vastasi, "häntä joka oli sellainen pelkuri ja niin vaivalloinen ja joka
kuitenkin veti sinut virrasta. Kunniani kautta, Dick. Kun olemme
saapuneet Moat Houseen, sinä et enää näe John Matchamia."
Hän avasi sylinsä ja ystävykset syleilivät toisiaan.
"Ja Dick", Matcham jatkoi, "minä aavistan, ettei hyvä meitä
Tunstallissa odota. Sir Daniel ei ole enää sama kuin ennen. Onni on
tähän saakka ollut hänelle myötäinen, mutta nyt, kun hänen kohtalonsa
on kypsymäisillään ja hänen on taisteltava henkensä puolesta, pelkään
että hänestä tulee huono isäntä meille kummallekin. Hän saattaa olla
uskollinen tappelussa, mutta hänellä on vilpistelijän silmä. Hänen
silmissään, Dick, piilee pelko, ja pelko on julma kuin susi! Me menemme
sisään tähän taloon, Pyhä Maria auttakoon meidät siitä pois!"
Vähän matkaa äänettöminä käveltyänsä he astuivat ulos metsästä.
Heidän edessänsä kohosi sir Danielin pyöreätorninen metsälinna.
Linnankaivannon veteen kuvastuivat tummanpunaiset, siellä täällä
sammaltuneet muurit. Heti kun nuorukaiset tulivat näkyviin, avautui
linnan portti, nostosilta laskettiin alas ja sir Daniel itse, Hatch ja
pappi hänen vieressään seisoivat valmiina ottamaan heidät vastaan
linnan muurien sisäpuolelle.
TOINEN KIRJA
Tunstallin Moat House
ENSIMMÄINEN LUKU
Dick kyselee
Tunstallin linna sijaitsi vähän matkan päässä kuoppaisesta metsätiestä.
Rakennus muodosti lujatekoisen neliön, jonka jokaisessa nurkassa oli
pyöreä torni. Punaisista kivistä rakennetussa muurissa oli
ampumareikiä, ja ylinnä oli rintavarustus sakaroineen. Sisäpuolella oli
vähäinen piha. Koko rakennusta ympäröi noin kahdentoista jalan levyinen
linnankaivanto, "moat", jonka yli yksi ainoa nostosilta vei
linnanporttiin. Pienestä lammikosta johti oja vettä hautaan.
Kun pojat saapuivat linnaan, oli osa linnanväkeä pihalla
puolustushankkeissa. Huolestuneina keskusteltiin piirityksestä, toiset
tekivät nuolia, toiset hioivat miekkoja, jota tehdessään he epäilevästi
pudistelivat päätään.
Sir Danielin ratsumiehistä oli kaksitoista hengissä palannut
taistelusta. Näistäkin oli kolme pahoin haavoittunut, kaksi Risinghamin
tappelussa ja yksi kotimatkalla, sissien yllättäessä. Kun näitten
lisäksi laskettiin sir Daniel itse, Bennet Hatch ja nuori Shelton sekä
ne miehet, jotka ennestään olivat linnassa, niin linnaa puolustamassa
oli kaksikymmentäkaksi miestä, siis kylläkin riittävästi väkeä,
erittäinkin kun toivottiin pakolaisia vielä saapuvan.
Väenpuute ei siis painanut mieliä, siihen oli toinen syy. "Musta nuoli"
se kummitteli miesten ajatuksissa. Yorkin puolueen vihollisuus ei heitä
niinkään paljon huolestuttanut. "Olot muuttuvat pian", oli kansan
tapana sanoa tähän aikaan. Mutta nuo metsänaapurit saivat heidät
pelosta vapisemaan, sillä nämä eivät vihanneet ainoastaan sir
Danielia. Kaikki hänen miehensä tiesivät meneteiksensä julmasti ja
väkivaltaisesti koko lähiseudulla. He olivat kaikki olleet sir Danielin
julmia käskyläisiä. Ja nyt oli parin tunnin taistelu -- johon suurin
osa heistä ei ottanut osaakaan -- kokonaan muuttanut sir Danielin
aseman, hän ja hänen miehensä olivat nyt vain pieni joukko
valtionkavaltajia, jotka suojelusta vailla olivat suljetut mitättömään
linnaan leppymättömien vihollisten lakkaamattoman vainon alaisina.
