pelastakaa. Jollette, niin tehkää miten tahdotte, mutta jättäkää minut
rauhaan. Jos olisin ollut äkkipikainen, olisin jo miekallani lävistänyt
teidät sietämättömän pelkuruutenne ja hölmömäisyytenne takia. Oletteko
valinnut? Sanokaa pian!"
"Olen valinnut", sanoi pappi. "Taivas antakoon minulle anteeksi.
Pelastaakseni nuorukaisen hengen tahdon vannoa, tahdon pahaa hyvän
vuoksi."
"No niin, se on oikein!" sir Daniel sanoi. "Toimittakaa siis hänet
nopeasti tänne. Te saatte olla kahden kesken, mutta tahdon kuitenkin
pitää teitä silmällä. Minä jään tänne paneelikäytävään."
Ritari nosti kudottua seinäverhoa, vetäytyi sen taakse ja laski sen
sitten taas alas. Kuultiin lukon aukeavan ja sitten kuluneiden
porrasten narinaa.
Jäätyänsä yksikseen pappi loi pelokkaan silmäyksen ylös verhottuun
seinään ja teki kauhun ja tuskan vallassa ristinmerkin.
"Niin se on on, jos hänet tuodaan kappelikammioon", mumisi pappi,
"minun täytyy pelastaa hänet, vaikkapa autuuteni uhalla."
Tullessaan halliin muutaman minuutin kuluttua Dick näki papin seisovan
pöydän ääressä varmana mutta kalpeana.
"Richard Shelton", hän sanoi, "sinä olet vaatinut minulta valaa. Tahdon
tehdä niin kuin vaadit. Holywoodin pyhän ristin kautta, en ole isääsi
murhannut."
"Sir Oliver, lukiessamme yhdessä John Kostajan kirjoitusta", sanoi
Dick, "olin vakuuttunut syyttömyydestänne, mutta suvaitkaa minun tehdä
kaksi kysymystä. Te ette murhannut isääni, hyvä. Mutta ettekö millään
tavoin ollut murhaan avullinen?"
"En millään lailla", pappi vastasi, mutta samalla hän rupesi
kummallisesti vääntelemään suutaan ja silmiään, ikään kuin
varoittaaksensa Dickiä, uskaltamatta mitään sanoa.
Dick katseli häntä ihmeissään, sitten hän kääntyi ja katsoi ympärilleen
joka taholle. "Mitä tarkoitatte?" hän kysyi papilta.
"Minäkö, en mitään", vastasi pappi nopeasti hilliten kasvonsa. "Minä
vain tunnen tuskia, minä olen kipeä. Anna anteeksi, Dick, minun täytyy
nyt poistua. Holywoodin pyhän ristin kautta, olen yhtä syytön
väkivaltaan kuin petokseenkin. Tyydy siihen ja tyynny, hyvä ystävä.
Jumalan haltuun!"
Ja pappi poistui kiireesti.
Yksiksensä jääneenä Dick seisoi tähystellen ympäri huonetta. Hänen
kasvoistaan kuvastui kummastus ja epäluulo, joka yhä yltyi, saaden
hänet pelkäämään pahinta. Hän nosti päätään ja säpsähti. Korkealla
seinässä oli seinäverhoon kudottuna hurjan metsästäjän kuva. Se oli
musta, sillä se esitti neekeriä, mutta takassa palava roihu valaisi
huonetta, ja Dick huomasi selvästi, että neekeri räpäytti silmäänsä ja
että silmäluomi oli valkea.
Dick tuijotti tuohon merkilliseen silmään. Roihun levittämässä valossa
se kiilsi kuin jalokivi -- se oli kirkas, se oli elävä. Samassa silmä
ummistui -- ja hävisi.
Ei ollut enää epäilemistä, tuo silmä ilmoitti selvästi, että sir Daniel
oli seinäverhon takana piillen seisonut kuuntelemassa papin valantekoa.
