hänen omatkin miehensä saapuivat paikalle. Lordilla oli päässään musta
hytyrä, joka puoleksi kätki hänen kasvonsa, ja halpa karkea sarkavaippa
peitti hänen kiiltävää sotapukuaan.
"Nuori Shelton", lordi sanoi, "aiotteko lähteä meren vaaraan
tällaisella säällä?"
"Aion, lordi", Shelton vastasi. "Sir Danielin ratsuväki vartioi taloa,
on mahdotonta saada maan puolelta mitään aikaan. Parempi siis koettaa
meren puolelta, sään uhallakin."
"Hyvä on", lordi sanoi, "minä seuraan häpeän vuoksi, mutta kyllä
tunnustan, että mieluummin olisin tänä yönä katon alla."
Sillä aikaa kun Dick oli käynyt laivassa, oli aina toimelias Lawless,
huolimatta siitä että hän juotuansa Arblasterin kanssa oli aika
humalassa, hankkinut riittävän luvun veneitä, joihin lordi Foxhamin ja
Dickin miehet nyt astuivat.
Niistä neljästäkymmenestä miehestä, jotka näin ottivat laivan
haltuunsa, olivat enimmät maamoukkia, jotka eivät milloinkaan olleet
astuneet jalkaansa laivan kannelle. Ainoastaan kahdeksan heistä oli
ollut merimiehen toimessa. Näitten avulla saatiin pari purjetta
nostetuksi, ja Lawless, joka tuskin kykeni jaloillaan seisomaan, istui
varmana pitämään peräsintä.
Matkan alku ei näyttänyt rohkaisevalta. Pieni alus keikkui aalloilla
kuin kaarnankappale, ja räntä ja vaahto roiskui miesten kasvoihin.
Toiset heistä makasivat kannella pitäen kiinni mikä mistäkin,
meritautisina ja rukoillen, toiset taas olivat kömpineet alas kannen
alle viinitynnyrien ääreen, joista lupaa kysymättä hankkivat itselleen
lohdutusta.
Ei ollut siis pahoista enteistä puutetta. Myrskykin yhä kiihtyi, aallot
kävivät yhä korkeammiksi. Ja peräsintä hoiteli Lawless merimieslauluja
loilotellen. Mutta ikään kuin vaiston johtamana hän ohjasi aluksen
tyrskyjen ja särkkien välitse, kunnes tultiin rappeutuneen kivilaiturin
kylkeen, johon alus kytkettiin.
VIIDES LUKU
Hyökkäys ja pako
Laituri, johon laiva kytkettiin, ei ollut kaukana rantatalosta.
Tarkoitus oli vartioväen huomaamatta päästä maihin ja sitten nopeasti
saartaa talo, tunkeutua huoneisiin ja viedä Joanna pois. Mutta maihin
astuttaessa syntyi äänekästä melua, miehet kun eivät taipuneet
noudattamaan järjestystä. Melu herätti vartioväen huomion, vaikka
pimeys esti heitä vihollista näkemästä.
Kun vihdoin viimein laiturilla oli päästy jonkinlaiseen järjestykseen,
Dick valitsi luotettavimmista miehistä vähäisen joukon, jonka
etunenässä hän lähti tiedustelemaan asiain tilaa. Tuskin hän oli
ehtinyt laiturin maanpuoleiseen päähän, kun hän luuli kuulevansa jotain
ääntä. Hän käski miesten pysähtyä ja hiipi yksin eteenpäin. Suureksi
pettymyksekseen hän saattoi pimeässäkin erottaa miehiä ja hevosia.
Hänet valtasi toivottomuus. Edessä oli taisteluun valmis vihollinen,
takana kuohuva meri, ja miehistönä tyytymätön ja kuriton joukko.
Dick vetäytyi nopeasti taapäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin ryhtyä
kaikesta huolimatta hyökkäykseen. Hiljaisella vihellyksellä hän antoi
sovitun merkin. Seuraus oli toinen kuin mitä hän oli tarkoittanut.
