johon yhtäläinen ääni sieltä täältä metsästä vastasi. "Kostajan"
sotapilli täten antoi käskynsä väelleen.
"Tuhat tulimmaista!" huusi Dick. "Nyt olemme hukassa. Nopeasti, toveri,
nopeasti."
Samassa he kääntyivät ja puikkivat pakoon metsään, minkä käpälistä
lähti.
KUUDES LUKU
Päivän kuluessa
Onni oli nuorukaisille suopea. Joka haaralta "Mustan nuolen" miehet
riensivät mäenrinnettä kohti ja muutamat olivat jo melkein ehtineet
kummun laelle saakka, kun sen toisella puolen Dick ja hänen turvattinsa
pujahtivat tammistoon, jossa maa oli kova ja pensaaton sekä loivan
viettävä, niin että he saattoivat kiitää aika vauhtia. Sitten tuli
eteen aukea maa, ja heidän täytyi poiketa vasemmalle pysyäkseen metsän
suojassa, joten he lähenemistään lähenivät maantietä ja jokea jonka yli
he aikaisemmin samana päivänä olivat tulleet.
Heidän takaa-ajajansa sitä vastoin kaartoivat
80
toisaalle, Tunstalliin päin, otaksuen nuorukaisten pyrkivän sinne sir
Danielin linnan turviin. Ainoastaan joku heistä oli eksynyt vasemmalle,
kuten nuorukaisetkin.
Huomatessaan ettei heitä ajettu takaa, nuorukaiset pysähtyivät
hengähtääkseen. Dick koetti kuunnella korva maata vasten, mutta kova
tuulen kohina metsässä esti saamasta täyttä varmuutta, minkä takia hän
komensi: "Eteenpäin taas."
Huolimatta väsymyksestään ja vaikka Matchamille kävi vaikeaksi
loukkaantuneella jalallaan nilkutella eteenpäin, he jatkoivat pakoansa
milloin sakean tammiston milloin harvemman viidakon läpi.
"Seis!" jylisi äkkiä miehen ääni.
Puitten välissä, noin viidenkymmenen askelen päässä, seisoi kookas
vihreänuttuinen mies, juoksusta hengästyneenä ja läähättäen. Hän ojensi
jousensa heitä kohti. Matcham seisahtui kovasti kiljahtaen. Dick
puolestaan paljasti väkipuukkonsa ja hyökkäsi nopeasti kuin salama
miehen kimppuun. Joko pojan rohkeuden yllättämänä tai saamaansa kieltoa
noudattaen tämä jätti ampumatta, seisoi vain typertyneenä,
puolustautumatta, kun Dick tarttui hänen kurkkuunsa ja heitti hänet
selälleen maahan. Jousi lennähti toiselle puolelle ja nuoli toiselle.
Aseeton mies kävi hyökkääjään kiinni, mutta väkipuukko välkähti ja
painui kahdesti. Pari huokausta kuului, Dick nousi ja seisoi
liikkumattoman ruumiin ääressä.
"Pois, pois!" hän huusi, ja niin lähdettiin taas juoksemaan, Matcham
nilkutellen perässä. Mutta jopa täytyi heidän hiljentää vauhtiaan.
Dickiäkin rupesi väsymys painamaan, ja Matchamin jalkaa särki kovasti.
Äkkiä he saapuivat metsän rajaan, ja Risinghamista tuleva tie oli
heidän edessään. He seisahtuivat. Tie kulki kahden korkean
metsäseinämän välitse.
Seisoessaan siinä neuvottomina he äkkiä erottivat epämääräistä ääntä,
ensiksi ikään kuin vahvaa tuulenhuminaa, mutta se kasvoi ja läheni
nopeasti, eikä ollut enää epäilemistä: se oli laukkaavien hevosten
jalantöminää. Kohta ilmestyikin tien mutkasta kokonainen komppania
ratsuväkeä, joka epäjärjestyksessä ja hurjaa vauhtia ikään kuin
henkensä edestä kiiti nuorukaisten ohitse, tuli ja hävisi. Nuorukaiset
ehtivät kuitenkin huomata, että miehissä oli paljon haavoittuneita, ja
joukossa laukkasi miehettömiäkin hevosia satulat verissä. Ilmeisesti
pakolaisia siitä suuresta tappelusta, josta tykkien jyske jo oli tuonut
tiedon.
