olivat puutarhaan tulleet.
Copper makasi nyt Greensheven sijaisena muurilla. Hän kurotti
käsivartensa ja nosti muurin ylitse ensiksi toisen ja sitten toisen.
Hiljaa ja varovasti he laskeutuivat alas toiselle puolen, uskaltamatta
virkkaa mitään ennen kuin olivat päässeet entiseen piilopaikkaansa
pensasten taa.
"Nyt, John Copper", sanoi Dick, "sinun täytyy lähteä takaisin
Shorebyhin ja rientää kuin henkesi edestä. Sieltä sinun pitää heti
paikalla tuoda minun luokseni niin monta miestä kuin saat käsiisi.
Kokouspaikka on tässä, tahi jos päivä rupeaa sarastamaan ennen kuin
saat miehet kokoon, niin jääkää kaupungin ulkopuolelle. Greensheve ja
minä jäämme tänne vartioimaan. Nopeasti nyt, John Copper, ja suojelkoot
sinua pyhimykset!"
"Ja nyt, Greensheve", hän jatkoi Copperin lähdettyä, "tehkäämme iso
kierros puutarhan ympäri. Tahtoisin mielelläni saada selkoa siitä,
ovatko silmäsi pettäneet?"
He pysyttelivät jonkin matkan päässä muurista ja nousivat joka
töyrylle, jolta saattoivat luoda silmäyksen puutarhaan. Tällä tavoin he
olivat kiertäneet puutarhan kahdelta laidalta mitään huomaamatta, ja
joutuivat rannalle. Muuri ulottui näet tällä puolen niin likelle
rantaa, että heidän täytyi astua rantahiekalle aivan lähelle
vedenrajaa, voidakseen pysytellä sopivat matkan päässä muurista. Vaikka
nousuvesi vielä oli alhaalla, oli rantapenger niin loiva, että joka
ärjyaalto heitti hiekkarannalle vaahtoa ja vettä. Dickin ja Greensheven
täytyi tästä syystä kahlata Pohjanmeren suolaisessa ja jääkylmässä
vedessä, joka välistä nousi heidän polviinsa saakka.
Äkkiä he näkivät miehen hahmon kuvastuvan hiukan vaaleampaa muuria
vasten. Kuten kiinalainen varjokuva hän heilutti kiivaasti käsiänsä ja
kyykistyi sitten. Vähän matkan päässä toinen mies toisti samat temput,
ja näin jatkuen tämä äänetön tunnussana kulki eteenpäin piiritetyn
puutarhan ympäri.
"He pitävät tarkkaa vartiota", Dick kuiskasi. "Palatkaamme takaisin
maihin, hyvä herra", vastasi Greensheve, "me seisomme täällä liian
näkyvissä, kuvastumme selvästi valkoista hyrskyä vasten."
"Totta puhut", Dick vastasi. "Kiiruhtakaamme takaisin maihin."
TOINEN LUKU
Kahakka pimeässä
Läpimärkinä ja viluisina molemmat seikkailijat palasivat entiselle
paikalleen.
"Taivas suokoon Copperin yrityksen onnistuvan", Dick sanoi. "Lahjoitan
komean vahakynttilän Shorebyn pyhälle Neitsyt Marialle, jos mies saapuu
ajoissa. Tuossa talossa on se tyttö, jota rakastan, ja nämä vartioivat
miehet ovat epäilemättä vihollisia."
"Jos John pian tulee", Greensheve vastasi, "suoriudumme pian näistä. Ei
niitä ole kuin noin neljäkymmentä muurin ulkopuolella, minun
luullakseni, ja kun he ovat noin erillänsä toisistaan, on
kahdenkymmenen miehen helppo hajoittaa heidät. Mutta hyvä herra Dick,
koska tyttö nyt on sir Danielin hallussa, niin ei minun mielestäni
olisi vahingoksi, jos hän nyt joutuisi toisiin käsiin. Mutta kenen
miehiä he mahtavat olla?"