Yön kuluessa oli kokonaista seitsemän ratsua ilman ratsastajaa ja
pelosta hirnuen saapunut ulkopuolelle linnan porttia. Kaksi kuului
Seldenin joukolle, viisi oli niitä, joilla sir Danielin kanssa
taisteluun lähteneet miehet olivat ratsastaneet. Ja päivän valjetessa
hoiperteli haavoittunut keihäsmies linnanhaudan partaalle ja heitti
siinä henkensä.
Rohkea Bennet Hatch oli myös huolissaan. Ja saatuansa Dickiltä kuulla
Seldenin kohtalon hän hervotonna vaipui kivirahille -- ja itki.
Hämmästyneinä ja kauhistuneina muut miehet katselivat häntä, mutta
eivät rohjenneet mitään kysyä.
"Oi, nuori herra Shelton", sanoi Hatch viimein, "enkö minä sitä
sanonut? Meidän täytyy kaikkien seurata. Selden oli luja mies, hän oli
minulle kuin veli. Hän on mennyt toisena. Niin, meidän täytyy kaikkien
seurata. Sillä mitä tuossa runossa sanottiin:
"Sydän teillä oli mustempi syttä,
siksi kantaa mustia nuolia kyttä."
"Niin, Appleyard, Selden, Smith ja vanha Humphrey ovat menneet, ja John
Carter raukka makaa kuolemankielissä ja huutaa pappia."
Dick säpsähti. Matalasta ikkunasta ihan läheltä kuului voihkinaa ja
valitusta.
"Tuolla sisälläkö hän makaa?" hän kysyi.
"Niin, portinvartijan kammiossa", Hatch vastasi, "emme voineet viedä
häntä edemmäs. Joka askelella luulimme hengen hänestä lähtevän. Mutta
sielu nyt luullakseni enimmän kärsii. Hän huutaa taukoamatta pappia,
mutta sir Oliver ei vain tule, en tiedä mistä syystä. Siitä syntyy
pitkä rippi."
Dick lähestyi ikkunaa. Pieni kammio oli matala ja pimeä, hän saattoi
kuitenkin erottaa olkivuoteella makaavan vaikeroivan miehen.
"Carter, ystäväparka, kuinka on laitasi?" hän kysyi.
"Oi, nuori herra Shelton", sai kuoleva kuiskatuksi, "taivaan tähden,
hankkikaa tänne pappi. Minä olen mennyttä miestä. Rientäkää, se on
viimeinen palvelus, jonka voitte minulle tehdä. Minulla on
omallatunnollani jotain, joka vetää minut syvyyteen."
Silloin sir Daniel äkkiä ilmestyi hallin ovelle kirje kädessään.
"Miehet", hän sanoi, "kova isku on kohdannut meitä, minkä tähden
koettaisimme sitä kieltää? Pyrkikäämme siis uudestaan nopeasti
satulaan. Vanha Henrik kuudes on kohta mennyttä. Peskäämme siis hänet
käsistämme. Minulla on hyvä ystävä, joka on herttuan lähin mies --
lordi Wensleydale. No niin, hänelle olen kirjoittanut kirjeen, jossa
pyydän hänen hyväntahtoista suosiotaan. Olen tarjonnut runsaan
hyvityksen menneisyydestä ja riittävän vakuuden tulevaisuutta varten.
