Kerron salaisuuden lady Sheltonille -- tulevalle", hän lisäsi kumartaen
sievästi. "Joanna", hän jatkoi, "luulen tosiaan että kihlattusi on
urhea taistelussa, mutta hän on myös, sen sanon sinulle suoraan,
helläsydämisin hupakko koko Englannissa. Hänelle saat tehdä mitä ikinä
haluat. Ja nyt, te hassut lapset, teidän täytyy ensin suudella minua
kumpikin vuoroonne, tulevan onnen ja ystävyyden nimeen, ja suudelkaa
sitten toisianne minuutin verran, ei sekuntiakaan kauemmin. Sen jälkeen
lähdemme kaikki kolme Holywoodiin niin nopeasti kuin suinkin pääsemme,
sillä metsä on täynnä vaaroja, ja sitä paitsi täällä on kauhean kylmä."
"Mutta kosiko minun Dickini sinua tosiaankin?" Joanna kysyi.
"Ei, sinä pikku hupsu", Alicia vastasi, "minä kosin häntä. Minä
tarjouduin todella hänen vaimokseen, mutta hän käski minun mennä niin
pitkälle kuin pippuri kasvaa. Niin juuri hän sanoi. Minun täytyykin
tunnustaa, että hän on enemmän rehellinen kuin kohtelias. Mutta,
lapset, olkaa nyt järkeviä ja lähdetään matkaan. Koetammeko vielä
kerran kulkea laakson poikki, vai valitsemmeko suoran tien
Holywoodiin?"
"Niin", Dick sanoi, "olisin hyvin tyytyväinen, jos saisin käsiini
hevosen. Minua on näet koko lailla rusikoitu ja löylytetty näinä viime
päivinä, niin että ruumiini on sekä sininen että keltainen. Mutta mitä
arvelette? Jos väkeni pelästyen sotamelskettä on lähtenyt pakoon
ratsuineen, olemme turhaan tehneet mutkan. Suorin tie Holywoodiin on
tuskin kolmea mailia, kello ei vielä ole lyönyt yhdeksää, lumi
kannattaa hyvin ja kuu paistaa kirkkaasti. Mitä arvelette, kävelemmekö
muitta mutkitta jalan?"
"Päätetty!" Alicia huudahti, mutta Joanna tarttui vain lujemmin Dickin
käteen.
He lähtivät siis matkaan paljaiden lehtimetsien ja laaksojen kautta,
astuen lumisia polkuja kylmässä talvikuutamossa. Dick ja Joanna
kulkivat käsi kädessä, tyytyväisinä ja onnellisina, ja heidän hilpeä
ystävänsä seurasi heitä parin askelen päässä, unohtaen oman surunsa
toisten onnea katsellessaan.
Etäältä kuului kyllä vielä tunstallilais-ratsumiesten kavionkopse, kun
nämä kiivaasti ajoivat pakolaisia takaa. Silloin tällöin kuului
teräksenkalsketta ja huutoja, josta he arvasivat vihollisten joutuneen
otteluun. Mutta nämä nuoret ihmiset, jotka olivat kasvaneet melkein
sodan jaloissa ja vastikään kokeneet niin monta vaaraa, eivät olleet
pelkureita eivätkä arkaluontoisia. He iloitsivat siitä, että äänet
kaikuivat yhä kauempaa, ja kulkivat tyytyväisinä melkein kuin
hääsaatossa, kuten Alicia leikillisesti huomautti. Ei metsän synkkä
yksinäisyys, ei yön pimeys eikä pakkanen voinut himmentää tai häiritä
hetken onnea.
Saavuttuaan eräälle kummulle he näkivät Holywoodin laakson jalkainsa
juuressa. Luostarinkirkon korkeat ikkunat olivat kynttilöillä ja
tulisoihduilla valaistut, torninhuiput kohosivat mykkinä kohti kirkasta
iltataivasta, ja korkeimmalla huipulla loisti kullattu risti
kuutamossa. Luostaria ympäröivällä aukiolla paloi nuotioita, telttoja
näkyi kaikkialla, ja keskellä tätä kirjavaa kuvaa kiemurteli jäätynyt
joki.
"Pyhimysten nimessä!" Dick huudahti, "tuolla on lordi Foxhamin väki
vielä leirissä. Sanansaattajaa on varmaankin kohdannut jokin
onnettomuus. Sen parempi meille. Nyt kykenemme otteluun sir Danielia
vastaan."
