kammiossa oli köysi yhä sidottuna raskaaseen sänkyyn: Dick vei koko
vyyhden ikkunalle ja rupesi varovaisesti laskemaan sitä alas. Joanna
seisoi vieressä katsomassa, mutta kun nuoran laskemisesta ei näkynyt
tulevan loppua, alkoi häntä pelottaa.
"Dick", hän sanoi, "onko todellakin noin syvää? Silloin en uskalla
yrittää, minä ihan varmaan putoaisin, hyvä Dick."
Tämän kuullessaan Dick säpsähti niin että köysivyyhden koko laskematta
jäänyt loppuosa luiskahti hänen kädestään ja putosi loiskahtaen
vallihautaan. Tornin rintavarustuksesta kuului heti vartijan ääni.
"Kuka siellä?"
"Surma syököön!" Dick huudahti, "nyt olemme hukassa -- nopeasti alas,
tartu köyteen."
"En voi", tyttö sanoi peräytyen.
"Jollet sinä voi, en minäkään voi", sanoi Dick "Kuinka minä voisin
päästä vallihaudan yli sinun avuttasi, enhän osaa uida."
"Dick", huohotti Joanna, "en voi, voimani ovat lopussa."
"Pyhimysten kautta", Dick huudahti, "silloin olemme hukassa."
Samassa hän kuuli askeleita ja juoksi ovelle lykätäkseen salvan eteen,
mutta ennen kuin hän ehti sitä tehdä, olivat jäntevät kädet ulkoapäin
työntäneet oven auki. Turhaan ponnisteltuaan vastaan Dick hyökkäsi
ikkunalle.
Tämän tapahtuessa nuori tyttö oli pyörtynyt. Liiallinen ruumiin- ja
hengenvoimien ponnistelu oli hänet kokonaan uuvuttanut. Hädissään ei
Dick ehtinyt sen enempää ajatella, salaman nopeudella hän hypähti ylös
ikkunalaudalle, tarttui molemmin käsin solmuilla varustettuun köyteen
ja liukui alas. Tottumattomana tämmöiseen voimisteluun hän ei voinut
välttää sitä että hänen päänsä samoin kuin kätensäkin kerta kerralta
iskivät muuriin ja saivat naarmuja.
Tuuli suhisi hänen korvissaan ja allansa hän näki tähtien kuvastuvan
vallihaudan veteen. Hänen päätänsä huimasi ja äkkiä höltyivät hänen
kätensä, hän päästi köyden ja putosi suin päin vallihaudan jääkylmään
veteen.
Noustessaan jälleen pinnalle hän tapasi käteensä heiluvan köyden, jonka
avulla hän jollakin tavoin pääsi kaivannon toiselle puolen, missä sai
kiinni veden yli ulottuvasta pajupensaan oksasta.
Rintavarustuksessa seisovat vartiosoturit olivat kuitenkin kuulleet
vedenloiskeen, ja luodessaan katseensa taakse- ja ylöspäin Dick
huomasi, että koko rintavarustus oli soihtujen valaisemana ja nuolia ja
kaikenlaisia heittoesineitä sateli alas, mutta kun oli aivan pimeä, he
eivät voineet erottaa Dickiä, ja heidän nuolensa iskivät tyhjään
veteen. Äkkiä rintavarustuksesta lennähti palava soihtu, se tarttui
hetkeksi vallin reunaan ja valaisi kuten ilotuli ympäristön. Mutta Dick
oli silloin jo ehtinyt hiipiä pensaisiin, joten häntä ei näkynyt, ja
pian soihtu sitten sammuikin.
Soihtu oli kumminkin täyttänyt tarkoituksensa: ampujat näkivät
pajuvarvikon, johon Dick oli kömpinyt, ja siihen he nyt tähtäsivät
nuolensa. Ikään kuin ihmeen kautta Dickin onnistui kuitenkin paeta
edemmäksi. Hän juoksi henkensä takaa, mutta ihan eheänä hän ei
kuitenkaan leikistä päässyt. Yksi nuoli hipaisi häntä olkapäähän ja
toinen haavoitti häntä lievästi päähän.
