolestanne. Ei vielä milloinkaan ole
kukaan niin nopeasti päässyt herttuan suosioon. Käsittämätöntä on, että
hän uskoi näin tärkeän aseman miehelle, jota hän ei tuntenut. Mutta
olkaa varuillanne, sir Richard! Jos joudutte tappiolle -- niin, jos
väistytte jalankin verran -- on mestaajan kirves tahi köysi
rangaistuksenne. Tahdon rehellisesti tunnustaa, että minä seison tässä
iskeäkseni teihin takaa, jos teette jotain epäiltävää."
"Tekö?" Dick huudahti kauhistuneena. "Ja takaa?"
"Ihan niin", jousimies vastasi, "ja koska tällainen tehtävä ei minua
miellytä, ilmaisen sen teille. Henkenne uhalla teidän tulee puolustaa
tätä asemaa. Niin, Kyttyräselkämme on taitava miekankäyttäjä ja hyvä
soturi, mutta olipa hän kylmällä tai kuumalla päällä, niin hän vaatii
että kaikissa kohdin hänen käskyjään tarkoin noudatetaan. Se, joka
laiminlyö tai estelee, on kuoleman oma."
"Pyhimysten nimessä", Dick huudahti, "semmoinenko hän on? Ja tahtovatko
sotilaat semmoista päällikköä seurata?"
"Tahtovatko?" toisti mies. "Tahtovat, ja tahtovat mielellään, sillä jos
hän onkin ankara ja nopea rangaistessaan, hän on yhtä aulis
palkitessaan. Ja jollei hän muitten verta ja hikeä säästä, ei hän
omastaankaan ole kitsas, aina ensimmäisenä taistelussa, viimeisenä
levossa. Pitkälle hän vielä pääsee, pitkälle, tämä Gloucesterin Richard
Kyttyräselkä."
Dick rupesi huomaamaan että se suosio, jonka hän niin pikaisesti oli
saavuttanut, toi mukanansa vaaraakin. Hän loi tutkivan ja huolestuneen
katseen torille. Asiat olivat siellä entisellään.
"Tämä hiljaisuus ei minua miellytä", hän selitti. "Varmaankin he
valmistavat jotain yllätystä?"
Kauan hänen ei tarvinnutkaan odottaa. Jousimiehet rupesivat taas
järjestymään ja hitaasti lähenemään Dickin varustusta kadun suussa.
Nuolia sateli taas, mutta hyökkäyksessä oli jotain epäröivää. He eivät
lähenneet reippaasti, vaan näyttivät ikään kuin odottavan jotain
merkkiä.
Levotonna Dick katseli ympärilleen, aavistaen salaista vaaraa. Ja aivan
oikein. Puolitiessä katua oli talo, jonka sekä ovesta että ikkunoista
äkkiä alkoi tulvia "Punaisen ruusun" jousimiehiä. Sikäli kuin miehet
pääsivät kadulle, he asettuivat järjestettyihin riveihin ja rupesivat
lennättämään nuoliaan kohti Dickiä ja hänen miehiänsä.
Torilla sijaitsevat joukot uudistivat samalla kahta vertaa innokkaammin
hyökkäyksensä, lähenivät lähenemistään Dickin varustusta, yhäti
ahkerasti ampuen.
Dick kutsui avuksi kaikki miehensä taloista, joihin heidät tappelun
alussa oli sijoitettu, ja muodosti vastarintaman kummallekin taholle,
kehoittaen ja kiihottaen väkeään sekä sanoilla että liikkeillä. Nuolia
sateli kummaltakin puolen.
Talo toisensa jälkeen avattiin nyt pitkin katua ja ovista ja ikkunoista
tulvi lancasterilaisia niin että niitä oli Dickin takana yhtä monta
kuin hänen edessäänkin. Hänelle rupesi selviämään, ettei hän kauan enää
voinut asemaansa puolustaa. Ja mikä pahempi, joskin hän voisi sitä
puolustaa, se ei olisi miksikään hyödyksi, sillä koko yorkilaisten
joukko näytti olevan auttamattomasti häviön partaalla.
