hänen hämmästyksensä, kun hän tunsi nykäistävän hihastaan, ja
katsoessaan sivulle hän näki Lawlessin rukoilijan asennossa. Dickin
levottomuus lisääntyi vielä, kun sir Oliver nousi ja meni
sotilasvartion luo. Olisiko hän jotain huomannut ja ruvennut varomaan?
"Älä liiku", Dick kuiskasi, "olemme nyt pahassa kiipelissä, josta
etupäässä on kiittäminen sinun eilistä juopumustasi. Olisihan sinun
pitänyt käsittää, etten ole täällä omasta tahdostani, mikset siis
voinut noudattaa viittaustani ja mennä pois?"
"Antakaa anteeksi!" Lawless vastasi, "arvelin että Ellis oli lähettänyt
teille sanan, ja olen täällä hänen käskystään."
"Ellis?" toisti Dick. "Onko Ellis palannut?"
"On", Lawless sanoi. "Hän tuli viime yönä ja antoi minulle aika
selkäsaunan päihtymisestäni -- joten olette saanut hyvitystä, nuori
herra. Hurja ihminen on Ellis Duckworth! Hän on ratsastanut kuin jehu
ehtiäksensä tänne estämään vihkimistä. Te tunnette hänen tapansa. Jos
hän tahtoo, niin hän tekee."
"Me molemmat olemme siis kuolemaan tuomitut!" Dick sanoi. "Olen täällä
vankina, epäluulon alaisena, ja kaulani on takeena siitä vihkimyksestä,
jonka hän aikoo estää. Minulla on ollut kaksi ehtoa: menettää rakkaani
tai henkeni. Hyvä, arpa on heitetty: menetän henkeni."
"Pyhän-messun kautta!" sanoi Lawless puoleksi nousten, "minä lähden
heti."
"Pysy liikkumatta, ystävä Lawless", sanoi Dick pannen kätensä hänen
olalleen ja painaen häntä alas. "Katso tuonne sivukäytävään, siellä
sotilas pitää sinua silmällä. Tyydy kohtaloosi! Laivassa olit
pelkäämätön, ole nytkin hirsipuun uhatessa."
"Se tulee niin äkkiä, nuori herra Dick", Lawless vastasi. "Antakaa
minun vähän hengittää, niin olen oleva yhtä luja kuin te itse, pyhän
messun kautta!"
"No nyt tunnen vanhan urhoollisen toverini!" Dick vastasi. "Ei kuolema
minuakaan miellytä, mutta ei auta itku, miksi siis itkisimme?"
"Niin on", toisti Lawless. "Kuolemasta viisi, sen täytyy tulla ennemmin
tai myöhemmin, ja kuoleman hirsipuussa sanotaan olevan yhtä helppo kuin
mikä muu kuolema tahansa. Tosin en ole ketään tavannut, joka olisi
siitä palannut kertomaan."
Sen sanottuaan vanha seikkailija asettui mukavaan asentoon,
pani kätensä ristiin ja rupesi katselemaan ympärilleen mitä
välinpitämättömimmin, melkeinpä hävyttömästi.
"Parasta pysyä tyynenä ja odottaa", Dick sanoi. "Emme vielä tiedä,
mihin toimenpiteeseen Ellis on ryhtynyt. Kenties vielä pääsemme
tästäkin pälkäästä."
Tuskin he olivat lakanneet puhelemasta, kun kuului iloista soittoa,
joka lähenemistään läheni, ja samaan aikaan rupesivat kirkonkellot
soimaan. Kirkon suuri läntinen ovi avattiin, ja kansaa virtasi
joukoittain kirkkoon. Dickille selvisi, että lordi Shoreby ja sir
Daniel olivat pelosta ja varovaisuudesta päättäneet vihkimyksen
toimitettavaksi varhain aamulla ja että hääseurue nyt oli tulossa.
