"Niin, totta tosiaan! Se on hän itse ilmi elävänä!" Arblaster toisti.
"Kuules sinä lurjus!" hän kirkui. "Missä on laivani? Missä on viinini?
Kas niin, nyt olet käsissäni. Maltahan, kyllä minä sinut löylytän."
Raivostuneet miehet alkoivat piestä Dickiä voimiensa takaa. Dick ei
päässyt heidän käsistään muulla tavoin kuin houkuttelemalla heidät
uudestaan kapakkaan keskustelemaan asioista. Tapansa mukaan miehet
ahkerasti joivat, kunnes Dick arveli hetken sopivaksi ja luikahti
nopeasti ovesta ulos.
Juopuneet miehet hoipertelivat hänen jälkeensä kiljuen ja meluten.
Mutta Dick oli heitä sukkelampi. Kaavun liepeet nostettuna hän pimeässä
juoksi henkensä takaa, tietämättä minnepäin Lawless oli suunnannut
matkansa ja minnepäin hänen itsensä tuli pyrkiä.
Harhailtuansa puolen yötä hän pääsi jonkinlaiseen vierasmajaan
kaupungin ulkopuolelle, missä hän sai kohtalaisen yösijan, ja vaipui
heti sikeään uneen.
VIIDES KIRJA
Richard Kyttyräselkä
ENSIMMÄINEN LUKU
Torventoitotus
Jo aikaisin seuraavana aamuna, ennen päivänkoittoa Dick nousi kurjalta
vuoteeltaan ja vaihtoi munkinkaapunsa enemmän säätynsä mukaisiin
vaatteisiin ja lähti nyt rauhallisempana ja paremmalla onnella matkaan.
Dickin aikomuksena oli koettaa päästä Lawlessin metsäluolaan, johon hän
oli piilottanut lordi Foxhamin paperit. Koska hän oli varhain lähtenyt
matkalle, hän luuli ehtivänsä sinne kyllin ajoissa ennättääkseen vielä
kohtaamaan Gloucesterin nuoren herttuan sovitussa yhtymäpaikassa.
Oli kylmä aamu. Ilma oli tyyni ja kuiva, kuu oli jo laskenut, tähdet
vain vielä tuikkivat kirkkaina. Lumen heijastus teki ilman valoisaksi
ja vaikutti virkistävästi mieleen.
Dick oli kulkenut suurimman osan Shorebyn ja metsän välistä aukeata ja
saapunut kummun juurelle noin parinsadan metrin päähän paikasta, missä
Pyhän Briden risti seisoi, kun hän äkkiä kuuli torventoitotuksen, joka
rikkoi aamun hiljaisuuden niin kimeästi ja läpitunkevasti, ettei Dick
milloinkaan ollut sen vertaista kuullut. Toitotus uudistui pari kertaa,
sitten kuului aseitten kalsketta.
Dick heristi korviaan, paljasti miekkansa ja juoksi reippaasti mäkeä
ylös. Pian hän pääsi ristin luo ja joutui hämmästyksekseen keskelle
tulista taistelun tuoksinaa. Seitsemän tai kahdeksan miestä oli
toisella puolen, toisella ainoastaan yksi. Mutta niin nopealiikkeinen
ja taitava oli tämä ainoa ja niin hurjasti hän kävi vastustajiensa
kimppuun, että jo ennen kuin Dick ehti sekaantua leikkiin, hän oli
kaatanut maahan yhden, pahasti haavoittanut kahta ja torjunut muut
luotaan.
Näytti kuitenkin ihmeeltä, että hän ollenkaan kykeni vastustamaan niin
monta vihollista, ja pieninkin sattuma, jalan luiskahdus tai käden
hairahdus saattoi hänelle maksaa hengen.