Silloin Dick päätti tehdä uhkarohkean kokeen. Hän teki hurjan
hyökkäyksen takanansa olevia joukkoja vastaan, niin hurjan, että
lancasterilaiset jousimiehet horjuivat ja peräytyivät niihin
rakennuksiin, joista he voitonvarmoina olivat tulleet.
Mutta torilla sijaitsevat viholliset olivat sillä aikaa käyneet
katusulun kimppuun, se kun oli jäänyt puolustusta vaille. Dick kääntyi
nopeasti näitä vastaan, ja hänen pieni urhea joukkonsa ajoi hyökkääjät
takaisin. Mutta silloin taas takana olevat kolmannen kerran tulvivat
ulos taloista, niin että Dickin oli pakko uudestaan kääntyä heitä
vastaan.
Tällä tavoin hänen joukkonsa täytyi yhtä mittaa puolustautua
vuorotellen takaa ja edestä hyökkääviä vihollisia vastaan, eikä se
aikaa myöten olisi jaksanut pitää paikkaansa.
Äkkiä Dick kuuli kovaa torventoitotusta kaupungin ulkoreunoilta.
Moniääninen, voitonriemuinen sotahuuto kajahti voimakkaana. Silloin
etupuolella olevat viholliset rupesivat nopeasti vetäytymään pois kujan
suusta torille. "Pakoon!" huudettiin. Torvet törähtelivät yhtä mittaa,
toiset kehoittivat hyökkäämään, toiset taas uudestaan järjestymään.
Siitä Dick saattoi varmasti päättää, että oli taisteltu ja että
lancasterilaiset ainakin tällä haavaa olivat joutuneet tappiolle ja nyt
pakenivat kauhistuneina.
Ja sitten seurasi Shorebyn murhenäytelmän viimeinen kohtaus. Dickin
edessä olevat jousimiehet tekivät äkkiä kokokäännöksen ja juoksivat
täyttä laukkaa kuin piestyt koirat, ja samalla torin yli kiiti myrskynä
ratsuväki, toinen joukko edellä, toinen ajaen sitä takaa.
Keskellä tulisinta mellakkaa Dick näki hurjan Kyttyräselän. Tässä
tappelussa tämä jo näytti sitä huimaa urheutta ja taitoa, millä hän
raivasi itselleen tien sotatanteren yli ja mikä vuosia myöhemmin,
jolloin hänen nimensä jo oli rikosten tahraama, Bosworthin
taistelutanterella[14] melkein yksin ratkaisi taistelun ja Englannin
valtaistuimen kohtalon. Väsymättä hän ratsasti eteenpäin kannustaen
voimakasta sotaratsuaan ja polkien maahan kaiken mikä oli hänen
tiellään. Verisellä miekallaan hän raivasi itselleen tietä siihen
paikkaan, minne lordi Risingham oli koonnut ympärilleen urheimmat
ritarinsa. He kohtasivat toisensa: kookas, voimakas ja kuuluisa soturi
ja tuo kivulloinen kyttyräselkäinen nuorukainen.
Richard Shelton näki heidät. Ei silmänräpäystäkään hän epäillyt, miten
tämä kohtaus oli päättyvä. Rivit sulkeutuivat heidän ympärillään niin
ettei hän voinut nähdä kumpaakaan taistelevaa, mutta kun ne hetken
kuluttua avautuivat, lordi Risingham oli kadonnut näkyvistä ja kaikkien
etunenässä huimimmassa kahakassa näkyi Richard Kyttyräselkä taas
kannustavan vankkaa hevostaan ja heiluttavan veristä miekkaansa.
Taistelu oli kuitenkin pian lopussa. Gloucesterin herttua Richard oli
voittanut ensimmäisen suuren ja tärkeän voittonsa.
NELJÄS LUKU
Shoreby ryöstetään
Ei ainoatakaan vihollista ollut enää näkyvissä. Dick alkoi synkkänä
laskea, montako hänen urheista miehistään oli vielä jäljellä. Itse hän
oli lopen väsynyt, kankea ja arka jäseniltään, niin että hänestä tuntui
mahdottomalta enää ryhtyä uusiin ponnistuksiin.