Jotkut lordi Shorebyn miehet avasivat kansanjoukossa tien, lykäten
väkeä taapäin kummallekin puolelle, ja avonaisen kirkonoven
ulkopuolelle saapuneet soittajat jäivät siihen kasvot ponnistelusta
punaisina. Sitten he jakaantuivat kahteen ryhmään, ja heidän väliltään
astui hääjoukko kirkkoon.
Ensimmäisenä astui kalpea morsian sir Danielin taluttamana. Häntä
seurasi morsiusneitona se nuori neiti, joka edellisenä iltana oli ollut
Joannan ja Dickin seurassa. Heidän takanaan käveli sulhanen koreimmassa
loistopuvussaan mutta luuvaloisten jalkojensa takia surkeasti ontuen,
ja hänen paljas päänsä loisti mielenliikutuksesta punaisena, kun hän
sen paljasti astuessaan kirkon kynnyksen yli.
Mutta sillä hetkellä syntyi kansanjoukossa kohua. Osoitettiin sormilla
parvea, johon kaikkien silmät nyt kääntyivät. Siellä seisoi näet kolme
tai neljä miestä käsissään jännitetyt varsijouset. Dick näki kuinka
nuolet lennähtivät, ja kirkossa syntyi sanomaton hälinä. Ennen kuin oli
ehditty tointua, miehet olivat hävinneet. Ellis Duckworth oli tehnyt
tehtävänsä.
Kirkossa oli soitto vaiennut, samoin kellot tornissa. Sijaan oli tullut
hääväen pauhina ja hälinä, ja keskellä kirkkoa makasi sulhanen
kivipermannolla kahden mustan nuolen lävistämänä. Morsian oli
pyörtynyt. Korkeana seisoi sir Daniel, hämmästyksen ja raivon
valtaamana. Hänen toisessa käsivarressaan tutisi nuoli. Toinen oli
hiipaissut hänen otsaansa, josta veri juoksi hänen kasvoilleen.
Hävinneet olivat teon tekijät, mutta panttina olivat Dick ja Lawless
vielä kirkossa. He olivat kyllä jo nousseet ja koettaneet tunkeutua
väkijoukon läpi ulos, mutta väentungos teki yrityksen turhaksi, minkä
takia he palasivat paikoilleen.
Mutta nyt nousi sir Oliver kalmankalpeana kauhusta, kääntyi sir
Danielin puoleen ja viittasi Dickiin.
"Tuossa on Richard Shelton", hän huudahti, "oi onnetonta päivää! Hän on
syypää verenvuodatukseen! Ottakaa hänet kiinni! Käskekää vangita hänet!
Kaikkien meidän henkeämme kysytään, pankaa hänet lujiin siteisiin, hän
on vannonut tappavansa meidät kaikki."
Sir Daniel oli hurjassa mielentilassa, vihan ja kasvoihin juoksevan
veren sokaisemana hän karjaisi: "Missä? Temmatkaa hänet tänne!
Holywoodin pyhän ristin kautta, hän saa katkerasti katua tätä hetkeä."
Kansa peräytyi ja joukko jousimiehiä eteni kuoriin, tarttui Dickiin ja
heitti hänet alttarin portaille. Lawless puolestaan jäi liikkumattomana
istumaan paikalleen.
Sir Daniel pyyhkäisi veren kasvoistaan voidakseen paremmin katsella
Dickiä.
"Petollinen ja hävytön lurjus!" hän huudahti. "Oletpa nyt joutunut
haltuuni. Minä vannon kaiken pyhän kautta, että jokaisesta
verenpisarasta, joka tippuu silmiini, tahdon pusertaa tuskanvikinän
kurjasta ruumiistasi. Viekää hänet talooni, tahdon kiduttaa sinua jäsen
jäseneltä."
Mutta työntäen luotaan kiinniottajat Dick huusi kovalla äänellä:
"Turvapaikka! Eikö kirkko ole turvapaikka, pyhät isät?"
"Olet verellä saastuttanut kirkkoa, poika!" lausui pitkä, loistavasti
puettu mies.
