hän on, siinä varmaankin Joanna on lähellä."
Varovasti hän rupesi heitä seuraamaan, ja koska ainoastaan siellä
täällä jokin öljylamppu lekotti himmeästi valaisten, hänen onnistui
kenenkään huomaamatta seurata heitä kolmanteen kerrokseen saakka. Tosin
oli nuorempi nainen parikin kertaa kääntynyt ja katsahtanut häneen
tutkivasti, antamatta kuitenkaan mitään merkkiä siitä, että hän olisi
hänet tuntenut tai että munkin käytös olisi hänestä tuntunut oudolta ja
epäilyttävältä.
Kolmannessa kerroksessa vanhempi nainen kamarmeitsyeineen meni
oikeanpuoleiseen käytävään ja sisään huoneeseensa, nuoremman jatkaessa
kulkuaan. Dick jäi katsomaan sinnepäin, minne vanhempi nainen oli
mennyt, arvellen että "koska lady Brackleyn huone on tässä, kyllä kai
emännöitsijä Hatchkin pian ilmestyy jollekin asialle." Samassa joku löi
häntä takaa olkapäähän. Dick päästi hillityn huudahduksen ja tarttui
lujasti ahdistajan käteen. Hämmästyksekseen hän huomasi, että se oli
nuorempi äskeisistä naisista. Hänkin näytti pelästyneeltä.
"Pyydän nöyrästi anteeksi", Dick sanoi, "mutta minulla ei ole silmiä
niskassani, en voinut tietää että olitte nainen."
Tyttö tarkasteli häntä terävästi, pelästys rupesi muuttumaan
kummastukseksi ja kummastus epäilyksi. Dick, joka ymmärsi hänen
ajatuksensa, rupesi pelkäämään turvallisuuttaan tässä vihollisen
talossa.
"Kaunis tyttö", hän sanoi tekeytyen levolliseksi, "sallikaa minun
suudella kättänne osoitukseksi että annatte minulle anteeksi."
"Olette kummallinen munkki, nuori mies", vastasi nainen katsoen häntä
vakavasti ja terävästi silmiin. "Hämmästykseni asetuttua saatan teissä
huomata maallikon sekä käytöstä että puhetapaa. Mitä täällä toimitatte?
Ystävänäkö vai vihollisena olette täällä? Ja minkä tähden varkaan
tavalla vakoilette lady Brackleytä?"
"Siitä pyydän teitä olemaan vakuuttunut, jalo neitsyt", vastasi Dick,
"että varas minä ainakaan en ole. Ja joskin olisin tänne tullut
vihollisena, en ainakaan kauniiden tyttöjen vihollisena. Henkeni on
teidän käsissänne. Vain huudahdus teidän huuliltanne, ja minä olen
kuoleman oma. En luule teidän sitä tarkoittavan."
"Oletteko siis vakoilija -- yorkilainen?" kysyi tyttö.
"Olen kyllä yorkilainen ja tavallaan vakoilijakin. Mutta se, mikä on
tuonut minut tähän taloon, ei ole yorkilaisuus eikä lancasterilaisuus.
Minä jättäydyn teidän armoillenne, rakastan nuorta neitiä,
nimeni on --"
Nuori nainen tukki hänen suunsa kädellään, heitti pikaisen katseen
ympärilleen, ja nähdessään ettei ketään ollut näkyvissä, hän rupesi
lujasti vetämään häntä mukaansa.
"Hys!" hän sanoi. "Tulkaa, sanon sitten."
Hiukan hämmästyneenä Dick seurasi häntä pitkään käytävään ja sitten
äkkiä pieneen kamariin, jossa, niinkuin muissakin huoneissa, paloi tuli
takassa.
"Nyt", sanoi tyttö pakottaessaan hänet istumaan tuolille, "istukaa ja
noudattakaa ehdottomasti suosiollisia käskyjäni. Teidän henkenne on
minun vallassani, enkä epäile käyttää valtaani. Olette julmasti
tarttunut käsivarteeni. Ette muka tiennyt että olen tyttö. Jos olisitte
tiennyt, olisitte ehkä käyttänyt vyötänne!"
