alaspäin, päättyen maljakkomaiseen syvänteeseen, jonka pohjasta
orapihlajapensaiden joukosta kohosi pari noen mustaamaa rakennuksen
päätyä ja yksi ainoa korkea savutorvi raunioineen.
"Mitä tämä merkitsee?" Matcham kuiskasi.
"En tiedä, pyhimysten nimessä!" vastasi Dick. "Olen kuin pilvistä
pudonnut. Olkaamme varuillamme."
Sykkivin sydämin he kulkivat orapihlajapensaikon läpi. Siellä täällä
he näkivät jonkun hedelmäpuun tahi metsistyneen keittiökasvin,
aurinkokello oli kaatunut maahan. Nähtävästi he olivat joutuneet
entiseen kasvitarhaan.
Vielä jonkun askelen otettuaan he saapuivat raunioituneen talon
edustalle. Se oli kaikesta päättäen ollut kaunis ja suuri
herraskartano. Sitä ympäröi syvä ja leveä oja, joka nyt osaksi oli
muurikivillä täytetty ja jonka yli pari puuta oli asetettu sillaksi.
Koko rakennus oli tulen turmelemana raunioröykkiönä, paitsi takimmaiset
seinät, jotka vielä seisoivat pystyssä.
"Nyt tiedän", Dick kuiskasi viimein, "tämä on varmaankin Grimstone. Se
oli erään Simon Malmesburyn oma. Sir Danielin käskystä Bennet Hatch
poltti hänen talonsa noin viisi vuotta sitten. Vahinko komeata linnaa."
Alhaalla laaksossa, missä tuuli ei käynyt, oli lämmin ja tyyni. Äkkiä
Matcham kosketti Dickin käsivartta. "Hiljaa", hän sanoi, "kuulin jotain
ääntä."
Omituinen ääni keskeytti hiljaisuuden. Se uudistui kolme kertaa, ja
sitten he äkkäsivät että se oli kurkkuaan karistelevan miehen ääni. Ja
heti sen jälkeen alkoi käheä, soinnuton ääni laulaa:
"Ja metsäpoikain kuningas se virkkoi: 'Miehet hoi,
Tunstallin metsään vihantaan mi toimi teidät toi?'
Ja vastas siihen Gamelyn ja katsoi kasvoihin:
'On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.'"
Laulaja herkesi, kuului heikkoa raudankilinää. Sitten oli kaikki
hiljaa.
Nuorukaiset katselivat toisiinsa kalpeina. He eivät käsittäneet, mistä
ääni tuli. Likellä se vain oli. Äkkiä Matcham ryömi siltahirsiä myöten
kaivannon yli ja kiipesi varovasti yli soraläjän, joka täytti
katottoman talon sisäpuolen. Dick, joka ei ehtinyt häntä pidättää, ei
osannut muuta kuin seurata.
Eräässä raunion nurkassa oli pari hirttä muodostanut jonkinlaisen
katoksen, joka ei ollut kirkonpenkkiä tilavampi. Tähän nuorukaiset
hiljaa hiipivät. He olivat siellä täydellisesti piilossa ja entisestä
jousen ampumareiästä he saattoivat tähystellä. Mutta sanoin
selittämätön oli heidän kauhistuksensa, kun he näkivät mitä siellä
heidän edessänsä oli. Palata he eivät uskaltaneet, eivätkä
hievahtaakaan. Tuskin tohtivat hengittää. Tuolla, toisella puolen
kaivantoa, noin kolmenkymmenen jalan päässä heistä porisi ja höyrysi
rautainen kattila hehkuvalla tulella, ja vieressä seisoi kookas,
punanaamainen, ränstyneen näköinen mies kuuntelevassa asennossa. Siinä
oli siis laulaja. Hän oli ilmeisesti seisonut hämmentämässä kattilan
sisällystä, kun jokin nuorukaisten varomaton liike oli herättänyt hänen
huomionsa, sillä hänellä oli vielä rautalusikka kädessään. Vyössään
hänellä oli torvi ja hirveä tikari.