Tuskin oli joukko ehtinyt hävitä näkyvistä, kun taas kuului
kavionkapsetta. Mutta nyt ilmestyi ainoastaan yksinäinen ratsastaja,
jonka loistava sota-asu ilmaisi hänet ylhäiseksi mieheksi. Häntä
seurasi joukko kuormavankkureita, joitten ajajat pieksivät hevosiaan
henkensä takaa. Nämä olivat varmaan jo aikaisin päivällä lähteneet
pakoon, mikä ei heitä kuitenkaan pitkälle auttanut. Sillä juuri nyt
heidän ehdittyään kummissaan katselevien nuorukaisten kohdalle heidät
saavutti aseellinen mies, joka raivoissaan rupesi hakkaamaan heitä
lyhyellä säilällään. Osa heistä pakeni metsään, mutta muut hän yhä
sadatellen hakkasi maahan istuinlaudoiltaan.
Taaskin kaukainen kolina ilmoitti uusia tulijoita, ja tällä kertaa ääni
kasvoi entistä paljon kovemmaksi. Vaunujen rytinä, kaviontöminä,
miesten huudot, kauhea sekava melske täytti ilman. Kokonainen
sotajoukko aaltoili tietä pitkin kuin tulvavesi.
Dick katseli synkkänä tätä näytelmää. Hän oli tuntenut Risinghamin
herran värit ja hän käsitti että tappelu oli päättynyt Lancasterin,
"Punaisen ruusun", täydelliseen tappioon. Mutta missä oli sir Daniel?
Oliko hänet otettu vangiksi, oliko hän häviöön joutunut pakolainen vai
oliko hän kunniapattoisena paennut vihollisen, Yorkin, "Valkoisen
ruusun" puolelle?
Se olisi ruma juttu.
Dick oli aikonut seurata maantietä Holywoodin tienhaaraan saakka, mutta
nyt hänen täytyi muuttaa päätöksensä.
"Tule!" hän sanoi Matchamille synkkänä ja vakavana. He palasivat
takaisin metsään ja kävelivät kotvan aikaa sanaakaan virkkamatta.
Aurinko oli mailleen menemäisillään ja ilma kävi koleaksi.
"Olisipa jotain syötävää!" Dick huudahti.
83
Matcham istahti maahan ja alkoi itkeä.
"Kylläpä sinä nyt osaat itkeä illallisen tähden", sanoi Dick
halveksivasti, "mutta kun kysyttiin seitsemän miehen henkeä sinun
tähtesi, silloin oli sydämesi kova. Sinulla on seitsemän miehen kuolema
tunnollasi, toveri. Sitä en milloinkaan anna sinulle anteeksi."
"Minun tunnollani?" Matcham huudahti katsellen häntä tuimasti. "Ja
sinun väkipuukkosi on vielä punainen miehen verestä. Minkä tähden
tapoit sen miesraukan? Hän viritti jousensa, mutta hän ei ampunut. Sinä
olit hänen vallassaan, mutta hän säästi sinut. Olethan sinä urhoollinen
sankari."
Dick seisoi äänetönnä.
"Tein sen rehellisessä taistelussa", hän sanoi viimein, "hyökkäsin
tähdättyä jousta vastaan."
"Teit raukkamaisesti", Matcham vastasi. "Olet vain suurisuinen
kerskuri, nuori herra Dick. Sinä käytät väärin etuasi, kun olet
yläkynnessä, mutta kun tulee joku sinua väkevämpi, kylläpä silloin olet
nöyrä. Isäsi murhan jätät kostamatta, mutta jos tiellesi tulee turvaton
naisparka, jolla ei ole voimia eikä asetaitoa, vaan tahtoisi olla
sovussa sinun kanssasi -- kas silloin olet mies hänet masentamaan."