Hän on varmaankin antava suotuisan vastauksen. Lahjaton pyyntö on kuin
laulu ilman säestystä. En ole säästänyt lupauksia. Mutta vielä puuttuu
jotakin. Tarvitsen kirjeenviejän -- toimi on vaikea ja vaarallinen, en
sitä salaa. Metsät ovat, kuten tiedätte, täynnä vihollisia. Nopeutta
kysytään. Mutta nopeus ei yksin auta, tarvitaan myös viekkautta ja
varovaisuutta. Kuka siis teistä ottaa viedäkseen tämän kirjeen lordi
Wensleydalelle ja tuodakseen minulle hänen vastauksensa?"
Yksi miehistä nousi heti. "Minä kyllä sen vien, jos suvaitsette", hän
sanoi.
"Ei, ei, jousimies Dicky", ritari vastasi. "Sinä olet kyllä viekas
mutta et nopea, et kelpaa."
"Jos niin on, sir Daniel", sanoi toinen mies, "niin tässä olen minä."
"Pyhimykset varjelkoot", ritari sanoi, "sinä olet kyllä nopea mutta et
viekas. Sinä syöksyisit suin päin John Kostajan leiriin. Kiitän teitä
kumpaakin hyvästä tahdostanne ja rohkeudestanne, mutta ei kumpikaan
teistä sovi."
Silloin Hatch tarjoutui. "Sinä olet täällä tarpeellinen, hyvä Bennet,
sinä olet oikea käteni", ritari vastasi. Hetken aikaa valikoituaan sir
Daniel määräsi erään miehen kirjeenviejäksi.
"Nyt", hän sanoi, "riippuu kaikki sinun nopeudestasi ja älystäsi. Tuo
minulle hyvä vastaus, niin kolmessa viikossa puhdistan metsäni noista
paholaisista, jotka silmiemme edessä levittävät kauhistusta ja kuolemaa
ympärilleen. Mutta huomaa, Throgmorton: toimesi ei ole helppo. Sinun
täytyy hiipiä matkaan yöllä ja liikkua kuin kettu. Ja mitenkä aiot
päästä Till-joen yli? Et voi käyttää siltaa etkä lauttaa."
"Osaan uida", Throgmorton vastasi. "Olkaa huoleti, kyllä minä perille
pääsen."
"Hyvä ystävä, mene nyt ruokailuhuoneeseen, syö ja juo vahvasti", sir
Daniel vastasi ja palasi halliin.
"Sir Daniel on viisas", sanoi Hatch hiljaa Dickille. "Joku toinen olisi
nykyisissä oloissamme koettanut kaunistella asioita, mutta hän puhuu
suoraa kieltä miehilleen. Tässä on vaara, hän sanoo, ja tässä on
vaikeuksia, ja sitä sanoessaan hän laskettelee pilaakin. Totta tosiaan,
pyhän Barbaran kautta, hän on syntynyt päälliköksi! Ei ole sitä miestä
täällä, joka ei olisi äsken hänen puheestaan hiukan rohkaistunut.
Näettekö millä vauhdilla he ryhtyvät työhön?"
Kuullessaan sir Danielia näin innokkaasti kiitettävän Dick vaipui
mietteisiin.
"Bennet", hän sanoi, "kuinka oli isäni kuoleman laita?"
"Älkää kysykö!" sanoi Hatch. "Ei minulla ollut siinä osaa enkä siitä
mitään tiedä. Sen enempää en puhu. Omista töistänsä sopii puhua
niinkuin itse tietää, mutta muitten töistä huhujen ja kulkupuheitten
mukaan ei pidä puhua. Kysykää sir Oliverilta -- niin, ja Carterilta,
jos tahdotte, mutta ei minulta."
Ja Hatch poistui vartiokierrolle jättäen Dickin mietteisiinsä.
"Minkä tähden hän ei tahtonut minulle kertoa?" ajatteli nuorukainen.
"Ja minkä tähden hän mainitsi Carterin? Carter -- oliko hän ehkä
syyllinen?"
Hän meni sisään ja astui kapean käytävän läpi kammioon, missä
haavoittunut sotilas makasi.
"Oletteko tuonut papin?" kysyi tämä kiivaasti.