Nuolisade singahti Dickin laiturille sulloutuneeseen joukkoon.
Ensimmäisiä haavoittuneita oli lordi Foxham, joka kannettiin takaisin
laivaan. Hänen miehensä jäivät johtoa vaille. Äkkiä kuului ääni:
"Kaikki on hukassa." Siihen vastasi toinen: "Laivaan, miehet, henkenne
tähden." Ja kolmas lisäsi: "Meidät on petetty!" Silmänräpäyksessä oli
kaikki kuri ja järjestys mennyttä.
Kaikki koettivat kilvan päästä laivaan, toinen tuuppaili toistaan, moni
suistui laiturilta mereen, haavoittuneet vaikeroivat huutaen apua,
surkea sekasorto vallitsi.
Nuolien yhä sadellessa saatiin laiva viimein irti laiturista, ja
myrskyisessä aallokossa se lähti liikkeelle. Mutta kamala oli retki,
kamala miesten tila. Raivoisat aallot uhkasivat tuossa tuokiossa
upottaa koko aluksen, kansi oli täynnä haavoittuneita ja kuolevia,
laivan valurei'istä virtasi veri. Lawlessia, joka istui peräsintä
hoitamassa, uhattiin, ja miekallaan hänen täytyi pitää paikkaansa
puhtaana hyökkääjistä. Viinitynnyreitä avattiin, ja kuka ei ollut
meritaudin nujertama, nujertui viiniin.
Masentuneena seisoi Dick Lawlessin rinnalla. "Lawless", hän sanoi, "me
olemme nyt kaikki sinun varassasi, mutta me luotamme sinuun, sinä olet
kylmäverinen ja uskollinen."
"Pelkään että olemme hukassa", Lawless vastasi. "Niin kauan kuin olemme
täällä ahtailla vesillä, saatamme ehkä selviytyä, joskin on vaikea
pimeässä väistää särkkiä, mutta aavalla merellä tämä laiva on pian
mennyttä kalua."
"Niinkö luulet?" Dick sanoi huolestuneena.
"Niin luulen", Lawless vastasi, "ettekö huomaa miten raskaasti se jo
nousee aalloille. Jos se ottaa enemmän vettä, se painuu pohjaan kuin
myllynkivi taikka ajautuu rantakallioihin pirstaleiksi."
"Eikö sinua pelota?" Dick kysyi. "Hoidathan peräsintä ihan tyynenä!"
"Niin", Lawless vastasi, "ei ole tämmöisessä leikissä pelosta apua. Jos
kuolla täytyy, tahdon kuolla silmä kirkkaana ja käsi vankkana."
Dick ei vastannut mitään, ihmetteli vain itsekseen miehen
kylmäverisyyttä.
Kansi oli nyt melkein tyhjänä miehistä. He eivät kestäneet kylmää
talvista myrskyä ja laivan yli tyrskyävää vaahtoa, vaan olivat
pyrkineet kannen alle, missä he parhaansa mukaan hakivat lohdutusta
Arblaster-kapteenin viinitynnyreistä, laulellen ja pitäen kovaa
räyhinää. Vähitellen laulu ja räyhinä hiljeni ja vihdoin ihan vaikeni,
kun "Hyvän toivon" liikunnat rupesivat tuntumaan yhä pelottavammilta.
Toiset makasivat meritautisina hiljaa oihkaillen. Kannella ei nyt enää
ollut muita kuin Greensheve, Cuckow ja eräs nuori lordi Foxhamin mies.
Nämä olivat vakavia ja luotettavia miehiä, jotka Dick määräsi Lawlessin
käskettäviksi. Sitten hän meni alas kojuun, johon lordi Foxhamin
palvelijat olivat isäntänsä vieneet.
Täällä lordi nyt makasi vaikerrellen, ja laivakoira säesti häntä
surkeasti ulvahdellen joko vankeutensa takia tai vaaraa aavistaen.