"Kestäkää vielä hetkinen, sir", huusi hänelle Dick, "täältä tulee
apua", ja unohtaen olevansa yksin ja että hänen huutonsa oli jotensakin
turha, hän kiljaisi: "Mustan nuolen puolesta! Mustan nuolen puolesta!"
ja hyökkäsi häikäilemättä ahdistajien selkään.
Nämä olivat kuitenkin urheita miehiä, jotka eivät pelästyneet
yllätyksestä, vaan kääntyivät nopeasti uutta vastustajaansa kohti
tavattoman raivokkaasti. Neljä yhtä vastaan he kävivät hänen
kimppuunsa. Miekat salamoivat kirkkaassa tähtivalossa ja säkenet
sinkoilivat. Nyt yksi vastustajista kaatui, Dick tuskin tiesi mistä
syystä; sitten isku sattui hänen omaan päähänsä, ja vaikka teräskypärä
hytyrän alla suojeli häntä, painoi isku hänet kuitenkin toiselle
polvelle ja hänen päätänsä pyörrytti.
Sillä aikaa oli mies, jonka avuksi Dick oli rientänyt, vetäytynyt
taapäin ja toitahutti nyt torveensa tällä kertaa vielä räikeämmin ja
pitempään kuin ennen. Seuraavassa silmänräpäyksessä ahdistajat
kääntyivät uudestaan häntä vastaan Dickin onneksi. Mutta mies
puolustautui taaskin urheasti, käyttäen miekkaa ja tikaria, kättä ja
jalkaa yhtä väsymättä. Hän hyökkäsi ja peräytyi, teki hyppäyksiä ja
lankesi polvilleen erinomaisen taitavasti ja nopeasti.
Korvia särkevät torventoitotukset eivät kuitenkaan olleet turhaan
kajahtaneet. Metsästä kuului lumen vaimentamaa kavioiden kapsetta, ja
onneksi sekä vieraalle miehelle että Dickille syöksyi kummaltakin
puolen tietä parvi kiireestä kantapäähän aseistettuja ratsumiehiä.
Jokaisen ratsastajan takana istui hevosenselässä vielä jousimies, joten
apuväki oli kahdenkertainen.
Tämmöisen ylivoiman yllättäminä ahdistajilla ei ollut muuta neuvoa kuin
äänettöminä antautua.
"Vangitkaa nuo lurjukset!" huusi uljas torventoitottaja, ja kun käskyä
oli noudatettu, hän lähestyi Dickiä ja katseli häntä terävästi silmiin.
Dick kohtasi tyynesti hänen tutkivan katseensa. Vasta nyt hän huomasi
että soturi, joka äsken oli osoittanut niin suurta voimaa, taitoa ja
päättäväisyyttä, oli vielä nuorukainen, häntä itseään tuskin
vanhempi.[13] Sen lisäksi hän oli hiukan epämuotoinen, toinen olkapää
oli näet toista korkeampi. Kasvot olivat äskeisestä ponnistuksesta
huolimatta kalpeat, rumat ja tuskanilmeiset. Ainoastaan kirkkaat,
terävät ja rohkeat silmät ilmoittivat sisäistä tarmoa.
"Sir", sanoi nuorukainen, "tulitte sopivaan aikaan avukseni, ette
hetkeäkään liian aikaisin."
"Mylord", vastasi Dick, joka hämärästi tunsi olevansa ylhäisen henkilön
seurassa, "olette itse niin satumaisen taitava miekankäyttäjä, että
olisitte kyllä suoriutunut ominkin voimin. Joka tapauksessa oli minulle
onni, ettei väkenne kauemmin viipynyt."
"Mistä minut tunsitte?" vieras kysyi.
"En tälläkään hetkellä tiedä kenen kanssa puhun", Dick vastasi.
"Onko se mahdollista?" kysyi toinen, "ja siitä huolimatta panitte
henkenne alttiiksi tässä epätasaisessa taistelussa."
"Näin yhden miehen ottelevan monta vastaan", Dick vastasi, "ja
häpeällisesti olisin käyttäytynyt, ellen olisi rientänyt hänen
avukseen."