"En vielä", Dick vastasi. "Tahdon ensiksi puhua pari sanaa sinun
kanssasi. Mikä oli syynä isäni, Harry Sheltonin kuolemaan?"
Miehen kasvot muuttuivat heti.
"En tiedä", hän vastasi lyhyesti.
"Sinä tiedät kyllä", vastasi Dick, "älä koeta minua pettää."
"En tiedä", Carter vastasi.
"Siis saat kuolla ripitönnä", sanoi Dick. "Täällä minä olen ja tänne
jään. Et tarvitse pappia, sillä mitä hyödyttää katumus ja rippi, jollet
aio korjata niitä väärintekoja, joissa olet ollut osallisena?"
"Ette tarkoita mitä sanotte, nuori herra Dick", sanoi kuoleva. "Ette
voi niin kohdella kuolevaa miestä. Se ei olisi teidän arvoistanne eikä
se teitä hyödyttäisi. Jääkää, jos tahdotte. Siten te kyllä syöksette
sieluni kadotukseen -- mutta itse ette sillä mitään voita. Se on
viimeinen sanani." Ja hän kääntyi toiselle kyljelleen.
Dick huomasi puhuneensa malttamattomasti ja oli häpeissään.
"Carter", hän sanoi, "älä ymmärrä minua väärin. Tiedänhän minä että
olit ainoastaan välikappaleena toisen kädessä. Sinun oli pakko totella
isäntääsi, en tahdo sinulle mitään pahaa. Mutta minä olen ruvennut
monesta syystä huomaamaan, että raskas velvollisuuteni on, vaikka
olenkin nuori ja kokematon, kostaa isäni murhaajalle. Pyydän siis, hyvä
Carter, unohda uhkaukseni ja auta minua hyvästä tahdostasi ja oikein
katuaksesi."
Haavoittunut mies ei hiiskahtanut sanaakaan.
"Hyvä", sanoi Dick kotvan aikaa odotettuaan vastausta, "minä menen
hakemaan pappia. Sillä olkoon syntisi minun ja omaisteni suhteen kuinka
suuri tahansa, en minä puolestani tahdo vahingoittaa miestä, joka tekee
lähtöä."
Tätäkin puhetta vanha soturi kuunteli vastaamatta siihen mitään. Hänen
valituksensakin olivat nyt lakanneet. Poistuessaan Dick ei voinut olla
ihailematta miehen järkähtämätöntä lujuutta.
"Ja kuitenkin", Dick ajatteli, "mitä hyödyttää lujuus ilman älyä. Jos
hän olisi ollut syytön, hän olisi puhunut. Hänen vaitiolonsa tunnusti
enemmän kuin hänen lausumatta jääneet sanansa. Niin, joka haaralta saan
todistuksia siitä, että sir Daniel taikka hänen miehensä ovat sen
rikoksen tehneet."
Raskaat mietteet painoivat hänen sydäntänsä. Pitikö hänenkin nyt, kun
sir Danielin onnentähti oli laskemaisillaan, kun toiselta puolen "Musta
nuoli" häntä vainosi ja toiselta puolen voittoisa Yorkin puolue oli
julistanut hänet lainsuojattomaksi, pitikö hänenkin kääntyä sitä miestä
vastaan, joka oli hänen kasvattajansa.
"Jumala suokoon että hän olisi syytön", hän sanoi itsekseen.
Kuului askeleita käytävän kivilattialta, ja sir Oliver lähestyi
synkännäköisenä.
"Teitä odotetaan hartaasti", sanoi Dick papille.
"Olenkin menossa, hyvä Richard", pappi vastasi. "Carter-parka! Hän on
mennyttä miestä."
"Ja vielä sairaampi kuin hänen ruumiinsa on hänen sielunsa", Dick
vastasi.
"Oletko nähnyt häntä?" pappi kysyi säpsähtäen.
"Olen, tulen juuri hänen luotaan", vastasi Dick.