Niin sanoen hän hävisi huoneesta, jättäen Dickin avosuin
kummastelemaan, näkikö hän unta vai oliko hän valveilla?
"Käyttänyt vyötä!" hän toisti, "käyttänyt vyötä!" Hän muisteli
metsäkohtausta, ja mielessään hän näki Matchamin hennon vartalon ja
rukoilevat silmät.
Sitten hän heräsi ajattelemaan, kuinka vaarallisessa tilanteessa hän
oli. Hän kuuli jotain ääntä viereisestä huoneesta, ikään kuin joku
olisi liikkunut, sitten hän kuuli huokauksen ihan likeltä, ja
seisoessaan kuuntelemassa hän huomasi, että riippuvat seinäverhot
aaltoilivat. Nyt ovi kuului aukenevan, samassa verhot jakautuivat, ja
lamppu kädessä seisoi Joanna Sedley hänen edessään.
Hämmästymättä, vapisematta hän nosti lamppunsa tarkemmin katsellakseen
nuorta munkkia. "Mitä täällä toimitatte, hyvä veli?" hän kysyi.
"Luultavasti olette erehtynyt. Ketä haette?"
"Joanna", sanoi Dick, ja hänen äänensä petti. "Joanna", hän toisti,
"sanoit rakastavasi minua, ja minä narri uskoin."
"Dick!" huudahti neito. "Dick!" Ja samassa hän sulki hämmästyneen
Dickin syleilyynsä ja peitti hänen suunsa suudelmilla.
"Oi, sinä hullu poika!" hän huudahti. "Oi armas Dick! Jospa näkisit
itsesi. Ai, ai, nyt minä tuhrin pilalle ihomaalisi, Dick! Mutta", hän
lisäsi huoahtaen, "sen voi korjata, mutta korjattavissa ei ole, minä
pelkään, minun joutumiseni lordi Shorebyn vaimoksi."
"Onko se siis päätetty?" kysyi Dick järkyttyneenä.
"Huomenna ennen puoltapäivää, Dick, meidät vihitään luostarin
kirkossa", kuului vastaus. "Sekä Matcham että Joanna Sedley saavat
surkean kohtalon. Jos kyynelet auttaisivat, itkisin silmät päästäni.
Olen rukoillut, mutta taivas ei minua sääli. Oi Dick, rakas Dick! Ellet
voi viedä minua pois tästä talosta ennen huomispäivää, meidän täytyy
jättää toisemme Jumalan haltuun iäksi päiväksi."
"Ei, Joanna!" Dick vastasi. "Sitä sanaa en ikinä päästä huuliltani.
Toivottomalta kyllä näyttää. Mutta huomispäivä ei ole vielä tullut.
Taivaan ja pyhimysten kautta! Ennen kuin tiesin edes nimeäsi,
heittäydyin sinun tähtesi vaaraan, ja nyt nähtyäni että olet kaunein ja
paras tyttö koko Englannin valtakunnassa -- luuletko minun nyt
peräytyvän? Jos välillämme olisi syvä meri, kulkisin sen poikki, jos
tie olisi täynnä jalopeuroja, hajoittaisin ne kuin hiiret." Pidellen
toisiaan käsistä he rakastuneitten tavalla lempisanoin selittelivät
tunteitaan, kun he äkkiä kuulivat kahinan, ja taas jakaantui seinäverho
heidän takanaan.
"Taivaan tähden", lausui sisääntulija, äskeinen nuori nainen. "Te
pidätte täällä semmoista hälinää. Ja nyt, Joanna, mitä annatte minulle,
ystävällenne siitä, että olen tuonut kultanne tänne teidän luoksenne?"
Joanna syleili häntä sydämellisesti.