Vähän matkan päässä makasi toinen mies nukkumassa verhoutuneena
ruskeaan vaippaan, ja kukkivan orapihlajan oksilla riippui jousi ja
kimppu nuolia.
Hetken aikaa mies seisoi kuunnellen, sitten hän tyyntyneenä nosti
lusikan huulilleen maistellakseen keitosta, nyökäytti päätään ja rupesi
uudestaan laulamaan:
"On metsän mies, ken olla saa ei kansaa kaupungin.
Ei paha meillä mielessä, mut paistiks ammutaan
me hirvi kunnon kuninkaan, jos missä kohdataan."
Laulaessaan hän tuon tuostakin otti lusikallisen keittoa kattilasta,
puhalsi siihen ja maisteli, kuten tottunut keittäjä ainakin. Viimein
keitos häntä tyydytti, hän otti vyöstä torvensa ja puhalsi siihen
kolmesti.
Toinen mies heräsi, nousi istumaan, ajoi pois päänsä ympärillä
liipottelevat perhoset ja virkkoi:
"Mitä nyt, toveri? Päivällinenkö?"
"Niin, hölmö", keittäjä vastasi, "päivällinenhän se on, ja kuiva
päivällinen onkin, ei olutta eikä leipää. Ei ole nyt hauska elää
vihreässä metsässä. Toista oli ennen aikaan, jolloin reipas mies
saattoi elää täällä pulskasti kuin piispa ikään, ellei ota sadetta ja
kylmää lukuun. Silloin oli olutta ja viiniä yllin kyllin, mutta nykyään
ei ole enää miehenmieltä. Ja John Kostaja, Herra varjelkoon! ei ole
muuta kuin kiltti narri vain, variksenpelätti."
"Ja sinä, Lawless, olet liiaksi ruokaan ja juomaan menevä. Maltahan,
kyllä hyvä aika vielä palaa", vastasi toinen.
"Katsos", keittäjä jatkoi, "olen odottanut noita hyviä aikoja pienestä
paitaressusta alkaen, olen ollut harmaaveli, olen ollut kuninkaallinen
jousimies, olen merimiehenä purjehtinut valtameriä ja olen ennen tätä
elänyt metsissä, toden totta, ampumassa kuninkaan hirviä. Mitä hyvää
siitä on ollut? Eipä mitään! Viisaampaa olisi ollut jäädä luostariin.
John Apotista on enemmän hyötyä kuin John Kostajasta. Pyhän neitsyen
kautta, tuolla ne tulevat."
Parvi komeita kookkaita miehiä saapui nyt toinen toisensa jälkeen.
Kukin heistä otti perille päästyään esille puukon ja sarvikupin, jolla
varasi itselleen keittoa kattilasta ennen kuin istui.
He olivat varsin erilaisissa aseissa ja asuissa. Toiset
ruosteenvärisissä mekoissa, aseinaan ainoastaan puukko ja vanha jousi,
toisilla taas oli metsämiehen komea puku, vihreä nuttu ja hytyrä, sirot
riikinkukonsulilla koristetut nuolet vyössä, torvi olkahihnassa ja
miekka sekä tikari kupeella. Nälkäisinä he astuivat kattilan ääreen,
töin tuskin murahtivat hyvän päivän ennen kuin kävivät ruoan kimppuun.
Noin kaksikymmentä miestä oli koolla, kun kuului riemuhuuto, ja hetken
kuluttua orapihlajapensaista astui viisi kuusi miestä kantaen paareja.
Etunenässä astui pitkä, rivakka, harmahtavatukkainen mies, jonka kasvot
olivat ruskeat kuin parkittu nahka. Hänen ryhtinsä oli käskijän,
hänellä oli jousi selässään ja kiiltävä metsäkarjukeihäs kädessään.