"Minä epäilen", Dick vastasi, "että he ovat lordi Shorebyn miehiä.
Mihin aikaan he tänne saapuivat?"
"He alkoivat tulla siihen aikaan kun te menitte muurin yli", Greensheve
vastasi. "En ollut maannut muurin päällä minuuttiakaan, kun jo huomasin
ensimmäisen heistä hiipivän kulman ympäri."
Dick oli kahden vaiheilla. Jos nuo talon ympäri hiipijät olivat lordi
Shorebyn miehiä, jotka aikoivat väkivallalla viedä Joannan pois, niin
asia päättyisi vielä pahemmin kuin jos tyttö jäisi sir Danielin
haltuun. Hänelle ei siis jäänyt muuta neuvoa kuin kaikilla tavoin estää
tytön poisviemistä.
Aika kului ja kaikki pysyi hiljaisena. Joka neljännestunnin kuluttua
toistui tuo omituinen tunnusmerkin antaminen, ikään kuin olisi johtaja
tahtonut tietää, olivatko hänen miehensä varuillaan, mutta mitään muuta
ei tapahtunut.
Tähän aikaan alkoivat Dickin apujoukot saapua paikalle. Yö ei ollut
pitkälle kulunut, kun jo noin kaksikymmentä miestä oli hänen
käytettävänään. Nämä hän jakoi kahteen osastoon. Itse hän rupesi toisen
johtajaksi ja toisen hän määräsi Greensheven johdettavaksi.
"Vie sinä, Kit, oma osastosi tuonne rannalle, puutarhamuurin lähimpään
kulmaan, ja järjestä miehesi taitavasti", Dick määräsi. "Te pysytte
sitten paikoillanne, kunnes huomaatte minun toiselta puolen tekevän
hyökkäyksen. Päähyökkäys on tehtävä merenpuoleista joukkoa vastaan,
sillä siinä luultavasti on joukon johtaja; muut juoskoot tiehensä, jos
haluavat. Ja muistakaa, älkää ampuko jousilla, saattaisitte vain
vahingoittaa toisianne. Käyttäkää miekkaa, ja jos me voitamme, lupaan
teille jokaiselle runsaan palkan, sitten kun olen saanut omaisuuteni
haltuuni."
Sangen kirjava oli se joukko, jonka Ellis Duckworth oli haalinut kokoon
saavuttaakseen elämänsä päämäärän: koston. Siinä oli varkaita,
murhamiehiä, köyhtyneitä talonpoikia ja muita haaksirikkoutuneita
ihmisparkoja. Rohkeimmat ja sotakuntoisimmat heistä olivat
vapaaehtoisesti tarjoutuneet Richard Sheltonin palvelukseen. Mutta alun
pitäen heistä oli tuntunut ikävältä valvoa sir Danielin liikkeitä
toimettomina Shorebyn kaupungissa, ja he olivat jo ruvenneet
nurisemaan, jopa uhanneet lähteä poiskin. Ilomielin he nyt ottivat osaa
yritykseen, joka näytti lupaavan kovan kahakan, ehkäpä hyvän
saaliinkin.
He heittivät yltään pitkät asetakkinsa ja toiset esiintyivät nyt
vihreissä nutuissaan, toiset taas paksuissa nahkatakeissa. Monella
heistä oli hytyrän alla rautalevyllä vahvistettu lakki, ja koska heillä
aseina oli miekka ja tikari, vieläpä muutamilla metsäkarjukeihäs ja
tapparakin, he kyllä kykenivät taistelemaan sotaan harjaantuneita
läänitysjoukkojakin vastaan. Pitkät asetakit, jouset ja nuoliviinet
piilotettiin pensaihin, ja sitten lähtivät molemmat osastot päättävästi
otteluun.