Mutta lordi Foxhamin viipyminen Holywoodin jokilaaksossa riippui
kokonaan muista syistä kuin mitä Dick otaksui. He olivat kyllä alkaneet
marssia Shorebyta kohti, mutta ennen kuin he olivat ennättäneet
puolitiehen, he kohtasivat toisen lähetin, joka käski heidät takaisin
entiselle leiripaikalleen, sulkeakseen tien lancasterilaisilta
pakolaisilta ja samalla pysyäkseen lähempänä yorkilaista pääarmeijaa.
Richard Kyttyräselkä oli näet taistelun päätyttyä jo matkalla
yhtyäkseen veljeensä, ja vähän ajan kuluttua siitä kun Foxhamin soturit
olivat palanneet Holywoodiin, pysähtyi Gloucesterin Richardin hevonen
luostarinportin eteen. Korkean vieraan kunniaksi olivat ikkunat noin
kirkkaasti valaistut, ja kun Dick Joannan ja Alicia Risinghamin
seurassa saapui luostariin, kestittiin herttuan seuruetta parhaillaan
luostarin ruokasalissa rikkaan ja mahtavan luostarin parhailla
herkuilla.
Dick saatettiin melkein vasten omaa tahtoaan sisään. Sairaana
väsymyksestä istui Gloucester nojaten käteensä kalmankalpeita,
hirvittäviä kasvojaan. Lordi Foxham, jonka haavat nyt olivat melkein
parantuneet, istui kunniasijalla hänen vasemmalla puolellaan.
"Miten on, sir?" kysyi Richard. "Tuotteko sir Danielin pään mukananne?"
"Teidän korkeutenne", Dick vastasi pelottomasti vaikka surullisena,
"valitettavasti en tuo väkeänikään mukanani. Olen joutunut
perinpohjaisesti tappiolle."
Gloucester katseli häneen ja rypisti uhkaavasti kulmakarvojaan.
"Minä annoin teille viisikymmentä ratsumiestä ja vastaavan määrän
peitsimiehiä."
"Teidän korkeutenne, sain ainoastaan viisikymmentä miestä ratsuväkeä",
nuori ritari vastasi.
"Mitä se merkitsee?" Gloucester kysyi. "Hän pyysi viisikymmentä
peitsimiestä?"
"Jos teidän korkeutenne suvaitsee", vastasi Catesby mielistellen, "kun
oli kysymys vain yksinkertaisesta takaa-ajosta, riittivät ratsumiehet
mielestäni."
"Hyvä", Gloucester vastasi lisäten: "Shelton, teidän on lupa poistua."
"Ei, pysähtykää!" sanoi lordi Foxham. "Tämä nuori mies liikkui myös
minun asioillani. Sanokaa, nuori herra Shelton, onko teidän onnistunut
löytää tuo nuori tyttö?"
"On, pyhimyksille kiitos", Dick sanoi. "Hän on täällä, tässä talossa."
"Niinkö? Silloin, teidän korkeutenne", lordi Foxham jatkoi kääntyen
herttuan puoleen, "ehdotan että teidän suosiollanne vietetään häät
huomenna ennen sotajoukkojen lähtöä. Tämä nuori herra..."
"Nuori ritari", oikaisi Catesby.
"Onko se totta, sir William?" huudahti lordi Foxham.
"Olen omin käsin lyönyt hänet ritariksi palkaksi siitä, mitä hän on
minulle tehnyt", Gloucester sanoi. "Hän on kahdesti taistellut
urhoollisesti minun puolestani, rohkeutta häneltä ei puutu, mutta hän
on vailla miehen rautaista tahtoa. Hän ei sen vuoksi tule kohoamaan
korkealle, lordi Foxham. Hän on nuorukainen, joka taistelutanterella
sotii kuin jalopeura, mutta hänen ruumiissaan sykkii kanan sydän. Oli
kuitenkin miten oli, jos hän aikoo naida, niin naittakaa hänet Pyhän
neitsyen nimessä, ja pian."
"Niin, hän on uljas nuorukainen -- sen tiedän", lordi Foxham sanoi.
"Olkaa levollinen, sir Richard. Minä olen järjestänyt asiat herra
Hamleyn kanssa, ja huomenna vietämme häänne."
Dick piti nyt viisaimpana poistua, mutta ennen kuin hän oli ennättänyt
ulos ruokasalista, harppasi muuan mies, joka juuri oli laskeutunut
hevosenselästä luostarinportin edustalla, ylös portaita neljä porrasta
kerrallaan, syöksyi palvelijain ohi saliin ja heittäytyi herttuan eteen
polvilleen.