"Ja te, herra", hän sanoi kääntyen Dickin puoleen, "mitä te minulle
annatte?"
"Tahtoisin mielelläni kiittää teitä samalla tavoin", Dick vastasi.
"Tulkaa siis", tyttö sanoi, "se teille sallitaan."
Mutta Dick, käyden punaiseksi kuin pioni, ainoastaan suuteli hänen
kättään.
"Mikä vika on kasvoissani?" tyttö kysyi niiaten maahan asti, ja kun
Dick viimein oli varsin laimeasti häntä syleillyt, hän lisäsi: "Joanna,
teidän kultanne on varsin ujo silmienne edessä, mutta minä vakuutan,
että hän oli paljoa rohkeampi, kun ensiksi kohtasimme toisemme. Minulla
on siitä vielä sinelmät ja mustelmat muistona. Ja nyt, oletteko
sanottavanne sanoneet? Minun täytyy pian lähettää pois tämä kuljeksiva
ritari."
Mutta molemmat huudahtivat, että he eivät vielä olleet ehtineet puhella
kuin pari sanaa, ja yö on pitkä.
"Mutta illallinen?" neiti kysyi. "Kello soi pian."
"Ah tosiaan", Joanna huudahti, "sen olin ihan unohtanut."
"Piilota minut sitten", sanoi Dick, "verhon taa tai arkkuun tai mihin
vain tahdotte, niin minä jään tänne siksi kun palaatte. Muistakaa,
kaunis neiti, että me kenties viimeisen kerran elämässämme olemme
yhdessä!"
Ja nuoren neidin sydän suli. Kun siis illalliskello parin minuutin
kuluttua soi, oli Dick piilossa seinäverhon takana, siinä missä oli
rako, niin että hän saattoi vapaasti hengittää ja myös nähdä mitä
huoneessa tapahtui.
Hiljaisuus vallitsi nyt siellä ylhäällä. Ainoastaan takkavalkean
räiskynä keskeytti sen silloin tällöin. Äkkiä hän kuuli hiiviskeleviä
askeleita. Ovi aukeni ja mustakasvoinen kääpiömäinen olento,
pukeutuneena lordi Shorebyn väreihin, pisti ensiksi päänsä ja sitten
koko epämuotoisen ruumiinsa huoneeseen. Suunsa hän piti auki ikään kuin
paremmin kuullaksensa, ja hänen tutkivat ja terävät silmänsä
harhailivat levottomina ja vireinä paikasta toiseen. Hän tutki tarkoin
huoneen kaikki nurkat ja sopet, kosketellen siellä täällä
seinäverhoakin, jonka takana Dick seisoi, mutta ikään kuin ihmeen
kautta Dick jäi havaitsematta. Tutkittuansa lamppua ja huonekalujen
aluksia hän aikoi kovin pettyneen näköisenä hankkiutua pois, kun hän
äkkiä heittäytyi polvilleen ja sai käteensä jotakin, jonka hän tarkoin
tutki ja sitten tyytyväisenä pisti vyölaukkuunsa.
Dickin mieli lannistui, sillä esine, jonka kääpiö oli löytänyt, oli
hänen vyöstään pudonnut vipsu, ja selvää oli, että tämä toimelias
urkkija heti paikalla oli vievä löytönsä isännälleen.
Dick harkitsi nopeasti, mitä hänen tuli tehdä. Pitikö hänen henkensä
kaupalla heti hyökätä urkkijan kimppuun, vai mitä? Hän ei ehtinyt tehdä
päätöstä ennen kuin hän kuuli raa'an äänen, joka selvästi lähti
juopuneen suusta, laulelevan käytävässä:
"Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?"
Ei ollut epäilemistäkään. Lawless oli juonut itsensä päihdyksiin ja
käveli nyt laulellen ja naureskellen hakemassa paikkaa, missä hän saisi
nukkua päänsä selväksi.