Saavuttuaan talon toiselle puolen Dick asetti miehensä riviin noin
kymmenen metrin päähän muurista ja asettui itse pari askelta muitten
edelle. Sitten he kohottivat kuin yhdestä suusta sotahuudon ja
hyökkäsivät vihollisen kimppuun. Tämä odottamaton yllätys hämmensi
kokonaan hajallaan olevat vastapuolen miehet, ja ennen kuin he ehtivät
selvitä, kaikui toisesta päästä yhtäläinen huuto. Silloin he eivät enää
koettaneetkaan tehdä vastarintaa, vaan suuri osa heistä pötki pakoon
suin päin.
Siihen ei kuitenkaan leikki loppunut. Yllätys oli kyllä alussa auttanut
Dickin puolta, mutta hänen joukkonsa oli vähälukuinen vastapuoleen
verrattuna. Pakovesi oli ruvennut nousemaan niin että rantahiekasta oli
jäänyt ainoastaan kapea kaistale, ja tällä ahtaalla ja märällä
taistelutanterella muurin ja aallokon välillä alkoi nyt pimeässä
epävarma, hurja taistelu elämästä ja kuolemasta. Vastustajat olivat
hyvästi aseistetut. He kävivät raivokkaasti hyökkääjien kimppuun, ja
pian joukot olivat käsikähmässä toistensa kanssa. Dick, joka
ensimmäisenä oli heittäytynyt taisteluun, sai heti vastaansa kolme
miestä. Ensimmäisen hän kaatoi yhdellä iskulla, mutta kun toiset kaksi
häntä kiivaasti ahdistivat, hänen täytyi peräytyä. Toinen heistä oli
tavattoman kookas mies, oikea jättiläinen. Hän heilutti kaksiteräistä
miekkaa kuin ratsupiiskaa. Tätä vastustajaa, hänen pitkiä käsivarsiaan
ja raskasta asettaan Dickin oli lyhyine tapparoineen mahdoton
vastustaa, ja jos toinen mies olisi yhtä aikaa häntä ahdistanut, Dick
olisi epäilemättä ollut mennyttä kalua. Mutta toinen mies, joka oli
lyhyempi ja hitaampi liikkeissään, seisoi hetkisen toimetonna, kenties
siksi että hän näki huonosti pimeässä tai luuli kuulevansa muita
vihollisia takanaan.
Askel askelelta Dick varovasti peräytyi, pitäen tarkoin silmällä
pelättävän vastustajansa jok'ainoata liikettä. Nyt tuo hirveä kalpa
nousi ja iski kauhealla voimalla, mutta sukkelana Dick väistyi, ja
nopeasti kuin salama hänen tapparansa tapasi jättiläisen, joka tuskasta
kiljahtaen kaatui pitkällensä hiekalle.
Dick ei kuitenkaan ehtinyt hengähtääkään, kun jo toinen mies kävi
hänen kimppuunsa. Molemmat taistelijat olivat ruumiinvoimiltaan
tasamittaiset, toinen oli taitavampi miekan käytössä, jota vastoin Dick
tapparoineen oli sukkelampi liikkeissään. Ei kumpikaan heistä alussa
päässyt voittopuolelle toisestaan, mutta vanhempi ja tyynempi heistä
ymmärsi paremmin katsoa etunsa ja sai Dickin vähitellen työnnetyksi
veteen polviin asti. Tässä hänen notkeutensa ei ollut hänelle miksikään
hyödyksi. Hän oli tullut erotetuksi miehistään ja huomasi asemansa
arveluttavaksi. Näin ollen hän päätti heti ratkaista taistelun
rohkealla hyökkäyksellä. Kun seuraava aalto vetäytyi takaisin ja hänen
jalkansa siten jäivät hetkeksi kuivalle, hän hyökkäsi rohkeasti
vastustajansa kimppuun, torjui tapparallaan hänen miekaniskunsa ja
tarttui hänen kurkkuunsa. Mies kaatui selällensä aaltojen hyrskyävään
vaahtoon ja Dick hänen päällensä. Temmattuaan aseen vastustajansa
kädestä Dick nousi läpimärkänä mutta voitonriemuisena.