Hän muisteli myös Hatchin varoitusta ja älysi nyt sen tarkoituksen ja
tärkeyden. Hän oli keskustelussa papin kanssa uudestaan ilmaissut
epäluulojaan sir Danielin kuullen, hän oli siis mennyttä miestä, ellei
jokin ihme tapahtuisi. "Ja Matcham-raukka", hän tuskitteli, "mihin
käärmeenpesään olen hänet vienyt?"
Dickin vielä seisoessa noihin ajatuksiinsa vaipuneena tuli palvelija
ilmoittamaan, että hänen piti muuttaa aseensa, vaatteensa ja harvat
kirjansa kappelinpäälliseen kammioon.
"Sehän on kauan ollut asumaton", Dick sanoi. "Minkälainen huone se on?"
"Kyllä huone on hyvä", vastasi palvelija, "mutta sanotaan että siinä
kummittelee", hän lisäsi alentaen ääntään.
"Kummittelee", toisti Dick kauhistuen, "ja kuka sitten?"
Palvelija vilkaisi varovasti ympärilleen ja kuiskasi: "Pyhän
Johanneksen sakristaani.[10] Hänet vietiin sinne yöksi, ja aamulla hän
oli poissa. Piru oli yöllä hänet ottanut, ja kummakos se, kun hän
edellisenä iltana oli juonut kamalasti."
Synkkien aavistusten valtaamana Dick seurasi palvelijaa.
KOLMAS LUKU
Kappelinpäällinen kammio
Päivä oli illastunut. Tähystelijät muurinharjalla eivät olleet
havainneet ketään elävää olentoa linnan lähettyvillä. Yön tultua
laskettiin siis sir Danielin kirjeenviejä, Throgmorton, varovasti alas
sen huoneen ikkunasta, joka oli linnankaivannon kulman yläpuolella.
Hiljainen loiske ilmoitti hänen uivan yli haudan, ja heti sen jälkeen
nähtiin mustan olennon pensasten välitse ryömivän ylös kaivannosta ja
häviävän korkeaan ruohikkoon.
Sir Daniel ja Bennet Hatch seisoivat kotvasen aikaa kuuntelemassa. Ei
mitään ääntä. Lähetti oli siis päässyt eheänä matkalle. Sir Danielin
otsa selkeni. "Bennet", hän sanoi kääntyen tämän puoleen, "tuo John
Kostaja ei kuitenkaan ole muuta kuin ihminen. Hän nukkuu. Kyllä me
viimein teemme hänestäkin lopun."
Iltapäivän ja illan kuluessa oli Dickiä käsketty milloin mihinkin
työhön. Hänen päänsä kävi oikein pyörälle kaikista näistä käskyistä ja
hommista. Hän olisi halunnut saada tavata sir Oliveria ja Matchamia,
mutta kumpaakaan ei näkynyt. Hän ei nyt muuta ajatellut kuin paeta
Tunstallin Moat Housesta mahdollisimman pian.
Illalla hän lamppu kädessään meni uuteen asuntoonsa. Tämä oli tilava,
matala ja pimeänpuoleinen huone. Ikkuna oli korkealla, mutta siitä
huolimatta varustettu lujalla ristikolla. Se antoi linnankaivantoon
päin. Vuode oli pehmeä ja hieno, peite punainen, ruusukuvioinen.
Seinillä seisoi astiakaappeja, kaikki lujissa lukoissa ja
tummanväristen verhojen peittäminä. Dick tutkiskeli huonetta, koputteli
paneelilaudoitusta, koetteli kaappeja, mutta ei saanut niitä avatuksi,
ja huomattuaan että ovi oli vankka ja telki luja, hän istui. Mistä
syystä, hän ajatteli, hänet oli muutettu tähän huoneeseen, joka oli
tilavampi ja mukavampi kuin hänen entinen huoneensa? Oliko se ansa?
Johtiko salainen ovi tähän huoneeseen? Kummitteliko täällä todellakin?
Hänen verensä miltei jähmettyi siitä ajatuksesta.
Hänen päänsä päältä kuuluivat vartijasoturin askelet. Hänen allansa oli
kappelin holvikatto, sen hän tiesi, ja kappelin vieressä oli halli.