Dick oli raivoissaan. Urkkija oli loilotuksen kuullessaan ensin
pelästynyt, mutta huomatessaan olevansa tekemisissä juopuneen kanssa,
hän hiipi pois kamarista ketterästi kuin kissa.
Dick ei tiennyt mikä nyt neuvoksi. Jollei hän tavannut Lawlessia, oli
mahdotonta tehdä mitään Joannan pelastamiseksi. Jos hän taas rupeaisi
väittelemään juopuneen kanssa, se saattoi helposti maksaa hänen
henkensä, jos urkkija vielä liikkui lähellä.
Uskaltaa kuitenkin täytyi. Hän astui pois piilopaikastaan ja seisoi
ovessa käsi nostettuna varoitukseksi Lawlessille. Mutta tämä ei
välittänyt, astui vain likemmäksi ja mainitsi häntä nimeltä. Dick
hypähti esiin ja ravisti häntä käsivarresta.
"Elukka!" hän huudahti. "Tämä on pahempi kuin petos. Syöksethän
juomisellasi meidät kaikki turmioon."
Mutta Lawless vain hymyili, horjuili edestakaisin ja koetti taputella
Dickiä olkaan.
Samassa Dick kuuli jotain ääntä käytävän seinäverhon takaa. Hän hypähti
ääntä kohti, ja seuraavassa vilauksessa Dick ja urkkija piehtaroivat
irti reväistyn seinäverhon poimuissa lattialla. Tavoitellen toisiaan
kurkusta he kamppailivat äänettöminä. Mutta Dick oli väkevämpi, ja pian
urkkija makasi hänen polviensa alla pitkänään. Yhdellä iskulla Dickin
tikari teki hänestä lopun.
KOLMAS LUKU
Kuollut urkkija
Lawless oli neuvottomana katsellut tätä lyhyttä taistelua, ja vielä
sittenkin kun se oli ratkaistu ja Dick kuunteli, lähestyikö kukaan
alemmista kerroksista, vanha juoppolalli yhä tyhmännäköisenä tuijotteli
kuolleen kasvoihin, hoippuillen pettävillä jaloillaan.
"Hyvä on", sanoi Dick viimein, "he eivät ole mitään kuulleet,
pyhimysten kiitos. Mutta mitä teen tälle urkkijaparalle? Ainakin otan
vipsuni hänen laukustaan."
Niin sanoen hän avasi laukun, jossa oli vähän rahaa, vipsu ja lordi
Shorebyn sinetillä suljettu lordi Wensleydalelle osoitettu kirje. Nimi
herätti Dickin huomiota, hän mursi epäröimättä kirjeen auki ja luki
sen. Se oli lyhyt mutta, Dickin mieliksi, selvä todistus lordi Shorebyn
petollisesta yhteydestä Yorkin-puolueen kanssa.
Ajan tavan mukaan hänellä oli mukanaan pienet kirjoitusneuvot, ja
pieneen paperiliuskaan hän kirjoitti nopeasti seuraavat rivit:
Lordi Shoreby, te, joka kirjoititte kirjeen, tiedättekö mistä
syystä miehenne on kuollut? Yhden neuvon annan teille: jättäkää
häät pitämättä.
_John Kostaja_.
Hän asetti paperin kuolleen miehen rinnalle. Vieressä katselevan
Lawlessin järki rupesi vähitellen hiukan selvenemään. Hän otti kaapunsa
alta mustan nuolen ja pisti sillä paperin kiinni. Dickiä hirvitti tuo
kylmäverinen tunteettomuus kuollutta miestä kohtaan, ja hän päästi
tahtomattaan hiljaisen huudahduksen.
"Toverikuntani saakoon sille tulevan kunnian", Lawless hoki, "eikö
niin?" Ja sitten hän ummisti silmänsä, avasi suunsa ja alkoi laulaa
jylistää.
"Vaiti, hurja!" huudahti Dick sysäten häntä seinää vasten. "Jos mies,
jossa on enemmän viiniä kuin järkeä, jotain älyää, niin pyhän neitsyen
nimessä korjaa luusi tästä talosta, missä saatat meidät molemmat
hirsipuuhun! Mene!"