Dick oli siinä määrin raivoissaan, että häneltä jäi huomaamatta tuo
"naisparka", joka liiassa innossa oli lipsahtanut Matchamin kieleltä.
"Sieluni kautta!" hän huusi. "Kahdesta on toinen väkevämpi. Väkevämpi
sortaa heikompaa, jos tämä sen ansaitsee, ja sinä nuori herra Matcham
olet ansainnut selkäsaunan pahankurisuudesta ja kiittämättömyydestä
suojelijaasi kohtaan. Ja mitä sinä ansaitset, sen saatkin."
Sen sanottuaan hän tyynesti rupesi irroittamaan vyötään.
"Tästä saat illallisen", hän sanoi tuimasti.
Matcham oli lakannut itkemästä. Hän oli kalpea kuin palttina, tuijotti
vain liikahtamatta riitakumppaniaan kasvoihin. Dick astui askelen
heilauttaen vyötään. Mutta uhrin silmät ja hennot väsyneet kasvot
tyrmistyttivät häntä. Rohkeus oli pettämäisillään.
"Tunnusta olleesi väärässä", hän sanoi hiukan epävarmana.
"En", sanoi Matcham, "olin oikeassa. Anna tulla, julmuri! Jalkani on
loukkautunut, olen väsyksissä, en vastusta. En ole sinulle mitään pahaa
tehnyt. Tule ja lyö -- pelkuri!"
Noista sanoista vimmastuneena Dick nosti vyön lyödäkseen, mutta
nähdessään kuinka toinen vavahti ja kyyristyi kokoon, hänen kävi
sääliksi, käsivarsi hihnoineen vaipui ja hän jäi seisomaan
neuvottomana.
"Paha sinut periköön!" hän sanoi viimein. "Kun olet noin heikko, sinun
pitäisi hillitä kieltäsi. Mutta menköön pääni jos lyön sinua." Ja hän
kiinnitti vyön taas paikoilleen. "En tahdo sinua lyödä", hän jatkoi,
"mutta anteeksi en anna sinulle -- en milloinkaan. En sinua tuntenut,
sinä olit isäntäni vihollinen, lainasin sinulle hevoseni, päivälliseni
olet syönyt, olet sanonut minua pelkuriksi ja kerskuriksi."
"Ja sittenkään et minua lyö", Matcham vastasi.
"Vaiti!" sanoi Dick, "vaiti! sanon minä sinulle. Olet mahtanut saada
huonon kasvatuksen, mutta huomaan että sinussa on hyvä pohja, ja ennen
kaikkea sinähän pelastit minut virrasta. Kas, sen unohdinkin kokonaan,
olen ollut yhtä kiittämätön kuin sinäkin. Mutta nyt, menkäämme. Jos
aiomme päästä Holywoodiin tänä iltana -- tahi aikaisin huomisaamuna, on
parasta panna jalat liikkeelle."
Mutta nyt oli Matchamin vuoro. Vaikka Dick oli tyyntynyt, ei Matcham
tahtonut antaa hänelle anteeksi. Hänen rajuutensa, tapetun metsäsissin
muisto ja ennen kaikkea tuon nostetun vyön näky ei mennyt hänen
mielestään.
"Kiitän sinua muodon vuoksi", hän sanoi. "Mutta puhuakseni totta, hyvä
nuori herra Shelton, kulkisin mieluummin yksin. Metsä on laaja,
menkäämme kumpikin omaa tietämme. Olen sinulle velkaa aterian ja
nuhdesaarnan. Hyvästi!"
"Niinkö?" sanoi Dick. "Jos vedät sitä virttä, olkoon menneeksi, ja paha
sinut periköön!"
Niin he erosivat ja kumpikin rupesi kulkemaan omaa tietään välittämättä
minnepäin, ajatellen ainoastaan riitaansa. Dick ei ollut kuitenkaan
monta askelta astunut ennen kuin kuuli nimeänsä mainittavan: Matcham
riensi hänen jälkeensä.