"Voitto, teidän korkeutenne!" hän huusi.
Ja ennen kuin Dick oli ennättänyt asettua huoneeseensa, joka hänelle
annettiin lordi Foxhamin vieraana, hän kuuli jo sotilaiden leiritulten
ääressä kohottavan riemuhuutoja. Samana päivänä olivat näet
lancasterilaiset noin kahdenkymmenen mailin päässä kärsineet toisen
tappion.
SEITSEMÄS LUKU
Dickin kosto
Seuraavana aamuna Dick oli jalkeilla ennen auringonnousua ja pukeutui
niin hienosti kuin mahdollista, lordi Foxhamin vaatevarastoa käyttäen.
Saatuaan kuulla, että Joanna jaksoi hyvin, hän lähti kävelemään
kuluttaakseen aikaansa.
Hetken aikaa hän käveli katsellen sotamiehiä, jotka kulkivat aseissa
talvisessa aamuhämärässä. Mutta vähitellen hän samoili yhä kauemmaksi,
kulki viimein äärimmäisen vartion ohi ja astui yksin lumipeitteiseen
metsään, nähdäkseen auringonnousun.
Hänen ajatuksensa olivat rauhalliset ja onnelliset. Herttuan
epäsuosiota hän ei surrut. Kun Joanna oli hänen rinnallaan ja lordi
Foxham hänen uskollinen suojelijansa, hän saattoi toivorikkaana
katsella tulevaisuuteen ja kaipauksetta muistella menneitä päiviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki yhä syvemmälle metsään, aamu valkeni,
aurinko punasi jo itäisen taivaanrannan, ja tuon tuostakin tuprutti
jäätävä viima kylmää lunta korkealle ilmaan. Hän kääntyi palatakseen
luostariin, mutta juuri samassa hän huomasi olennon, joka oli piilossa
suuren puun takana.
"Seis!" hän huusi. "Kuka siellä?"
Puhuteltu astui esiin ja viittasi kädellään, ikään kuin hän ei voisi
puhua. Hän oli pyhiinvaeltajan puvussa ja päähine oli vedetty syvälle
kasvojen yli, mutta Dick näki heti ensi silmäyksellä, että se oli sir
Daniel.
Miekka kädessä Dick astui häntä kohti, ja käsi kaavun sisässä ikään
kuin kätkettyä asetta pidellen ritari seisoi tyynesti odottaen hänen
lähenemistään.
"Mitä nyt, Dick?" sir Daniel sanoi. "Aiotko hyökätä lyödyn miehen
kimppuun?"
"En ole koskaan uhannut henkeänne", Dick vastasi, "ja minä olin
vilpitön ystävänne, kunnes te aloitte vaania minun henkeäni."
"Sen tein ainoastaan itsepuolustukseksi", ritari vastasi. "Ja nyt,
poikani, on sanoma viimeisestä taistelusta ja tuon kirotun epaton
majaileminen omassa metsässäni tykkänään murtanut voimani. Olen
matkalla etsimään tyyssijaa luostarista ja aion sitten viedä mukanani
mitä voin ja lähteä meren yli, alkaakseni Ranskassa tai Burgundissa
uutta elämää."
"Holywoodiin ette pääse", Dick sanoi.
"Kuinka? Ja miksi en?" kysyi ritari.
"Kuulkaa, sir Daniel, tämä on minun hääaamuni, ja aurinko, joka juuri
nousee, valaisee elämäni onnellisinta päivää. Te olette ansainnut
kuoleman -- kahdessakin suhteessa: ensiksi surmaamalla isäni ja sitten
kavaltamalla minut, holhokkinne. Mutta en minäkään ole synnitön, olen
itsekin syypää monen ihmisen kuolemaan, ja tänä ilon päivänä en tahdo
olla tuomari enkä pyöveli. Vaikka olisitte itse paholainen ilmielävänä,
en teihin kättäni satuttaisi, vaan te saisitte vapaasti mennä minne
haluatte minun puolestani. Pyytäkää Jumalalta anteeksi, minä annan
teille anteeksi vapaaehtoisesti. Mutta minä olen Yorkin suvun
palveluksessa enkä kärsi vakoojia sen leirissä. Jos te siis astutte
askelenkaan kauemmaksi tähän suuntaan, minä kohotan ääneni ja käsken
lähimmän vartijan vangitsemaan teidät."
"Sinä pilkkaat minua", sir Daniel sanoi. "Minä en ole turvassa missään
muualla kuin Holywoodin muurien sisäpuolella."