"Missä ovat todisteet?" Dick vastasi. "Minua syytetään osallisuudesta
tähän murhaan, mutta todisteita ei ole lainkaan. Tunnustan vapaasti,
että olen kosinut tätä neitosta, ja uskallan sanoa että olin suosittu
kosija. Mutta entä sitten? Enpä luule rakkautta tyttöön rikokseksi --
enkä edes hänen rakkautensa saavuttamista. Kaikkeen muuhun olen
syytön."
Hyväksymisen sorinaa kuului ympäriltä. Mutta toiselta puolelta häntä
vastaan viskeltiin uusia syytöksiä.
"Pyhyydenhäväisijä", huudettiin, "hän on munkin puvussa tunkeutunut sir
Danielin taloon ja kirkkoon."
Samassa sir Oliver viittasi Lawlessiin, syyttäen tätä osallisuudesta
rikokseen. Hänetkin siis temmattiin rukouspaikastaan ja asetettiin
Dickin viereen. Nyt syntyi todellinen taistelu, kun toiset läsnäolijat
koettivat vapauttaa syytettyjä vetämällä ja lykkäämällä heitä sinne
tänne syyttäjien luota, toiset taas kirosivat ja löivät heitä
nyrkillään. Dickin korvissa humisi ja silmissä pimeni, kuten hukkuvan
ihmisen.
Sama pitkä mies palautti järjestyksen käskevällä äänellään.
"Tutkikaa", hän sanoi, "onko heillä aseita. Siitä saatamme päättää,
mitä heillä on mielessä."
Dickiltä ei löydetty muuta kuin hänen tikarinsa, ja tämä puhui hänen
puolestaan, kunnes yksi jousimiehistä veti tikarin tupesta ja huomasi
sen Rutterin veren tahraamaksi. Sir Danielin seuralaiset nostivat tämän
johdosta hälinän, jonka sama pitkä mies tukahdutti kädenviittauksella
ja käskevällä silmäyksellä.
Mutta Lawlessin vuoron tullessa löydettiin hänen kaapunsa alta viisi
yhtäläistä nuolta kuin ne, jotka äsken oli ammuttu.
"Mitä nyt sanotte?" kysyi pitkä mies ankarannäköisenä Dickiltä.
"Sir!" Dick vastasi. "Olen turvapaikassa, eikö niin? Hyvä, huomaan
teidän ryhdistänne, että olette ylhäisessä asemassa, ja teidän
kasvoissanne on hurskauden ja oikeamielisyyden ilme. Teidän vangiksenne
jättäydyn mielelläni luopumalla pyhän paikan turvasta. Mutta mieluummin
kuin jättäydyn tämän miehen mielivaltaan -- miehen, jota kuuluvalla
äänellä syytän täällä oman isäni murhasta ja minun tilojeni ja tulojeni
laittomasta anastamisesta -- mieluummin pyydän teitä omalla jalolla
kädellänne antamaan minulle armonpiston. Omin korvin olette kuullut,
kuinka hän minulle uhkasi kidutusta ennen kuin syyllisyyttäni oli
tutkittu. Ei ole kunnianne arvoista jättää minua veriviholliseni
haltuun, vaan tutkittakoon asiani laillisesti, ja jos minut huomataan
syylliseksi, niin ottakaa henkeni."
"Hyvä lordi", huudahti sir Daniel, "älkää kuunnelko, mitä tämä susi
puhuu. Hänen verinen tikarinsa huuruaa valheen takaisin vasten hänen
kasvojaan."
"Hyvä ritari, sallinette sanoa", lordi vastasi, "teidän oma kiivautenne
ei puhu teidän puolestanne."
Mutta tällöin tapahtui jotain odottamatonta. Morsian, joka nyt oli
toipunut ja kauhistuneena katseli tätä kohtausta, hyökkäsi häntä
ympäröivien estelemisistä huolimatta esille ja lankesi lordin eteen
polvilleen.