Omituinen pilkallinen hymy ilmestyi nuoren ylimyksen huulille hänen
vastatessaan:
"Puhutte varsin jalosti, mutta päästäksemme itse asiaan -- oletteko
lancasterilainen vai yorkilainen?"
"En tahdo salata, jalo lordi", Dick vastasi, "että olen Yorkin suvun
puolella."
"Pyhän messun kautta!" vastasi vieras jälleen. "Se on teille onneksi."
Näin sanoen hän kääntyi yhden seuralaisensa puoleen ja lausui samalla
pilkallisella ja julmalla äänellä kuin ennen:
"Pitäkää huoli siitä, että nuo urheat herrat saavat matkapassin.
Nostakaa heidät ilmaan."
Elossa ei enää ollut kuin viisi hyökkääjää. Jousimiehet tarttuivat
heihin, heidät vietiin metsänreunaan, ja parin minuutin perästä
hirsinuora oli tehnyt heistä lopun.
"Ja nyt", huudahti epämuotoinen johtaja, "takaisin vartiopaikkoihinne
ja olkaa vasta nopeammat."
"Armollinen herrani ja herttua", sanoi yksi hänen miehistään, "rukoilen
teitä, älkää jääkö tänne yksin. Pidättäkää ainakin kourallinen
keihäsmiehiä luonanne."
"Mies", sanoi herttua, "minä en ole moittinut teitä
vitkallisuudestanne, älkää tekään nyt ruvetko minun aikeitani
valvomaan. Luotan käteeni ja käsivarteeni, joskin olen viallinen. Te
olitte varsin hitaat tulemaan, kun torvi äsken kutsui, nyt liian
rohkeasti annatte minulle neuvoja. Mutta niin on aina: viimeisinä
keihäällä, ensimmäisinä kielellä. Tehkää päinvastoin!"
Ja melkoisen kopealla kädenliikkeellä hän viittasi heitä poistumaan.
Jalkamiehet nousivat taas ratsumiesten taakse hevosten selkään, ja koko
joukko kahlasi lumessa pois, häviten metsään eri tahoille.
Päivä oli nyt jo tulossa ja tähdet vaalenivat vaalenemistaan. Harmaassa
päivänvalossa molemmat nuorukaiset katselivat toisiansa.
"Te olette nähnyt kostoni", herttua sanoi, "joka samoin kuin säiläni on
sekä terävä että nopea. Mutta en millään muotoa soisi teidän luulevan
minua kiittämättömäksi. Tulitte minun avukseni hyvällä miekalla ja
vielä paremmalla rohkeudella -- jollette pelkää epämuotoisuuttani,
sallikaa minun syleillä teitä!"
Näin sanoen nuori päällikkö ojensi käsivartensa syleilyyn.
Sydämessään Dick tunsi sekä kauhua että inhoa sitä miestä kohtaan,
jonka hengen hän oli pelastanut. Mutta kehoitus lausuttiin sellaisella
tavalla, että olisi ollut kovin epäkohteliasta, jopa tylyäkin estellä
tai epäröidä. Hän heittäytyi siis toisen avoimeen syliin.
"Ja nyt, mylord", hän lausui vapauduttuaan syleilystä, "arvaanko
oikein? Oletteko Gloucesterin herttua?"
"Olen Richard, Gloucesterin herttua", kuului vastaus. "Entä te -- mikä
on teidän nimenne?"
Dick sanoi nimensä ja näytti lordi Foxhamin sinettisormuksen, jonka
herttua heti tunsi.
"Te olette tullut ennen sovittua aikaa, mutta niin olen minäkin
tehnyt", herttua sanoi. "Olin täällä kaksi tuntia ennen päivännousua.