Tietämättä ja ajattelematta minne menisi, Dick juoksi suoraan
eteenpäin. Nuolet häntä vielä seurasivat, ja haavojen tuottama tuska
kasvatti siivet hänen jalkoihinsa. Viimein hän seisahtui. Hän oli nyt
jo päässyt melkoisen matkan päähän Moat Housesta, mutta näki vielä
soihtujen leimuavan valon muurien rintavarustukselta.
Dick nojautui puuhun väsyneenä, verissään, haavoittuneena ja yksinänsä.
Hän oli kuitenkin pelastanut henkensä. Hänen oli tosin täytynyt jättää
Joanna jälkeensä sir Danielin haltuun, mutta hän ei voinut itseänsä
siitä syyttää, koska hänen oli ollut mahdotonta muulla tavoin
menetellä. Hän ei myöskään pelännyt Joannalle mitään pahaa tapahtuvan.
Sir Daniel oli tosin julma, mutta tuskin oli luultavaa että hän
osoittaisi väkivaltaista julmuutta nuorta aatelisneitiä kohtaan, jolla
oli voimakkaita suojelijoita. Luultavampaa oli, että hän mitä pikimmin
koettaisi naittaa tämän jollekulle ystävälleen.
"No niin", Dick ajatteli, "ennen sitä kykenen kai rankaisemaan
kavaltajaa hänen ilkitöistään, sillä, kaikkien pyhimysten kautta, kyllä
minä nyt olen kaikista kiitollisuuden ja velvollisuuksien siteistä
vapaa, ja niin kauan kuin maassa on sota, ei keinoja puutu."
Tällä hetkellä hän kuitenkin oli jotenkin tukalassa tilassa.
Kappaleen matkaa hän vielä hoiperteli eteenpäin läpi metsän. Mutta
väsymys, haavojen synnyttämä tuska, yön pimeys ja mielenliikutus
masensi hänet niin, että hän pian huomasi mahdottomaksi jatkaa
matkaansa läpi valkean viidakon, ja niin hän viimein pakostakin istui
maahan ja nojasi selkänsä paksua puuta vasten. Ja siihen hän nukahti.
Vasta päivän sarastaessa Dick havahtui horrosmaisesta unestaan. Kolea
tuuli suhisi heilutellen puitten oksia. Hänen silmänsä sattuivat
johonkin mustaan esineeseen, joka jonkin matkan päässä hänestä virui
maassa. Dick hieroi silmiään. Lisääntyvä, päivänvalo ja hänen selvenevä
ajatuskykynsä teki hänelle viimein mahdolliseksi erottaa mitä hän näki.
Esine oli miehen ruumis. Dick ponnistihe pystyyn ja saaden puusta tukea
hoiperteli sen ääreen.
Hän paljasti ruumiin kasvot ja säikähti. Kuollut mies oli Throgmorton,
sir Danielin kirjeenviejä. Ei hän siis pitkälle ollut päässyt ennen
kuin kova kohtalo hänet saavutti. Hänen nuttunsa taskusta pisti esiin
paperi, joka arvattavasti oli jäänyt "Mustan nuolen" miehiltä
huomaamatta. Dick otti paperin. Se oli sir Danielin kirje lordi
Wensleydalelle.
"Ahaa", Dick arveli, "jos olot vielä muuttuvat, on tässä todistus, joka
on saattava sir Danielille häväistystä -- ehkäpä kuolemankin."
Hän pisti paperin omaan taskuunsa, luki rukouksen kuolleen miehen
puolesta ja jatkoi matkaansa metsän läpi.
Hänen väsymyksensä ja voimattomuutensa lisääntyivät yhä, hänen
käyntinsä kävi horjuvaksi ja vähän väliä hän melkein menetti tajuntansa
verenvuodon takia, joten hän usein eksyi oikealta tieltä. Viimein hän
saapui maantielle lähelle Tunstallin kylää.