Epäilemättä hallin seinäverhon takana oli jokin salainen käytävä, siitä
oli todistuksena tuo verhon takaa tähystellyt silmä. Oli siis enemmän
kuin luultavaa, että tuo käytävä ulottui kappelin kohdalle asti, ja
siinä tapauksessa se päättyi siihen huoneeseen, jossa hän nyt oli.
Varmaankin huoneessa oli salaovi.
Mieletöntä oli hänestä ruveta nukkumaan tämmöisessä pesässä. Hän pani
aseensa kuntoon ja istui huoneen oventakaiseen nurkkaan. Jos jotain
konnantyötä häntä vastaan aiottiin, hän aikoi myydä henkensä kalliista.
Jalkojen kopina hänen päänsä päällä, vartijain huudot ja tunnussanan
lausuminen ilmoittivat vartionvaihdon tapahtuvan.
Ihan samana hetkenä Dick kuuli hiljaa koputettavan kammion oveen;
koputus toistui hiukan kuuluvammin ja sitten seurasi kuiskaus: "Dick,
Dick, minä se olen."
Dick hyökkäsi ovelle, veti teljen pois ja päästi Matchamin sisään. Tämä
oli kovin kalpea. Toisessa kädessään hänellä oli lamppu, toisessa
paljastettu tikari.
"Sulje kiireesti ovi", hän kuiskasi, "talo on täynnä vakoilijoita.
Kuulin heidän hiipivän jäljessäni ja hengittävän seinäverhon takana."
"Tyynny, tyynny", Dick sanoi, "ovi on nyt varmasti suljettu. Saatamme
tällä hetkellä olla turvassa, jos näiden muurien sisäpuolella turvaa
ylimalkaan on. Sydämeni iloitsee kun näen sinut. Pyhän messun kautta,
poikaseni, luulin sinun jo olevan mennyttä kalua. Missä olit piilossa?"
"Ei siitä väliä", Matcham vastasi, "olemme nyt yhdessä. Mutta Dick,
ovatko silmäsi auki? Onko sinulle kerrottu huomispäivän tapauksia?"
"Ei, en minä tiedä mitään", Dick vastasi, "mitä he siis huomenna
aikovat panna toimeen?"
"Huomenna taikka jo tänä yönä he aikovat ottaa henkesi. Minä tiedän sen
varmasti, kuulin heidän kuiskailevan keskenään, niin, melkeinpä he sen
minulle ilmoittivatkin."
"Vai niin", Dick sanoi, "niinkö aiotaan? Johan sitä aavistin."
Hän kertoi Matchamille, mitä hänelle päivän kuluessa oli tapahtunut.
Nyt Matchamkin rupesi tutkimaan huonetta.
"En voi löytää muuta sisäänpääsyä", hän sanoi, "kuin tämän näkyvän,
mutta varmasti tänne on jokin salaovi. Dick, minä jään tänne sinun
luoksesi. Jos sinun täytyy kuolla, minäkin tahdon kuolla sinun
kanssasi. Voinhan minä olla jollain tavalla sinulle avuksi. Kas minä
olen varustanut itselleni tikarin, teen parastani. Kunpa vain voisimme
löytää jonkin pääsyn täältä, niin ilolla kohtaisin mitä vaaroja hyvänsä
paetakseni sinun kanssasi."
"John", sanoi Dick, "pyhimysten kautta, olet paras ja uskollisin olento
koko Englannin valtakunnassa! Anna kätesi, John." Ja hän puristi
äänetönnä ystävänsä kättä. "Kerron sinulle jotakin", sanoi Dick. "On
muuan ikkuna, josta kirjeenviejä laskeutui alas. Köysi jäi kai siihen
huoneeseen. On siis kuitenkin toivoa."
"Hys", kuiskasi Matcham.
Molemmat kuuntelivat. Lattian alta kuului ääntä. Se vaikeni ja toistui
taas.
