sitten hän äkkiä huudahti: "Mitä tämä on? John! Joanna! Pyhän ristin
kautta! Missä hän on? Missä on tyttö?" hän kysyi kääntyen majatalon
isännän puoleen.
"Tyttö?" sanoi majatalon isäntä, "en minä ole mitään tyttöä nähnyt."
"No poika sitten, vanha narri", ritari sanoi, "etkö jaksanut nähdä,
että hän oli tyttö? Se, jolla oli tummanpunainen vaippa -- joka joi
vettä suuruksen asemesta, hölmö, missä hän on?"
"Kaikkien pyhimysten nimessä! herra ritari, sanoittehan häntä nuoreksi
herra Johniksi, en minä voinut mitään muuta epäillä. No niin, hän on
poissa. Näin pojan -- tytön -- näin hänet tallissa noin tunnin aikaa
sitten, siellä hän satuloi harmaan hevosen."
"Pyhän ristin kautta!" ritari huusi, "tyttö oli minulle enemmän kuin
viidensadan punnan arvoinen."
"Herra ritari", huomautti katkerasti lähetti, "sillä aikaa kun te
täällä pidätte melua viidestäsadasta punnasta, ratkaistaan muualla
taistelu Englannin kuninkuudesta."
"Oikein", ritari vastasi. "Selden", hän jatkoi, "ota kuusi jousimiestä
ja sieppaa hänet kiinni. Maksoi mitä maksoi, mutta palatessani Moat
Houseen hänen täytyy olla siellä. Muista se niskasi kaupalla, Selden."
Ja nyt joukko lähti menemään täyttä ravia. Selden ja hänen kuusi
seuralaistaan jäivät töllistelevien kyläläisten pariin kadulle.
TOINEN LUKU
Suolla
Kuuden paikkeilla aamulla Dick alkoi ratsastaa suota kohti kotiin päin.
Hän oli koko yön istunut satulassa, mutta hänen mielensä oli hilpeä,
hänen ruumiinsa jäntevä, ja kaunis oli sääkin. Iloisena hän ratsasti
eteenpäin yhä alemmas suoseudulle, kunnes kaikki hänen ympärillään oli
autiota erämaata. Muuta tienviittaa ei näkynyt kuin Kettleyn
tuulimyllyn pyörivät siivet hänen takanansa ja Tunstallin tummansininen
metsänharja hänen edessään. Oikealla ja vasemmalla ei ollut muuta kuin
suota ja jälleen suota, vireän tuulen mukaan notkuvaa ruo'ikkoa ja
pajukkoa ja siellä täällä jokin pettävä allikko, jonka sen vihreä peite
teki vielä vaarallisemmaksi.
Tämän suomaan keskitse vei suora, muinaisroomalaisten sotamiesten
rakentama tie. Paikoittain se oli vajonnut suohon niin että satoja
metrejä oli veden peitossa. Eräässä paikassa tämmöinen veden vallassa
oleva syvänne oli tavallista pitempi ja syvempi, eikä tottumaton
millään muotoa voinut erottaa tien suuntaa. Huolimatta siitä, että vesi
nousi hevosen polviin asti, Dick ratsasti rauhallisesti eteenpäin
vedenalaisella kovalla tiellä, pitäen merkkinään tuulimyllyn siipiä ja
Tunstallin metsäylännettä. Mutta hän ei voinut tukahduttaa jonkinmoista
levottomuutta ajatellessaan tuota toista, seutuun perehtymätöntä
nuorukaista, jolle hän oli antanut tiestä niin epämääräisiä tietoja.
Päästyänsä niin pitkälle, että hän jo saattoi huomata tien, joka nousi
syvänteen toiselle puolelle, hän kuuli äkkiä kovaa molskinaa oikealta
puoleltaan, ja luodessaan silmänsä sinnepäin hän huomasi harmaan
hevosen, joka oli vatsaa myöten vajonnut suohon ja vielä kaikin voimin
ponnisteli henkensä puolesta.
Ikään kuin eläinraukka olisi aavistanut avun lähestyvän, se rupesi
surkeasti hirnahtelemaan. Pelosta hurjistuneena se mulkoili vertyneillä
silmillään, ja piehtaroivan hevosraukan ympärillä nousi rämeestä koko
pilvi pisteleviä hyönteisiä.