"Mitä hän sanoi -- mitä hän sanoi?" pappi änkytti.
"Hän huusi vain kiihkeästi teitä, sir Oliver. Hyvä olisi jos
rientäisitte", nuorukainen vastasi.
"Menen viipymättä", sanoi pappi. "Oh, me olemme kaikki syntisparkoja ja
meidän täytyy kaikkien kuolla."
"Niin, sir, ja onnellinen se joka voi hyvällä omallatunnolla astua
kohti kuolemaa", Dick vastasi.
Pappi loi silmänsä maahan ja kiiruhti pois jupisten hiljaista rukousta.
"Hänkin", ajatteli Dick hänen poistuttuaan, "hänkin, joka on opettanut
minulle uskonoppia. Minkälaisessa maailmassa elämmekään jos kaikki,
jotka ovat pitäneet huolta minusta, ovat syypäät isäni kuolemaan!
Kostoa! Kostoa! Voi minua onnetonta, jonka täytyy kostaa ystävilleni."
"Ystävilleni", tämä sana johdatti hänen mieleensä Matchamin.
Muistellessaan omituista matkatoveriansa hän hymyili ja kummasteli
ettei ollut poikaa nähnyt siitä alkaen kun he yhdessä astuivat sisään
Moat Housen portista. Hän ikävöi häntä nähdä.
Noin tunnin kuluttua kokoontui talonväki halliin päivälliselle. Halli
oli pitkä matala suoja. Seinät olivat peitetyt kudotuilla verhoilla,
joihin oli kuvattu hurjia miehiä ja nuuskivia verikoiria. Siellä täällä
riippui keihäitä, jousia ja kilpiä. Suuressa tulipesässä leimusi
iloinen roihu, ja pitkin seiniä kulki verhottuja lavitsoita. Keskellä
lattiaa seisoi katettu ja runsaasti varustettu pöytä odottamassa
päivällisvierasten tuloa. Ei sir Daniel itse eikä hänen puolisonsa
ollut läsnä, ja sir Oliverkin, pappi, oli poissa. Samoin Matcham. Dick
rupesi käymään levottomaksi. Hän muisteli toverinsa surullista
ennustusta ja tuumi itsekseen, olisiko tälle tehty jotain pahaa.
Päivällisen jälkeen hän tapasi emännöitsijä Hatchin, joka kiiruhti lady
Brackleyn luo.
"Emännöitsijä hyvä", hän sanoi, "missä on nuori herra Matcham? Näin
teidän saattavan häntä sisään tullessamme tänne."
Vanha nainen nauraa hohotti. "Kylläpä teillä, nuori herra Dick, on
terävät silmät päässänne." Ja taas hän nauroi.
"No, mutta missä hän siis on?" Dick uteli.
"Ette milloinkaan enää saa häntä nähdä", nainen vastasi. "Ette
milloinkaan, se on varma."
"Jollen saa häntä nähdä, tahdon tietää syyn siihen", vastasi
nuorukainen. "Hän ei tullut tänne vapaaehtoisesti. Vaikka olenkin
nuori, olen kuitenkin hänen paras suojelijansa, ja minä tahdon pitää
huolta siitä, että häntä kohdellaan hyvin. Rupean vainuamaan
merkillisiä salaisuuksia täällä ja alan niihin kyllästyä."
Hänen näin puhuessaan laskeutui raskas käsi hänen olalleen. Bennet
Hatch oli heidän huomaamattaan lähestynyt heitä. Peukalonsa
vihjauksella hän kehoitti vaimoansa poistumaan.
"Dick-ystävä", hän sanoi niin pian kuin he olivat kahden kesken,
"oletteko vallan hullu? Jollette lakkaa sekaantumasta muutamiin
asioihin, on merenpohja teille parempi vuode kuin Tunstallin Moat
House. Te olette kysellyt minulta, te olette ahdistanut Carteria ja te
olette säikähdyttänyt mustatakkia. Viisastukaa, mieletön nuorukainen.