"Dick", hän huudahti, "olisihan sopimatonta erota näin jäykästi. Tässä
on käteni ja sydämeni myös. Kaikesta hyvästä mitä olet minulle tehnyt,
avusta ja neuvosta, kiitän sinua, en muodon vuoksi, vaan sydämestäni.
Ja onnea matkalle!"
"Hyvä toveri!" vastasi Dick. "Onnea matkalle vain, jos onni suinkin voi
sinua seurata. Sinä olet liian riitaisa."
Sitten he erosivat toistamiseen, mutta tällä kertaa taas Dick riensi
heti Matchamin perään.
"Tässä on jouseni", hän sanoi, "ei sinun sovi kulkea ihan aseetonna."
"Jousi!" sanoi Matcham. "Ohoh, mitä minä sillä teen, en jaksa sitä
jännittää enkä osaa tähdätä. Ei siitä ole minulle apua. Kuitenkin
kiitän sinua."
Yö oli jo tehnyt tuloa ja puiden alla he eivät enää erottaneet
toistensa kasvonilmeitä.
"Yö on pimeä", Dick sanoi, "minä kävelen hiukan matkaa kanssasi,
ainakin siksi kunnes pääset polulle. Kunpa ei sinulle vain mitään
tapahtuisi."
Enempää puhumatta hän rupesi kulkemaan eteenpäin, ja Matcham perässä,
kuten ennenkin. Yhä synkemmäksi kävi pimeys. Siellä täällä
metsänaukeamissa he näkivät tähtituikkeisen taivaanlaen. Kaukaisuudesta
kuului yhä heikkenevä kaiku Lancasterin sotajoukon pakohälinästä.
Kuljettuansa puolen tuntia he tulivat aukealle kankaalle. Kanervat
kimaltelivat tähtien valossa. Punakatajaryhmät siellä täällä näyttivät
pieniltä saarilta. Nuorukaiset katselivat toisiaan.
"Sinä olet väsyksissä?" sanoi Dick.
"Niin, kovin väsyksissä", toinen vastasi, "suorastaan tahtoisin
laskeutua maahan kuolemaan."
"Kuulen veden solinaa", sanoi Dick, "menkäämme sinnepäin, minua kovin
janottaa."
He astuivat loivaa rinnettä alas, ja siellä noron pohjassa lorisi
pensaitten reunustama puro. He laskeutuivat vatsalleen ja joivat
viileätä vettä kyllikseen.
"Dick", sanoi Matcham, "nyt en jaksa enää, käyköön miten tahansa."
"Kulkiessamme tänne alas huomasin pienen hietakuopan", Dick sanoi,
"menkäämme sinne nukkumaan."
"Hyvin mielelläni", sanoi Matcham.
Kuoppa oli kuiva, toisessa reunassa kasvoi sinivatukkapensaita, jotka
muodostivat jonkinlaisen katoksen. Nuorukaiset laskeutuivat levolle
likitysten pysyäkseen lämpiminä. Riita oli unohtunut ja pian he
sikeästi nukkuivat levollista unta tähtitaivaan alla.
SEITSEMÄS LUKU
Valepukuinen mies
Päivän valjetessa, ennen kuin aurinko oli noussut, nuorukaiset
heräsivät. Itäisen taivaanrannan väriloiste kuitenkin ilmoitti, että
päivän ruhtinas oli tulossa, puissa jokin lintu silloin tällöin
hiljaisella sirkutuksella valmistautui ottamaan häntä vastaan.
Nälkiintyneinä ja väsyksissä nuorukaiset makasivat liikkumatta,
suloiseen hervottomuuteen vaipuneina. Äkkiä heidät havahdutti kellon
ääni.
"Kello!" huudahti Dick nousten istualle. "Olemmeko niin likellä
Holywoodia?"
Kotvasen kuluttua kello soi uudestaan, mutta tällä kertaa vielä
likempänä. Ja sitten taas yhä uudestaan, aina vain likempänä.
"Mitähän tämä oikein merkinnee?" arveli Dick, joka nyt oli täysin
valveilla.