Mutta tämä on minun ensimmäinen sotaleikkini; tällä retkellä, herra
Shelton, olen voittava tahi menettävä kunniani. Tuolla Shorebyssa
majailevat viholliseni kahden vanhan, taitavan päällikön, Risinghamin
ja Brackleyn johdolla. He ovat kaiketi vahvasti varustetut, mutta
kahdelta taholta estetyt peräytymästä, merensataman ja virran
saartamina. Luulenpa, Shelton, että voisimme tuottaa heille tuntuvan
tappion, jos voisimme hiipiä vihollisen kimppuun odottamatta ja
nopeasti."
"Niin minäkin arvelen", Dick vastasi innostuen.
"Onko teillä lordi Foxhamin muistiinpanot mukananne?" herttua kysyi.
Dick ilmoitti, mistä syystä hänellä ei nyt ollut muistiinpanoja, mutta
sanoi rohkenevansa itsekin antaa tarkkoja tietoja vihollisista.
"Omasta puolestani arvelen, että jos on riittävästi väkeä, olisi
parasta nyt heti hyökätä vihollisen kimppuun", hän sanoi. "Sillä,
nähkääs, päivän koittaessa yövartiot poistetaan, päivällä ei ole
vartioimista laisinkaan -- ainoastaan kulkuvartiot kiertävät
laitakaupungilla. Nyt juuri, kun yövartio on lakannut ja muu sotaväki
istuu aamiaisensa ääressä -- olisi sopiva aika hajoittaa heidät."
"Paljonko luulette heitä olevan?" herttua kysyi.
"Ei täyttä kahtatuhatta", Dick vastasi.
"Minulla on 700 miestä metsässä takanamme", herttua sanoi, "700 tulee
Kettleystä, he saapuvat pian. Kauempana on vielä 400 miestä, ja
Holywoodissa puolen päivänmatkan päässä täältä on lordi Foxhamin väkeä
500 miestä. Odotammeko heitä vai ryhdymmekö heti hyökkäykseen?"
"Herttua", Dick vastasi, "hirttäessänne nuo viisi roistoa ratkaisitte
itse asian. Mitä väkeä he lienevätkin olleet, heitä kaivataan kuitenkin
näinä levottomina aikoina, heitä ruvetaan etsimään ja seutua penkomaan.
Sen tähden on minun nöyrä ajatukseni se, että jos aiotte turvautua
yllätykseen, teidän ei tule hukata hetkeäkään."
"Niin minäkin arvelen", Kyttyräselkä sanoi. "Tunnin kuluessa saatatte
ansaita ritarikannukset. Reipas mies menköön Holywoodiin lordi Foxhamin
sinettisormus mukanaan, toinen mies tielle jouduttamaan minun
nuhjuksiani! Niin, Shelton, pyhän ristin kautta tapahtukoon niin!"
Sitten hän taas toitahutti torveaan.
Tällä kertaa hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Tuokiossa ristin
ympärillä oleva aukio oli täynnä ratsu- ja jalkaväkeä. Herttua lähetti
miehen toisensa jälkeen jouduttamaan niitä 700 miestä, jotka olivat
taempana metsässä, ja jo neljännestunnin kuluttua hän saattoi asettua
joukkojensa etunenään kulkeakseen mäkeä alas Shorebyta kohti.
Hänen suunnitelmansa oli hyvin yksinkertainen. Hän aikoi valloittaa sen
osan kaupunkia, joka oli oikealla puolen valtatietä, ja linnoittua
ahtaihin kujiin siksi kunnes lisäväkeä saapuisi.
Jos lordi Risingham päättäisi peräytyä, herttua ajaisi häntä takaa,
joten lordi joutuisi kahden tulen väliin, koska lisäväki tullessaan
kohtaisi hänet. Jos taas lordi päättäisi jäädä kaupunkiin, hän joutuisi
satimeen, jossa herttuan ylivoima hänet nujertaisi.