"Pojat!" hän huusi, "hyvät toverit ja iloiset ystävät! Kaikki te olette
pitkät ajat eläneet laihasti ja laulaneet kuivin kurkuin. Mutta mitä
minä olen aina sanonut? Odottakaa kärsivällisesti Onnetarta. Hän palaa,
hän palaa joutuisaan. Ja katsokaahan, tässä on hänen esikoisensa --
olutta, toverit, olutta."
Suosionhuuto kaikui kun kantajat samassa pysähtyivät, laskien
kantamuksensa maahan, ja näkyviin tuli aika tynnyri.
"Ja nyt pojat, joutukaa", hän jatkoi, "me saamme aika urakan. Äsken
saapui lautalle parvi tummanpunaisia ja sinisiä jousimiehiä. Ei
yksikään heistä saa päästä tästä metsästä elävänä. Meitä on
viisikymmentä, ja jok'ainoa meistä on kärsinyt mitä ilkeintä sortoa ja
vääryyttä. Ystäviämme on tapettu, omaisuutemme on ryöstetty,
henkipattoja olemme -- kaikki sorron saaliina. Ja kuka on syypää
kaikkeen tähän pahaan? Kukapa muu kuin sir Daniel, ystävät! Pyhän
ristin kautta! Saako hän siis rauhassa järsiä meistä lihat, luut omissa
taloissamme? Pitääkö hänen saada häiritsemättä viljellä maitamme? Ei,
totta tosiaan. Aina hän oikeudessa voittaa, olivatpa hänen asiansa
kuinka kehnot tahansa -- mutta nyt minulla on tässä vyössä kirjoitus,
joka, pyhimyksille kiitos, on hänet kukistava."
Keittäjä Lawless oli juuri tyhjentämässä toista olutpikaria. Hän nosti
pikarinsa ikään kuin juodakseen puhujan terveydeksi.
"Herra Ellis", hän sanoi, "te märehditte ainoastaan kostoa -- no,
olkoon se teidän asianne. Mutta Vihreän metsän toverirukka, jolla ei
milloinkaan ole ollut kotia eikä kontua, hän haluaa ensi sijassa jotain
kouraantuntuvaa. Häntä miellyttäisi kultanoopeli[8] ja pullo
kanarianviiniä paremmin kuin kaikki kiirastulen kosto."
"Lawless", vastasi toinen, "tullaksensa Moat Houseen sir Danielin
täytyy kulkea tämän metsän halki. Me teemme hänelle tämän matkan
kalliimmaksi kuin ikinä mikään tappelu. Kun hänen miehensä ja hänen
ystävänsä ovat kaatuneet tai pötkineet käpälämäkeen, silloin me
piiritämme tuon vanhan ketun ja teemme hänestä surkean lopun. Hän on
lihava kauris, toverit! Hän riittää päivälliseksi meille kaikille."
"Niinpä kyllä", Lawless vastasi, "olen kyllä ennenkin syönyt monta
sellaista päivällistä, mutta, hyvä herra Ellis, semmoisen päivällisen
valmistaminen on varsin kuumaa työtä. Ja mitä me sitä ennen teemme? Me
valmistamme mustia nuolia, kirjoitamme runonpätkiä -- ja juomme kylmää
vettä."
"Sinä lörpöttelet, Will Lawless! Sieraimiisi käy vieläkin haju
harmaaveljesten ruoka-aitasta. Ahneutesi vie sinut vielä
onnettomuuteen", Ellis vastasi. "Me otimme kaksikymmentä puntaa
Appleyardilta ja viime yönä seitsemän markkaa[9] lähetiltä ja toissa
päivänä viisikymmentä kauppamieheltä."
"Ja tänään minä", sanoi yksi heistä, "seisautin lihavan anekauppiaan,
joka oli matkalla Holywoodiin, ja otin häneltä kukkaron, tässä se on."
Ellis laski kukkaron sisällyksen.
"Sata sillinkiä!" hän murahti. "Narri, hänellä oli enemmän kengissään
tai vaatteisiinsa ommeltuna. Sinä olet lapsi, ystäväni, sait käsiisi
kultakalan ja annoit sen sitten uida luotasi."