"Joku liikkuu", Matcham sanoi, "ja hänen kävellessään soi kello."
"Sen kyllä älyän", sanoi Dick, "mutta mitä varten? Mitä hän Tunstallin
metsissä toimittaa? Kolea sointi ei minua miellytä."
"Niin", sanoi Matcham väristen, "se kuuluu kaamealta. Ellei jo olisi
päivä --"
Hän ei ehtinyt lopettaa ennen kuin kilinä kävi varsin kiireiseksi ja
tiheäksi, sitten kuului yksinäinen kilahdus, ja sitten se taukosi.
"On niinkuin joku olisi ensin juossut ja sitten hypännyt puron yli."
"Nyt hän taas kulkee rauhallisesti", Matcham sanoi.
"Eipä niinkään", vastasi Dick, "ei niinkään rauhallisesti. Hän käy
nopeasti ja levottomasti. Aivan kuin olisi hengenhädässä tahi
kiireisissä asioissa. Etkö huomaa kuinka nopeasti kilinä lähenee?"
"Nyt se on ihan lähellä", Matcham huomautti.
He olivat kavunneet hietakuopan partaalle, ja kun kuoppa oli kummun
rinteessä, heidän eteensä avautui kanervikkoaukio metsään saakka.
Aukion poikki kiemurteli valkeana juovana polku, Dickin mielestä Moat
Houseen päin.
Polkua myöten hoiperteli valkoinen olento. Nyt hän seisahtui ja katsoi
ympärilleen. Sitten hän taas hitaasti eteni kumartuneena miltei kaksin
kerroin. Joka askelella tiuku kilisi. Valkoinen päähine oli vedetty
kasvoille ikään kuin silmikoksi niin syvälle, ettei niitä laisinkaan
näkynyt. Kulkija näytti tunnustelevan tietä sauvallaan. Nuorukaisten
selkäpiitä karmi.
"Spitaalinen", Dick änkytti.
"Se, jota hän koskettaa, on kuoleman oma", sanoi Matcham. "Juoskaamme."
"Ei", sanoi Dick. "Etkö näe? -- Miesparka on sokea ja tunnustelee tietä
sauvallaan. Hän on enemmän surkuteltava kuin pelättävä."
"Kyllä häntä surkuttelen, kun hän vain on mennyt ohi", Matcham arveli.
Sokea spitaalinen oli nyt tullut ihan likelle, ja samassa
silmänräpäyksessä aurinko nousi ja valaisi kirkkaasti hänen valkoista
päähinettään. Hän oli ollut pitkä mies ennen kuin tuo kauhea tauti oli
hänet koukistanut, ja vieläkin hän astuskeli voimakkaasti. Tiu'un
surullinen kilinä, sauvan kolahtelu maahan, silmäaukoton kasvojen peite
ja tieto siitä, että hän ei ollut ainoastaan kärsimykseen ja kuolemaan
tuomittu, vaan ihmisten seurastakin eristetty, saattoi nuorukaiset
kammosta värisemään.
Tullessaan kuopan kohdalle hän seisahtui ja käänsi kasvonsa nuorukaisia
kohti.
"Neitsyt Maria auttakoon meitä!" Matcham kuiskasi. "Hän näkee meidät."
"Vaiti!" kuiskasi Dick vastaan. "Hän vain kuuntelee. Onhan hän sokea,
höperö."
Spitaalinen katseli tahi kuunteli muutamia sekunteja. Sitten hän taas
rupesi liikkumaan eteenpäin, mutta ei montakaan askelta ennen kuin
vielä kerran seisahtui ja kääntyi nuorukaisiin päin ikään kuin
katsellakseen. Nyt myös Dick kalpeni ja ummisti silmänsä. Mutta pian
tiuku taas kilisi ja spitaalinen sen enempää empimättä kulki eteenpäin
metsään saakka, johon hän hävisi.
"Hän näki meidät", Matcham sanoi. "Sen vaikka vannon."
"Lorua!" sanoi Dick. "Hän vain kuunteli. Hän oli peloissaan, miesparka.