Ei ollut siis herttualla muuta pelkoa kuin että hänen ensimmäiset 700
miestään voitettaisiin ja hajoitettaisiin. Tämän välttämiseksi oli
tarpeellista, että yllätys oli nopea ja täydellinen. Senpä tähden piti
nytkin jalkamiesten istua hevosenselässä ratsumiesten takana, ja
Dickille tapahtui se kunnia, että hän sai istua herttuan takana.
Niin kauan kuin he olivat metsän peittäminä, kuljettiin hitaammin. Kun
oli päästy metsän reunaan, pysähdyttiin lepäämään ja tarkastamaan
asemaa.
Aurinko oli nyt noussut ja valaisi kylmänkirkkaalla keltaisella
valollaan Shorebyn punaisia rakennuksia, joitten lumivalkoisilta
katoilta aamusavut nousivat kohti taivasta.
Herttua kääntyi Dickin puoleen.
"Tuossa kaupunkipahasessa", hän sanoi, "jossa ihmiset nyt kaikessa
rauhassa keittävät aamiaistaan, joko te voitatte tänään kannuksenne ja
minulle alkaa uusi elämä, täynnä valtaa ja kunniaa -- taikka me
molemmat kaadumme ja meidät haudataan unohduksen yöhön. Olemme kaksi
Richardia. Siis rohkeutta, Shelton. Meidän tulee voittaa, ja niinkuin
meidän miekkamme tänään kalskuu miesten kypäriä vasten, niin pitää
meidän nimemmekin kerran kaikua ihmisten korvissa."
Dick hämmästyi kuullessaan herttuan kunnianhimoista ja tulista puhetta.
Tyynesti ja järkevästi hän vastasi, että hän omasta puolestaan tahtoi
tehdä velvollisuutensa ja toivoi muittenkin tekevän samoin. Silloin
olisi hänen luullakseen voitto varma.
Hevoset olivat nyt tarpeeksi levähtäneet, herttua nosti miekkansa,
kannusti ratsunsa juoksemaan, ja koko joukko kiiti täyttä laukkaa yli
lumipeitteisen lakeuden, joka heidät erotti kaupungista.
TOINEN LUKU
Shorebyn tappelu
Välimatka oli vain noin viisisataa askelta. Mutta tuskin he olivat
tulleet metsän suojasta esiin, kun he huomasivat väkijoukkojen meluten
ja huutaen tulvivan lumisilla niityillä kaupunkiin kummaltakin puolen.
Ja itse kaupungissa nousi rymy ja liike, eivätkä hyökkääjät ehtineet
suorittaa puolta matkaa ennen kuin torninkellot jo rupesivat soimaan.
Nuori päällikkö puri hammasta. Hätäkellojen nyt jo soidessa hän pelkäsi
tapaavansa viholliset valmistautuneina. Jollei hänen onnistuisi saada
jalansijaa kaupungissa, sortuisi ja hajaantuisi hänen pieni joukkonsa
piankin.
Kaupungissa eivät lancasterilaiset kuitenkaan olleet niinkään hyvässä
tilassa. Oli niinkuin Dick oli sanonut. Yövartijat olivat jo riisuneet
aseensa ja muu väki loikoi kaupungin eri osissa majoissaan levollisena
kuin rauhan vallitessa, ihan varustautumattomana ja mitään hyökkäystä
odottamatta. Koko kaupungissa oli tuskin viittäkymmentä miestä täysissä
tamineissa, tuskin viittäkymmentä ratsua satuloituna. Mutta nämäkään
eivät osanneet noudattaa minkäänlaista järjestystä, vaan ensi
säikähdyksessään riensivät mikä minnekin, kun johtoa ei näkynyt.
Siten tapahtui, että kun Gloucesterin herttua saapui kaupungin
laitimmaisten talojen luo, ei kadunsuussa ollut vastassa kuin
pivollinen keihäsmiehiä, jotka hän hajoitti kuin myrsky ruumenet.