Mutta siitä huolimatta Ellis varsin luontevasti pisti kukkaron
taskuunsa. Hän seisoi nojaten keihääseensä ja katseli miehiä, jotka
istuivat erilaisissa asennoissa ja ahmivat lihakeittoa, helpottaen
oluella sen vaellusta vatsaan. Heillä oli nyt hyvä päivä. Onnetar oli
ollut heille suosiollinen. Mutta työ oli edessä, heidän täytyi joutua.
Ensiksi saapuneet olivat jo lopettaneet syöntinsä. Jotkut heistä
paneutuivat pitkälleen ja vaipuivat heti uneen, kuten jättiläiskäärme
syötyänsä. Toiset pakinoivat tai tarkastelivat aseitaan, ja yksi, joka
oli kovin iloisella tuulella, nosti olutsarvensa ja rupesi laulamaan:
"Viheriässä metsässä ei lain pakko paina,
ja ruoka ja juoma on runsas meille aina;
kaurispaisti makeasti maistuvi täällä,
ja hauska meill' on olo suloisella säällä.
Kun tulee lumituiskut ja talvi päälle päätyy,
kun räntää viikot viskoo ja virrat, järvet jäätyy,
käy, veltto, kammioosi ja piile turkin taljaan
ja laita roihu takkaan ja lämmin viini maljaan."
Sillä aikaa olivat molemmat nuorukaiset piilostaan katselleet ja
kuunnelleet miesten elämää kuin jotain näytelmää. He eivät uskaltaneet
liikahtaakaan, Richard oli vain irroittanut jousensa vetokoukun
voidakseen tarpeen vaatiessa ampua. Äkkiä kuultiin suhiseva ääni,
sitten seurasi kilahdus, ja muurikiven sirusia sinkoili alas korkeasta
savutorvesta.
Matcham ei voinut pidättää tukahutettua huudahdusta, ja Richardinkin
kädestä pääsi vetokoukku, mutta samassa he molemmat älysivät, että
varmaankin tuo puussa seisova tähystelijä, jonka he olivat nähneet, oli
tällä tavoin antanut tovereilleen merkin.
Kaiketi miehet olivat odottaneet tätä merkkiä, sillä he karkasivat
seisaalleen, toiset kiinnittivät vyötään, toiset koettelivat jousen
jännettään tai tarkastelivat miekkaansa ja tikariaan. Ellis nosti
kätensä; hänen kasvonsa olivat äkkiä muuttuneet hurjan tarmokkaiksi ja
silmänvalkuaiset kiilsivät hänen ruskeissa kasvoissaan.
"Pojat", hän huusi, "te tiedätte paikkanne. Älkää päästäkö ainoatakaan
sielua pakoon. Appleyard oli kuin ruokaryyppy, nyt menemme pöytään.
Minä vaadin kostoa kolmen miehen puolesta: Harry Sheltonin, Simon
Malmesburyn ja" -- iskien leveään rintaansa -- "ja Ellis Duckworthin,
kautta pyhän messun."
Samassa hyökkäsi orapihlajapensaista esiin juoksusta punoittava mies.
"Ei sir Daniel vielä tule", hän läähätti, "heitä on ainoastaan
seitsemän. Onko nuoli lentänyt?"
"On äsken ikään", Ellis vastasi.
"Hitto vieköön!" mutisi sanantuoja. "Olinkin kuulevinani sen viuhunaa,
en ole vielä saanut päivällistä."
Minuutin kuluttua kaikki "Mustan nuolen" miehet olivat hävinneet eri
haaroille, kukin edeltäkäsin määrätylle paikalleen. Jäljelle oli jäänyt
ainoastaan kattila ja sammuva tuli sekä kuollut kauris, jonka miehet
äsken olivat tuoneet ja jättäneet orapihlajapensaihin makaamaan.