"Pyhän messun kautta", Lawless huudahti, "jollei minua tarvita, niin
kyllä lähden." Sen sanottuaan hän rupesi risteilemään alaspäin, silloin
tällöin törmäten seinään.
Tuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun Dick palasi piilopaikkaansa
seinäverhon taakse, vaikka järki neuvoikin häntä mitä pikimmin
poistumaan koko talosta. Mutta rakkaus vei järjestä voiton.
Aika kävi hänelle pitkäksi. Takkatuli oli sammumaisillaan, lamppu
loppuun tuikahtamassa, kaikki hiljaista ja äänetöntä. Silloin tällöin
kantautui jotain kilinää tai ääntä alhaalla illallista syövien luota.
Viimein kuitenkin alkoi kuulua läheneviä ääniä ja askelia, ja heti sen
jälkeen saapui useita sir Danielin vieraita käytävään, missä he heti
huomasivat revityn seinäverhon ja kuolleen miehen.
Toinen juoksi sinne, toinen tänne, kaikki huusivat.
Vieraat, sotilaat, naiset, palvelijat, sanalla sanoen kaikki ja
kaikenlaiset talon vakinaiset ja satunnaiset asukkaat riensivät
paikalle ja yhtyivät yleiseen melskeeseen.
Tie avautui ja sir Daniel itse astui näkyviin huomispäivän sulhasen,
lordi Shorebyn saattamana.
"Hyvä lordi", sanoi sir Daniel. "Enkö ole puhunut teille tuosta
kirotusta 'Mustasta nuolesta'. Tässä näette todisteen! Siinä se nuoli
on, ja pyhän ristin kautta, ystävä, tapettu mies on teidän väkeänne
tahi joku, joka on varastanut teidän värinne."
"Totta tosiaan hän on minun miehiäni", lordi vastasi säpsähtäen, "ja
vielä lisäksi yksi parhaista. Soisin itselläni olevan monta semmoista.
Hän oli viekas kuin kettu, innokas kuin verikoira ja vaitelias kuin
myyrä."
"Niinpä niin, ystävä", sir Daniel arveli, "mutta mitä hän nuuski minun
taloni yläkerroksissa? Nyt hän ei enää nuuski."
"Jos suvaitsette, sir Daniel", sanoi joku, "kirjoitettu paperiliuska on
kiinnitetty miehen rintaan."
"Antakaa minulle nuoli ja paperi, kaikki tyynni", ritari sanoi.
Saatuaan kirjoituksen käteensä ja luettuansa sen hän kääntyi
synkännäköisenä lordi Shorebyn puoleen:
"Tämä viha seuraa aina minun kintereilläni. Tämmöinen musta nuoli
sattuu vielä minuunkin. Ja, hyvä ystävä, noudattakaan neuvoani; jos nuo
koirat saavat vainua teistä, ne pysyvät kintereillänne sitkeästi kuin
tauti. Katsokaamme mitä he ovat kirjoittaneet. On niin kuin ajattelin.
Te olette merkitty kuin vanha tammi, jonka kirves kaataa tänään tai
huomenna. Mutta mitä tässä mainittu kirje sisälsi?"
Lordi Shoreby tempasi paperiliuskan, luki sen, rutisti sen kädessään,
ja huolimatta kauhistuksestaan, joka tähän saakka oli pidättänyt häntä
lähenemästä, hän heittäytyi polvilleen kuolleen viereen ja rupesi
innokkaasti tutkimaan miehen laukkua.
"Ystävä!" hän sanoi hämmästyneenä noustuaan. "Minulta on todellakin
hävinnyt tärkeä kirje. Jos saisin käsiini sen miehen, joka sen on
ottanut, niin hän pian pääsisi koristamaan hirsipuuta. Mutta
vartioikaamme ensiksi talon ovia, täällä on ollut jo tarpeeksi
hälinää."