Mutta vielä ei ollut aika levähtää. Shoreby oli valloitettu
äkkirynnäköllä. Ja huolimatta siitä, että se oli linnoittamaton
kaupunki ja ettei asukkaita millään tavoin voitu syyttää
vastustamisesta, olivat raa'at soturit yhtä raakoja taistelun
päätyttyä, ja nyt alkoi sodan julmin osa. Gloucesterin Richard ei ollut
niitä päälliköitä, jotka suojelevat asukkaita hurjilta sotamiehiltä, ja
vaikka hän olisikin tahtonut heitä suojella, on tuskin luultavaa että
hän olisi voinut.
Oli siis varsin ymmärrettävää, että Dick kävi levottomaksi Joannan
kohtalosta ja päätti nyt heti koettaa päästä siitä selville. Hän siis
valitsi miehistään neljä luotettavinta ja pyrki niitten kanssa sir
Danielin talolle.
Tultuansa torin poikki vastakkaisille kaduille hän näki kaikkialla
kuolemaa ja hävitystä. Kadut olivat täynnä ruumiita ja pois heitettyjä
aseita, siellä täällä oli taloissa vielä asukkaita, jotka koettivat
puolustautua sisään tunkevia ryöstäjiä vastaan heittämällä ikkunoista
huonekaluja heidän päällensä.
Päästyään pääkadulle, jonka varrella sir Danielin talo sijaitsi, Dick
huomasi heti kauhuksensa, että se oli jo valloitettu. Avonaisesta
ovesta tulvi sotamiehiä sisään, toiset taas tulivat ulos, vieden
mukanansa mitä suinkin jaksoivat kantaa.
Mielettömänä kauhusta Dick hyökkäsi sisään ja nousi yläkerrokseen.
Huoneet olivat tyhjät asukkaista, ainoastaan ryöstäviä sotamiehiä
juoksenteli ulos ja sisään.
Dick tarttui ohi kulkevan jousimiehen takkiin. "Olitko täällä taloa
valloitettaessa?" hän kysyi.
"Päästä irti", sanoi juopunut jousimies, "taikka lyön."
"Maltahan", Dick sanoi. "Pysähdy ja vastaa minulle, muutoin syntyy
toinen leikki." Mutta juopunut soturi löi häntä vain olkapäähän.
Silloin Dickin kärsivällisyys loppui ja hän puristi vastahakoista
miestä vasten rautapukuista rintaansa kuin pientä lasta.
"Armoa", soturi vaikeroi, "jos olisin tietänyt teidän olevan näin
kiivas, en olisi niin varomattomasti teitä loukannut. Kyllä olin
täällä."
"Tunnetko sir Danielin?" Dick kysyi.
"Tunnen hyvin", vastasi mies.
"Oliko hän talossa?"
"Oli, sir, mutta juuri tullessamme suuresta portista hän ratsasti
puutarhan kautta pois."
"Yksinkö?" Dick huudahti.
"Hänellä oli mukanansa parikymmentä keihäsmiestä", mies sanoi.
"Keihäsmiestä! Eikö naisia?" kysyi Dick.
"Totta tosiaan, en minä naisia nähnyt", jousimies vastasi. "Mutta jos
sen tahdotte tietää, ei täällä naisia ollutkaan."
"Kiitoksia", Dick sanoi, ja kun hän kopeloituaan vyölaukustaan huomasi,
ettei hänellä ollut mukanaan rahaa, hän sanoi miehelle: "Kysele minua
huomenna, Richard Shel -- sir Richard Sheltonia, niin saat runsaan
palkkion."
Sitten hän riensi luostarin kirkolle. Kirkon ovi oli auki. Tänne oli
paennut suuri joukko kaupungin asukkaita, miehiä, naisia ja lapsia.
Kirkko oli niin täyteen ahtautunut, että ihmiset painoivat toisiaan
kuin sillit tynnyrissä. Alttarilla rukoilivat papit täydessä
kirkollisessa juhlapuvussa Jumalan armoa. Kun Dick astui kirkkoon,
kajahti äänekäs messu kirkon korkeissa holveissa.
Dick tunkeutui kansanjoukon läpi päästäkseen ovelle, josta noustiin
torniin. Pitkä pappismies astui häntä vastaan.