"Taivas varjelkoon!" Dick ajatteli. "Olisiko nuorukaisparka sortunut
suohon? Tuo on hänen hevosensa, aivan varmaan -- kelpo harmo! Niin,
ystävä, koska noin surkeasti valittelet, tahdon tehdä mitä voin, jottei
sinun tarvitsisi noin kurjasti tuuma tuumalta vajota kuolemaan."
Näin sanoen hän otti varsijousensa ja lähetti nuolen läpi elukan pään.
Tämän kolkon laupeudentyön tehtyänsä hän ratsasti eteenpäin
alakuloisena ja tarkoin katsellen ympärilleen, huomaisiko hän mitään
jälkiä onnettomasta nuorukaisesta.
"Minun olisi pitänyt häntä paremmin neuvoa", hän ajatteli, "pelkään
hänen hukkuneen rämeikköön."
Samassa hän kuuli äänen huutavan hänen nimeänsä tien varrelta, ja
luodessaan silmänsä sinnepäin hän keksi nuorukaisen kasvot ruoikosta.
"Siinäkö oletkin!" hän sanoi pidättäen hevosensa. "Olit niin ruokojen
peitossa, että olin ratsastaa ohitse sinua huomaamatta. Näin hevosesi
vajonneena rämeikköön ja lopetin sen tuskat. Se sinun olisi pitänyt
itse tehdä, jos sinussa olisi ollut enemmän sääliväisyyttä. Mutta tule
nyt pois piilostasi, ei täällä ole ketään sinua vainoamassa."
"Ei minulla ole asetta, hyvä poika, enkä kykenisi sitä käyttämään, jos
olisikin", toinen vastasi kömpiessään ruo'ikosta tielle.
"Minkä tähden sanot minua pojaksi?" Dick huusi. "Et sinä luullakseni
ole meistä kahdesta vanhempi."
"Hyvä nuori herra Shelton", puhuteltu sanoi, "pyydän anteeksi. En
millään muotoa tahdo teitä loukata. Päinvastoin. Minä olen nyt
pahemmassa pulassa kuin milloinkaan, ja minun täytyy vedota teidän
jalomielisyyteenne. Olen näet eksynyt tieltä ja kadottanut vaippani ja
hevoseni. Minulla on jäljellä vain ratsuruoska ja kannukset. Ja ennen
kaikkea", hän lisäsi katsellen vaatteitaan surullisen näköisenä, "ennen
kaikkea olen surkean likainen."
"Ohoh!" Dick huudahti. "Sitäkö suret, että olet vähän likainen? Veri
haavasta ja tomu matkasta, se on miehen kaunistus."
"Kyllä minä vain heistä enemmän pidän puhtaina", toinen arveli, "mutta
sanopas, mitä minä teen. Hyvä nuori herra Shelton, auta minua viisaalla
neuvolla. Jollen pääse turvallisesti Holywoodiin, olen hukassa."
"Autan paremmin kuin neuvolla", Dick sanoi astuen hevosenselästä, "ota
sinä hevoseni, niin minä juoksen rinnalla kunnes väsyn, sitten
vuorotellaan eteenpäin."
Niin sovittiin, ja sitten pyrittiin eteenpäin niin joutuisasti kuin
huono ja epätasainen tie salli. Dick piti kättänsä toisen polvella.
"Mikä on nimesi?" Dick kysyi.
"Sano John Matcham", oli vastaus.
"Ja mistä syystä pyrit Holywoodiin?" Dick jatkoi.
"Pyytääkseni suojelusta sitä miestä vastaan, joka tahtoo minua sortaa",
oli vastaus. "Holywoodin hyvä apotti on vankka turva vähäväkisille."
"Mutta mitenkä sinä olet joutunut sir Danielin seuraan?" Dick uteli
edelleen.
"Oh", Matcham vastasi, "väkivallan pakosta! Hän ryösti minut väkisin
maatilaltani, puki minut tähän pukuun, pakotti minut ratsastamaan
kunnes olin väsymyksestä nääntyä, hän on pilkannut minua niin että
itketti, ja kun muutamat ystäväni ajoivat meitä takaa vapauttaakseen
minut hänen käsistään, hän asetti minut jälkijoukkoon nuolille
alttiiksi. Jopa riipaisikin nuoli oikeata jalkaani niin että minun on
vaikea kävellä. Mutta tulee vielä tilinteon aika, jolloin välimme
selvitetään."