Kuollut mies kannettiin luostarinkirkkoon. Vartijoita asetettiin talon
ympärille, joka ovelle ja joka porraskäytävään sekä kokonainen joukko
etuhalliin. Ei ollut puutetta miehistä, koska sekä sir Danielin että
lordi Shorebyn väki majaili talossa. Vasta sitten kun kaikki tämä oli
toimitettu ja suhteellinen hiljaisuus oli palannut, uskalsivat molemmat
tytöt vetää Dickin piilopaikastaan ja kertoa hänelle kaikki mitä oli
tapahtunut. Dick puolestaan kertoi heille urkkijan käynnistä ja
kuolemasta.
"Ah", Joanna huokaili, "mitä apua on tästä kaikesta? Huomenna minut
kuitenkin viedään vihille."
"Kuinka!" sanoi toinen neiti, "onhan täällä kuljeksiva ritarimme, joka
ajaa jalopeuroja kuin hiiriä! Tulkaa, ystävä jalopeuranajaja,
lohduttakaa meitä, puhukaa ja antakaa meille hyvä neuvo."
Dick punastui kuullessaan omat kerskuvat sanansa, mutta pysyi silti
rohkealla mielellä.
"Olemme todellakin pulassa", hän sanoi. "Kunpa vain puoleksi tunniksi
pääsisin pois tästä talosta, niin luulen varmaan että siitä
selviäisimme, ja häistä ei tulisi mitään."
"Entäs jalopeurat", tyttö ärsytteli, "kuinka niitten käy?"
"Pyydän anteeksi", Dick sanoi. "En nyt ole kerskailutuulella. Olen avun
ja neuvon tarpeessa. Jollen pääse ulos tästä talosta, en voi saada
aikaan edes tyhjän vertaa. Ja vartijoita seisoo joka ovella. Mutta minä
yritän sittenkin. Munkki ei herätä suurta huomiota, ja koska löysin
hyvän keijukaisen tännetuojakseni, löydän ehkä toisen viemään minut
pois. Mikä tuon urkkijan nimi oli?"
"Rutter", sanoi neitonen. "Mutta sanokaa, jalopeuranajaja, mikä on
tarkoituksenne?"
"Aion rohkeasti mennä pois", Dick vastasi, "ja jos joku koettaa estää,
sanon levollisesti aikovani mennä rukoilemaan Rutterin sielun
puolesta."
"Teidän juonenne ei todellakaan ole erikoisen mutkikas", neitonen
sanoi, "mutta saattaahan se silti olla hyvä."
"Enpä juonta tarkoitakaan", Dick sanoi, "mutta usein rohkeus auttaa
enemmän kuin suurikin viisaus."
"Olette oikeassa", neitonen sanoi. "Hyvä on, menkää Pyhän neitsyen
nimessä, ja suojelkoon teitä taivas! Te jätätte tänne tyttöparan, joka
teitä hartaasti rakastaa, ja toisen, joka on teidän uskollinen
ystävänne. Olkaa siis varovainen heidän tähtensä."
"Niin", Joanna lisäsi, "mene Dick, yhtä vaarallista on jäädä tänne
kauemmaksi. Mene, minun sydämeni on sinun kanssasi, pyhimykset sinua
suojelkoot!"
Dick meni ensimmäisen vartijan ohi niin varmannäköisenä, että mies vain
seisoa töllisteli. Mutta seuraavassa polvekkeessa vartija laski
keihäänsä käytävän poikki ja käski hänen mainita asiansa.
"Pax vobiscum!" Dick vastasi. "Menen rukoilemaan Rutter-paran sielun
puolesta."
"Hyvä on", vartija vastasi, "mutta ei ole sallittua mennä yksin." Niin
sanoen hän kumartui tammisen aidakkeen yli ja päästi kimeän
vihellyksen. "Sieltä tullaan", hän sanoi ja päästi Dickin menemään.