"Mihin pyrit, poikani?" hän kysyi ankarasti.
"Isä", Dick vastasi, "älkää minua pidätelkö, liikun Gloucesterin
herttuan asioissa."
"Gloucesterin herttuan?" toisti pappi. "Onko siis taistelu päättynyt
niin surullisesti?"
"Taistelu on päättynyt, isä", Dick vastasi. "Lancasterilaisten joukko
on murskattu, lordi Risingham -- Jumala suokoon hänelle rauhan! --
makaa taistelukentällä. Ja nyt teidän luvallanne toimitan asiani." Ja
samassa hän, hiljaa työntäen kauhistuneen papin tieltään, avasi oven ja
ryntäsi tornin avonaiselle tasakatolle. Sieltä hänellä oli lavea
näköala yli kaupungin ja sen ympäristön, kenttien, metsien ja meren.
Kaduilta tunki hänen korviinsa sekava moniääninen hälinä. Satamassa ei
ollut ainoatakaan laivaa, ei edes venettä. Mutta kauempana merellä oli
kokonainen laivasto valkeita purjeita, jotka turmion pesästä veivät
pakolaisia kohti tuntemattomia kohtaloita.
Kentällä kaupungin ja metsän välillä liikkui ratsastajajoukkoja, toiset
pyrkivät metsän suojaan, toiset taas, yorkilaiset, koettivat heitä
estää ajamalla takaisin kaupunkiin. Valkealla lumella makasi kaatuneita
miehiä ja hevosia.
Rannalla huomasi vielä tappelun jälkimaininkia. Ne jalkasoturit, jotka
eivät olleet laivoihin ja veneisiin mahtuneet, tekivät täällä vielä
vastarintaa ampuen kapakkain ikkunoista ja ovista yorkilaisia
jalkamiehiä. Pari taloa oli sytytetty palamaan, ja mustat savupatsaat
nousivat kylmässä auringonvalossa ja ajautuivat tuulen mukana yli
meren.
Aivan metsän reunassa Holywoodin taholla ratsasti pakolaisjoukko,
joka erityisesti herätti Dickin huomiota. Se oli jotenkin lukuisa, --
niin pitkälle kuin silmä kantoi ei missään näkynyt niin suurta
lancasterilaisjoukkoa. Hevosten kaviot jättivät lumeen tumman ja leveän
jonon mustia jälkiä, niin että Dick saattoi askel askelelta seurata
heidän tietänsä ja erottaa mistä kohden kaupunkia he olivat lähteneet.
Dickin seisoessa tätä kulkuetta katsomassa se oli jo saapunut metsän
reunaan. Siellä se teki käännöksen, niin että Dick saattoi katsella
sitä sivulta, ja hän saattoi nyt selvemmin nähdä esineet ja väritkin,
jotka auringonvalossa erosivat takana olevasta tummasta metsästä.
"Tummanpunaista ja sinistä", Dick huudahti. "Saatan vannoa sen olevan
tummanpunaista ja sinistä!"
Tuossa tuokiossa hän riensi tornista alas kadulle. Hänen piti nyt
välttämättömästi tavata Gloucesterin herttuaa. Katu oli täynnä
juopuneita ja kiljuvia sotamiehiä. Toiset olivat ryöstäneet tavaraa
niin runsaasti, että eivät jaksaneet sitä kantaa. Mutta herttuaa hän ei
nähnyt eivätkä sotamiehetkään tietäneet antaa hänen kyselyynsä
tyydyttävää vastausta. Sattumalta hän löysi herttuan sataman puolelta.
Tämä istui hevosenselässä järjestämässä siellä vielä vastarintaa
yrittelevien jousimiesten pois karkoittamista.
"Sir Richard Shelton", sanoi herttua, "olen huomannut teidät
täysipainoiseksi. Saan kiittää teitä kahdesta asiasta -- toisesta, jota
pidän halpahintaisena, hengestäni, ja toisesta, josta en voi teitä
milloinkaan kylliksi kiittää, tämänpäiväisestä voitosta. Catesby, jos
minulla olisi kymmenen semmoista päällikköä kuin sir Richard, kulkisin
suoraa tietä Lontooseen. Mutta nyt, sir, mainitkaa palkkanne."