Kun sir Daniel kutsuu teidät luoksensa, koettakaa näyttää tyyneltä ja
punnitkaa vastauksenne, sillä hän aikoo luultavasti kuulustella teitä
perinpohjaisesti."
"Hatch", sanoi Dick, "tämä kaikki haiskahtaa pahalta omaltatunnolta."
"Jollette tahdo viisastua, saatte piankin haistella verta", Bennet
vastasi. "Tahdon vain teitä varoittaa. Ja tässä tullaan teitä
noutamaan."
Samassa tulikin lähetti käskemään Dickiä sir Danielin luo.
TOINEN LUKU
Kaksi valaa
Sir Daniel käveli vihaisennäköisenä edestakaisin hallissa takkatulen
edessä. Sir Oliver istui arkana huoneen perässä lukien matalalla
äänellä rukouskirjaansa.
"Olette kutsunut minut, sir Daniel", sanoi Dick.
"Olen todellakin kutsunut sinut", ritari vastasi. "Mitä minä kuulen?
Olenko ollut sinulle niin tyly holhooja, että sinulla on syytä ensi
tilaisuudessa ruveta epäilemään minusta pahaa? Vai aiotko minut pettää,
nähdessäsi onnenkin minua pettävän? Pyhän messun kautta, semmoinen ei
isäsi ollut. Hän piti uskollisesti ystäviensä puolta myötä- ja
vastoinkäymisissä. Mutta sinä, Dick, näytät olevan hyvänpäivän-ystävä
ja koetat nyt päästä uskollisuuden velvollisuudestasi."
"Erehdytte, sir Daniel", Dick vastasi vakavasti. "Olen sekä kiitollinen
että uskollinen, kun minun pitää niin olla. Ja ennen kuin jatkan,
kiitän sekä teitä että sir Oliveria. Teillä on oikeus vaatia
kiitollisuutta minulta, ja katala raukka olisin, jos sen unohtaisin."
"Hyvä on", sir Daniel sanoi, "mutta", hän lisäsi tuimistuneena,
"kiitollisuus ja uskollisuus ovat sanoja, Dick Shelton. Minä vaadin
tekoja. Tällä hädän hetkellä, kun nimeni on häväisty, omaisuuteni
menetetty, kun metsät ympärillämme vilisevät sissejä, jotka janoavat
häviötäni, tällä hetkellä vaaditaan tekoja eikä sanoja. Mitä sinä
puolestasi teet? Sinä koetat salaisilla kuiskimisilla myrkyttää sen
vähälukuisen joukon mieltä, joka minulla nyt enää on jäljellä. Jumala
minua varjelkoon semmoisesta kiitollisuudesta. Mitä sinä oikeastaan
tarkoitat? Puhu! Minä vastaan."
"Sir Daniel", Dick vastasi. "Isäni sortui minun ollessani lapsi.
Korviini on tullut, että vilppi ja rikos olivat syynä hänen
kuolemaansa. Korviini on tullut sellainenkin huhu -- tahdon olla suora
-- että te olette ollut joissakin tekemisissä isäni kuoleman kanssa. Ja
totta puhuakseni, mieleni ei voi rauhoittua enkä voi teitä tarmokkaasti
auttaa ennen kuin saan vastauksen epäilyksiini."
Sir Daniel istuutui. Hän nojasi leukansa käteen ja katseli tutkivasti
Dickiä.
"Ja sinä luulet, että minä haluaisin olla sen nuorukaisen holhoojana,
jonka isän olen murhannut?" hän sanoi.
"Antakaa minulle anteeksi", Dick vastasi, "jos puhun taitamattomasti,
mutta tiedätte varsin hyvin, että holhoojan toimi on edullinen. Ettekö
näinä holhousvuosina ole korjannut tulojani ja käskenyt miehiäni?