Heidän edettyänsä kaupungissa noin sata askelta Dick kosketti herttuaa
käsivarteen. Ymmärtäen seuralaisensa tarkoituksen herttua pidätti
hevosensa, nosti torven suulleen, toitotti sovitun kimeän kajahduksen
ja ohjasi hevosensa pääkadulta oikealle. Kuin yksi mies koko hänen
joukkonsa noudatti annettua käskyä ratsastamalla kujia myöten oikealle.
Ainoastaan parikymmentä ratsumiestä pysähtyi kadun suuhun. Jalkamiehet
hypähtivät heti maahan heidän takaansa, osa heistä jännitti
varsijousensa ja toinen osa hyökkäsi läheisiin taloihin ja otti ne
haltuunsa.
Ne harvat lancasterilaiset, jotka olivat aseissa, hämmästyivät
nähdessään vihollisen niin äkkiä muuttavan suuntaa ja pelästyivät
huomatessaan vartijoiksi jääneen jälkijoukon. Hetkisen neuvoteltuansa
he peräytyivät kaupungin sisäosiin hakemaan lisävoimia.
Se kaupunginosa, jonka herttua Dickin neuvosta oli ottanut haltuunsa,
käsitti viisi kapeata kujaa ja kurjia hökkeleitä, jotka kohosivat
matalalla mäellä.
Tässä köyhäin kaupunginosassa ei majaillut yhtäkään lancasterilaista
herraa, ei ylhäisempää eikä alhaisempaa, ei edes sotaväkeä. Vakinaiset
asukkaat taas pakenivat heti kuin yhteisestä päätöksestä, jättäen
asuntonsa kylmille niin pian kuin herttuan väki ilmestyi. Ei siis ollut
vastarintaa.
Melkein keskellä kaupunginosaa oli jotenkin pahamaineinen olutkapakka.
Koska nuo viisi kujaa tämän kohdalla yhtyivät, päätti herttua sijoittaa
päämajansa tähän oluttupaan. Dickin hän määräsi vartioimaan yhtä noista
viidestä kadusta.
"Menkää", hän sanoi, "ansaitsemaan kannukset itsellenne. Hankkikaa
minulle kunniaa, toinen Richard toiselle Richardille. Sanon teille: jos
minä nousen, niin tekin nousette samoilla tikapuilla. Menkää", hän
lisäsi puristaen lujasti Dick Sheltonin kättä.
Mutta niin pian kuin Dick oli mennyt, hän sanoi vähäpätöisennäköiselle
jousimiehelle, joka seisoi aivan hänen vieressään:
"Lähde, Dutton, ja heti", hän lisäsi. "Seuraa tuota nuorukaista. Jos
huomaat hänet uskolliseksi, vastaat hänen turvallisuudestaan henki
hengestä. Onneton olet, jos palaat ilman häntä! Mutta jos huomaat hänet
petolliseksi tai jos vain epäiletkin, häntä -- pistä hänet kuoliaaksi
takaa."
Sillä aikaa Dick kiirehti hänelle uskottuun paikkaan, jonka tärkeyden
hän kyllä älysi. Se oli näet ahdas ja pimeä kuja, jonka yli kummaltakin
puolen rakennukset osaksi ulottuivat, mutta koska se päättyi kaupungin
toriin, oli luultavaa että tappelun ratkaisu oli tapahtuva tässä
kohden.
Tori oli täynnä sikin sokin pakenevia kaupunkilaisia, mutta vihollisen
sotaväestä ei vielä näkynyt merkkiäkään. Dick arveli siis ehtivänsä
hyvin ryhtyä puolustustoimenpiteisiin.
Kadun kaksi viimeistä taloa oli jätetty tyhjiksi, niiden ovet olivat
selkiselällään. Dick pani sotamiehet kantamaan ulos huonekalut ja
rakentamaan niistä katusulun. Sata miestä oli annettu hänen
käytettäväkseen. Heistä hän asetti suurimman osan näihin taloihin,
joiden ikkunoista he saattoivat ampua. Loput hän otti mukaansa
katusulun puolustusväeksi.