"Ilomielin, hyvä lordi", Dick sanoi. "Muuan henkilö, jota kohtaan
minulla on vanhaa kaunaa, on päässyt pakoon, ja hän on vienyt mukanaan
neidon, jota rakastan ja kunnioitan. Antakaa siis minulle viisikymmentä
keihäsmiestä, ajaakseni häntä takaa. Koetan rehellisesti maksaa
kiitollisuudenvelkani, jos suostutte tähän pyyntöön."
"Kuka hän on?" kysyi herttua.
"Sir Daniel Brackley", Dick vastasi.
"Sen kaksimielisen konnan kimppuun!" herttua huudahti. "Ei tässä ole
puhetta suosiosta, päinvastoin suoritatte minulle palveluksen, jos
teette lopun hänen ilkitöistään. Catesby, antakaa hänelle viisikymmentä
keihäsmiestä. Ja sir, miettikää sillä aikaa, miten parhaiten voisin
teille suosiotani osoittaa. Mielihyvin myöntäisin teille mitä tahansa."
Juuri herttuan puhuessa olivat "Valkoisen ruusun" miehet valloittaneet
yhden rantakapakoista, jonka he olivat piirittäneet kolmelta eri
taholta. Puolustajat otettiin vangiksi tai ajettiin pakoon. Tämä oli
herttuan mieleinen työ, hän ratsasti lähemmäksi ja käski tuoda vangit
näkyviin.
Niitä oli neljä tai viisi, niiden joukossa lordien Shorebyn ja
Risinghamin miehiä. Viimeisenä tulla laahusteli pitkä harmaapäinen
laivuri puolihumalassa, kintereillään vinkuva koira.
Nuori herttua katseli heitä pari minuuttia ankarasti.
"Hyvä", hän sanoi sitten, "hirttäkää heidät!" Ja sitten hän aikoi
ratsastaa eteenpäin katselemaan, miten ottelu toisaalla menestyi.
"Hyvä lordi", kiirehti Dick sanomaan. "Olen teidän suosiollanne
valinnut palkintoni. Suokaa minulle tämän vanhan laivurin henki ja
vapaus."
Gloucester kääntyi Dickin puoleen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
"Sir Richard", hän sanoi, "en käy sotaa riikinkukonsulilla, vaan
teräsnuolilla. Ne, jotka ovat vihollisiani, surmaan armotta. Sillä
huomatkaa, tässä rikki revityssä Englannin valtakunnassa ei ole
yhtäkään miestä joukossani, jolla ei olisi veljeä taikka ystävää
vastapuolueessa. Jos rupean toiselle tai toiselle osoittamaan suosiota,
saattaisin yhtä hyvin pistää miekkani tuppeen."
"Saattaahan olla niinkin, lordi, mutta siitä huolimatta pyydän
suosionne uhallakin saada olla niin uhkarohkea, että vetoan teidän
armonne lupaukseen", Dick vastasi.
Gloucesterin Richard punastui kovasti. "Pankaa mieleenne", hän sanoi
terävästi, "en rakasta armoa enkä armonpyytäjiä. Te olette tänä päivänä
alkanut kohota nopeasti kunniaan ja maineeseen. Jos vetoatte sanaani,
olen velvollinen siinä pysymään, mutta taivaan kunnian kautta, siihen
suosioni sammuu."
"Tappio on minun", Dick sanoi.
"Antakaa hänelle hänen laivurinsa", sanoi herttua, ja pyöräyttäen
hevosensa hän käänsi nuorelle Sheltonille selkänsä.
Dick ei ollut iloissaan eikä suruissaan. Hän oli nähnyt liian paljon
herttuan luonnetta pitääksensä tämän ystävyyttä sanottavassa arvossa.
Hänen voittamansa suosion synty ja kasvu oli ollut liian nopeata,
löyhää ja pintapuolista, synnyttääkseen luottamusta. Yhtä seikkaa vain
hän pelkäsi, sitä että kostonhaluinen päällikkö ei antaisikaan
keihäsmiehiään. Mutta siinä kohden hän ei oikein arvostellut
Gloucesterin herttuan kunniantuntoa ja ennen kaikkea hänen
päättäväisyyttänsä. Jos hän kerran oli katsonut Dickin oikeaksi
mieheksi ajamaan sir Danielia takaa, niin hän ei ollut niitä miehiä,
joka olisi muuttanut päätöstään. Sen hän piankin näytti huutaessaan
Catesbya kiirehtimään, koska ritari odotti.