"Yritätkö ampua kuuta pyssyllä?" Dick sanoi. "Hän on voimakas ritari ja
hänellä on rautainen käsi. Jos hän aavistaisi, että minä olen ollut
jossain tekemisissä sinun pakosi kanssa, minun kävisi huonosti."
"Oi poika raukka", puhuteltu vastasi, "sinä olet hänen holhottinsa,
kuten minäkin luullakseni olen, ainakin hän niin väittää, tai sitten
hän on ostanut naittajaoikeuden minun suhteeni, en oikein tiedä.
Kaikissa tapauksissa hänellä on jokin keino, jolla hän aikoo minut
masentaa."
"Taaskin 'poika'!" Dick sanoi.
"No, pitääkö minun sanoa: tyttö?" kysyi matkatoveri.
"Tytöt hiiteen! Minä inhoan heitä, halveksin koko joukkoa", Dick
vastasi.
"Sinä puhut poikamaisesti", Matcham sanoi, "sinä pidät heistä enemmän
kuin tahdot myöntää."
"Minäkö?" Dick sanoi. "En heitä ajattelekaan. Tytöt hiiteen, sanon
vielä! Toista on kun saa metsästää, tapella ja huvitella. En
milloinkaan ole kuullut naisesta, joka olisi johonkin kyennyt, paitsi
yhdestä ainoasta, ja se raukka poltettiin noituudesta ja siksi että hän
huolimatta sukupuolestaan kävi miehenvaatteissa."
Nuori herra Matcham teki ristinmerkin ja näytti rukoilevan.
"Mitä teet?" Dick kysyi.
"Rukoilen hänen sielunsa puolesta", toinen vastasi äänellä, jossa oli
säälin sävy.
"Noidan sielun puolestako?" Dick huudahti. "No rukoile vain hänen
puolestaan, jos sinua miellyttää. Hän oli tosiaan paras tyttö
Euroopassa, niin hän oli, tuo Jeanne d'Arc.[7] Vanha Appleyard juoksi
häntä pakoon, niin hän itse sanoi, kuin olisi tyttö ollut
ilmipaholainen. Niin, hän oli kelpo tyttö."
"Mutta, hyvä nuori herra Richard", Matcham vastasi, "jos noin halveksit
tyttöjä, et ole oikea mies."
"Lörpötystä!" Dick sanoi. "Sinä olet piimäsuu lapsi ja sovit parhaiten
tyttöjen seuraan. Enkö mielestäsi ole oikea mies? Koetapas astua
maahan, niin opetan selällesi, olenko mies vai enkö?"
"Oh, ei minusta ole tappelijaksi", virkkoi toinen vilkkaasti, "en
aikonut sinua loukata, laskin vain pilaa. Puhun tytöistä vain siksi,
että satuin kuulemaan sinun pian menevän naimisiin."
"Minäkö naimisiin?" Dick huudahti. "Senpä kuulen ensimmäistä kertaa. Ja
entä kenen kanssa?"
"Erään Joanna Sedleyn kanssa", puhuteltu vastasi punastuen. "Se on sir
Danielin vehkeilyjä, aikoo kai ansaita rahaa kummaltakin puolen."
"No niin. Avioliitto samoin kuin kuolema on kerran meidän kaikkien
osa", Dick sanoi alistuvaisesti.
"Tytönkin olen kuullut haikeasti valittelevan, hän näyttää siinä kohden
olevan yhtä mieltä kuin sinäkin, tai kenties tuo sulhanen muutoin on
hänelle vastenmielinen."
"Kylläpä nuo tytötkin ovat hätäisiä. Ruveta valittelemaan, ennen kuin
on minua edes nähnyt. Valittelenko minä? En. Mutta jos minun on mentävä
naimisiin, tahdon sen tehdä vetistelemättä. Tunnetko tytön? Minkälainen
hän on? Onko hän kaunis vai ruma? Onko hän ikävä vai hauska?"
"Mitäpäs siitä? Jos sinä menet naimisiin, niin menet naimisiin ja sillä
hyvä. Yhdentekevähän silloin, onko morsian kaunis vai ruma. Sinähän et
ole piimäsuu, kyllä sinä joka tapauksessa voit vetistelemättä naimisiin
mennä", Matcham arveli.