Lordi Foxham makasi lavalla turkisvaippa allansa. Pieni lamppu paloi
unisena Arblasterin Pyhän neitsyen kuvan edessä. Dick saattoi lampun
himmeässä valossa erottaa haavoittuneen kalpeat kasvot ja kuoppaiset
silmät.
"Olen vaarallisesti haavoittunut", lordi sanoi heikolla äänellä.
"Tulkaa lähemmäksi, Shelton, jotta luonani olisi ainakin yksi
jalosukuinen, sillä surkeata on, elettyänsä jalona ja rikkaana koko
elämänsä, tällä tavoin haavoittua nurkkakahakassa ja kuolla tämmöisessä
laivarähjässä lurjusten ja seikkailijain seurassa. -- Onko laivassa
pappia?"
"Ei ole", Dick vastasi.
"Toivon että kuoltuani olette minulle yhtä hyvä ystävä kuin eläessäni
olitte jalomielinen vihollinen. Olen kaatunut varsin onnettomalla
ajalla -- onnettomalla sekä itselleni että Englannille ja kaikille
niille, jotka minuun ovat luottaneet. Väkeni kokoontuu Hamleyn, teidän
kilpakosijanne johdolla Holywoodiin. Ottakaa tämä sormus, se on
hankkiva teille luottamusta esittäessänne minun käskyni. Kirjoitan pari
sanaa Hamleylle, pyydän häntä luopumaan neidosta teidän hyväksenne.
Tahdotteko tehdä minulle tämän palveluksen?"
"Hyvä lordi, mitä käskette?" Dick kysyi.
"Niin", lordi vastasi, "mitäkö käsken?" ja hän katseli Dickiä
tutkivasti. "Oletteko yorkilainen vai lancasterilainen?" hän kysyi
viimein.
"Häpeäkseni tuskin osaan vastata siihen kysymykseen", Dick sanoi. "Sen
vain tiedän että olen Ellis Dukworthin puolella; totta kai siis olen
yorkilainen."
"Hyvä on", lordi sanoi. "Kuulkaa siis! Saavuin tänne pitääkseni näitä
Shorebyn lordeja silmällä sillä aikaa kun oivallinen lordi Richard,
Gloucesterin herttua,[11] kokoo riittävän sotavoiman kukistaaksensa
heidät. Olen hankkinut tietoja heidän voimistaan, vartiopaikoistaan ja
asemistaan. Nämä tiedot minun piti kirjoitettuina antaa nuorelle
lordille tuntia ennen keskipäivää ensi sunnuntaina 'Pyhän Briden
ristin' kohdalla metsässä. Valitettavasti en nyt voi sitä tehdä. Sen
tähden pyydän teitä viemään ne puolestani perille. Ja muistakaa, ettei
myrsky eikä sade, ei haava eikä rutto saa estää teitä määrätyllä ajalla
saapumasta tuohon sovittuun paikkaan, sillä Englannin kohtalo riippuu
tästä arvanheitosta."
"Suostun epäröimättä tähän tehtävään ja luulen voivani suorittaa sen
toivomuksenne mukaisesti", Dick vastasi.
"Hyvä on", lordi sanoi, "herttua on antava teille enempiä määräyksiä,
ja jos ymmärtäväisesti ja kunnollisesti noudatatte hänen käskyjänsä,
olette saanut kiinni onnen oikeasta päästä. Nostakaa lamppu hiukan
lähemmäksi, jotta näen kirjoittaa." Hän kirjoitti pari riviä
"kunnianarvoiselle sukulaiselleni Sir John Hamleylle" ja sitten toisen
kirjeen, johon hän ei pannut päällekirjoitusta.
"Tämä on herttualle", hän sanoi. "Tunnussana on: 'Englanti ja Edward',
ja vastaus: 'Englanti ja York'."
"Ja Joanna, hyvä lordi?" kysyi Dick.