"Joku kävelee tämän alla olevassa huoneessa", Matcham kuiskasi.
"Ei", vastasi Dick, "tämän alla ei ole asuinhuonetta, vaan kappeli.
Minun murhaajani siellä liikkuu salakäytävässä. Hyvä! Tulkoon vain, hän
saa kovan pähkinän purrakseen." Ja hän kiristeli hampaitansa
vihoissaan.
"Sammuttakaamme lamput", sanoi Matcham, "kenties hän tulee näkyviin."
He sammuttivat lamput ja pysyivät äänettöminä. Astunta oli varsin
pehmeätä, mutta kuului kuitenkin selvästi. Se lähestyi ja loittoni taas
pari kertaa. Nyt kuului avain työntyvän lukkoon, sitten oli taas pitkä
hiljaisuus.
Hetkisen perästä kuului uudestaan askeleita, ja äkkiä tunkeutui
valonsäde perimmäiseen nurkkaan laudoituksen raosta. Se kasvoi,
laskuovi avattiin, ja sisään virtasi leveä valojuova. Vahva käsi nosti
laskuovea. Dick kohotti varsijousensa valmiina tähtäämään päätä, kun se
näyttäytyisi aukosta.
Mutta äkkiä tuli keskeytys. Jostakin linnan kaukaisesta osasta kuului
huutoja, kuultiin ensiksi yhden, sitten monen äänen huutavan jotain
nimeä. Tämä hälinä nähtävästi häiritsi murhaajaa, sillä hän laski taas
hiljaa oven alas, ja askelet etääntyivät nopeasti. Vielä kerran ne
kulkivat sen paikan alitse, missä nuorukaiset istuivat.
Nämä saivat nyt hetkisen ajattelemisen aikaa. Melu kasvoi linnassa yhä,
ovia avattiin ja suljettiin, tuntui siltä kuin olisi koko linna ollut
liikkeellä. Ja kaiken melun keskeltä kuului sir Danielin äänekäs huuto:
"Joanna!"
"Jonna?" toisti Dick, "kuka kumma se on? Ei tässä talossa ole eikä
milloinkaan ole ollut ketään Joannaa. Mitä se tarkoittaa?"
Matcham ei virkkanut mitään. Hän näytti vain vetäytyneen syvemmälle
pimeään nurkkaan, jossa he istuivat.
"John, en ymmärrä missä olet ollut koko päivän", sanoi Dick. "Oletko
sinä tuota Joannaa nähnyt?"
"En", Matcham vastasi, "en ole häntä nähnyt."
"Etkä kuullut hänestä puhuttavan?" Dick jatkoi.
Kuului lähestyviä askeleita. Pihalla jyrisi vielä sir Danielin ääni
yhäti huutaen: "Joanna, Joanna!"
"Kuulitko hänestä puhuttavan?" Dick toisti.
"Kuulin", sanoi Matcham. "Äänesi vapisee. Mikä sinun on?" Dick kysyi.
"Tuo Joannan juttu on meille onneksi, se saattaa heidät hetkeksi
unohtamaan meidät."
"Dick", huudahti Matcham, "minä olen hukassa, me olemme molemmat
hukassa! Paetkaamme jos vielä on aikaa. He eivät rauhoitu ennen kuin
ovat löytäneet minut. Taikka, Dick, anna minun mennä. Kun he ovat
löytäneet minut, sinä voit paeta. Anna minun mennä, Dick -- hyvä Dick,
päästä minut pois!"
Hän hapuili telkeä, ja Dick ymmärsi viimeinkin. "Oi taivas!" huudahti
hän. "Sinä et olekaan Jack, sinä olet Joanna Sedley, se tyttö, joka ei
tahtonut mennä minun kanssani naimisiin."
Nuori tyttö seisoi äänetönnä ja liikahtamatta. Dick oli myös hetken
aikaa puhumatta, sitten hän taas alkoi puhua.