VIIDES LUKU
Verinen ajo
Nuorukaiset makasivat liikkumatta, kunnes viimeiset askelten äänet
olivat häipyneet tuuleen. Silloin he nousivat ja kömpivät jäykkinä ja
väsyneinä raunioista takaisin toiselle puolen kaivantoa.
"Nyt", sanoi Matcham, "nopeasti Holywoodiin."
"Holywoodiinko!" Dick huudahti. "Kun hyvät toverini ratsastavat suoraa
tietä surman suuhun. Ei toki. En vaikka mikä olisi!"
"Jätätkö minut, Dick?" Matcham kysyi.
"Jätän", vastasi Dick. "Ellen ehdi heitä varoittaa, tahdon kuolla
heidän kanssansa. Pitäisikö minun pettää omat mieheni, joitten kanssa
olen elänyt? Ei suinkaan. Anna minulle jouseni vetokoukku."
Mutta siihen Matcham ei ollut kovinkaan taipuvainen. "Dick", hän sanoi,
"olet pyhimysten kautta vannonut vieväsi minut eheänä Holywoodiin.
Tahdotko rikkoa valasi ja jättää minut?"
"Valaani en aio rikkoa", Dick vastasi, "niin pian kuin olen varoittanut
miehiä, palaan tänne ja saatan sinut Holywoodiin."
"Sinä vain teet minusta pilkkaa", Matcham jatkoi, "juuri nuo miehet,
joita auttaaksesi sinä jätät minut, ajavat minua takaa."
Dick raapi korvallistaan.
"En keksi mitään neuvoa", hän sanoi, "ei auta, sinä olet täällä
turvassa, mutta heitä vartoo kuolema. Anna minulle vetokoukku!"
"Richard Shelton", sanoi Matcham katsoen häntä vakavasti silmiin,
"tahdotko todellakin kuulua sir Danielin miehiin? Etkö kuullut mitä tuo
Ellis sanoi? Etkö välitä omasta verestäsi, isästäsi, jonka he
tappoivat? 'Harry Shelton' hän sanoi. Ja Harry Shelton oli sinun
isäsi."
"Pitäisikö minun uskoa varkaita?" Dick huusi.
"Ei, mutta sen olen kuullut jo ennenkin", vastasi Matcham. "Käy yleinen
huhu, että sir Daniel hänet tappoi, vieläpä hänen omassa talossaan.
Taivas vaatii hänelle kostoa isäsi verestä -- ja sinä, murhatun oma
poika, menet taistelemaan murhaajan puolesta."
"Mitä minun sitten tulee tehdä?" Dick huudahti. "En tiedä, saattaa
kyllä niin olla, mutta katsos, sir Daniel on minua elättänyt ja
kasvattanut, hänen väkensä kanssa olen metsästänyt ja leikkinyt.
Pitäisikö minun nyt vaaran uhatessa pettää heidät? Ei ikinä! Jos niin
tekisin, olisin kunnoton roisto. Ei, toveri, et voi semmoista minulta
vaatia."
"Mutta isäsi?" Matcham sanoi. "Isäsi ja valasi? Sinä vannoit pyhimysten
kautta."
"Isäni!" huudahti Dick. "Niin, isäni kehoittaisi minua menemään. Jos
niin on, että sir Daniel tappoi isäni, niin minä kyllä sen hänelle
maksan, kun aikani tulee -- mutta pettää hänet ja hänen miehensä hädän
hetkellä, sitä en tee. Ja mitä valaani tulee, hyvä ystävä, sinä
varmaankin päästät minut siitä."
"Minäkö, Dick? En ikinä", Matcham vastasi. "Jos sinä minut jätät, olet
valapatto."
"Vereni kiehuu", sanoi Dick, "anna minulle vetokoukku! Heti paikalla!"
"En anna", Matcham kiisti.
"Etkö?" huudahti Dick, "kyllä minä sinut opetan."
"Koetapas", Matcham vastasi.