Kaupungissa vallitsi hurja hälinä ja melu. Kellot soivat, torvet
kajahtelivat, ratsujoukkoja kiiti sinne tänne; naiset huusivat,
päällikköjen käskyt raikuivat -- oli korvia tukahduttava melske.
Vähitellen hälinä rupesi asettumaan, ja pian nähtiin torilla ratsu- ja
jalkamiehiä, jotka rupesivat järjestymään taistelurintamaan.
Suuri osa näistä oli pukeutunut tummanpunaiseen ja siniseen, ja Dick
tunsi sir Daniel Brackleyn, joka hevosenselässä järjesti väkeänsä.
Seurasi hetkisen hiljaisuutta, ja sitten soi neljä torvea miltei
yhtaikaa. Niiden ääneen vastasi viides torvi torilta, ja samassa
rupesivat rivit liikkumaan eteenpäin. Nuolisade tapasi varustuksen ja
talon, jotka herttuan väki oli ottanut haltuunsa.
Taistelu oli alkanut yhteisestä merkistä noiden viiden kadun suulla.
Dick älysi, ettei hän voinut puolustaa asemaansa, jollei hän saattanut
täydellisesti luottaa omaan satamiehiseen joukkoonsa.
Seitsemän nuolikuuroa seurasi toinen toistaan. Äkkiä Dick huomasi, että
joku takaa kosketti hänen käsivarttansa, ja kääntyessään katsomaan hän
näki nuorukaisen, joka ojensi hänelle kiiltävillä metallilevyillä
varustetun nahkakölterin.
"Herttua lähettää tämän teille", nuorukainen sanoi. "Hän huomasi teidän
lähteneen taisteluun ilman rautapaitaa, sir Richard."
Dickin sydäntä sykähdytti tämä herttuan huolenpito. Hän hypähti maahan
hevosenselästä ja nuolien sadellessa hänen ympärilleen hän pukeutui
nopeasti rautapaitaansa. Surukseen hän samassa huomasi nuolen sattuneen
nuorukaiseen, joka kuolettavasti haavoittuneena kaatui maahan.
Sillä aikaa vihollisen koko joukko oli ennättänyt niin likelle, että
Dick antoi miehilleen käskyn ampua. Mutta ikään kuin viholliset
olisivat tätä odottaneet, he hyökkäsivät voimakkaan sotahuudon
kohottaen Dickin varustusta vastaan. Ratsuväki seisoi vielä
liikkumatta, kypäränsilmikko alas laskettuna.
Sitten käytiin tuliseen ja veriseen käsirysyyn. Hyökkääjät
heiluttelivat toisella kädellään miekkaa, toisella he koettivat repiä
rikki sulkuvarustusta, jota vastustajat taas puolustivat henkensä
edestä. Vähän aikaa taisteltiin näin melkein ääneti, ystäväin ja
vihollisten kaatuessa toistensa päälle sekaisin. Äkkiä annettiin
torvella vihollisen jalkaväelle käsky vetäytyä taapäin. Koska aina on
helpompaa repiä rikki ja hävittää kuin rakentaa, hyökkääjät olivat
saaneet varustuksen sen verran revityksi, että se oli nyt puolta
matalampi ja sen lisäksi pysyi huonosti koossa.
Jalkaväki peräytyi nyt nopeasti kaikille suunnille, jättäen sijaa
ratsuväelle, joka iskevän kyykäärmeen nopeudella teräsvarusteissaan
syöksyi puoleksi hävitettyä katusulkua vastaan. Syntyi ankara ottelu.