Tuima ääni huusi: "Seis!"
"Seis", toisti Dick, "olenpa vähällä kaatua", ja samassa hän kaatuikin
pitkälleen maahan.
Kaksi vihreänuttuista, varsijousella, nuoliviinellä ja lyhyellä
miekalla varustettua miestä tuli esiin viidakosta.
"Hei, Lawless, sehän on nuori Shelton", sanoi nuorempi miehistä.
"No totta tosiaan, olipa tämä herkkupala John Kostajalle", Lawless
vastasi. "Mutta totisesti, hän on ollut kahakassa, hänellä on päässä
naarmu, josta on mahtanut juosta runsaasti verta."
"Ja olkapäässä", toinen lisäsi, "on reikä, joka sekin kyllä on vienyt
voimia. Kukahan tämän on tehnyt? Jos se on joku meikäläisistä, hän saa
sitä katkerasti katua. Ellis ei silloin turhia siekaile eikä köyttä
säästä."
"Nosta poika maasta ja heitä hänet selkääni", Lawless sanoi.
Kun niin oli tehty ja Dickin käsivarret kiedottu Lawlessin kaulan
ympäri, tämä lisäsi:
"Pysy sinä vartiopaikallasi, toveri Greensheve, kyllä minä jaksan
yksinkin viedä hänet perille."
Greensheve palasi siis väijytyspaikkaansa tien varrelle, ja Lawless
astui viheltäen mäkeä alas, pyörtynyt nuorukainen selässään.
Aurinko nousi samana hetkenä kun Lawless astui ulos metsästä ja näki
Tunstallin kylän vastapäisellä kummulla. Kaikki näytti rauhalliselta,
mutta kummallakin puolen tietä sillan korvalla loikoi tusina
jousimiehiä etuvartiona. Niin pian kuin he huomasivat Lawlessin
kuorminensa he hypähtivät pystyyn ja rupesivat kuten ainakin varovaiset
etuvartijat sovittelemaan nuoliansa jänteeseen.
"Kuka siellä", kuului päällikön ääni.
"Will Lawless, kaikkien pyhimysten kautta. Tunnethan sinä minut yhtä
hyvin kuin oman kätesi", vastasi henkipatto välinpitämättömästi.
"Tunnussana, Lawless", vastasi päällikkö.
"Hohoo! Taivas valistakoon ymmärryksesi, sinä pöllöpää", Lawless
vastasi. "Enkö minä itse sinulle tunnussanaa määrännyt? Mutta tuo
sotamiesleikki on pannut teidän kaikkien pään pyörälle. Ollessani
metsässä noudatan metsän tapoja, ja minun tunnussananani tällä kertaa
on: hiiteen koko sotakomento."
"Sinä annat huonon esimerkin, Lawless. Lausu nyt tunnussana, vanha
pilkkakirves."
"Mutta jos olen sen unohtanut?"
"Jos sinä olet sen unohtanut -- varmastikaan et ole, sen tiedän -- niin
totta tosiaan lähetän nuolen paksuun ruumiiseesi", toinen vastasi.
"No niin, jollet laisinkaan ymmärrä pilaa", Lawless sanoi, "niin tässä
on tunnussana: 'Duckworth ja Shelton'. Ja sen tunnussanan kuvana kannan
nyt selässäni nuorta Sheltonia Duckworthin luo."
"Saat mennä, Lawless", vartija sanoi.
"Ja missä John oleskelee?" kysyi entinen harmaamunkki.
"Hän pitää hovia ja nostaa veroja niin kuin olisi siihen toimeen
syntynyt", mies vastasi.