"Lordi Risingham", hän huudahti, "kuulkaa minua oikeuden nimessä. Olen
täällä tämän miehen hallussa väkivalloin ryöstettynä. Minut on
ryöstetty kavaluudella sukulaisteni luota.
"Siitä päivästä alkaen en ole kokenut sääliä, en hyvyyttä, enkä
lohdutusta kenenkään muun puolelta kuin ainoastaan hänen -- Richard
Sheltonin -- jota he syyttävät ja koettavat tuhota. Hyvä lordi, jos hän
eilen oli sir Danielin talossa, niin minä hänet sinne saatoin, hän tuli
minun pyynnöstäni eikä hän tarkoittanut mitään pahaa. Niin kauan kuin
sir Daniel kohteli häntä hyvin, Shelton oli hänelle uskollinen ja
taisteli hänen puolestaan 'Mustaa nuolta' vastaan. Mutta kun tämä ilkeä
holhooja kavalasti väijyi hänen henkeänsä, niin että hänen täytyi yöllä
paeta tästä verellä tahratusta talosta, niin kehen hän saattoi turvata?
Ei hänellä ollut auttajaa, ei rahaa penniäkään. Jos hän silloin joutui
henkipattojen seuraan, kumpaako siitä syytätte, nuorukaistako,
jonka henkeä väijyttiin, vai holhoojaa, joka käytti väärin
holhoojanasemaansa?"
Ja nyt Joannan viereen polvistui tuo toinen nuori nainen, josta jo on
puhuttu.
"Ja minä, hyvä lordi ja setäni", hän sanoi, "minä todistan omantuntoni
mukaan ja kaiken pyhän kautta, että tämä Joanna Sedley puhuu totta.
Minä itse, arvoton, vein nuoren miehen Joannan luo."
Lordi Risingham kuunteli tyynesti ja seisoi hetkisen äänetönnä. Sitten
hän ojensi kätensä Joannalle ja auttoi häntä nousemaan, mutta ei
osoittanut samaa kohteliaisuutta sille, joka oli sanonut häntä sedäksi.
"Sir Daniel", lordi sanoi, "tässä on meillä varsin sekava vyyhti, jonka
selvitteleminen, teidän suosiollanne, jää minun asiakseni. Rauhoittukaa
siis, asianne on luotettavissa käsissä, oikeutta noudatetaan. Menkää
nyt viipymättä kotiin ja pitäkää huolta haavastanne, ilma on tuima,
enkä soisi teidän saavan kylmänvihoja."
Hän viittasi kädellään. Huomaavaisten palvelijain jatkamana viittaus
kulki eteenpäin kirkon toiseen päähän. Heti soi kirkon ulkopuolella
torventoitotus, ja avonaisesta ovesta astui sisään lordi Risinghamin
väreihin ja vaakunaan pukeutunut rivi jousimiehiä ja sotilaita. Dick ja
Lawless vapautettiin sir Danielin miesten käsistä, ja sulkien rivinsä
vankien takana lordin miehet kulkivat pois kirkosta.
Kun he astuivat Joannan ohi, tyttö ojensi molemmat kätensä Dickiä kohti
ja huusi hänelle jäähyväistervehdyksen, ja morsiusneito, jonka mieltä
hänen setänsä osoittama tyytymättömyys ei millään muotoa ollut
masentanut, heitti Dickille suukkosen huutaen hänelle: "Pysykää
rohkeana, jalopeuranajaja!" Ja nämä hilpeät sanat saattoivat kansan
hymyilemään ensi kerran tämän tapauksen aikana.
VIIDES LUKU
Lordi Risingham
Vaikka lordi Risingham epäilemättä oli ylhäisin mies Shorebyssa silloin
majailevista herroista, hän asui varsin vaatimattomasti yksityisen
miehen talossa kaupungin reunalla. Ainoastaan aseelliset miehet ovella,
jopa useasti saapuvat ja menevät lähetit ilmaisivat korkean lordin
tilapäistä asuntoa. Tästä syystä Dick ja Lawless pistettiin samaan
suojaan.