Sillä aikaa Dick kääntyi vanhan laivurin puoleen, joka näytti olevan
ihan yhtä välinpitämätön sekä tuomiostaan että vapautuksestaan.
"Arblaster", sanoi Dick, "olen pahoillani siitä, että menetitte
laivanne. Olen nyt koettanut korvata laivan hengellänne."
Vanha laivuri katseli häntä tylsästi ja juron näköisenä, suutaan
avaamatta.
"Reipastukaa!" Dick jatkoi. "Henki on henki, vanha jöröpää, ja se on
laivoja ja viinejä kalliimpi. Sanokaa että suotte minulle anteeksi,
sillä jos henkenne on teistä arvoton, se on minulle maksanut
loistavasti alkaneen elämänuran. Kas niin, olen maksanut velkani
kalliisti, älkää noin jörritelkö."
"Jos minulla olisi ollut laivani", sanoi viimein Arblaster, "olisin
ollut turvassa kaukana täältä merellä -- minä ja laivamieheni Tom.
Mutta te hävititte laivani, ja minä olen nyt kerjäläinen. Ja mitä
Tomiin tulee, niin eräs ruskeatakkinen hölmö ampui hänet kuoliaaksi.
'Hitto vieköön!' tämä sanoi, ja se oli hänen viimeinen sanansa,
henkiparka pakeni. Ei hän milloinkaan enää purjehdi merellä,
Tom-raukka."
Dickin valtasi syvä katumus ja sääli. Hän yritti tarttua laivurin
käteen, mutta tämä väisti häntä itsepintaisesti.
"Älkää!" hän sanoi, "olette pitänyt pahaa peliä minun suhteeni,
tyytykää siihen."
Sanat tukehtuivat Dickin kurkkuun ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
Hän näki vanhan miesrukan viinin ja surun sokaisemana poistuvan lumessa
horjuvin askelin, alla päin, ja hänen kintereillään juoksenteli koira,
jota hän tuskin huomasi. Ja nyt vasta Dick rupesi täydellisesti
käsittämään, miten hurjaa peliä tässä elämässä pelaamme ja että tehty
teko on peruuttamaton, vaikka kuinkakin katkerasti sitä kadumme.
Mutta nyt ei ollut aikaa turhiin katumismietteisiin. Catesby oli
koonnut ratsumiehet ja ratsasti Dickin luo. Laskeutuen satulasta hän
tarjosi Dickille hevosensa.
"Tänä aamuna", hän sanoi, "olin melkein kateellinen teille
voittamastanne suosiosta. Se ei ollut pitkäikäinen. Ja nyt sir Richard,
hyvästä sydämestä tarjoan teille tämän hevosen -- kiirehtikää pois
täältä."
"Suokaa minun kysyä", Dick vastasi, "mistä johtui tuo nopea suosio?"
"Teidän nimestänne", Catesby vastasi. "Semmoinen on hänellä taikausko.
Jos minun nimeni olisi Richard, olisin huomenna kreivi."
"Hyvä sir, kiitän teitä", Dick vastasi. "Ja koska minun onneni täällä
on mennyttä, sanon teille hyvästi. En ole erikoisesti suruissani tämän
onnen kukistumisesta, joskin valta ja rikkaus saattavat houkutella.
Sananen korvaanne -- tämä teidän herttuanne on kauhea nuorukainen."
Catesby hymyili. "On", hän sanoi, "sen, joka tahtoo ratsastaa
Kyttyräselkä Dickin kanssa, täytyy istua lujasti satulassa. Niin,
Jumala varjelkoon meitä pahasta. Kiirehtikää!"
Dick asettui ratsumiestensä etunenään ja lähti matkalle.