Ja niin olikin asian laita. Kun Lawless saapui kylän pieneen kapakkaan,
hän tapasi siellä Ellis Duckworthin, joka sillä oikeudella, jonka hänen
jousimiehensä hänelle hankkivat, kylmästi nosti veroa sir Danielin
vuokramiehiltä ja antoi heille siitä kirjoitetut kuitit. Vuokramiesten
kasvonilmeet kyllä selvästi osoittivat, mitä he tästä verotuksesta
pitivät, he kun syystäkin tiesivät saavansa maksaa veroa kahteen
kertaan.
Heti kun Ellis sai tietää, mikä oli syynä Lawlessin tuloon, hän lähetti
jäljellä olevat miehet menemään ja käski liikutetun ja huolestuneen
näköisenä kantaa Dickin kapakan sisempään kammioon. Siellä nuorukaisen
haavoja tutkittiin ja hoideltiin, ja yksinkertaisilla keinoilla hänet
herätettiin tajuntaan.
"Rakas nuori ystävä", sanoi Ellis puristaen Dickin kättä, "olette
ystävän hallussa, ystävän joka rakasti isäänne ja isänne tähden
rakastaa teitä. Levähtäkää nyt rauhallisena, sillä olette melkein
lopussa. Sitten kerrotte minulle, mitä teille on tapahtunut, ja kaikki
muuttuu kyllä vielä hyväksi."
Myöhemmin päivällä Dick heräsi virkistävästä unesta, hänen sielun- ja
ruumiinvoimansa alkoivat palata, joskin hän vielä oli raukea. Hetkisen
kuluttua tuli Ellis, istui hänen viereensä ja käski hänen kertoa, mistä
syystä hän oli paennut Tunstallin Moat Housesta. Ellis Duckworthin
käytöksessä oli jotain kunnioitusta herättävää. Hänen rehelliset
päivettyneet kasvonsa, hänen selvät terävät silmänsä pakottivat Dickin
häntä tottelemaan. Peittelemättä hän Eilisille kertoi kahden viimeisen
päivän tapaukset.
"Hyvä on", Ellis sanoi, kun Dick oli lopettanut kertomuksensa,
"katsokaa, mitä leppeä kohtalo on tehnyt teidän hyväksenne, Dick
Shelton. Se on pelastanut henkenne silminnähtävästä turmasta ja
saattanut teidät minun haltuuni, joka en parempaa halua kuin auttaa
isänne poikaa. Olkaa vain uskollinen minulle -- näenhän minä että
olette kunnollinen -- niin kyllä me yhdessä toimitamme tuolle
viekkaalle kavaltajalle hyvin ansaitun rangaistuksen hänen
ilkitöistään."
"Aiotteko rynnäköllä ottaa linnan?" Dick kysyi.
"En suinkaan, mieletöntähän se olisi", Ellis vastasi. "Hänen linnansa
on siksi vahva ja hyvin varustettu. Ei, Dick, teidän ja minun ja
kaikkien meidän urhoollisten jousimiestemme pitää päinvastoin
mahdollisimman pian pyrkiä pois metsästä ja jättää tie vapaaksi sir
Danielille."
"Olen kovin huolissani John-ystäväni puolesta", nuorukainen sanoi.
"Johnin?" toisti Ellis, "ahaa -- ymmärrän, tytön puolesta. No niin,
lupaan teille, että jos sir Daniel rupeaa häntä hommaamaan naimisiin,
niin ryhdymme toimenpiteisiin. Siihen asti tai siksi kun oikea hetki on
käsissä, meidän kaikkien tulee hävitä näkyvistä, kuten yön varjot
häviävät aamuauringon noustessa. Sir Daniel saa urkkia lännestä ja
idästä löytämättä vihollista, kunnes hän tulee aivan huolettomaksi,
luullessaan ettei vihollista enää olekaan. Mutta neljällä silmällämme,
Dick-ystävä, seuraamme häntä lakkaamatta, ja neljällä kädellämme
kaikkien pyhimysten avulla hänet kukistamme."