"Antautukaa", sanoi Dick, "minä lahjoitan teille henkenne."
"Minä antaudun", sanoi vastustaja nousten polvilleen, "te taistelette
nuorukaisen tavalla, taitamattomasti ja uhkarohkeasti, mutta
urhoollisesti kuin jalopeura."
Rannalla vielä oteltiin. Miekka iski miekkaan, aaltojen pauhinan
voittivat tuskanparkuna ja sotahuudot.
"Viekää minut päällikkönne luo, nuorukainen", sanoi voitettu ritari,
"on aika tehdä loppu tästä teurastamisesta."
"Sir", Dick vastasi, "jos näillä rohkeilla miehillä on päällikkö, niin
kyllä hän on se mies, joka paraikaa puhuu kanssanne."
"Käskekää siis miehenne lopettamaan leikki, niin minä teen samoin",
sanoi toinen.
Dickin vastustajan äänessä kuten hänen käytöksessään yleensäkin oli
jotain jaloa, joka heti saattoi Dickin täydellisesti luottamaan hänen
vilpittömyyteensä.
"Aseet pois, miehet!" ritari huusi, "olen antautunut säästääkseni
henkeni."
Silmänräpäyksessä hiljeni aseiden kalske ja melu.
"Lawless", Dick huusi, "oletko hengissä?"
"Olen", Lawless vastasi, "hengissä ja hyvässä kunnossa."
"Sytyttäkää soihtu", Dick sanoi.
"Eikö sir Daniel ole täällä?" kysyi ritari.
"Sir Daniel?" toisti Dick, "toivottavasti ei, sillä siinä tapauksessa
kävisi minun huonosti."
"Mutta", kysyi ritari jälleen, "kenen asioissa siis oikeastaan
liikutte, jollette kuulu sir Danielin väkeen? Minkä tähden siis
hyökkäsitte meidän kimppuumme? Missä tarkoituksessa olette täällä? Ja
lopettaakseni kyselyni, kenelle olen antautunut, nuori kiivas
ystäväni?"
Ennen kuin Dick ennätti vastata, kuului ääni pimeästä.
"Lordi", sanoi puhuja, "jos nämä miehet ovat sir Danielin vihollisia,
on varsin ikävää että olemme täällä tapelleet. Mutta nyt olisi parasta,
jos sekä he että me poistuisimme täältä. Talon sisällä ovat vartijat
epäilemättä kuulleet meteliä -- elleivät he ole kuolleita tai kuuroja
-- he ovat arvattavasti antaneet merkkejä kaupunkiin, ja jollemme
nopeasti korjaa luitamme pois, on sir Danielin väki varmaankin ennen
pitkää täällä, ja silloin olemme kaikki tyynni surman suussa."
"Hawksley on oikeassa", lordi sanoi. "Minne meidän on mentävä, sir?"
"Minun puolestani, lordi", Dick sanoi, "menkää minne haluatte. Alan
uskoa että meillä on täysi syy rakentaa ystävyyttä keskenämme. Joskin
ensimmäinen tuttavuutemme alkoi niin sanoakseni kovakouraisesti, en
tahtoisi jatkaa tätä menoa. Erotkaamme siis, lordi, kättä lyöden, ja
yhtykäämme neuvottelemaan milloin ja missä suvaitsette."
"Te olette liian luottavainen, nuori ystäväni", lordi sanoi, "mutta
tällä kertaa ette turhaan luota. Yhtykäämme huomenna aamunkoitteessa
'Pyhän Briden ristin' kohdalla. Tulkaa pojat, seuratkaa!"