"Siitä en välitä", Richard sanoi. "Teille on tie auki itään, länteen
tai etelään, mutta pohjoista kohti en salli teidän kulkevan. Holywood
on teiltä suljettu. Menkää, älkääkä pyrkikö takaisin, sillä niin pian
kuin te olette poistunut, varoitan minä jokaista vartijaa, niin että he
pitävät silmällä kaikkia pyhiinvaeltajia. On siis aivan turhaa, että
yritättekään sinnepäin, se olisi teille vain turmioksi."
"Sinä tuomitset minut kuolemaan", sir Daniel sanoi synkästi.
"En, sitä en tee", Richard vastasi. "Jos haluatte mitellä voimianne
kanssani, niin tulkaa vain, ja vaikka pelkään, ettei se ole oikein
puoluettani kohtaan, suostun vaatimukseenne ja taistelen teitä vastaan
kutsumatta ketään avukseni. Sillä tavoin voin rauhallisesti kostaa
isäni kuoleman."
"Mutta sinulla on pitkä miekka", sir Daniel sanoi, "ja minulla vain
tikari."
"Minä vetoan yksin taivaaseen", Dick vastasi heittäen miekkansa
kappaleen matkaa taaksepäin lumelle. "Jos kohtalomme niin vaatii,
tulkaa, ja Kaikkivaltiaan avulla toivon voittavani teidät, te kavala
mies."
"Aioin vain koetella sinua, Dick-kulta", sanoi ritari purskahtaen
teeskenneltyyn nauruun. "Minä en suinkaan tahtoisi vuodattaa vertasi."
"Menkää siis, ennen kuin on myöhäistä", Shelton vastasi. "Viiden
minuutin kuluttua kutsun vartion. Huomaan olleeni liian kärsivällinen
suhteenne. Jos olot olisivat olleet päinvastaiset, olisin minä jo kauan
venynyt maassa kädet ja jalat sidottuina."
"Hyvä, Dick, minä lähden", sir Daniel sanoi. "Kun ensi kerran tapaamme,
kadut varmaankin kovasydämisyyttäsi."
Näin sanoen ritari kääntyi ja alkoi astua poispäin puitten lomitse.
Dick katseli hänen jälkeensä vaihtelevin tuntein, kun hän varovasti
hiipi tiehensä, silloin tällöin heittäen häijyn katseen nuorukaiseen,
joka oli säästänyt hänen henkensä, mutta jota hän kuitenkin epäili.
Tien toisella puolen oli viidakko, jota muratti tiheänä kiersi, niin
että se talvisaikanakin oli läpitunkematon silmälle. Äkkiä kuului
tiheiköstä kuin soittimen kielen kilahdus, viuhahtaen lensi nuoli ja
Tunstallin ritari kaatui kirkaisten lumelle.
Dick juoksi hänen luokseen ja kohotti häntä. Ritarin kasvot olivat
tuskasta vääntyneet ja hän kuiskasi vaivoin: "Onko nuoli musta?"
"On, se on musta", Dick vastasi vakavasti.
Sanaakaan sanomatta vaipui haavoitetun pää Dickin sylistä taapäin, ja
sir Danielin elämä oli päättynyt.
Hiljaa nuorukainen laski hänet lumelle ja rukoili hänen syntisen ja
kuolemaan valmistumattoman sielunsa puolesta. Hänen vielä rukoillessaan
kohosi aurinko äkkiä taivaanrannan yli ja kultarintakertut alkoivat
viserrellä muratin seassa.
Kun hän kohosi pystyyn, hän huomasi toisen miehen, joka oli polvillaan
muutaman askelen päässä, ja paljastetuin päin odotti Dick, kunnes tämä
oli päättänyt rukouksensa. Se kesti kauan. Pää syvään kumarassa ja
kädet kasvojen edessä vieras rukoili kuten henkilö, joka on kovassa
tuskassa tai sielunhädässä. Jousesta, joka oli maassa hänen vieressään,
Dick päätteli että hän oli sir Danielin surmannut.
Viimein hän kohosi pystyyn, ja Dick tunsi Ellis Duckworthin.
"Richard", hän sanoi vakavasti, "minä kuulin kaiken. Te valitsitte
paremman osan, annoitte anteeksi, minä huonomman, ja tuossa makaa nyt
viholliseni maassa. Rukoilkaa puolestani!"
Hän puristi lujasti Richardin kättä.