"Hyvin puhuttu, nuori herra Richard", sanoi Lawless, "erittäin hyvin
puhuttu, ja minä puolestani kiitän teitä sydämestäni. Täällä olemme
hyvissä käsissä, meitä tutkitaan oikeudenmukaisesti ja tänä iltana
meidät hirtetään samaan puuhun."
"Niinpä pelkään todellakin, ystäväraukka", Dick vastasi.
"Mutta vielä on yksi jänne jousessamme", Lawless jatkoi. "Ellis
Duckworthin kaltaisia miehiä ei ole kuin yksi tuhannessa. Te olette
hyvin läheinen hänen sydämelleen sekä oman itsenne että isänne tähden.
Ja tietäessään teidät syyttömäksi tähän tekoon hän kyllä mullistaa maat
ja taivaat pelastaakseen teidät."
"Tuskinpa hän voi tehdä mitään", Dick vastasi. "Hänellä on vain
kourallinen miehiä käytettävänään. Jospa vain olisin päässyt huomiseen
-- jos vain voisin huomenna tuntia ennen keskipäivää saapua sovittuun
paikkaan -- kävisi kaikki luullakseni toisin. Mutta nyt ei ole apua."
"Hyvä", päätteli Lawless, "jos te vain takaatte minun syyttömyyteni,
kyllä minä takaan teidän puolestanne pelkäämättä. Ei se meitä
suurestikaan auta, mutta jos minut hirtetään, se ei suinkaan tapahdu
siksi, etten osannut soittaa suutani."
Dickin vaipuessa omiin mietteisiinsä vanha veijari kyyristyi nurkkaan
ja peitti kasvonsa munkinkaavullaan, nukkuaksensa paremmin. Pian hän
kuorsasi minkä jaksoi, ikään kuin ei olisi ollut hädän päivää.
Oli jo iltapuoli, kun ovi avattiin ja Dickiä tultiin noutamaan
yläkertaan, lämpöiseen huoneeseen, missä lordi Risingham istui
takkatulen edessä mietteisiin vaipuneena. Kun Dick astui sisään, hän
nosti silmänsä.
"Sir", hän sanoi, "minä tunsin isänne, joka oli kunnon mies, ja se
seikka kehoittaa minua lempeyteen. Mutta en saata teiltä salata, että
teitä syytetään rumista asioista. Te seurustelette murhamiesten ja
rosvojen kanssa, teidän epäillään petollisesti anastaneen laivan,
olette rikkonut yleistä rauhaa ja valepuvussa piillyt vihollisenne
talossa, jossa samana iltana on tapettu mies."
"Jos sallitte, lordi", Dick sanoi, "tahdon heti tunnustaa tekoni
semmoisena kuin se on. Minä tapoin Rutterin, ja todisteena" -- hän haki
povestaan -- "on kirje, jonka otin hänen laukustaan."
Lordi Risingham otti kirjeen, avasi sen ja luki sen kahdesti.
"Te olette lukenut tämän?" hän kysyi.
"Olen lukenut", Dick vastasi.
"Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" lordi kysyi.
"Vähän aikaa sitten minulta kysyttiin samaa. En silloin ymmärtänyt mitä
minun piti vastata", Dick sanoi. "Mutta koska jo kerran olen vastannut,
en tahdo muuttaa puoluetta. Olen yorkilainen, lordi."
Lordi nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi.
"Rehellisesti vastattu", hän sanoi. "Mutta miksi sitten annatte minulle
tämän kirjeen?"
"Eivätkö kaikki puolueet hylkää kavaltajia?" Dick kysyi.