Porrasten juurella seisoivat vartijat valmiina ottamaan häntä vastaan,
ja Dickin mainittua saman asian käski vartion päällikkö neljän miehen
seuraamaan häntä kirkkoon.
"Älkää antako hänen päästä pakoon, pojat", hän sanoi. "Viekää hänet sir
Oliverin luo, jos henkenne on teille kallis."
Ovi avattiin, kaksi miestä talutti Dickiä, yksi kummastakin
käsivarresta, yksi käveli edellä ja neljäs perässä, nuoli viritetyn
varsijousen juonella. Tässä järjestyksessä he kävivät puutarhan läpi
yön pimeydessä ja lumisateessa. Luostarinkirkon ikkunoista levisi
himmeä valo.
Kirkon ovella olevat vartijat päästivät Dickin sisään vasta hänen
saattajiensa lausuttua pari sanaa.
Kirkko oli heikosti valaistu. Ainoastaan vahakynttilät pääalttarilla ja
jokunen ylhäisten perheitten hautakappelien edessä laesta riippuva
lamppu levittivät vähän valoa. Keskellä kuoria makasi kuollut mies
paareilla.
Pääalttarin portailla seisoi juhlapukuinen pappi lukemassa messua, ja
ympärille polvistuneet munkit mutisivat hiljaa rukouksia.
Dickin astuttua kirkkoon nousi yksi heistä ja tullen häntä vastaan
kysyi saattajilta, mikä asia toi tämän vieraan munkin kirkkoon. Vaikka
vastaus lausuttiin hiljaisella äänellä, vei kaiku sen pitkin kirkkoa.
"Munkki!" kuului sir Oliverin ääni, sillä hänkin oli läsnä. "Veljeni,
en ole teitä vaivannut. Kuka te olette? Kenen pyynnöstä olette tullut
yhtymään rukouksiimme?"
Dick, jonka kasvot olivat kaapupäähineen peitossa, viittasi pappia, sir
Oliveria, astumaan pari askelta syrjään jousimiesten luota, ja kun tämä
seurasi hänen kutsuaan, hän kuiskasi:
"Tiedän etten voi pettää teitä, sir. Henkeni on käsissänne."
Sir Oliver hätkähti rajusti. Hänen pulleat punaiset kasvonsa kävivät
kalmankalpeiksi, ja hetken aikaa hän seisoi sanatonna.
"Richard", hän sanoi sitten, "en tiedä mikä sinut on tänne tuonut,
mutta suuresti epäilen että sinulla on pahoja aikeita. Vanhan
ystävyyden vuoksi en kuitenkaan tahdo syöstä sinua perikatoon. Saat
viipyä täällä koko yön minun vieressäni kuorituolissa, saat olla siinä
kunnes lordi Shorebyn vihkiminen on toimitettu ja hääsaatto on rauhassa
lähtenyt kirkosta. Ja jos kaikki käy hyvin eikä sinulla ole ollut
mitään salavehkeitä, voit sinäkin lähteä minne tahdot. Mutta jos sinä
punot joitakin murhajuonia, saat ne maksaa omalla verelläsi. Amen."
Viimeiset sanat lausuessaan sir Oliver teki hartaan ristinmerkin,
kääntyi alttarin puoleen ja kumarsi nöyrästi.
Sitten hän lausui taas muutamia sanoja sotamiehille, tarttui Dickin
käteen ja vei hänet kuoriin asettaen hänet istumaan tuolille oman
istuimensa viereen. Nuorukainen polvistui heti, kuten tapa vaati, ja
näytti vaipuvan hartaudenharjoituksiinsa.
Mutta hänen ajatuksensa harhailivat levottomina sinne tänne. Hän
huomasi että niistä sotilaista, jotka olivat saattaneet hänet kirkkoon,
kolme ei palannutkaan takaisin, vaan asettui rauhallisesti
sivukäytävään ikään kuin vartijoiksi -- epäilemättä sir Oliverin
käskystä. Hänen täytyi siis vankina jäädä tähän puolipimeään kirkkoon,
tappamansa miehen läheisyyteen, ja voimatta mitään tehdä hänen täytyi
huomispäivänä olla läsnä, kun hänen lemmittynsä vihitään toisen
vaimoksi.