Kahden päivän kuluttua oli Moat Housen linna väki kasvanut niin, että
sir Daniel uskalsi hyökätä ulos linnastaan. Neljänkymmenen miehen
etunenässä hän ratsasti Tunstallin kylään saakka mitään vastustusta
kohtaamatta. Ei ainoatakaan vihollista hän voinut metsästä löytää, ei
yksikään nuoli lentänyt, silta, jota ei enää vartioitu, oli avoinna
kelle tahansa, ja kun sir Daniel ratsasti sen yli, hän näki kyläläisten
pelokkaina tirkistelevän asuntojensa ovista.
Viimein yksi heistä rohkaisi mielensä ja astui syvästi kumartaen
ritarin luo kirje kädessään.
Ritarin kasvot synkistyivät hänen lukiessaan kirjettä, joka kuului
näin:
Vilpilliselle ja julmalle aatelismiehelle,
Daniel Brackley-ritarille, tämä:
Olen huomannut, että Te alusta alkaen olette ollut vilpillinen
ja paha. Kätenne ovat isäni veren tahraamat, ja sitä ei käy pois
peseminen. Kerran tulette sortumaan minun toimestani, sen nyt
Teille ilmoitan. Sen lisäksi ilmoitan Teille, että jos koetatte
antaa jalosukuisen neidon Joan Sedleyn vaimoksi jollekin muulle
kuin minulle, joka pyhällä valalla olen vannonut ottavani hänet
vaimokseni, tapaa kosto teidät varsin nopeasti. Ensimmäinen askel
siihen suuntaan on myös ensimmäinen askel kohti hautaanne.
_Rich. Shelton_.
KOLMAS KIRJA
Lordi Foxham
ENSIMMÄINEN LUKU
Talo rannalla
Kuukausia oli kulunut siitä kun Richard Shelton pakeni holhoojansa
luota. Tämä aika oli ollut vaiherikas Englannille. Lancasterin puolue,
joka silloin näytti olevan häviön partaalla, oli jälleen nostanut
päätään. Yorkilaiset olivat taistelutanterella kärsineet tappion ja
hajaantuneet, heidän johtajansa oli kaatunut sodassa. Näyttipä siis
miltei siltä kuin Lancasterin puolue olisi lopullisesti saanut
täydellisen voiton vihollisistaan.
Pieni Shorebyn kaupunki Till-joen luona oli täynnä lähiseudun
lancasterilaisia aatelismiehiä ja heidän sotureitaan. Siellä oli
Risinghamin jaarli kolmensadan rautapukuisen miehen seurassa. Lordi
Shorebylla oli kaksisataa miestä -- sir Danielkin oli siellä, ja
hänellä oli käskynsä alaisina kuusikymmentä miestä. Hän oli nyt päässyt
suureen suosioon ja taas alkanut rikastuttaa itseään laittomilla
anastuksilla. Hän majaili miehinensä omassa talossaan kaupungin
pääkadun varrella. Ajat olivat tosiaankin muuttuneet.
Oli pimeä, viiltävän kylmä ilma tammikuun ensimmäisellä viikolla. Kävi
ankara tuuli ja taivas ennusti lunta ennen aamua.
Halvassa olutkapakassa syrjäkadun varrella, likellä rantaa, istui kolme
neljä miestä juomassa olutta ja, kuten näytti, ahmien jotain ruokalajia
sen ohella. He olivat kaikki iloisia, tanakoita, päivettyneitä miehiä,
vahvakätisiä ja rohkeasilmäisiä. Pukuna heillä oli pitkät mekot,
jommoisia maakansa tähän aikaan käytti. Siitä huolimatta olisi varmaan
juopunut soturikin kaksi kertaa ottanut punnitakseen ennen kuin olisi
ruvennut tässä seurassa riitaa rakentamaan.