Kotvan aikaa he seisoivat vastatusten katsoen vihaisesti toisiansa
silmiin. Sitten Dick hypähti kohti. Matcham karkasi pakoon, mutta Dick
saavutti hänet kahdella harppauksella, heitti hänet maahan ja väänsi
vetokoukun hänen kädestään. Matcham makasi suullaan nurmikossa.
"Kyllä minä sinulle näytän", Dick huusi raivoissaan. "Mene sen
kattilaan kaikkine valoinesi." Ja sitten hän rupesi juoksemaan. Matcham
puolestaan karkasi pystyyn ja alkoi juosta hänen jäljessään.
"Mitä sinä tahdot?" Dick huudahti seisahtuen. "Minkä tähden juokset
perässäni? Mene matkoihisi!"
"Tahdon seurata sinua", sanoi Matcham, "metsä on yhtä hyvin minun kuin
sinunkin. Vai nostat sinä jousesi? No niin, ammu, ammu, olethan sinä
aika sankari."
Dick laski jousensa hämillään. "Mene nyt tiehesi", hän sanoi, "olet jo
tehnyt minulle kylliksi kiusaa. Mene hyvällä taikka minun täytyy
pakottaa sinut menemään, jollet tule järkiisi."
"Hyvä", sanoi Matcham itsepintaisesti, "sinä olet väkevämpi, tee mitä
tahdot, mutta minä seuraan sinua, ellet estä väkivoimin."
Dick seisoi tyrmistyneenä. Lyödä hän ei saattanut niin heikkoa ja
turvatonta olentoa, mutta hän ei myöskään voinut keksiä keinoa, millä
päästä tästä vastuksellisesta ja, kuten hän rupesi epäilemään, tuskin
luotettavasta toveristaan.
"Sinä olet hullu", hän sanoi. "Minä riennän vihollistesi luo, ja sinä
vain seuraat."
"En välitä", vastasi toinen, "jos sinä riennät kuoleman kitaan, minä
tulen mukaan. Mieluummin joudun sinun kanssasi vankeuteen kuin jään
vapaaksi ilman sinua."
"Hyvä!" sanoi Dick, "en jouda enää kiistelemään kanssasi. Tule siis
mukaan, jos välttämättä tahdot. Mutta älä vaan rupea petolliseksi,
sillä et pitkälle potki. Saat nuolen nahkaasi, poika."
Niin sanottuaan Dick rupesi nopein askelin kulkemaan eteenpäin
viidakossa, ja Matcham seurasi häntä uskollisesti. Tultuansa
aukeammalle maalle he huomasivat jonkin matkan päässä kummun, jonne
Dick suuntasi kulkunsa saadakseen avaramman näköalan. He eivät
kuitenkaan ehtineet monta askelta ennen kuin Matcham kosketti Dickin
käsivartta ja osoitti kummun vasemmalla puolen olevaa notkoa, josta
puolentusinaa vihreänuttuisia miehiä paraikaa astui ruosteenkarvaisen
kanervan peittämää rinnettä myöten kummun laelle. Etunenässä käveli
Ellis Duckworth, joka oli helppo tuntea metsäkarjukeihäästään.
Dick katsahti Matchamiin leppeämmin.
"Sinä siis kuitenkin olet uskollinen minulle", hän sanoi. "Pelkäsin
sinun olevan toisten puolella."
Matcham rupesi nyyhkimään.
"Mitä hulluja!" Dick sanoi. "Pyhimykset varjelkoot! Rupeatko
vetistelemään yhdestä sanasta?"
"Sinä loukkasit minua, kun heitit minut maahan", Matcham nyyhki. "On
raukkamaista tehdä pahaa heikommalleen."
"Mitä jaarittelet?" vastasi Dick. "Sinulla ei ollut minkäänlaista
oikeutta vetokoukkuuni, hyvä nuori herra. Minun olisi oikeastaan
pitänyt antaa sinulle selkäsauna. Jos tahdot tulla seurassani, saat
myös totella minua; ja nyt mennään."