"Niin kai pitäisi olla", lordi vastasi. "Ja ainakin minä hyväksyn
vastauksenne. Teissä on enemmän nuoruuden kuin vilpillisyyden vikaa,
huomaan. Jollei sir Daniel olisi mahtava meidän puolemme mies, olisin
melkein taipuvainen puolustamaan teidän asiaanne. Sillä minä olen
tutkinut asioita ja olen saanut tietää, että teitä vastaan on pahoin
rikottu ja se on luettava puolustukseksenne. Mutta huomatkaa, sir, olen
ennen kaikkea johtajan asemassa, minun on valvottava kuningattaren
etuja, ja joskin luonnoltani, kuten luulen, olen oikeutta kunnioittava
mies ja pikemmin liiaksikin lempeäsydäminen, minun täytyy kuitenkin
järjestää toimenpiteeni puolueeni etujen mukaan. Ja saadakseni sir
Danielin pysymään puolellani, teen paljon."
"Olen kai hyvin rohkea mielestänne", Dick vastasi, "kun annan teille
neuvoja, mutta luotatteko todellakin sir Danielin sanaan? Hän on varsin
usein ennen muuttanut puoluetta."
"On kyllä. Semmoinen on tapa tätä nykyä Englannissa. Mitä sille
mahtaa?" lordi sanoi. "Mutta te arvostelette Tunstallin ritaria väärin.
Hän on viime aikoina ollut vilpittömästi uskollinen Lancasterin
puolueelle, myös viime vastoinkäymisen jälkeen."
"Jos suvaitsette vilkaista tähän kirjeeseen, ehkä jossain määrin
muutatte mieltänne", Dick sanoi ojentaen lordille sir Danielin lordi
Wensleydalelle osoittaman kirjeen.
Kirjeen vaikutus ilmeni heti lordin kasvoista. Hänen katseensa kävi
synkäksi ja uhkaavaksi kuin vihastuneen jalopeuran, hänen kätensä
tarttui nopeasti tikariin.
"Olette kai lukenut tämänkin?" hän kysyi.
"Olen", Dick vastasi. "Hän vain muitta mutkitta tarjoaa tilanne lordi
Wensleydalelle."
"Niin on!" lordi vastasi. "Minä olen teille kiitollinen tästä
kirjeestä. Se on minulle näyttänyt ketunpesän. Pyytäkää minulta jotain,
nuori herra Shelton, ja minä olen osoittava teille kiitollisuuttani.
Ensiksikin, olkaa yorkilainen tai lancasterilainen, te olette nyt
vapaa. Menkää Pyhän neitsyen nimessä! Mutta kuten itse ymmärrätte,
vaatii oikeus että hirtätän toverinne Lawlessin. Hänen rikoksensa on
julkinen, ja tarpeellista on, että rangaistus seuraa tekoa."
"Hyvä lordi!" Dick sanoi. "Minun ensimmäinen pyyntöni on, että
säästätte hänetkin."
"Hän on vanha kirottu konna, varas, hirtehinen ja maankulkija", lordi
sanoi. "Hän olisi jo ansainnut hirsipuun, samantekevä hirtetäänkö hänet
tänään vai huomenna. Kerran se kuitenkin tapahtuu."
"Totta kyllä", Dick sanoi. "Mutta ystävyydestä minuun hän tuli tänne,
minä olisin itsekäs ja kiittämätön, jos hylkäisin hänet."
"Olette kiusallinen, sir", sanoi lordi ankarasti. "Sillä tavoin
ei menestytä tässä maailmassa. Kuitenkin päästäkseni teidän
itsepäisyydestänne tahdon vielä kerran tehdä teille mieliksi. Lähtekää
siis yhdessä, mutta olkaa varovaiset ja rientäkää pois Shorebystä.
Sillä sir Daniel (piru hänet vieköön) janoo ahneesti teidän vertanne."
"Hyvä lordi, ainoastaan sanoilla voin nyt teitä kiittää, mutta toivon
että minulla pian on tilaisuus kiittää teitä teoilla", Dick sanoi
poistuessaan huoneesta.