Vähän matkan päässä näistä miehistä istui leimuavan takkavalkean edessä
nuorukainen. Hänen pukunsa oli melkein samanlainen kuin toistenkin,
mutta hänen ulkomuodostaan saattoi kuitenkin helposti päättää, että hän
oli jalosukuinen ja että hän olisi voinut kantaa miekkaa, jos olot
olisivat olleet toisenlaiset.
"Ei", sanoi yksi miehistä. "En pidä tästä elämästä. Hitto vieköön! Tämä
ei ole sopiva paikka iloisille veitikoille. Reippaalle pojalle pätee
selvä tie, tiheä viita ja harvat viholliset. Täällä olemme sen sijaan
suljettuina kaupunkiin, vihollisten ympäröiminä, ja kaiken lisäksi
saatte nähdä, että sataa lunta ennen kuin päivä koittaa."
"Niin, mutta olemmehan täällä nuoren Sheltonin tähden", sanoi toinen
nyökäyttäen päätään nuorukaisen puoleen.
"Olen kyllä valmis vaikka mihin nuoren Sheltonin edestä", vastasi
edellinen puhuja, "mutta en suurestikaan halua lopettaa päiviäni
hirsipuussa toisen hyväksi."
Ovi aukeni ja yksi mies edellisten lisäksi astui sisään ja meni suoraa
tietä nuorukaisen luo.
"Herra Shelton", hän sanoi, "sir Daniel lähtee matkalle kahden
soihdunkantajan ja neljän jousimiehen saattamana."
Dick -- sillä hän juuri oli tuo nuorukainen -- nousi heti seisaalle.
"Lawless", hän sanoi, "sinä otat toimeksesi John Copperin vartiovuoron.
Greensheve seuraa minua. Copper, käy edellä. Tällä kertaa seuraamme
häntä, jos hän lähtee Yorkiin."
Seuraavalla hetkellä he olivat pimeässä kadulla olutkapakan
ulkopuolella. Copper, viimeksi kapakkaan tullut mies, osoitti kahta
soihtua, jotka vähän matkan päässä lekottivat tuulessa.
Koko kaupunki oli vaipunut uneen, kadut olivat tyhjät, helppo oli siis
seurata matkuetta joutumatta huomatuksi. Edellä kävivät nuo kaksi
soihdunkantajaa, heidän perässään kulki yksinäinen mies, jonka pitkää
viittaa tuuli liehutteli, ja jälkijoukkona astuskeli neljä jousimiestä,
kullakin jousi olalla. He liikkuivat reippain askelin eteenpäin
mutkikkaita kujia myöten alas rantaan päin.
"Onko hän joka ilta käynyt tätä tietä?" kuiskasi Dick.
"Jo kahtena päivänä ennen tätä", vastasi Copper, "ihan samaan aikaan ja
saman seurueen saattamana."
Sir Daniel miehineen oli nyt tullut kaupungin ulkoreunalle. Shoreby oli
linnoittamaton pikkukaupunki. Lancasterin herrat kyllä vartioivat
kaikkia kaupunkiin vieviä teitä, mutta mahdotonta ei suinkaan ollut
kenenkään huomaamatta tulla kaupunkiin tahi lähteä siltä pois
syrjäkatuja myöten.
Se kuja, jota sir Daniel seurueineen kulki, päättyi epätasaiseen
hiekkanummeen, jonka takaa kuului aallokon pauhina. Vartijaa ei ollut
likellä eikä ainoakaan tuli tuikkinut tässä kaupunginosassa.
Dick miehineen läheni varovasti takaa-ajonsa esinettä, mutta tuskin he
olivat päässeet talojen välistä ja saapuneet aukiolle, kun he
huomasivat toiselta taholta lähenevän soihdun.
"Ahaa", arveli Dick, "tämä rupeaa haiskahtamaan petokselta."
Sir Daniel oli seisahtunut, soihdut pistettiin hietaan ja miehet
paneutuivat pitkällensä, ikään kuin odottaakseen toisen seurueen tuloa.