"Joanna", hän sanoi, "sinä olet pelastanut henkeni ja minä olen
pelastanut sinun henkesi. Me olemme olleet ystäviä -- ja vihollisia,
sillä minä aioin lyödä sinua vyölläni, koko ajan luulin näet sinua
pojaksi. Mutta nyt olen kuoleman oma, minun aikani on lopussa. Ennen
kuin kuolen, minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle: sinä olet paras ja
uskollisin tyttö taivaankannen alla, ja jos minä saisin elää, naisin
sinut. Elävänä tai kuolleena rakastan sinua."
Tyttö ei vastannut mitään.
"Puhu", Dick jatkoi, "sano jotakin, John. Ole nyt kiltti tyttö ja sano
että rakastat minua."
"Oi, Dick!" puhkesi tyttö puhumaan, "olisinko muutoin tullut tänne?"
"Kas niin", jatkoi Dick, "kunhan vain eheinä pääsemme tästä luolasta,
menemme naimisiin. Ja jos meidän täytyy kuolla, kuolemme yhdessä. Mutta
sanopas, mitenkä löysit kammioni."
"Kysyin rouva Hatchilta", tyttö vastasi.
"Emännöitsijä Hatch on luotettava", sanoi Dick, "hän ei petä sinua.
Meillä on vielä aikaa."
Samassa kuului askeleita oven takaa, ja luja nyrkki iski kovasti oveen.
"Hoi!" huusi ääni. "Aukaiskaa, nuori herra Dick, aukaiskaa!"
Dick ei liikkunut eikä vastannut.
"Nyt on kaikki lopussa", tyttö valitteli ja kietoi käsivartensa Dickin
kaulaan.
Mies toisensa jälkeen komusi portaita ylös, ja viimein tuli sir Daniel
itse. Silloin melu äkkiä hiljeni.
"Dick", ritari huusi, "älä ole aasi. Tämmöisestä hälinästä olisi
pahinkin unikeko herännyt. Tiedämme tytön olevan luonasi. Avaa siis
ovi, poika."
Dick pysyi äänetönnä.
"Ovi sisään", sanoi ritari, ja samassa hänen miehensä rupesivat jaloin
ja käsin "muokkaamaan" ovea. Ovi oli tosin tukevaa työtä, salpakin oli
luja, mutta ei se kuitenkaan olisi kestänyt kauan. Silloin taaskin
sattuma sekaantui asiain menoon.
Kovemmin kuin iskujen jyrinä kaikui vartiosoturin huuto. Se toistui ja
eteni etenemistään pitkin rintavarustusta, ja metsästä tuli vastaus.
Kuului siltä kuin aikoisivat metsäläiset ottaa linnan rynnäköllä. Sir
Daniel ja hänen miehensä jättivät heti paikalla oven rauhaan ja
hyökkäsivät alas puolustaakseen muureja.
"Nyt olemme pelastetut", Dick huusi. Molemmin käsin hän tarttui vanhaan
jykevään sänkyyn siirtääksensä sen oven eteen. Mutta turhaan Dick
ponnisteli, sänky ei liikahtanut.
"Auta minua, John", hän sanoi. "Käypäs kaikella voimalla kiinni,
henkesi on kysymyksessä." Kovalla ponnistelulla he viimein yhteisvoimin
saivat tuon raskaan tammiesineen vedetyksi ovelle, pääty vasten ovea.
"Teemme täten tilamme vain pahemmaksi", arveli tyttö, "nyt he kaikki
tulevat laskuoven kautta."
"En luule", Dick vastasi, "tuskinpa sir Daniel uskaltaa ilmaista
salaisuuttaan niin monelle. Laskuoven kautta me voimme paeta. Hys!
Hälinä on vaiennut. Se oli kai vain väärä hälytys."
Niin olikin asian laita. Joukko pakolaisia Risinghamin väestä oli
pimeän suojassa onnellisesti hiipinyt metsän läpi. Heidät oli päästetty
sisään linnan suuresta portista. Pihalla oli nyt hevosten kaviontöminää
ja aseitten kalsketta.
"Hän palaa pian", Dick sanoi, "tällä kertaa laskuovelle!"