Tällä aikaa olivat kaikki metsäsissit ehtineet kummun yli ja hävinneet
toiselle puolen. Dick siis riensi hyvää vauhtia sinnepäin. Matcham
puolestaan alussa epäröi, mutta päätti sitten seurata Dickiä. Tällä oli
kuitenkin nopeammat jalat, ja maa oli kovin epätasaista, kanervikko
sakeata ja pitkää, mäki jyrkkää, niin että Dick oli jo aikaa sitten
ehtinyt kummun laelle ja piiloutunut korkeaan kanervikkoon, ennen kuin
Matcham läähättäen ehti paikalle ja äänetönnä painautui hänen
viereensä.
Alhaalla laakson pohjassa näkyi Tunstallin kylästä alas suolle päin
vievä tie. Paikoittain sen varrella oli matalia metsikköjä ja viitoja,
paikoittain aukeata maata kahden puolen. Kaukana alhaalla kiilui
auringon valossa seitsemän teräskypärää. Sieltä he nyt olivat tulossa,
nuo sir Danielin miehet, jotka hän oli lähettänyt ajamaan Matchamia
takaa.
"Näetkö tuota puusaarentoa tuolla tien varrella?" Dick sanoi. "Kunpa
vain pääsisin sinne, voisin antaa heille merkin. Mutta epätoivo valtaa
sydämeni, heitä on vain seitsemän niin monta vastaan, ja pelkät
varsijouset aseina, vihollisilla sitä vastoin pitkät jouset."
Sillä aikaa sir Danielin miehet, Selden etunenässä, lähenivät
lähenemistään, vaaraa aavistamatta. Kerran he kuitenkin seisahtuivat ja
kokoontuivat yhteen ikään kuin kuunnellakseen ja neuvotellakseen. Mutta
se ääni, joka oli herättänyt heidän huomiotaan, oli aivan toista. Se
oli kumeaa tykinjyskettä, jonka kova tuuli aika ajoin kantoi
kaukaiselta taistelukentältä. Ja äänen suunta ilmoitti heille, että
taistelu oli siirtynyt itään päin ja että siis sir Danielin puolue,
"Punaisen ruusun" herrat, olivat kärsineet tappion.
Pian kuitenkin tuo pieni joukko rupesi taas liikkumaan eteenpäin. Nyt
he tulivat ihan aukealle paikalle, ainoastaan yksinäinen metsänkieleke
ulottui tielle saakka. Kun he olivat edenneet tämän kohdalle, lensi
metsiköstä nuoli. Yksi miehistä nosti kätensä ilmaan, hevonen karkasi
pystyyn, ja molemmat, mies ja hevonen sortuivat maahan, yleisen
hämmingin ja hälinän syntyessä toisten joukossa. Tämän kohtauksen
saattoivat molemmat nuorukaiset varsin hyvin sekä nähdä että kuulla.
Hiukan tyynnyttyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja säikähdyksestään
yksi miehistä rupesi astumaan alas hevosenselästä, kun jo toinenkin
nuoli tulla suhahti heihin, tehden vielä enemmän tuhoa kuin
ensimmäinen. Taas suistui satulasta mies, ja se joka jo oli
astumaisillaan alas, päästi ohjakset käsistään, hevonen laukkasi täyttä
vauhtia pakoon, laahaten mukanaan jalustimesta riippuvaa ratsastajaa,
jota kivet ja hevosen kaviot pahoin runtelivat.
Nyt oli siis ainoastaan neljä miestä jäljellä. Heistä yksi kääntyi
huutaen ja kiljuen takaisin suolle päin, muut kolme laukkasivat hurjaa
vauhtia eteenpäin Tunstallin tietä, nuolien lentäessä jokaisesta
puuryhmästä, jonka sivuitse he riensivät. Pian yksi hevonen kaatui ja
ratsastaja jäi juoksemaan toisten perässä, kunnes uusi nuoli teki
hänestä lopun. Kaksi oli enää jäljellä. Taas kierähti heistä toinen
maahan, ja heti sen jälkeen kaatui toiselta hevonen. Koko joukosta oli
siis yksi ainoa jäljellä ja hänkin oli nyt muuttunut jalkamieheksi.