"Niin, Joannasta teidän täytyy itsenne pitää huolta, olen molemmissa
näissä kirjeissäni maininnut omasta puolestani valinneeni teidät.
Lopusta teidän täytyy itsenne selviytyä. Kuten tiedätte, olen teitä
auttaakseni pannut henkeni alttiiksi, enempää ei kukaan voi tehdä."
Haavoittunut oli nyt puhunut niin kauan, että hänet valtasi väsymys.
Dick siis pisti kallisarvoiset kirjeet poveensa, käski hänen rohkaista
mieltään ja jätti hänet lepoon.
Noustuansa kannelle Dick huomasi, että päivä jo sarasti kylmänä
sinertäen. Sekä tuuli että aallokko oli asettunut, mutta mainingeissa
laiva vyöryi kauheasti. Ranta, vuoroin kallioita vuoroin hiekkasärkkiä,
oli tuulen alla ihan lähellä. Taempaa näkyivät Tunstallin metsäiset
harjut.
Lawless istui yhä peräsimessä, ja kannelle nousseet miehet katselivat
kalpeina uhkaavaa rannikkoa.
"Ajaudummeko rantaan?" Dick kysyi.
"Ajaudumme", Lawless vastasi tyynesti, "jollemme sitä ennen mene
pohjaan."
Greensheve, Hawksley ja muista miehistä parhaat olivat kannesta
murtaneet irti lautoja, joista sekä muusta irtotavarasta he paraikaa
tekivät lauttaa. Sitä ei kuitenkaan tultu tarvitsemaan, sillä
koht'ikään laiva ankarasti tärähtäen puskeutui hiekkaan. Pari kertaa
laineet sitä vielä nostivat, ja sitten se jäi pohjaan tarttuneena
paikalleen.
Säikähdys ja kauhistus valtasi miehet, mutta aina peloton Lawless
rauhoitti heitä.
"Älkää hätäilkö!" hän sanoi, "pakoveden aika on tulossa, silloin voimme
vaaratta kahlata maihin."
Noin tunnin kuluttua vesi olikin alentunut sen verran, että he
saattoivat lähteä aluksesta.
Dick oli mennyt alas lordi Foxhamin luo, joka makasi vuoteellaan
epätoivoisena ja kauhistuneena pimeässä, sillä lamppu oli laivan
törmätessä pudonnut ja sammunut. Kojussa oli vettä polven korkeudelta.
"Älkää pelätkö, lordi", Dick sanoi. "Pyhimykset suojelevat meitä.
Laineet ovat heittäneet laivan matalalle rantasärkälle, ja niin pian
kuin vesi alenee, pääsemme kahlaamaan rantaan."
Päästyänsä eheinä rantaan he huomasivat mäenkukkulalla joukon miehiä,
jotka näyttivät epäluuloisina heitä tähystelevän.
"Menkäämme heidän puheilleen", sanoi Hawksley. "Tuolla on mökki, ja
mitä pikemmin pääsemme katoksen alle, leimuavan tulen ääreen, ja
löydämme kuivan vuoteen, sitä parempi lordi-raukalle."
Mutta he eivät ehtineet astua monta askelta, kun mäellä olevat miehet
ikään kuin sopimuksesta nousivat kaikki yhtaikaa ja lähettivät
haaksirikkoisia kohti nuolisateen.
"Takaisin, takaisin!" lordi huudahti. "Taivaan tähden, älkää ampuko
vastaan! He luulevat meitä ranskalaisiksi merirosvoiksi, eikä kumma,
koska emme kykene puolustamaan omia rantojamme näinä onnettomina
aikoina."
Haaksirikkoiset etenivät väistyen pitkin rantaa. Talonpojat
tähystelivät heitä tarkoin ja seurasivat jonkin matkan päässä, kunnes
saavuttiin maantielle, jolloin he levollisina palasivat kotiinsa,
tyytyen siihen että olivat omansa pelastaneet.