Varovasti ja verkalleen Dick ratsasti läpi kaupungin. Katuja peittivät
kuolleet ja haavoittuneet, joiden vaivat kovassa talvipakkasessa
kipeästi vihloivat Dickin mieltä. Talosta taloon liikkui räyhääviä,
kiljuvia sotureita ryöstöpuuhissaan. Kaikki tämä kurjuus koski Dickin
sydämeen, sitä syvemmin, kun äskeinen tapaus vielä painoi hänen
omaatuntoaan.
Viimein hän saapui kaupungin ulkoreunaan. Siellä hän piankin huomasi
lumessa saman leveän likaisen polun, jonka hän kirkontornista oli
nähnyt. Hän saattoi nyt jouduttaa vauhtiaan, tarkastaen kuitenkin
ratsastaessaan polun varrelle kaatuneita miehiä ja hevosia. Moni niistä
oli sir Danielin väreissä, siellä täällä hän näki tutut kasvot.
Noin puolivälissä kaupunkia ja metsää oli nähtävästi oteltu. Pakenevan
joukon kimppuun oli varmaankin hyökätty, sillä ruumiit makasivat täällä
likellä toisiaan, kaikki nuolten lävistäminä. Kaatuneiden seasta Dickin
silmä huomasi aivan nuoren pojan ruumiin, jonka kasvot hänestä
tuntuivat tavattoman tutuilta.
Hän seisautti joukkonsa, astui maahan ja kohotti pojan päätä. Silloin
putosi hytyrä pojan päästä ja paksut, pitkät, ruskeat hiukset valuivat
olkapäille. Samassa haavoittunut avasi silmänsä.
"Oh, jalopeuranajaja!" sanoi heikko ääni. "Tyttönne on edempänä.
Ratsastakaa -- ratsastakaa nopeasti!"
Ja sitten nuori tyttöraukka vaipui uudestaan tainnoksiin.
Yksi Dickin miehistä toi pullon tehokasta virvoitusjuomaa, jolla Dickin
onnistui herättää tyttö tajuihinsa. Sitten hän nosti Joannan ystävän
satulankaarelle ja riensi eteenpäin metsään.
"Mistä syystä otitte minut?" sanoi tyttö. "Te vain siten viivästytte."
"Oi neiti Risingham", Dick vastasi, "Shoreby on täynnä verta,
juopumusta ja väkivaltaa. Tässä olette turvassa. Rauhoittukaa."
"En tahdo joutua kiitollisuudenvelkaan kenellekään teidän
puoluelaisistanne", hän huudahti. "Laskekaa minut maahan."
"Neiti", Dick vastasi, "ette tiedä mitä sanotte. Olette
haavoittunut --"
"En ole", hän sanoi. "Ainoastaan hevoseni ammuttiin."
"Saman tekevä", Dick sanoi. "Olette täällä keskellä lumikinoksia,
vihollisten ympäröimänä. Tahtokaa tai olkaa tahtomatta, minä vien
teidät mukanani. Olen iloissani tästä tilaisuudesta. Voin tällä tavoin
maksaa osan velastani."
Tyttö oli vähän aikaa mitään virkkamatta. Sitten hän äkkiä kysyi:
"Setäni?"
"Lordi Risingham?" Dick sanoi. "Mielelläni kertoisin teille hyviä
uutisia. Valitettavasti ei minulla niitä ole. Näin hänet kerran
tappelussa, ainoastaan kerran. Toivokaamme parasta."
VIIDES LUKU
Yö metsässä. Alicia Risingham
Saattoi jotenkin varmasti otaksua, että sir Daniel pyrki Moat Houseen.
Mutta luultavaa oli myös, että paksu lumi, myöhäinen aika ja pakko
kulkea metsän kautta valtateitten välttämiseksi oli viivyttävä hänen
matkaansa, niin että hän tuskin saattoi toivoa saapuvansa perille ennen
aamua.
Dickillä oli kaksi vaihtoehtoa. Hän saattoi joko seurata sir Danielin
jälkiä tai kulkemalla toista tietä ehtiä ennen häntä ja sulkea häneltä
tien hänen linnaansa.
Kumpikin suunnitelma saattoi olla arveluttava. Joannan tähden hän
pelkäsi tappelua, ja saapuessaan metsän reunaan hän ei vielä ollut
tehnyt päätöstään.