Vieras poistui miehineen melkein salaperäisellä nopeudella. Dickin
miehet alkoivat korjata ruumiita pois, ja hän itse tarkasteli vielä
kerran taloa, jolloin hän huomasi korkealla räystään alla pienen
ikkunan, jossa oli valoa. Tämä epäilemättä näkyi kaupunkiin, sir
Danielin taloon, ja oli varmaankin se merkki, joka Hawksleytä oli
pelottanut ja joka arvattavasti ennen pitkää oli tuova Tunstallin
ritarin keihäsmiehet paikalle.
Hän kallisti korvansa maahan ja luuli kuulevansa kumeaa melua
kaupungista päin. Hän riensi rannalle. Täällä oli kaikki työ jo tehty.
Kaatuneilta oli riisuttu vaatteet ja aseet, ja paraikaa neljä miestä
kahlasi vedessä laskien viimeisen ruumiin meren syvyyteen.
Parin minuutin kuluttua, kun nelikymmenmiehinen ratsujoukko hyökkäsi
paikalle, oli merenrannalla sijaitsevan talon ympäristö autio ja
hiljainen.
Dick ja hänen miehensä palasivat "Vuohi ja Säkkipilli"-nimiseen
olutkapakkaan nauttimaan muutaman tunnin lepoa ennen seuraavan
päivän kohtausta sovitussa yhtymäpaikassa.
KOLMAS LUKU
Pyhän Briden risti
"Pyhän Briden risti" sijaitsi vähän matkan päässä Shorebystä Tunstallin
metsän reunalla. Kaksi tietä yhtyi tässä paikassa, toinen tuli
Holywoodista metsän läpi, toinen, joka johti Eisinghamista, oli sama
tie, jota myöten olemme nähneet Lancasterin sotajoukon jäännösten
epäjärjestyksessä pakenevan. Yhtymäpaikasta tie johti alas mäkeä
Shorebyn kaupunkiin. Likellä molempien teiden yhtymäkohtaa oli pienellä
kummulla vanha ränstynyt risti.
Tälle paikalle Dick saapui seitsemän paikkeilla seuraavana aamuna. Ilma
oli kylmä, maa härmässä. Idässä päivänkoitto kirjasi taivaankannen
tulipunaiseksi ja punakellerväksi.
Dick istui ristinjalustan alimmalle askelmalle, kääriytyi pitkään
viittaansa ja tähysteli tarkkaavaisesti joka taholle. Hänen ei
tarvinnut kauan odottaa. Holywoodista päin tulla tömisti komean hevosen
selässä ratsumies. Hänen sotavarusteensa olivat loistavat ja
kallisarvoiset, hartioilla liehui kallispuuhkainen vaippa.
Neljäkymmentä askelta taempana ratsasti joukko keihäsmiehiä, jotka
seisahtuivat heti kun yhtymäpaikka tuli näkyviin, ritari sitä vastoin
lähestyi yksinänsä. Hänen kasvojensa käskevä ja arvokas ilme oli hänen,
asunsa ja aseittensa mukainen.
Hiukan arastellen Dick astui alas mennäkseen vankiansa vastaan.
"Kiitän teitä, lordi, täsmällisyydestänne", Dick sanoi kohteliaalla,
matalalla äänellä. "Suvaitseeko teidän armonne astua maahan?"
"Yksinkö täällä olette, nuori mies?" kysyi tulija.
"Niin ajattelematon en ole", Dick vastasi, "totta puhuakseni metsä
kummallakin puolen tätä ristiä on täynnä rohkeita miehiäni."
"Olette menetellyt viisaasti", lordi sanoi. "Se miellyttää minua
sitäkin enemmän, koska viime yönä taistelitte uhkarohkeasti, pikemmin
hullun saraseenin kuin kristityn soturin tavalla. Mutta ei sovi minun,
voitetun, valittaa."
"Vain sattuma soi minulle voiton, lordi", vastasi Dick. "Jolleivät
aallot olisi tulleet minun avukseni, olisin jäänyt alakynteen."
"Olette varsin kohtelias", ritari sanoi.