NELJÄS KIRJA
Valepuku
ENSIMMÄINEN LUKU
Luola
Se paikka, jossa Dick ja lordi Foxham joukkoineen saapuivat maantielle,
ei ollut kovin kaukana Holywoodin luostarista ja vain noin kolmen
tunnin matkan päässä Shorebysta. Lordin miehet veivät hänet luostariin,
ja Dick jäi yksikseen niiden "Mustan nuolen" miesten seuraan, jotka
vielä olivat jäljellä.
Heitä ei enää ollut kuin tusinan verta ja jotkut niistäkin
haavoittuneita. Ja kaikki olivat raivoissaan yrityksen vaivoista ja
huonosta tuloksesta. Dickillä ei ollut muuta neuvoa kuin tyhjentää
kukkaronsa vähäksi tyydytykseksi viluisille ja nälkäisille
tovereilleen. Sitten hän kiitti heitä heidän urhoollisuudestaan, vaikka
kyllä mielessään moitti heidän pelkuruuttaan. Tämän jälkeen miehet
saivat palata Shorebyhin.
Ainoastaan luotettava Lawless jäi Dickiä saattamaan. Heidän tultuaan
monihaaraiseen, korkeita ja kierorunkoisia tammia kasvavassa metsikössä
olevaan tienristeykseen, Lawless sanoi:
"Nyt, herra Richard, jollette ole liian ylpeä vieraillaksenne miehen
luona, joka ei ole jalosukuinen eikä edes kelpo kristitty, voin teille
tarjota pikarillisen viiniä ja nuotion, jonka ääressä saatte sulatella
vilunkohmeen pois luistanne."
"Kiitos ja kunnia", Dick sanoi, "pikarillinen viiniä ja hyvä nuotio!
Niiden luokse olisin valmis käymään pitkänkin matkan."
Lawless poikkesi tieltä, ja astuskeltuaan reippaasti ja varmasti
kappaleen matkaa he saapuivat luolantapaiseen, johon oli tuiskunnut
lunta sisään. Ylellisyyttä ei luolassa suinkaan ollut, mutta nokinen
tulisija nurkassa ja iso rautakiskoinen tammiarkku osoittivat heti,
että se oli ihmisen asunto eikä eläimen kaivama pesä.
Vaikka kinos puoleksi peitti luolan suun ja sisässäkin oli lunta, oli
siellä kuitenkin lämpöisempi. Lawless viritti tulen kuiviin oksiin ja
muihin sytykkeihin, jotka rupesivat iloisesti loimuamaan, ja halpa
asunto tuntui oikein kodikkaalta.
"Tässä on nyt vanhan Lawlessin kaniininkolo", sanoi luolan isäntä
tyytyväisenä lämmitellessään tulen edessä. "Estäköön taivas minkään
nuuskivan koiran osumasta tänne! Niin, kyllä olen liikkunut maailmassa
siellä ja täällä, kuljeksinut maita ja meriä neljätoistavuotiaasta
alkaen, jolloin ensi kerran pakenin luostarinkirkosta, vieden mukanani
lukkarin kultaketjun ja messukirjan, jonka möin neljästä markasta.
Englannissa olen ollut, Ranskassa ja Burgundissa, vieläpä
Espanjassakin, jonne tein pyhiinvaelluksen sieluparkani puolesta. Ja
vielä merelläkin, joka on joka miehen maata. Mutta tässä on minun
kotini, herra Shelton. Tämä on minun isänmaani, tämä maakuoppa. Olipa
sade tai tuuli, olipa mailla kirjava kevät tai talvi, jolloin istun
rovion ääressä ja kuuntelen kuinka kultarintakerttu lirittelee metsässä
-- tämä on kirkkoni ja torini, vaimoni ja lapseni. Tänne aina palaan ja
täällä toivon saavani kerran kuolla."
"Onhan tämä lämmin pesä", Dick sanoi, "mukava ja hyvin piilossa."