"Sir", Richard sanoi, "minä rukoilen mielelläni puolestanne, mutta en
tiedä vaikuttaako se mitään. Jos kosto, jota te niin kauan olette
harjoittanut, nyt alkaa tuntua teistä katkeralta, niin malttakaa
mielenne ja antakaa anteeksi muille vihollisillenne. Hatch on kuollut,
miesrukka, ja tuossa makaa sir Daniel. Jos panette vähänkään arvoa
rukoukseeni, niin pyydän teitä säästämään sir Oliveria."
Duckworthin silmät säihkyivät.
"Ei", hän sanoi, "paholainen on vielä väkevä minussa. Mutta
rauhoittukaa, mustat nuolet eivät enää lennä -- veljeskunta on
hajonnut. Ne viholliset, jotka vielä elävät, saavat rauhassa päättää
päivänsä, milloin taivaan Herra niin säätää. Ja te itse, nuori mies,
menkää nyt sinne, missä onnenne teitä odottaa, älkääkä enää koskaan
muistelko Ellis Duckworthia."
KAHDEKSAS LUKU
Loppu
Noin kello yhdeksän aamulla lordi Foxham talutti holhokkiansa, joka
taas oli pukeutuneena sukupuolensa mukaisesti ja astui Alicia
Risinghamin rinnalla Holywoodin kirkkoon päin, kun Richard
Kyttyräselkä, jonka otsa jo oli murheen uurtama, äkkiä sattui heidän
tielleen ja pysäytti heidät.
"Tämäkö on nuori morsian?" hän kysyi, ja kun lordi Foxham vastasi
myöntävästi, hän lisäsi: "Kaunis lapsi, kohottakaa päänne, jotta näen
kasvonne."
Hän katseli tyttöä hetken aikaa synkästi.
"Te olette kaunis", hän sanoi vihdoin, "ja mikäli olen kuullut, myös
rikas. Mitä sanotte, jos ehdotan teille kauneutenne ja ylhäisen
syntyperänne mukaisen avioliiton?"
"Teidän korkeutenne", Joanna vastasi, "teidän luvallanne menen
mieluimmin naimisiin Richard Sheltonin kanssa."
"Miksi niin?" herttua kysyi tuimasti. "Ottakaa puolisoksenne se, jonka
minä määrään, ja hänet korotetaan korkeaan arvoon ja te olette lordin
puoliso ennen iltaa. Mitä sir Richardiin tulee, sanon teille suoraan,
että hän elää ja kuolee vähäpätöisenä ritarina."
"Minä en pyydä taivaalta suurempaa armoa kuin saada kuolla sir
Richardin puolisona", Joanna vastasi.
"Kuulkaa, mylord", Gloucester sanoi kääntyen lordi Foxhamiin. "Tämä
pari näkyy olevan teidän mieleisenne. Kun minä kehoitin tätä
nuorukaista palkinnoksi palveluksistaan pyytämään itselleen jotakin
suosionosoitusta, hän valitsi sen, että anoi armoa vanhalle
juopuneelle laivurille. Minä pyysin häntä miettimään, mutta hän pysyi
mielettömyydessään. 'Silloin on suosioni lopussa', minä sanoin, ja hän
vastasi mitä julkeimman nenäkkäästi: 'Vahinko on minun.' Ja sen hän
kautta kaikkien pyhimysten saakin kokea."
"Sanoiko hän niin?" huudahti Alicia. "Oivasti sanottu,
jalopeuranajaja."
"Kuka tämä on?" herttua kysyi.
"Sir Richardin vanki", lordi Foxham vastasi. "Neiti Alicia Risingham."
"Naittakaa hänet luotettavalle miehelle", sanoi herttua.
"Olen ajatellut sukulaistani Hamleyta, jos teidän korkeutenne hyväksyy
hänet. Hän on hyvin palvellut puolueemme asiaa."
"Se sopii hyvin", herttua sanoi. "Pitäkää huoli siitä, että heidät
vihitään mitä pikimmin. Haluatteko mennä naimisiin, kaunis neito?"
"Haluan, teidän korkeutenne", Alicia vastasi, "jos mies on kelvollinen
ja komea --." Hän mykistyi säikähtäen sopimattomia sanojaan.
"Kyllä hän on komea mies, neitiseni", Richard vastasi levollisesti,
"minä olen ainoa kyttyräselkä koko puolueessani, muuten ovat kaikki
miten kuten kauniskasvuisia. Hyvät naiset ja te, lordi", hän lisäsi
äänellä, jonka sävy yhtäkkiä tuntui sekä vakavalta että kohteliaalta,
"älkää pitäkö minua liian epäkohteliaana, jos nyt jätän teidät.