Jos sinä olisit sokea ja aina kävelisit umpipimeässä, säikähtäisit jo
lehden kahinaakin tai linnun piipitystä."
"Dick hyvä! Hän näki meidät", toisti Matcham. "Tuolla tavoin ei kukaan
kuuntele. Hänellä on paha mielessä. Kuulehan, hänen tiukunsa ei soi
enää."
"Se on totta", Dick sanoi. "Se ei tiedä hyvää. Menkäämme, pyhän messun
kautta."
"Hän meni itään päin, menkäämme me länteen", sanoi Matcham. "En voi
tyynesti hengittää ennen kuin tuo spitaalinen on selkäni takana."
"Olet liian pelkuri, John", vastasi Dick. "Aiommehan pyrkiä suoraa
tietä Holywoodiin, niin suoraan kuin osaamme, ja meidän on siis mentävä
pohjoiseen päin, ymmärtääkseni."
He rupesivat heti kävelemään ja päästyänsä kiveltä kivelle harpaten
puron yli he pyrkivät jyrkempää äyrästä ylös metsään päin. Maa kävi
epätasaiseksi, siellä täällä kasvoi yksinäinen puu tai puuryhmä. Oli
vaikea pysyä selvillä suunnasta, ja lisäksi vielä nälkä sekä väsymys
hidasti kulkua.
Äkkiä he eräältä mäennyppylältä näkivät spitaalisen parinsadan jalan
päässä kävelevän poikittain heidän editseen. Tiuku ei nyt kilissyt eikä
sauva survonut maata. Hän astui reippaasti ja varmasti, kuten näkevä
ainakin. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt pensaikkoon.
Nuorukaiset piiloutuivat säikähtyneinä kanervikkoon.
"Aivan varmaan hän ajaa meitä takaa", Dick sanoi. "Näitkö, hän piti
tiu'un kielestä kiinni, jottei se soisi, nyt auttakoot meitä
pyhimykset, spitaalista vastaan minä en pysty taistelemaan."
"Mitä hän aikoo?" Matcham huudahti. "Mitä hän tahtoo? Onko milloinkaan
kuultu että spitaalinen, vain pahaa tehdäkseen, on vainonnut
onnettomia? Eikö hänellä ole tuo tiuku juuri ihmisiä varoittamassa?
Dick, tässä piilee jotakin pahempaa."
"En käsitä mitä tämä tietää", kuiskasi Dick, "olen ihan hervoton.
Pyhimykset auttakoot meitä!"
"Aiotko jäädä tähän loikomaan?" Matcham sanoi. "Palatkaamme aukiolle,
siellä hän ei voi huomaamatta hiipiä kimppuumme."
"En minä", sanoi Dick. "Voimani on mennyttä. Ja kenties hän menee ohi
meitä huomaamatta."
"Jännitä edes jousesi", toinen huudahti. "Oletko sinä olevinasi mies?"
Dick teki ristinmerkin. "Älä, älä!" hän sanoi. "Terveitä ihmisiä
vastaan kyllä taistelen, mutta en aaveita vastaan -- enkä spitaalisia.
En tiedä kumpi on kimpussamme. Taivas meitä suojelkoon!"
"Jos miehen rohkeus on tuollaista, niin kylläpä hän on aika raukka!"
Matcham sanoi. Silloin kuultiin taas tiu'un kilahdus. "Hän ei enää pidä
kiinni tiu'un kielestä", Matcham kuiskasi. "Pyhimykset auttakoot!
Kuinka likellä hän on!"
Dick ei vastannut sanaakaan; hänen hampaansa kalisivat.
Nyt vilahti jotain valkeata pensasten välistä, ja sieltä tuli näkyviin
ensiksi pää ja sitten koko haamu. Äkkiä hän päästi huudon ja juoksi
suoraan kohti nuorukaisia. Nämä pakenivat kirkaisten, yksi yhtäälle,
toinen toisaalle. Mutta heidän kauhistava vihollisensa syöksyi
Matchamin jälkeen, saavutti tämän muutamalla harppauksella ja tempaisi
hänet käsiinsä.