"Niin pitääkin", Lawless sanoi, "jos se löydettäisiin, särkyisi
sydämeni. -- Mutta tässä", hän lisäsi pistäessään sormensa
hietapermantoon, "tässä on viinikellarini, ja nyt otamme pullon
oivallista sydämenvahvistajaa."
Vähän kaivettuaan maata hän veti esille suuren nahkaleilin, joka oli
melkein täynnä makeaa tulista viiniä. Juotuansa toistensa terveydeksi
ja Lawlessin lisättyä puita tuleen he paneutuivat pitkälleen nauttimaan
suloisesta lämmöstä.
"Herra Shelton", Lawless virkkoi, "kaksi kertaa on hankkeenne rauennut
tyhjiin, ja näyttää siltä kuin menettäisitte tytön -- eikö niin?"
"Niin näyttää", Dick myönteli.
"Kuulkaa siis vanhan veitikan neuvoa!" Lawless jatkoi. "Te käytte liian
paljon muitten asioita, Ellis Duckworthin, joka ei haudo mielessään
muuta kuin sir Danielin surmaa, samoin lordi Foxhamin asioita --
pyhimykset häntä suojelkoot, hän kai tarkoittaa hyvää. Mutta pitäkää te
huolta omista asioistanne, hyvä Dick-herra. Laittautukaa lähelle tyttöä
ja pitäkää häntä hyvänä, muutoin hän teidät unohtaa. Ja olkaa sitten,
kun aika tulee, valmis sieppaamaan hänet satulaanne."
"Niin, mutta hän on sir Danielin talossa ja hallussa", arveli Dick.
"Siis menemme sinne", Lawless vastasi.
Dick tuijotti häneen kysyvästi.
"Tarkoitan mitä sanon", nyökkäsi Lawless. "Ja jos ehdotukseni teitä
hämmästyttää, niin katsokaa tänne!"
Samassa hän otti avaimen ja avasi tammiarkkunsa, josta hän veti esille
ensiksi munkinkaavun, sitten köysivyön ja lopuksi rukousnauhan, jonka
puiset helmet olivat siksi jykeviä, että sitä saattoi käyttää aseena.
"Tässä", hän sanoi, "pankaa yllenne."
Dickin pukeutuessa tähän valepukuun Lawless toi värejä ja siveltimen,
ja hetkisen kuluttua Dick oli muuttunut totiseksi nuoreksi munkiksi.
"Kas niin", sanoi Lawless, "jahkahan minäkin olen samoin muuttunut,
olemme niin oiva munkkipari, ettei paremmasta apua. Ja sitten me
astumme rohkeasti sir Danielin taloon, jossa meidät pyhän kirkon tähden
otetaan auliisti vastaan."
"Mitenkä minä voin sinulle kaiken tämän hyvyytesi palkita?" Dick sanoi.
"Älkää puhuko, veli", vastasi Lawless. "Tämän teen ainoastaan
huvikseni. Älkää minusta huoliko. Olen sitä laatua, että itse pidän
huolen itsestäni. Minulla on kieli yhtä pitkä kuin luostarin kellolla,
ja mitä en saa pyytämällä, otan itse."
Vanhan veitikan suu vääntyi ilon irvistykseen, ja joskin Dickistä
tuntui vastenmieliseltä olla kiitollisuudenvelassa näin epäiltävälle
henkilölle, hän ei voinut olla hänelle nauramatta.
Lawless oli nyt arkustaan ottanut itsellensä yhtäläisen valepuvun,
mutta kummaksensa Dick huomasi että hän pukunsa alle kätki viinen
mustia nuolia.
"Mitä varten otat nuo", hän kysyi, "kun sinulla ei ole jousta?"
"Arvelen että saattaa jokin otsa -- ehkä selkäkin murtua, ennen kuin
olemme sieltä selviytyneet, ja jos joku sattuu kaatumaan, tahdon
näyttää miltä taholta isku tulee."