"En suinkaan kohtelias", Dick vastasi. "Mutta kun uuden päivän valossa
näen, miten uljaan ritarin voitin, en ainoastaan aseitteni, vaan
pimeyden, aaltojen ja sattuman avulla, ja tiedän miten helposti
taistelu olisi voinut päättyä päinvastaisella tavalla -- sellaiselle
kokemattomalle ja kömpelölle soturille kuin minä olen -- niin älkää
ihmetelkö, lordi, jos voittoni saattaa minut hämille."
"Kauniisti puhuttu", vieras sanoi. "Teidän nimenne?"
"Nimeni, mylord, on Shelton", Dick vastasi.
"Ja minua sanotaan lordi Foxhamiksi", sanoi toinen puolestaan.
"Siinä tapauksessa, hyvä lordi, jos sallitte minun sanoa, olette
Englannin suloisimman tytön holhooja", Dick vastasi, "ja silloin minä
tiedän mitkä lunnaat pyydän teistä ja teidän joukostanne. Rukoilen
teitä, hyvä lordi, luovuttakaa -- olkaa lempeä ja armollinen -- minulle
ylevän neidon Joanna Sedleyn käsi. Ja ottakaa te puolestanne. Rukoilen
teitä, hyvä lordi, luovuttakaa -- Ja, jos suvaitsette, minun
kiitollisuuteni ja palvelukseni on oleva teidän käytettävänänne
kuolemaani saakka."
"Mutta ettekö ole sir Danielin holhotti? Niin luulen kuulleeni, jos
olette Harry Sheltonin poika", lordi Foxham sanoi.
"Ettekö suvaitse astua maahan, hyvä lordi? Haluaisin mielelläni kertoa
teille kaiken, mitään peittelemättä, kuka olen ja millä perusteella
uskallan niin rohkean anomuksen esittää. Pyydän, hyvä lordi, käykää
istumaan näille askelmille, kuulkaa minun kertomukseni ja tuomitkaa
minut sen mukaan hyväntahtoisesti."
Niin sanottuaan Dick ojensi kätensä lordille auttaakseen häntä astumaan
alas, ja sitten hän vei hänet ristin ääreen ja pyysi hänet istumaan
sille paikalle, missä hän itse oli istunut ennen lordin saapumista.
Itse hän jäi kunnioittavasti seisomaan jalon vankinsa eteen ja kertoi
juurta jaksain elämänsä vaiheet viime yön kohtauksiin saakka.
Lordi Foxham kuunteli totisena ja lausui, kun Dick oli lopettanut:
"Nuori herra Shelton, te olette samalla sekä hyvin onnellinen että
onneton nuorukainen. Mitä onneenne tulee, olette sen rehellisesti
ansainnut, onnettomuuteenne ette ole syypää. Olkaa huoleti, olette
saanut ystävän, jolta ei puutu valtaa eikä vaikutusta. Ja joskaan
teidän arvoisenne miehen ei mielestäni sovi seurustella lakipattojen
kanssa, minun täytyy tunnustaa, että olette sekä uskollinen että
kunnollinen, varsin vaarallinen taistelussa ja hyvin kohtelias
rauhassa. Mitä omaisuuteenne tulee, ette saa sitä nähdä ennen kuin
tapahtuu valtiollinen mullistus. Niin kauan kuin Lancasterin puolue on
vallassa, pitää sir Daniel omaisuutenne hallussaan. Mitä minun
holhottiini tulee, on asianlaita toinen, olen ennen luvannut hänet
toiselle, Hamley-nimiselle sukulaiselleni. Lupaus on aikoja sitten
annettu --"
"Oi hyvä lordi, ja nyt on sir Daniel luvannut hänet lordi Shorebylle",
Dick keskeytti. "Ja vaikka tämä lupaus on aivan äsken annettu, on
todennäköisempää että se saatetaan täytäntöön heti."