Hän sytytti lampun, ja yhdessä he riensivät huoneen vastakkaiseen
nurkkaan. Pian he löysivät raon, josta valonsäde vielä tunkeutui. Dick
otti vankan miekan vähäisestä asevarastostaan, pisti sen rakoon ja
väänsi kaikella voimallaan. Laskuovi liikkui ja viimein se kokonaan
aukeni. Alapuolella oli lyhyt porraskäytävä, jonka juurelle sisään
pyrkinyt murhaaja oli jättänyt lamppunsa palamaan.
Kohtalotoverit astuivat nopeasti alas. "Ota sinä lamppu ja käy edellä,
minä tulen heti, suljen vain laskuoven", Dick sanoi.
NELJÄS LUKU
Salakäytävä
Se käytävä, johon pakenijat nyt joutuivat, oli kapea, likainen ja
lyhyt. Sen toisessa päässä oli ovi raollaan -- arvattavasti sama ovi,
jonka he olivat kuulleet miehen avaavan. Laesta riippui
hämähäkinverkkoja ja kivilattia kajahteli heidän kävellessään.
Tästä ovesta vei kaksi suorakulmaisesi ristikkäistä käytävää. Dick
valitsi arviolta toisen. Siellä täällä oli seinässä pieniä
vakoilureikiä. Dick loi yhdestä katseen alaspäin ja näki selvästi
kappelin, alttarin palavine vahakynttilöineen ja sen astuimilla sir
Oliverin kohotetuin käsin.
Käytävän toisesta päästä vei pari porrasta alaspäin. Käytävä tuli yhä
kapeammaksi. Toinen seinä oli puuta, raoista tunki silloin tällöin
puheensorinaa ja valonsäteitä. Eräästä pyöreästä, ihmissilmän
suuruisesta reiästä Dick koetti katsoa alas. Hän näki koko suuren salin
ja puoli tusinaa nahkanuttuihin pukeutuneita miehiä, jotka istuivat
ruoalla ja juomalla runsaasti varustetun pöydän ympärillä. Nämä olivat
arvattavasti ne miehet, jotka äsken olivat tulleet linnaan.
"Tästä ei ole apua", Dick sanoi, "kääntykäämme takaisin."
"Ei", sanoi Joanna, "kenties käytävä ulottuu pitemmälle." Ja hän astui
edelleen. Pian heidän kuitenkin täytyi palata takaisin, oli näet
mahdotonta päästä pakoon niin kauan kuin soturit istuivat salissa
juomassa.
Palattuaan siihen paikkaan, mistä käytävä haaraantui, he koettivat
toista haaraa myöten päästä eteenpäin, tietämättä minne se vei. Tämä
oli vielä kapeampi ja monimutkaisempi, siellä täällä joku porras. Se
kävi viimein niin kapeaksi, että kookas mies töin tuskin pääsi
liikkumaan eteenpäin. Seinät kävivät kosteiksi ja limaisiksi, ja
kauempana heidän edessään kuului rottien vikinää ja hyppyjä. "Olemme
arvattavasti vankitornissa", Dick huomautti.
"Eikä poispääsystä merkkiäkään", lisäsi toinen. "Niinpä niin. Mutta
sittenkin täytyy tästä olla ulospääsy", Dick vastasi.
He saapuivat nyt terävään kulmaukseen, ja siinä käytävä päättyi pariin
portaaseen. Portaiden yläpuolella oli vankka laskuoven tapainen
kivilaatta. He nojasivat selkäänsä sitä vasten ja koettivat
yhteisvoimin sitä painaa, mutta se ei liikahtanut.
"Joku pitää toisella puolen vastaan", Joanna arveli.
"Sitä en luule", sanoi Dick. "Vaikka hänellä olisi jättiläisen voimat,
liikahtaisi luukku kumminkin jonkin verran. Mutta tämä on luja kuin
kallio, luultavasti on jokin paino asetettu sen päälle. Ja nyt, rakas
Jack, olemme kuin olemmekin ansassa, en näe missään ovea. Istukaamme
hetkiseksi neuvottelemaan. Kotvasen kuluttua voimme palata katsomaan
joko soturit ovat saleista poistuneet, ja kenties voimme silloin
kenenkään huomaamatta hiipiä ulos. Minun mielestäni olemme kuitenkin
nyt miltei vankeina."