KUUDES LUKU
Kapteeni Arblaster
Kun Dick ja Lawless päästettiin takatietä ulos talosta, jossa lordi
Risingham majaili, oli ilta jo käsissä.
He pysähtyivät puutarhanmuurin suojaan neuvottelemaan, mitä tietä olisi
viisainta kulkea. Heidän asemansa oli sangen vaarallinen. Jos joku sir
Danielin miehistä sattuisi heidät näkemään ja nostaisi metelin, heidät
otettaisiin silmänräpäyksessä vangiksi, ja silloin he olisivat mennyttä
miestä. Eivätkä vaarat väijyneet heitä yksin Shorebyn kaupungissa, koko
ympäristö kuhisi vihollisen vartioita, joiden käsiin he milloin tahansa
saattoivat joutua.
Jonkin matkan päässä he näkivät myllyn, joka kohosi aukeamalla, ja sen
läheisyydessä hyvin suuren ladon, jonka ovet olivat selkosen selällään.
"Jospa piiloutuisimme tuonne, kunnes yö joutuu?" Dick ehdotti.
Koska Lawless ei tietänyt parempaakaan keinoa, he juoksivat mainittuun
latoon ja pian loisti kuu hopeanvalkoisena lumelle. Nyt jos koskaan
heidän oli pyrittävä entiseen majataloonsa, vaihtaakseen vaaralliset
valepukunsa tavallisiin vaatteisiin. Mutta yön pimeydessäkin oli
varminta kiertää kaupungin syrjäkatuja ja välttää vilkasliikkeisempiä
paikkoja.
He saivat tehdä pitkän kierroksen. He joutuivat rantaan lähelle tuota
Dickille niin tärkeätä taloa, joka nyt oli pimeä ja autio, ja saapuivat
viimein satamaan. Monet laivoista olivat, mikäli he saattoivat
kirkkaassa kuutamossa erottaa, nostaneet ankkurinsa ja käyttivät
hyväkseen suotuisaa säätä, suunnatakseen kulkunsa toisiin satamiin.
Tästä syystä sataman oluttuvat, joissa vastoin voimassa olevaa lakia
paloi tuli vielä iltasoiton jälkeen, eivät olleet enää tungokseen asti
täynnä väkeä, ja hilpeät merimieslaulut olivat vaienneet.
Nostellen munkinkaapujensa liepeitä polviin asti Dick ja hänen lihava
toverinsa riensivät eteenpäin lumikinosten läpi, puikkelehtien
ranta-aittojen ja kaikenlaisten romukasojen välitse, ja olivat jo
saapuneet puolitiehen satamasta, kun he joutuivat aivan lähelle muuatta
oluttupaa. Juuri samassa avattiin äkkiä ovi, ja kirkas valovirta osui
pakolaisiin.
He pysähtyivät heti ja olivat vaipuvinaan syvään keskusteluun.
Kolme miestä astui ulos ovesta toinen toisensa jälkeen, ja kolmas sulki
oven. He astuivat kaikki jotakuinkin epävarmasti.
Dick ja Lawless tunsivat heti kaksi heistä. Toinen oli "Hyvän Toivon"
isäntä, kapteeni Arblaster, ja toinen hänen laivamiehensä. Kolmas oli
tuntematon. Kookkain heistä puhui valittavalla äänellä:
"Seitsemän astiaa hienointa ranskalaista viiniä, mitä ikinä mikään
viinikauppias on myynyt, paras purjealus koko Dartmouthissa, kullattu
Mariankuva ja kolmetoista puntaa selvää kultarahaa..."
"Niin, niin, olen minäkin kärsinyt tappiota", toinen keskeytti.
"Martinpäivänä minulta varastettiin viisi riikintaalaria ja
nahkakukkaro, joka sekin kyllä oli maksanut aika lailla."
Kapteenin vaikeroivat sanat vaikuttivat syvästi Dickiin. Tähän asti hän
oli tuskin kertaakaan ajatellut Arblaster-rukkaa, joka hänen
ajattelemattoman kepposensa tähden oli menettänyt koko omaisuutensa.