"Koska näin perusteellisesti hankettamme valmistelet", Dick sanoi,
"olisi kai parempi sekä itseni että niidenkin tähden, jotka ovat nämä
paperit minulle säilytettäväksi antaneet, että jätän ne tänne, kuin
että pidän niitä mukanani. Mihin minä ne piilotan?"
"Poistun metsään", Lawless sanoi, "viheltämään pari laulunpätkää, niin
voitte sillä aikaa piilottaa paperit mihin tahdotte, ja ripottaa
hiekkaa päälle."
"En ikinä", Dick huudahti, "luotan sinuun. Olisin totta tosiaankin
halpamielinen, jollen luottaisi."
"Kallis veli, olette vielä kokematon lapsi", vastasi vanha henkipatto.
"Minä olen vanha hyväsydäminen kristitty, joka en pettäisi toisen
henkeä enkä säästä omaani, kun kysytään ystävän auttamista pulasta,
mutta, lapsi kulta, minä olen ammattivaras syntyjäni ja tottumuksesta.
Jos pulloni olisi tyhjä ja suuni kuiva, ryöstäisin teidät, kallis nuori
herra, niin varmaan kuin teitä rakastan, kunnioitan ja ihailen. Voiko
selvemmin puhua?"
Sen sanottuaan hän poistui pensaikkoon. Ihmetellen miehen
ominaisuuksien keskinäistä ristiriitaisuutta Dick piilotti maahan
paperinsa, pitäen luonansa ainoastaan yhden, joka ei saattanut hänen
ystäviään vahingoittaa, jos se joutuisikin syrjäisten käsiin, sen
kirjeen näet, jonka sir Daniel oli kirjoittanut lordi Wensleydalelle
Risinghamin tappion jälkeen ja jonka sankarimme seuraavana päivänä
löysi tapetun kirjeenviejän povesta. Se saattaisi häntä hyödyttää, jos
hän joutuisi pulaan.
Sitten Dick sammutti tulen ja lähti tapaamaan toveriaan, joka seisoi
vanhojen tammien alla viheltelemässä. Nähdessään toisensa taivasalla he
eivät voineet olla nauramatta, niin hullunkurisilta he valepuvussaan
näyttivät.
He alkoivat kävellä Shorebyn tietä, joka toisinaan kulki metsän
reunassa, toisinaan kentällä sen ulkopuolella. Siellä täällä oli jokin
mökkipahanen. Erään semmoisen kohdalla Lawless äkkiä seisahtui.
"Veli Martin", hän sanoi jäljitellyllä munkinäänellä, "menkäämme tuohon
majaan kerjäämään noilta syntisparoilta! Pax vobiscum!"[12]
Sitten hän heti lisäsi: "On niinkuin pelkäsin. Äänessäni ei ole ihan
oikeata sävyä. Sir Danielin talossa moni mies minut tuntee, minun
täytyy, luvallanne, harjoitella hiukan ennen kuin menen panemaan
kaulani alttiiksi. Menkäämme sisään." Sitten hän lisäsi: "Katsokaa
kuinka hyödyllistä monipuolisuus on. Jollen olisi ollut merimies, olisi
epäilemättä 'Hyvä toivo' mennyt pohjaan, jollen olisi varas, ei olisi
minulla ollut väriä, millä maalata kasvojamme, ja jollen olisi
harmaanaveljenä veisannut luostarinkirkossa, en saattaisi esiintyä
tässä valepuvussa niin luonnollisesti, etteivät koiratkaan epäile."
He olivat nyt mökin luona. Lawless kohottautui varpailleen
kurkistaaksensa sisään.
"Ahah!" hän sanoi, "yhä parempaa! Nyt saamme oikein koettaa. Siellä on
joitakin meikäläisiä, ja päälle päätteeksi saan toveri Copperille tehdä
hauskat kepposet."
Näin sanoen hän avasi oven, ja molemmat astuivat sisään.