Ensimmäiset hyökkääjät, miehet ja hevoset kaatuivat, mutta taemmat
ratsastivat heidän ylitsensä eteenpäin. Dickin rivit särkyivät, ja
ratsuväki hyökkäsi täyttä laukkaa kujaa myöten eteenpäin.
Mutta Dick ja hänen eloon jääneet miehensä tekivät sotakirveillään
ratsastajien takana ankaraa työtä kujan suussa, ja kun kaatuneet
hevoset miehineen olivat muodostaneet entistä korkeamman varustuksen,
jonka takaa samoin kuin talojen ikkunoista nuolet yhäti lensivät, alkoi
jäljelle jäänyt osa ratsuväkeä vähitellen peräytyä, ja kun nuolet nyt
satelivat vielä sakeammin, muodostui peräytyminen melkein paoksi.
Sillä aikaa se osa ratsuväkeä, joka oli päässyt varustuksen yli, oli
rientänyt katua ylöspäin ja saapunut oluttuvan luo, missä herttua itse
varajoukkoineen oli heitä vastaanottamassa. He pakenivat sinne tänne
hurjassa epäjärjestyksessä, kauhean Kyttyräselän ja hänen väkensä
takaa-ajamina, ja kiitivät takaisin kujaa alaspäin, mistä taas Dick
miehinensä lähetti heihin nuolisateen. Kahden vihollisen väliin
joutuneina lancasterilaiset ratsumiehet parin minuutin kuluessa
hajosivat niin, ettei heitä enää ollut ainoatakaan elävää miestä
näkyvissä.
Nyt Dick nosti miekkansa ja käski miestensä kohottaa kaikuvan
eläköönhuudon.
Herttua oli laskeutunut alas hevosenselästä ja tuli tarkastamaan
sulkua. Hänen kasvonsa olivat valkoiset kuin lumi, mutta hänen silmänsä
paloivat kuin timantit ja hänen äänensä oli liikutuksesta käheä ja
sortunut. Hän katseli varustusta ja hänen suunsa vetäytyi tyytyväiseen
hymyyn.
"Richard Shelton", hän sanoi, "olen teihin tyytyväinen. Polvistukaa!"
Tällä aikaa lancasterilaiset olivat uudestaan järjestyneet ja heidän
jalkaväkensä lähetti taas sakean nuolisateen kujan suuhun, missä
herttua ja Dick seisoivat. Kylmäverisenä ja tyynenä, ikään kuin hän ei
olisi tätä huomannutkaan, herttua paljasti miekkansa ja löi Dickin
ritariksi.
"Ja nyt, sir Richard", herttua jatkoi, "jos näette lordi Risinghamin,
toimittakaa minulle heti sanoma, vaikka teidän täytyisi lähettää
viimeinen miehenne. Sillä tietäkää, te kaikki", hän lisäsi korottaen
äänensä, "jos lordi Risinghamin kaataa toinen käsi kuin minun, tämä
voitto kääntyy mielestäni tappioksi."
"Herttua", sanoi yksi hänen seuralaisistaan, "te panette tarpeettomasti
kalliin henkenne alttiiksi. Minkä tähden jäätte tänne seisomaan?"
"Catesby", herttua vastasi, "tässä paikassa riehuu tappelu eikä
muualla. Tässä meidän tulee voittaa, muualla tapellaan ainoastaan näön
vuoksi. Ja mitä alttiiksipanemiseen tulee -- jos te olisitte muodoton
kyttyräselkä, jota lapsetkin kadulla pilkkaavat, pitäisitte ruumistanne
halvempana ja hetkisen kunniaa elinkauden arvoisena. Siitä huolimatta
ratsastamme, jos niin tahdotte, tarkastamaan muita asemia. Kaimani sir
Richard kyllä pitää hallussaan tämän paikan. Häneen voimme luottaa.
Mutta huomatkaa, sir Richard, pitäkää silmänne auki, älkää nukkuko, ei
ole vielä kaikki lopussa, pahin leikki on ehkä vielä tulossa."