Nuorukainen päästi parahduksen, johon kaiku vastasi läheltä ja kaukaa,
hänen hento ruumiinsa värähteli, sitten hänen jäsenensä herpaantuivat
ja hän lyhistyi taintuneena kiinniottajan käsiin. Dick kuuli
parahduksen. Hän kääntyi ja näki Matchamin kaatuvan. Silloin hänen
rohkeutensa ja voimansa palasi. Säälin ja vihan huuto pääsi hänen
suustaan ja samassa hän jännitti varsijousensa. Mutta ennen kuin hän
ehti ampua, spitaalinen nosti kätensä.
"Seis, Dick", huusi tuttu ääni. "Älä ammu, houkkio! Etkö tunne
ystävääsi?"
Samassa hän laski Matchamin maahan ja paljasti kasvonsa.
"Sir Daniel!" Dick huudahti.
"Juuri niin, pyhän messun kautta, juuri sir Daniel", vastasi ritari.
"Aiotko ampua kasvattajaasi, veijari? Mutta tässä on tämä --" Hän
keskeytti ja osoittaen Matchamia hän kysyi: "Miksi häntä sanot, Dick?"
"Niin", sanoi Dick, "minä sanon häntä nuoreksi herra Matchamiksi.
Ettekö häntä tunne? Hän sanoi teidän tuntevan hänet."
"Kyllä tunnen", sir Daniel vastasi hihittäen. "Hän on mennyt
tainnoksiin ja, totta puhuen, vähemmästäkin hän olisi voinut pyörtyä.
Hei Dick, pelästytinkö teidät pahastikin?"
"Pelästytitte, sir Daniel, kyllä te meitä kauheasti pelästytitte",
sanoi Dick ja päästi vieläkin huokauksen muistellessaan sitä. "Teidän
luvallanne, sir, olisin melkein mieluummin tahtonut kohdata itse mustan
paholaisen. Ja totta puhuakseni minua värisyttää vieläkin. Mutta mikä
saattoi teidät esiintymään tuommoisessa valepuvussa?"
Sir Danielin kasvot synkistyivät vihasta.
"Mikäkö minut saattoi?" hän sanoi. "Hyvä että muistutit minulle. Mikä?
Minä piileskelen henkeni takia täällä omissa metsissäni. Jouduimme
onnettomuudeksemme liian myöhään taistelupaikalle, juuri parhaiksi
suuren pakopyörteen nieltäviksi. Missä ovat reippaat ratsumieheni?
Pyhän messun kautta, Dick, en tiedä itsekään. Meidät pyyhkäistiin pois,
jouduimme keskelle pahinta mellakkaa, en ole nähnyt ainoatakaan oman
värini miestä sen jälkeen kun näin kolmen heistä kaatuvan. Minä itse
pääsin eheänä Shorebyhin, ja 'Mustaa nuolta' muistellen hankin
itselleni tämän puvun ja tiu'un ja rupesin hiljakseni pyrkimään Moat
Houseen. Tämä valepuku on kerrassaan verraton, Dick. Tiu'un kilinä
suojelee pahimmaltakin rosvolta, sen ääni panee joka ainoan
kalpenemaan. Viimein satuin kulkemaan sinun ja Matchamin ohitse. En
heti varmasti teitä tuntenut, päähine esti minua selvästi näkemästä ja
sen lisäksi minun oli mahdoton käsittää, mitenkä te olitte joutuneet
yhteen. -- Mutta huomaan", hän keskeytti, "että tämä sinun
toveriparkasi rupeaa näyttämään toipumisen oireita. Pari tippaa hyvää
viiniä ei liene hänelle vahingoksi."
Näin sanoen hän veti tilavan kaapunsa alta isohkon pullon ja rupesi
hieromaan Matchamin ohimoita sekä kostuttamaan tämän huulia viinillä.
Vähitellen pyörtynyt tointui, avasi silmänsä ja katseli kummastuneena
vuorotellen sir Danielia ja Dickiä.