Tämä lähenikin nopeasti. Siihen kuului neljä miestä: kaksi jousimiestä,
palvelija soihtuineen ja keskellä heitä pitkään viittaan pukeutunut
herrasmies.
"Tekö se olette, lordi?" sir Daniel huudahti.
"Minä juuri, ja jos konsanaan mies on suorittanut todellisen
ritarinkokeen, niin kylläpä minä sen nyt olen tehnyt", vastasi äsken
tulleen seurueen johtaja, "sillä ken tahansa uhmaisi mieluummin
jättiläisiä, noitia ja kaikkia pakanallisia vehkeitä kuin tätä purevaa
kylmyyttä."
"Sitä suuremmaksi käy palkka, hyvä lordi, älkää sitä epäilkö", sanoi
ritari Daniel. "Mutta emmekö jatka kulkuamme? Mitä pikemmin olette
nähnyt tavarani, sitä pikemmin pääsemme palaamaan kotiin!"
"Mutta mitä varten pidätte tyttöä tänne piilotettuna, hyvä ritari?"
puhuteltu kysyi. "Jos hän on niin nuori, kaunis ja rikas kuin sanotte,
mistä syystä ette häntä vie vertaistensa seuraan? Kyllä kai silloin
löytäisitte edullisen naittamistilaisuuden, eikä teidän tarvitsisi näin
palelluttaa sormianne eikä antautua kavalille nuolille alttiiksi;
vaeltaessanne öisin tällaisina rauhattomina aikoina."
"Olenhan teille jo sanonut, hyvä lordi", ritari vastasi, "että se on
minun salaisuuteni. Enkä nytkään rupea sitä seikkaperäisemmin
selittämään. Sanon vain, että jos olette kyllästynyt vanhaan toveriinne
Daniel Brackleyhin, niin ilmoittakaa julkisesti aikovanne mennä
naimisiin Joanna Sedleyn kanssa, ja vakuutan kunniasanallani, että te
silloin varsin pian pääsette hänestä. Ennen pitkää tapaatte silloin
hänet nuoli selässä."
Herrat jatkoivat yhdessä matkaansa nopein askelin, soihdunkantajat
edellä ja jousimiehet jälkijoukkona.
Dick miehineen seurasi heitä niin pitkän välimatkan päässä, että hän ei
voinut kuulla heidän keskustelunsa sisällystä. Hän tunsi kuitenkin
toisen ritarin vanhaksi lordi Shorebyksi, joka oli niin huonossa
maineessa, että sir Danielkin julkisesti oli häntä moittivinaan.
Pian he saapuivat rantahiekalle, ilma tuoksui suolalta ja aaltojen
kuohu kasvoi. Täällä laajassa, muurilla aidatussa puutarhassa sijaitsi
pieni kaksikerroksinen puurakennus talleineen ja talousrakennuksineen.
Etumaisin soihdunkantaja avasi muurissa olevan oven lukosta ja sulki
sen taas sisäpuolelta, koko seurueen mentyä sisään.
Dick miehineen ei siis voinut pitemmälle seurata heitä, ellei halunnut
kiivetä muurin yli ja pistää siten päätään ansaan.
He istuivat siis maahan pensasten taakse odottamaan. Sisäpuolella
soihtujen liekki liikkui yhtä mittaa edestakaisin, ikään kuin
soihdunkantajat olisivat kiertäneet vartiona.
Kahdenkymmenen minuutin kuluttua koko seurue astui taas ulos
puutarhasta. Juhlallisesti sanottuaan toisillensa hyvästi ritarit
miehinensä erosivat toisistaan ja läksivät kumpikin eri haaralle
kotiinsa.
Niin pian kuin heidän askeleittensa ääni oli hukkunut tuulen suhinaan,
Dick karkasi seisaalle -- hänen oli näet kovin kylmä.
"Copper", hän sanoi, "astu muurin luo, niin kapuan hartioillesi ja yli
muurin."
He menivät kaikki kolme lähelle muuria, Copper kumartui, Dick nousi
hänen hartioilleen ja tarttui muurin harjakiveen.