Eiköhän teidän hallussanne vielä ole oikeus olla minun naittajanikin,
josta on voittoa siitäkin, en tiedä kuinka paljon? Pyydän vielä
anteeksi, mutta tahdon olla suora: jos olette ollut kyllin
halpamielinen murhataksenne suojeluksenne alaisen miehen, niin
voisitte kyllä tehdä vähemmän halvan teon."
"Kun minä olin sinun iässäsi", ritari vastasi totisena, "ei minun
mieleni ollut noin taipuvainen epäluuloihin. Ja sir Oliver, pappi", hän
lisäsi, "kuinka saattaisi hän olla vikapää semmoiseen tekoon?"
"Sir Daniel", sanoi Dick, "minne isäntä käskee, sinne koira menee.
Tiettyä on, että tämä pappi ei ole muuta kuin teidän välikappaleenne.
Puhun suoraa kieltä mitään peittelemättä. Ja pyydän suoraa vastausta.
Mutta vastausta en saa! Te vain yhä kysytte. Jollette anna suoraa
vastausta, lisäätte siten vain epäluulojani."
"Tahdon antaa sinulle suoran vastauksen, nuori herra Richard", sanoi
ritari vihoissaan. "Tule minun luokseni, kun olet omavaltainen mies,
enkä minä enää ole sinun holhoojasi, ja minä tahdon vastata niin kuin
sinä ansaitset, korvapuustilla. Siihen saakka sinulla on kaksi tietä
valittavana: joko peruutat loukkaavat sanasi, pidät suusi kiinni ja
taistelet sen miehen puolesta, joka on elättänyt ja suojellut sinua
lapsuudestasi alkaen; tahi -- ovi on auki, metsät ovat täynnä
vihollisiani -- mene!"
Se uljuus, millä nämä sanat lausuttiin, ja se katse, joka niitä
seurasi, horjutti Dickin mieltä, mutta sittenkään hän ei voinut olla
huomaamatta, ettei hän nytkään saanut vastausta.
"En mitään niin halukkaasti toivo, sir Daniel, kuin että voisin uskoa
teitä", sanoi Dick. "Vakuuttakaa minulle olevanne syytön."
"Hyväksytkö kunniasanani, Dick?" kysyi ritari.
"Hyväksyn", Dick vastasi.
"Kunniani kautta", sanoi ritari, "sieluni ikuisen autuuden kautta,
niinkuin minä olen vastedes vastaava teoistani, vannon etten minä
neuvoilla enkä teoilla ollut osallisena isäsi murhaan."
Hän ojensi kätensä, ja Dick tarttui siihen halukkaasti. Ei kumpikaan
heistä huomannut pappia, joka juhlallisen valan kuullessaan
kauhistuneena kohosi istuimeltaan seisaalle.
"Sir Daniel", huudahti Dick, "voitteko jalomielisesti antaa minulle
anteeksi? Olin hölmö teitä epäillessäni. Mutta nyt en niin enää tee.
Sanani ja käteni siitä."
"Annan sinulle anteeksi, Dick. Et tunne maailmaa. Se on täynnänsä
panettelua ja parjausta", ritari vastasi.
"Olin sitä enemmän moitittava", sanoi Dick, "koska parjaajat eivät
suorastaan tarkoittaneet teitä, vaan sir Oliveria -- -- --"
Tätä lausuessaan hän kääntyi pappiin päin, mutta katkaisi äkkiä
puheensa. Tämä kookas, lihava ja tanakka mies oli sanalla sanoen
luhistunut kokoon. Hänen kasvoistaan oli väri hävinnyt ja hänen valkeat
huulensa supisivat rukouksia. Ja nyt, kun Dickin silmät äkkiä sattuivat
häneen, hän parahti kuten säikähtynyt peto ja peitti käsillään
kasvonsa.
Parilla askelella sir Daniel hyökkäsi hänen luokseen ja ravisti häntä
kovasti olkapäistä. Dickin epäluulo heräsi uudestaan.
"Sir Oliverinkin tulee vannoa, häntähän tarkoitettiin", Dick sanoi.
"Hänen pitää vannoa", sanoi ritari.