Pöydän ääressä istui kolme "Kostajan" miestä parhaan kykynsä mukaan
pistämässä muonaa nahkaansa. Tikarinsa he olivat iskeneet pöytään, ja
ne tuimat silmäykset, joita he loivat isäntäväkeen, osoittivat että he
kestityksestään saivat kiittää pakkoa eikä hyväntahtoisuutta. Munkkien
astuessa nöyrän arvokkaina sisään, he näyttivät erityisen
vastenmielisesti katselevan heitä, ja yksi heistä -- John Copper itse
-- joka esiintyi johtajana, käski töykeästi heitä poistumaan. "Emme
tarvitse kerjäläisiä", hän sanoi.
Mutta toinen, vaikka hänkään ei tuntenut munkkeja, lausui toverin kovia
sanoja lieventääkseen: "Ei niin, me olemme väkeviä miehiä ja otamme.
Mutta nämä ovat heikkoja ja pyytävät. Lopussa nämä kuitenkin joutuvat
päällepäin ja me allepäin." Ja kääntyen Lawlessiin hän lisäsi: "Älkää,
isä, hänestä välittäkö, vaan tulkaa ja ottakaa kulaus pikaristani ja
antakaa minulle siunauksenne!"
"Pyhimykset varjelkoot minua", Lawless vastasi, "rupeamasta Belialin
miesten parissa juomaan viiniä! Mutta säälistä syntisparkoja kohtaan
tahon antaa teille siunatun pyhäinjäännöksen. Sielunne tähden pyydän
teitä sitä suutelemaan ja hellimään."
Näin sanoen hän sieppasi mustan nuolen povestaan ja heitti sen
pöydälle, tarttui sitten Dickin hihaan, ja samassa he katosivat ennen
kuin hämmästyneet miehet ehtivät virkkaa sanaakaan.
"No nyt", hän sanoi, "olemme koettaneet valepukuamme ja valekasvojamme,
nyt uskallan panna viheliäisen ruumiini alttiiksi mille seikkailulle
tahansa, niinkuin vain tahdotte."
"Hyvä on", sanoi Dick, "menkäämme suoraa tietä Shorebyhyn."
TOINEN LUKU
Vihollisen talossa
Sir Danielin talo Shorebyssa oli tilava tammihirsistä tehty
olkikattoinen rakennus, jonka takana oli puisto hedelmäpuineen,
lehtokujineen, huvimajoineen, ja puiston takaa kohosi korkealle
luostarinkirkon torni.
Tässä talossa sir Daniel ajan tavan mukaan piti ylellistä
hovia. Ovet olivat avoinna kaikille. Sinne kokoontuikin väkeä
kaikenlaista, kuljeskelevia runoilijoita, ilveilijöitä, lääkkeiden ja
pyhäinjäännösten kaupustelijoita, ja erittäinkin olivat tervetulleita
papit, munkit ja pyhiinvaeltajat. Tässä talossa he kaikki asustivat,
söivät ja joivat. Kun ulkona oli kylmä ja satoi lunta, pyrki sinne
säältä suojaan ja katetun pöydän ääreen myös monenlaista koditonta
kulkuriväkeä.
Myöhään illalla saapui muiden mukana kaksi munkkia, toinen vanha,
toinen nuori. Nyt he seisoivat takkavalkean ääressä lämmittelemässä.
Vanhempi tuntui olevan iloinen veitikka, jonka ympärille sotamiehet ja
muut vetelehtijät kokoontuivat kuulemaan hänen kokkapuheitaan. Nuorempi
taas vetäytyi vähitellen taemmaksi, missä hän istui tarkoin kuunnellen
ja huomioiden, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hänen tähystelevä silmänsä keksi nyt pienen kulkueen, joka pääportista
saapui taloon. Etunenässä kulki kaksi paksuihin turkisvaatteisiin
verhoutunutta naista. Heitä seurasi pari kamarineitsyttä ja neljä
vankkaa aseellista sotilasta.
Sotilaat seisahtuivat talon pääovelle, mutta naiset ja kamarineitsyet
astuivat sisään.