"Nyt, Greensheve", kuiskasi Dick, "seuraa sinä ja jää sitten makaamaan
muurin päälle, jotta voit kurottaa kätesi minulle, jos joutuisin
ahdinkoon." Näin sanottuaan hän laskeutui alas puutarhaan. Oli
kaikkialla pimeä kuin haudassa, ei valon merkkiä koko talossa. Tuuli
vinkui vihaisesti ja aallot pauhasivat. Ei muuta ääntä.
Dick hiipi varovasti askel askelelta pensasten välitse, kunnes hän
huomasi tulleensa käytävälle. Silloin hän seisahtui, otti viittansa
alta jousensa ja astui sitten rohkeammin eteenpäin. Käytävä johti
rakennusten luo, jotka kaikki näyttivät kovin rappeutuneilta, joten
olisi luullut niitä ihan autioiksi. Dickiä tämä ei kuitenkaan pettänyt.
Hän tutki tarkoin joka paikkaa, ja tultuansa toiselle, merenpuoleiselle
sivulle, hän huomasi heikon valonhohteen eräässä yläikkunassa.
Hän vetäytyi pari askelta taaksepäin ja luuli havaitsevansa varjon
liikkuvan sisällä huoneen takaseinässä. Hän muisti että hänen kätensä
äsken oli sattunut tikapuihin. Hän palasi niitä hakemaan ja löysikin ne
vähän aikaa etsittyänsä, toi ne mukanaan ja asetti ne seinää vasten
ikkunan alle.
Tikapuut olivat lyhyet, mutta kun Dick nousi ylimmälle kapulalle,
ylettyi hänen kätensä ikkunan ulkopuolella olevaan rautaristikkoon, ja
siihen tarttuen hän nosti itseänsä niin että saattoi katsoa sisälle
huoneeseen.
Siellä oli kaksi henkilöä. Toisen hän heti tunsi Bennet Hatchin
vaimoksi, ja toinen -- solakka, kaunis ja totisennäköinen nuori neiti
pitkässä koruompeleisessa hameessa -- oliko se todellakin hänen
metsätoverinsa, Joanna Sedley -- sama John, jota hän oli aikonut
kurittaa vyöllänsä?
Melko tyrmistyneenä Dick laskeutui jälleen tikapuitten kapulalle. Oliko
hänen kihlattunsa noin hieno olento? Ujous ja toivottomuus valtasi
hänen mielensä. Mutta nyt ei ollut aikaa pitkiin miettimisiin. Alhaalta
kuului hiljainen: Hei! Dick laittausi nopeasti alas.
"Kuka siellä?" hän kuiskasi.
"Greensheve!" kuului vastaus.
"Mitä tahdot?" Dick kysyi.
"Taloa vartioidaan, herra Shelton", vastasi toinen. "Emme ole täällä
yksin vartioimassa. Maatessani vatsallani muurin päällä näin useiden
henkilöiden hiiviskelevän pimeässä ja kuulin heidän hiljaa viheltävän
toisilleen."
"Pyhimysten kautta, sepä kummallista!" Dick sanoi. "Olisivatkohan ne
sir Danielin miehiä?"
"Ei suinkaan", Greensheve vastasi. "Jos omat silmäni vielä ovat
päässäni, niin heillä jokaisella oli lakissaan valkoinen tähti ja siinä
jotain mustaa."
"Valkoinen tähti ja siinä musta merkki?" toisti Dick. "Semmoista
tunnustähteä en tunne, ei ole semmoista näillä seuduin. Kaikissa
tapauksissa teemme viisaimmin hiipiessämme pois mahdollisimman
varovasti. Olemme täällä arveluttavassa asemassa. Epäilemättä sir
Danielillakin on miehiä täällä vartioimassa, ja niin saatamme joutua
kahden tulen väliin. Ota tikapuut, ne täytyy palauttaa paikoilleen."