Pappiraukka heilutteli käsiänsä saamatta sanaakaan suustaan.
"Pyhän messun kautta! Teidän pitää vannoa", ritari huudahti ihan
mielettömänä vimmasta. "Mitä? Pitääkö minun epäillä teitä? Vannokaa,
sanon minä, vannokaa."
Mutta pappi ei vieläkään saanut sanaakaan lausutuksi. Pelko ja
kauhistus kuristi hänen kurkkuansa.
Samassa kuului kilinää, ja salin korkeasta värillisestä ikkunasta lensi
musta nuoli. Se iski keskelle pöytää ja jäi siihen värisemään.
Ääneen huudahtaen pappi lankesi pyörtyneenä lattialle. Ritari ja Dick
hyökkäsivät pihalle ja sieltä lähimpiä kiertoportaita ylös linnan
rintavarustukseen. Vartiosoturit olivat kaikki varuillaan, päivä
valaisi vihreitä niittyjä, joilla siellä täällä kasvoi jokin yksinäinen
puu, ja näköalaa rajoittivat metsän kummut.
"Mistä tuo nuoli tuli?" ritari kysyi.
"Tuosta pensaikosta, sir Daniel", vastasi yksi sotureista.
Vähän mietittyänsä ritari sanoi Dickiin kääntyen: "Jätän sinut tänne
miehiä valvomaan. Mitä pappiin tulee, hänen pitää puhdistautua, muuten
minäkin rupean häntä epäilemään."
Dick vastasi väkinäisesti, ja ritari loi häneen terävän silmäyksen.
Tultuansa alas halliin hän otti ensiksi tuon mustan nuolen
tutkittavakseen. Hän ei ollut näitä nuolia ennen nähnyt, ja tämän musta
väri häntä hiukan kammotti. Nuoleen oli jotakin kirjoitettu, yksi ainoa
sana: "_Haudattu_."
"Vai niin", arveli ritari, "he tietävät siis, että olen kotiutunut.
Haudattu! Niin, mutta ei ole heissä koiraa, joka kykenisi kaivamaan
minut pois tästä haudastani."
Tällä aikaa oli pappi hiukan tointunut. "Oi, sir Daniel", huokasi hän
päästyään vaivoin seisaalle, "te olette vannonut kauhean valan --
olette kadotettu ajassa ja iankaikkisuudessa."
"Olen", ritari vastasi, "olen vannonut valan, te! hölmö; ja te itse
saatte vannoa vielä kovemman valan. Teidän tulee vannoa Holywoodin
pyhän ristin kautta. Muistakaa sitä ja valmistakaa sanat. Teidän tulee
tänä iltana vannoa."
"Valistakoon taivas teidän mieltänne!" vastasi pappi. "Taivuttakoon
taivas sydämenne pois tästä vääryydestä!"
"Kuulkaa, hyvä isä", sir Daniel sanoi, "jos rupeatte hurskaaksi, en
puhu sen enempää -- se puuska tulee jotenkin myöhään, siinä kaikki.
Mutta jos tahdotte olla viisas, niin kuulkaa minua. Tämä nuorukainen
rupeaa minua ärsyttämään kuin ampiainen. Hän on minulle tarpeellinen,
sillä hänen naittamisensa tuottaa minulle sievät rahat. Mutta jos hän
jatkaa tätä menoa, niin hän saa seurata isäänsä, sen sanon suoraan.
Minä siirrän nyt hänet kappelinpäälliseen kammioon. Jos lujalla valalla
ja vakaalla muodolla vannotte olevanne syytön, on hyvä. Säästän silloin
pojan toistaiseksi. Mutta jos änkytätte tai kalpenette tai jollain
tavoin vannoessanne arkailette, niin hän ei usko teitä, ja siinä
tapauksessa hän saa kuolla, sen lupaan pyhän messun kautta. Ajatelkaa
asiaa!"
"Kappelinpäälliseen kammioon!" läähätti pappi.