"Rauhoitu, Jack!" Dick sanoi, "ei se ollutkaan spitaalinen, se oli sir
Daniel, näetkö!"
"Otapas kunnollinen kulaus tätä", sanoi ritari, "se palauttaa tarmosi.
Sen jälkeen annan teille hyvän aterian ja sitten kiiruhdamme kaikki
kolme kotiin Tunstalliin. Sillä tunnustanpa suoraan, Dick", hän jatkoi
asetellessaan heidän eteensä leipää ja lihaa, "minulla on kiihkeä halu
päästä neljän muurin turvaan. Siitä alkaen kun ensi kerran nousin
hevosenselkään, en ole ollut näin kovassa ahdingossa; henkeni ja
omaisuuteni on vaarassa, ja kaiken lisäksi nuo roistot ajavat minua
takaa metsässä. Mutta en ole vielä hukassa. Kyllä jokunen joukko
miehistäni pelastautuu kotiin. Bennet Hatchilla on kymmenen miestä,
Seldenillä oli kuusi. Ei, kyllä me pian jälleen olemme entisissä
voimissa. Kunhan vain pääsen sovintoon onnen suotta suosiman Yorkin
herran kanssa, Dick, niin olen kyllä taas miestä ja valmis vaikka
mihin."
Ritari täytti viinillä juomasarvensa juodakseen siinä vieressä
seisoneen, tyrmistyneen näköisen Dickin terveydeksi.
"Selden", tämä änkytti, "Selden --", ja sitten hän vaikeni.
Sir Daniel laski juomasarvensa alas juomatta.
"Mitä!" hän huusi muuttuneella äänellä. "Selden! Puhu! Mitä hänestä
tiedät?"
Dick kertoi änkyttäen, mitä oli tapahtunut.
Ritari kuunteli äänetönnä, viha ja murhe vääristivät hänen kasvojaan.
"Malttakaa", hän huusi, "vannon oikean käteni kautta, kyllä minä
kostan! Minä murskasin tuon Duckworthin kuin ruo'on, poltin katon hänen
päänsä päältä, saatoin hänet mieron tielle, ajoin hänet pois näiltä
mailta, ja nyt hän palaa astuaksensa minua vastaan! Mutta odotapa,
Duckworth, kyllä saat tämän velan maksaa!"
Hän seisoi kotvan aikaa äänetönnä. Hänen kasvoistaan kuvastui kova
sisäinen taistelu.
"Syökää!" hän huusi, "ja sinä siinä, vanno minulle", hän jatkoi
Matchamille, "että seuraat minua Moat Houseen."
"Kunniani kautta", Matcham vastasi.
"Viis minä sinun kunniastasi!" huusi ritari. "Vanno minulle äitisi
autuuden kautta!"
Matcham vannoi vaaditun valan. Sir Daniel korjasi päähinettään, otti
tiukunsa ja sauvansa.
"Syökää nopeasti", hän sanoi, "ja seuratkaa sitten minua kotiin!"
Niin sanoen hän poistui viidakkoon, ja heti rupesi tiuku jälleen
kilisemään. Nuorukaiset istuivat kuunnellen kilinän häviämistä
kaukaisuuteen.
"Sinä aiot siis Tunstalliin?" kysyi Dick.
"Totta kai", Matcham vastasi, "kun täytyy. Olen urheampi sir Danielin
selän takana kuin hänen kasvojensa edessä."
He söivät sitten kiireesti ja alkoivat kulkea Tunstalliin päin. Pari
tuntia kuljettuaan he näkivät Moat Housen punaisten muurien ja kattojen
vilahtavan puitten välistä.
"Nyt", Matcham sanoi seisahtuessaan, "saat jättää ystäväsi John
hyvästi, et enää koskaan häntä näe. Anna, Dick, hänelle anteeksi, jos
hän on sinua loukannut, niinkuin hän sydämestään ja rakkaudella antaa
sinulle anteeksi."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Dick. "Jos me molemmat menemme Tunstalliin,
tapaamme tietysti toisemme useinkin."