"Dick", sanoi tyttö, "onneton se päivä, jolloin satuin sinun tiellesi,
sillä minä tyttöpoloinen olen kiittämättömyydelläni saattanut sinut
tähän onnettomaan tilaan."
"Lorua!" Dick vastasi. "Niin oli kohtalon kirjassa määrätty, ja mikä on
määrätty, se tapahtuu, kysymättä meidän tahtoamme. Mutta kerro nyt
minulle, kuka sinä oikeastaan olet ja mitenkä olet joutunut sir
Danielin haltuun. Se on parempi kuin vaikeroida omaasi tai minun
osaani."
"Olen orpo kuten sinäkin", Joanna sanoi. "Ja pahaksi onneksi sekä
itselleni että sinulle olen niin sanottu rikas perijätär. Lordi Foxham
oli holhoojani, mutta sir Daniel lienee kuninkaalta ostanut
naittajanoikeudet ja maksanut siitä hyvänkin hinnan. Siten lapsena
ollessani nuo kaksi rikasta miestä taistelivat edullisesta
naittajanoikeudesta. Valtiolliset olot vaihtelivat, tuli uusi
kuninkaallinen kansleri, ja lordi Foxham osti minut takaisin. Sitten
tuli taas vaihdos, jolloin sir Daniel jälleen osti minut. Olen ollut
todellisena kauppatavarana. Mutta minä jäin kuitenkin lordi Foxhamin
huostaan, ja hän oli minulle kovin hyvä. Viimein päätettiin, että minun
piti mennä naimisiin, toisin sanoen että minut myytäisiin, ja lordi
Foxhamin oli määrä saada minusta viisisataa puntaa. Hamley oli
sulhaseni nimi, ja juuri huomispäivä oli määrätty kihlauspäiväkseni.
Jollei sir Daniel olisi tullut väliin, Dick, olisin epäilemättä
joutunut naimisiin, ja silloin en olisi milloinkaan saanut nähdä sinua,
Dick -- rakas Dick."
Tyttö tarttui Dickin käteen ja suuteli sitä. Dick vastasi tähän hellään
rakkaudenosoitukseen samalla tapaa.
"No niin", tyttö jatkoi. "Sir Daniel ryösti minut äkkiarvaamatta
puutarhasta, missä kävelin, pakotti minut pukeutumaan miehen
vaatteisiin, mikä naiselle on kuolemansynti, ja sen lisäksi vaatteet
eivät minulle sopineet. Hevosella hän vei minut Kettleyhin, niinkuin
itse näit, ja sanoi että minun täytyy mennä sinun kanssasi naimisiin.
Mutta itsekseni päätin mennä Hamleylle, hänen kieltonsa uhallakin."
"Vai niin, sinä rakastit siis tuota Hamleytä", Dick huudahti.
"En suinkaan", Joanna vastasi, "mutta vihasin sir Danielia. Ja silloin,
Dick, esiinnyit sinä ja olit niin hyvä ja uljas, että sydämeni taipui
sinun puoleesi tahtomattanikin -- ja nyt, Dick, jos suinkin on
mahdollista, tahdon mennä naimisiin sinun kanssasi. Mutta jos kova
kohtalo sen estää, tahdon aina pitää sinua rakkaana. Niin kauan kuin
sydämeni sykkii, olen oleva sinulle uskollinen."
"Niin minäkin", Dick sanoi, "minä joka en ennen ole rahtuakaan
välittänyt kenestäkään tytöstä, minä rupesin pitämään sinusta jo
silloin kun luulin sinua pojaksi. Minun oli sinua sääli, en tietänyt
mistä syystä. Olinhan kerran lyödä sinua, mutta käsi ei totellut. Ja
nyt, kun sanoit olevasi tyttö, John -- minä sanon sinua yhä Johniksi --
nyt tiedän että olet juuri se tyttö, joka on minulle määrätty. St", hän
keskeytti, "joku tulee."