Päälliköllä ei sodassa ole aika omassa vallassaan."
Sirosti kumartaen hän poistui upseeriensa saattamana.
"Oi kuinka minä häpeän!" huudahti Alicia.
"Te ette häntä tunne", lordi Foxham vastasi. "Se oli hänelle vain pikku
seikka, ja hän on jo unohtanut sananne."
"Silloin hän on oikea ritari", sanoi Alicia.
"Ei, mutta hänellä on niin paljon muuta ajattelemista", lordi vastasi.
"Mutta älkäämme enää viivytelkö."
Kuorissa oli heitä odottamassa Dick ja muutamia muita nuorukaisia.
Joanna ja Dick yhdistettiin nyt avioliiton siteillä. Kun he onnellisina
mutta vakavina palasivat raikkaaseen talvi-ilmaan ja päivänpaisteeseen,
oli sotajoukko jo lähtenyt liikkeelle ja Gloucesterin herttuan
sotalippua kannettiin juuri luostarinkirkon ohi. Komeana se liehui
välkkyvien miekkojen yläpuolella, ja sen takana ratsasti teräspukuisten
ritarien ympäröimänä rohkea, vihamielinen, kunnianhimoinen,
epämuotoinen Gloucesterin herttua eteenpäin sillä tiellä, joka johti
hänet lyhytaikaiseen kuninkuuteen ja lukemattomiin rikoksiin.
Morsiussaatto lähti nyt luostarin ruokasaliin, jossa hääaamiainen oli
valmiina. Isä ruokamestari itse piti huolta siitä, ettei mitään
puuttunut, ja otti osaa iloiseen ateriaan. Hamley oli unohtanut entisen
mustasukkaisuutensa ja keskusteli ahkerasti Alician kanssa, joka mieli
hyvänä kuunteli hänen kohteliaisuuksiaan. Ulkona kajahtivat
torventoitotukset, aseet kilisivät ja sotaratsujen kaviot tömisivät,
mutta Dick ja Joanna istuivat onnellisina käsi kädessä hymyillen
toisilleen.
Sota ja taiston temmellys ei heitä tästedes koskenut. He elivät kaukana
sodan pauhinasta vihreässä metsässä, jossa heidän lemmensatunsa alkoi.
Kaksi vanhaa miestä nautti Dickiltä eläkettä ja eli kauan Tunstallin
kylässä rauhallista ja huoletonta elämää, joskin ehkä liian ahkerasti
viiniä ja olutta viljellen. Toinen heistä oli koko elämänsä ollut
merimies eikä koskaan lakannut suremasta toveriansa Tomia. Toinen, joka
oli kokenut yhtä ja toista elämässä, syventyi taas vanhoilla päivillään
hengellisiin asioihin ja kuoli hyvin hurskaana läheisessä luostarissa,
kantaen nimeä veli Honestus. Näin sai Lawless toivonsa täytetyksi ja
kuoli munkkina.
Viiteselitykset:
[1] Punainen ja Valkoinen ruusu, kaksi Englannissa keskiajan
loppupuolella kuninkaanvallasta taistelevaa valtiollista puoluetta,
Lancasterin ja Yorkin sukuhaarojen kannattajat.
[2] Dick lyhennys nimestä Richard.
[3] Englannin penny = noin 2:30 (1949).
[4] Englantilainen vaskiraha = noin 60 Suomen penniä (1949).
[5] Englannin punta = lähes 550 markkaa (1949); punnassa on 20
sillinkiä.
[6] Lady, lue: leidi, armollinen rouva, hieno rouva.
[7] Orléansin neitsyt.
[8] Vanha englantilainen kultaraha = n. 185 mk (1949).
[9] Markka, entinen engl. raha, arvoltaan huomattavasti meidän
markkaamme suurempi.
[10] Lukkari.
[11] Tähän aikaan Richard Kyttyräselkä (sittemmin kuningas Richard
kolmas) ei vielä ollut Gloucesterin herttua. Lukijan luvalla häntä
selvyyden vuoksi tässä kuitenkin siksi sanotaan. Tekijän muistutus.
[12] Rauha olkoon teille!
[13] Richard Kyttyräselkä oli todellisuudessa tähän aikaan paljoa
nuorempi.
[14] Julmuudestaan ja rikoksistaan kuuluisa kuningas Richard III kaatui
Bosworthin taistelussa 1485.