Kolmen valtoimeksi jääneen hevosen kavionkapse häipyi kaukaisuuteen.
Kaiken tämän tapahtuessa ei hyökkääjistä ollut näkynyt vilahdustakaan.
Ainoa henkiin jäänyt ratsastaja seisoi kauan aikaa kauhuissaan tiellä
kaatuneen ratsunsa vieressä, tähystellen ympärilleen, eikö jo hänenkin
vuoronsa tule. Mutta kun ei mitään tapahtunut, hänen mielensä
rohkaistui vähitellen ja hän irroitti varsijousensa ikään kuin
hankkiutuakseen ampumaan. Hänen liikunnassaan oli jotakin, josta Dick
heti tunsi hänet Seldeniksi.
Mutta metsästä hänen ympäriltään soi kaikuva nauru. Heti sen
jälkeen lensi nuoli hänen olkapäänsä ylitse. Onneton mies harppasi
taka-askelen. Sitten tuli toinen nuoli, joka tarttui maahan hänen
viereensä. Sitten kolmas hänen eteensä. Ja sitten raikui taas tuo
äänekäs ilkkunauru joka haaralta. Ilmeisesti hänen vihollisensa vain
pilkkasivat häntä, kuten kissa leikkii hiirellä. Hän päästi
vihanulvonnan, nosti jousensa ja lähetti umpimähkään nuolen metsään
päin. Eikä turhaan, sillä nuolen viuhunaan vastasi tukahutettu
kiljahdus metsästä. Silloin hän turvasi jalkoihinsa, heitti jousensa
pois ja lähti juoksemaan täyttä vauhtia melkein suoraan sitä paikkaa
kohti, missä Dick ja Matcham makasivat piilossa.
Nyt "Mustan nuolen" miehet rupesivat tekemään totta. Mutta paras
hetkipä olikin heiltä jo livahtanut ohi. Aurinko paistoi heitä suoraan
silmiin, vaikeuttaen tähtäämistä, ja Selden teki äkkimutkia
harpatessaan pakoon.
Näytti jo siltä kuin hän pääsisi karkuun. Mutta äkkiä soi vihellyspilli
kolme kertaa metsässä, sitten vielä kaksi kertaa. Siihen tuli vastaus
toiselta taholta, ja metsästä kuului kovaa rytinää miesten syöksyessä
läpi viidakon. Selden yhä vain juoksi. Silloin tällöin lensi nuoli
hänen jälkeensä. Jännitetyin mielin ja vapisevin sydämin molemmat
nuorukaiset katselivat tätä turman leikkiä. Dick piti joustansa
valmiina auttaakseen pakenevaa miestä, ja Matchamkin oli unohtanut,
että tämä oli hänen vihollisensa. Selden oli tuskin viidenkymmenen
askelen päässä heistä, kun nuoli sattui häneen ja hän kaatui maahan.
Hän nousi kuitenkin heti ja rupesi uudestaan juoksemaan, mutta nyt hän
hoiperteli kuin sokea ja erehtyi suunnastaan.
Dick karkasi pystyyn. "Tännepäin!" hän huusi. "Tännepäin! Täällä on
apua! Juokse mies, juokse!"
Mutta samassa tuli toinen nuoli, joka sattui Seldenin hartiaan, lävisti
hänen rautarengaspaitansa saumauksen ja hänen nuttunsa sekä kaatoi
hänet maahan kuin kiven.
"Oi, mies parka!" Matcham huudahti väännellen käsiään.
Dick seisoi kuin kivettyneenä mäellä, nuolten maalitauluna. Epäilemättä
olisikin hänen viimeinen hetkensä heti tullut, jollei Ellis Duckworthin
mahtava ääni olisi kajahtanut.
"Seis!" hän huusi. "Älkää ampuko! Ottakaa hänet elävältä! Se on nuori
Shelton -- Harryn poika."