Näinä sotaisina aikoina ylemmät säädyt eivät näet paljoa piitanneet
halpasäätyisten ihmisoikeuksista. Mutta tämä odottamaton kohtaus
johdatti peittelemättä hänen mieleensä, miten omavaltaisesti hän oli
menetellyt toisen omaisuuden suhteen ja kuinka surkeasti hänen
yrityksensä oli päättynyt. Molemmat, sekä Dick että Lawless, kääntyivät
poispäin, jotta heitä ei tunnettaisi.
Mutta laivakoira oli paennut hylystä ja päässyt takaisin Shorebyhin. Se
seurasi nyt Arblasterin kintereillä. Äkkiä se alkoi vainuta ja höristää
korviaan ja rupesi sitten rajusti haukkumaan molempia munkkeja.
Sen isäntä lausui epävakaisella äänellä:
"Kuulkaahan, kunnon ystävät! Antakaa lantti köyhälle laivuriraukalle,
jonka koko omaisuus on hävinnyt kuin tuhka tuuleen. Kysykää tältä
Tomilta, laivamieheltäni, ellette minua usko. Seitsemän astiaa hyvää
ranskalaista viiniä, plataanipuinen, runsaasti kullattu Marian-kuva ja
kolmetoista puntaa kultana ja hopeana! Mitä siitä arvelette? Sitä
paitsi ei kukaan kumppaneistani koko Dartmouthin ankkuripaikalla ole
tapellut ranskalaisia vastaan niin rohkeasti kuin minä. Kas niin, raha
tänne vain!"
Dick ja Lawless eivät uskaltaneet kumpikaan hiiskua, peläten että
kapteeni tuntisi heidät äänestä. He seisoivat siinä avuttomina kuin
vene karilla, eivätkä tienneet mitä tehdä, minne kääntyä. -- "Oletko
mykkä poika?" kysyi viimein laivuri.
"Toverit", hän sopersi kääntyen toisten puoleen, "minä en pidä mykistä,
he ovat epäkohteliasta väkeä."
Mutta Tom, joka oli vahva, tukeva mies, oli sillä aikaa alkanut epäillä
noita kahta äänetöntä munkkia. Hän astui askelen eteenpäin, tarttui
kovakouraisesti Lawlessin olkapäähän ja kysyi karkeasti kiroten, mikä
häntä vaivasi, kun hän ei vastannut. Lawless huomasi joutuneensa
kiikkiin ja antoi merimiehelle niin kovan töytäyksen, että tämä kaatui
pitkin pituuttaan hietikolle. Sitten vanha seikkailija pötki
käpälämäkeen ja käski Dickin seurata perässä.
Kaikki tämä oli silmänräpäyksen työ. Mutta ennen kuin Dick ennätti
paeta, oli Arblaster iskenyt häneen kiinni, ja Tom, joka sätki
hiekalla, tarttui hänen toiseen sääreensä, kolmannen miehen
heiluttaessa uhkaavasti miekkaansa.
Richard Shelton ei tällä hetkellä tuntenut niin paljon pelkoa ja
suuttumusta kuin nöyryytystä. Hän häpesi sitä, että hän, joka oli
päässyt sir Danielin käsistä ja voittanut lordi Risinghamin suosion,
nyt oli aivan avuttomana vanhan juopuneen laivurin ja hänen parin
toverinsa vallassa. Sen lisäksi sanoi hänen omatuntonsa, nyt kun oli
liian myöhäistä, että hän ansaitsi rangaistuksen, koska hänellä ei
ollut rahoja korvata laivurille vahinkoa, minkä oli hänelle tuottanut.
"Malttakaahan, kun katson häntä silmästä silmään", sanoi laivuri
kääntäen Dickin kasvot kuuta kohti. "Pyhä neitsyt!" hän huusi sitten,
"sehän on laivanryöstäjä!"