NELJÄS LUKU
Luostarinkirkossa
Luostarinkirkossa kesti rukoilemista koko yön lakkaamatta, ja Richard
Sheltonin täytyi pysyä aitiossaan ihan likellä kuollutta, joka makasi
kädet ristissä rinnalla ja lasimaiset silmät kirkon holviin
tuijottavina.
Ainoastaan yhden kerran yön kuluessa sir Oliver kumartui vankinsa
puoleen ja kuiskasi: "Richard, jos tarkoitat minulle pahaa, vannon
sieluni autuuden kautta, että se kohtaa viatonta. Syntinen olen Jumalan
edessä -- mutta sinua vastaan en ole tehnyt syntiä."
"Isäni", Dick vastasi samoin kuiskaten, "uskokaa minua, en teille
mitään pahaa tarkoita. Mutta mitä teidän viattomuuteenne tulee, en voi
unohtaa että te varsin väkinäisesti puhdistitte itsenne."
"Ihminen saattaa olla johonkin syypää olematta itse rikollinen", pappi
jatkoi. "Hänet voidaan viekoitella tekemään jotain, jota hän ei tiedä
eikä tahdo. Niin oli minunkin laitani. Viekoittelin kyllä isäsi
kuoleman kitaan, mutta niin totta kuin Jumala on läsnä tässä
temppelissä, vannon, etten tietänyt mitä tein."
"Saattaa niin olla", Dick vastasi. "Mutta katsokaa minkä hirmuisen
verkon olette kutonut. Olen täällä nyt yhtaikaa teidän vankinanne ja
teidän tuomarinanne, joten teidän täytyy sekä vainota että pyytää
minulta anteeksi. Jos olisitte aina pysynyt vilpittömänä ihmisenä ja
hyvänä pappina, ette nyt minua pelkäisi ettekä samalla kertaa
vainoaisi. Menkää rukoilemaan. Minä tottelen teitä sen tähden, että
minun täytyy, mutta älkää vaivatko minua seurallanne."
Pappi huoahti niin syvään, että se melkein herätti sääliä Dickissä, ja
painoi päänsä käsiinsä kuten mies, jota raskas huoli painaa. Ei hän
enää yhtynyt veisuuseen, mutta Dick kuuli hänen lakkaamatta
kalistelevan rukousnauhaansa ja kuiskailevan rukouksia.
Vähitellen päivä rupesi sarastamaan. Vahakynttiläin valo himmeni
himmenemistään. Lumimyrsky oli vaiennut -- ja kirkas aurinko valaisi
puhdasta talvimaisemaa.
Kirkonpalvelijoille tuli kiire. Kannettiin paarit ruumiskappeliin,
veripilkut pestiin pois tiililattiasta, ja suuri joukko
hurskaita ihmisiä saapui vähitellen kirkkoon rukoilemaan, kukin
suojeluspyhimyksensä kappelissa. Siten kirkossa syntyi yleinen
sekaannus ja hälinä, niin etteivät sir Danielin vartijat ovella voineet
tarkoin pitää Dickiä silmällä. Dick saattoi siis vapaammin katsoa
ympärilleen. Suureksi hämmästyksekseen hän muitten seassa huomasi
Lawlessin yhäti munkinpuvussa.
Samassa tämäkin näki Dickin ja antoi hänelle kädellään ja silmillään
merkin.
Dick ei suinkaan ollut vielä antanut hänelle anteeksi eilispäiväistä
sopimatonta juopumustaan, mutta välttääksensä kohtausta, joka saattaisi
heille molemmille tuottaa turmion, hän antoi hänelle mahdollisimman
selvästi viittauksen poistua.