"Siinä olette oikeassa", lordi vastasi. "Ja ottaessani sen lisäksi
lukuun, että olen teidän vankinne, ja vielä senkin, että tyttö itse
tulisi onnettomaksi jonkun muun kuin teidän kanssanne, tahdon siinä
kohden suostua. Mutta auttakaa minua urheiden poikienne kanssa --"
"Hyvä lordi", Dick keskeytti, "he ovat noita samoja henkipattoja,
joiden vuoksi minua äsken moititte."
"Olkoot mitä ovat, taistella he ainakin osaavat", lordi vastasi.
"Auttakaa minua siis, ja jos meidän onnistuu vapauttaa hänet, niin
ritarinsanallani lupaan: te saatte hänet vaimoksenne."
Dick polvistui vankinsa eteen. Mutta tämä ponnahti seisaalle, nosti
Dickin pystyyn ja syleili häntä kuin omaa poikaansa.
"Jos aiotte mennä naimisiin Joannan kanssa", hän sanoi, "täytyy meistä
heti tulla ystävykset."
NELJÄS LUKU
"Hyvä toivo"
Tunnin kuluttua Dick istui taas "Vuohi ja Säkkipilli"-nimisessä
olutkapakassa. Ellis Duckworth oli monenlaisissa hommissa. Hän ei nyt
ollut Shorebyssa. Sanottiinpa, että hän sekaantui valtiollisiinkin
riitoihin tunnetun "kuninkaantekijän" Richardin, Warwickin jaarlin
asiamiehenä. Hänen poissa ollessaan oli joukkueen päällikkyys joutunut
Richard Sheltonin toimeksi.
Dick istui nyt kapakassa aamiaista syömässä. Hänen totiset ja miettivät
kasvonsa osoittivat, että hänellä oli tärkeitä tekeillä. Hän oli lordi
Foxhamin kanssa sopinut rohkean hyökkäyksen tekemisestä sinä iltana
rantataloa vastaan, vapauttaaksensa Joannan sir Danielin vallasta.
Mutta hänen tiedustelijansa toivat perin masentavia tietoja.
Edellisenä yönä tapahtunut taistelu rantatalon ympärillä oli
pelästyttänyt sir Danielia. Tämä oli vahvistanut talon vartioväkeä ja
lisäksi asettanut miehiä pitkin taloon vieviä teitä, ja ratsujoukko oli
valmiina kaupungissa rientämään avuksi heti saatuaan talosta merkin.
Ei ollut siis ajattelemistakaan valloittaa taloa äkkiyllätyksellä maan
puolelta. Dick rupesi näin ollen ajattelemaan hyökkäystä mereltä päin.
"Lawless!" hän huudahti äkkiä, "voitko hankkia minulle laivan?"
"Laivanko?" Lawless vastasi hämmästyneen näköisenä. "No niin, jos te
olette tukena, luulen voivani vaikka mitä. Saanhan koettaa."
Sattuma tuli Lawlessin avuksi. Toisen pöydän ääressä istui joukko
miehiä juomassa. Heidän puvustaan, käytöstavastaan ja puheestaan oli
helppo huomata, että he olivat merimiehiä. Näitä miehiä Lawless nyt
alkoi tarkata.
Kauan hänen ei tarvinnut kuunnella heidän puheluaan, kun hänen
älykkäässä päässään jo oli keino valmiina. Heidän puheestaan hän sai
selville, että yksi heistä oli laivan omistaja ja samalla sen
päällikkö. Muut nimittivät häntä Arblasteriksi, laiva oli nimeltään
"Hyvä toivo", kotoisin Yarmouthista ja ankkuroituna sataman suuhun.
Lawlessin omatunto ei ollut kovinkaan arka. Hänen
kirjavat elämänvaiheensa olivat melkoisesti hämmentäneet hänen
oikeuskäsityksiään, niin että hän empimättä oli hyväksynyt ohjeeksensa
lauselman: tarkoitus pyhittää keinot.