Raskaita askeleita kuului. Dick harkitsi asemaansa. Jyrkkä kulmaus oli
hänelle eduksi. Muurin suojaamana hän saattoi esteettömästi ampua.
Mutta lamppu oli liian lähellä, hän siirsi sen nopeasti edemmäs,
käytävän keskelle, ja palasi sitten.
Heti sen jälkeen tuli Bennet Hatch näkyviin käytävän toisesta päästä.
Hän oli yksin, kädessään hänellä oli palava soihtu, joten hän näkyi
vielä selvemmin.
"Seis, Bennet!" huudahti Dick. "Askel vielä, ja olette kuollut mies."
"Vai täällä te olette", Bennet vastasi tirkistellen pimeään, "en voi
teitä nähdä. Olettepa ollut varovainen, Dick, kun panitte lampun
edemmäs. Totta tosiaan, vaikka teitte sen voidaksenne lähettää nuolen
ruumisparkani läpi, iloitsen nähdessäni teidän hyötyneen opetuksestani!
Mutta sanokaa mitä täällä toimitatte? Mitä haette? Minkä tähden
tahdotte ampua vanhaa uskollista ystävää? -- Ja onko meidän nuori
neitimme täällä teidän kanssanne?"
"Minun sopii paremmin kysellä teiltä, Bennet", Dick sanoi. "Minkä
tähden olen täällä hengenvaarassa? Minkä tähden hiivitään luokseni
murhaamaan minua salaa vuoteeseeni? Minkä tähden minun täytyy paeta
oman holhoojani talosta ja niiden ystävien luota, joiden kanssa olen
elänyt millään tavalla heitä loukkaamatta?"
"Nuori herra Dick, nuori herra Dick", sanoi Bennet, "mitä minä teille
sanoin? Te olette uljas mutta mielettömin nuorukainen, minkä
milloinkaan olen nähnyt."
"Olkoon", Dick vastasi, "huomaan että te olette juonien perillä ja että
tuomioni on valmis. Hyvä! tässä olen ja tänne jään. Ottakoon sir Daniel
minut pois, jos voi."
Hatch mietti.
"Kuulkaa", hän sanoi sitten, "minä palaan nyt sir Danielin luo,
kertoakseni hänelle missä olette, sillä totta puhuen sitä
tiedustelemaan minut lähetettiin tänne. Mutta olette pölkkypää, ellette
pakene ennen kuin minä palaan."
"Ellen", Dick toisti. "Olisinhan jo varhemmin paennut, jos vain olisin
tietänyt millä tavoin se kävisi laatuun. En voi tätä laskuovea
liikuttaa rahtuakaan."
"Pistäkää kätenne nurkkaan ja katsokaa mitä sieltä löydätte", Bennet
vastasi. "Throgmortonin köysi on vielä ruskeassa kammiossa. Hyvästi!"
Niin sanoen Bennet Hatch kääntyi ja hävisi käytävän kierroksiin.
Dick toi heti lamppunsa ja noudatti kiireesti Bennetin vihjausta.
Laskuoven yhdessä kulmassa oli syvä kolo muurissa. Dick pisti kätensä
siihen ja tapasi rautaisen salvan, jonka hän kaikella voimallaan työnsi
ylöspäin. Kuului napsahdus, ja kivilaatta laskeutui heti.
He pääsivät nyt ulos käytävästä. Vähäisellä ponnistuksella he saivat
oven taas nostetuksi paikalleen. He saapuivat nyt holvattuun kammioon,
joka antoi pihaan päin, missä pari miestä suki äsken tulleiden
pakolaisten hevosia. Seinässä olevaan rautarenkaaseen pistetty soihtu
valaisi lekottavalla valollaan pihamaata.
VIIDES LUKU
Dick vaihtaa puoluetta