Huomattuaan että kapakan antimet olivat jo kylliksi hämmentäneet
miesten arvostelukyvyn, hän ryhtyi rohkeasti asiaan.
Lähestyttyään heidän pöytäänsä hän istui pian hyvänä ystävänä heidän
seurassaan vilkkaasti puhellen, kehuskellen rikkauksiaan ja auliisti
tarjoillen juotavaa. Kapteeni ihastui näin iloiseen ja runsaskätiseen
ystävään ja koetti hänkin kykynsä mukaan kertoilla ja kehuskella
kauppojaan ja yrityksiään. Sana seurasi sanaa, ja ennen kuin Lawless
nousi pöydästä, hän oli -- tietysti mitään maksamatta -- vuokrannut
laivan. Kapteeni ja pari hänen miehistään olivat vaipuneet sikeään
uneen ja muut olivat hoiperrellen poistuneet kapakasta.
Lavdess kutsui nyt avukseen muutamia tovereitaan, ja kapteeni Arblaster
ja hänen kaksi seuralaistaan kannettiin pihan takana olevaan
heinälatoon, jonka ovet tarkoin teljettiin.
Dick, joka uteliaana mutta äänettömänä katselijana oli koko ajan
istunut toisen pöydän ääressä, lähetti nyt sanan lordi Foxhamille, että
niin pian kuin ilta rupesi hämärtämään, oli aika ryhtyä toimiin,
hänellä oli laiva vuokrattuna satamassa.
Sen jälkeen hän miehistään valitsi pari tottunutta miestä, joiden
seurassa hän lähti satamaan, missä he pian löysivät "Hyvän toivon"
laivaveneen. Oli pimeä ja tuulinen ilta, synkät pilvet ennustivat
myrskyä, ja alkoi jo tuiskuta lunta. Meri aaltoili kovasti. Dick
miehineen astui veneeseen. Onnellisesti he saapuivat laivan luo, vaikka
pikku vene hyppeli aalloilla kuin pähkinänkuori.
"Hyvä toivo" oli ankkurissa erillään muista aluksista, ja pahan sään
takia oli niin sen kuin muidenkin alusten jok'ainoa mies mennyt maihin.
Ei ollut muuta elävää olentoa laivassa kuin pieni koira, joka kyllä
vihaisesti ärhentäen koetti sitä puolustaa Dickin miehineen noustessa
kannelle. Pian tämäkin puolustaja saatiin suljetuksi kojuun. Sen
jälkeen he sytyttivät lyhdyn, joka vedettiin ylös köysistöön merkiksi
maalla oleville. "Hyvä toivo" oli melkein täydessä lastissa. Muun
tavaran ohessa siinä oli koko joukko viinitynnyreitä. Dick avasi yhden
ja he joivat pikarin aiotun retken onneksi. Sitten Dick jätti toisen
miehen laivaan vartijaksi, toisen laskeutuessa alas veneeseen
soutaakseen Dickin takaisin rantaan.
"Pidä hyvin vahtia, Jack", Dick sanoi lähtiessään, "täällä sinä kyllä
tulet toimeen."
"Niin", vastasi mies, "kyllä varmaan niin kauan kuin laiva on
satamassa, mutta kunhan se pistää keulansa ulos --. Katsokaa kuinka se
jo vapisee! Se kai kuuli sanani ja sen sydän sävähti tammisten
kylkiluitten sisässä. Katsokaa, herra Dick, kuinka taivas mustenee!"
"Todellakin", myönsi Dick katsellen taivasta, "näyttää kyllä
uhkaavalta. Mutta se on kai vain ohimenevä vihuri."
Dick ei kuitenkaan ollut niin levollinen kuin hänen sanoistaan saattoi
luulla. Laskeutuessaan laivaveneeseen hän teki ristinmerkin ja rukoili
mielessään Jumalaa ja Pyhää neitsyttä niiden puolesta, jotka hänen
tähtensä aikoivat panna henkensä tämmöiselle ilmalle alttiiksi.