"Hyvin sanottu", Dick tokaisi väliin, "minä en siitä välitä hölyn
pölyä."
"Tyttö raukka, ei hän suinkaan miellyttävää miestä saa", huokasi
toinen.
"Kuinka niin?" Dick kysyi.
"Kovaa on mennä noin puiselle miehelle", kuului vastaus.
"Kylläpä minä olenkin puusta tehty mies, kun tallustelen täällä
jalkaisin ja sinä istut mukavasti hevoseni selässä. Mutta hyvää puuta
olenkin", Dick arveli.
"Anna anteeksi, hyvä Dick", virkahti Matcham, "en tarkoittanut pahaa,
sinulla on paras sydän koko Englannissa, hyvä Dick."
"Ole huoleti!" Dick vastasi hiukan hämillään. "En ole, Jumalan kiitos,
niin närkäs. -- Hiljaa! Kuuletko! Torventoitotusta takanamme!"
"Minä olen hukassa", Matcham sanoi kalmankalpeana, "he ovat huomanneet
pakoni ja nyt minulla ei ole hevosta. Minä olen hukassa."
"Etpä niinkään", Dick vastasi tyynesti, "meillä on pitkä etumatka ja
pian ehdimme lautalle. Ja minähän tässä ilman hevosta olen."
"Ei, ei, kyllä he minut tapaavat", kuului ratsun selästä. "Dick, hyvä
Dick, auta minua, auta vähäisen, minä rukoilen hartaasti."
"Mikä sinun on?" Dick mutisi. "Enkö minä sinua auta minkä vain voin?
Rohkaise toki mielesi! John Matcham -- koska nimesi on John -- kyllä
minä, Richard Shelton, vien sinut turvallisesti Holywoodiin, tulkoon
mikä tahansa, niin totta kuin pyhimykset minua auttakoot. No, rohkaise
mielesi, sinä kalpeanaama! Tie tulee nyt paremmaksi, kannusta hevosta
äläkä ole minusta huolissasi, minä osaan juosta kuin hirvi."
Ja niin he kiiruhtivat eteenpäin. Matcham hevosenselässä ja Dick
juosten rinnalla. Pian he pääsivätkin suon päähän ja saapuivat virran
rantaan lautturin mökin kohdalle.
KOLMAS LUKU
Lautta
Till-joki oli leveä, hitaasti juokseva ja savinen virta, joka
liejuisten, pajukkoa kasvavien saarten välitse hiipi läpi soiden.
Tie päättyi poukaman rantaan, missä seisoi lautturin sievä savimökki.
Dick avasi oven ja meni sisään. Siellä makasi lautturi vanhalla
likaisella sarkatakilla, kalpeana ja laihana, väristen vilutaudista.
"Ohoi, nuori herra Shelton", hän virkkoi, "lauttaako te kysytte? Huonot
ajat, huonot ajat! Pitäkää itse huolta asiastanne. Ei ole nyt
lautturia. Kiertäkää ja menkää siltatietä."
"Ei käy laatuun, Tom-lautturi", sanoi Dick, "on kova kiire, joka
minuutti on kallis."
"Semmoinen itsepäinen otus", lautturi mutisi. "Jos pääsette eheänä Moat
Houseen, voitte kiittää onneanne, en sano sen enempää. Ahah, kuka tämä
on?" hän kysyi huomatessaan toisen nuorukaisen.
"Sukulaiseni, nuori herra Matcham", Dick vastasi.
Matcham, joka oli laskeutunut hevosenselästä, lähestyi nyt ohjaten
hevosta suitsista. "Hyvää päivää, lautturi-ystävä! Olkaa hyvä ja
laskekaa aluksenne vesille, meillä on kova kiire."
Laiha, kuihtunut lautturi jäi seisoa töllistelemään suu auki.
"Pyhän neitsyen nimessä!" hän huudahti viimein purskahtaen leveään
nauruun.
Nuori Matcham punastui korvia myöten, Dick puolestaan laski suuttuneena
kätensä miehen olalle. "Mitä nyt, hölmö?" hän sanoi. "Ryhdy työhösi
äläkä pilkkaa niitä, jotka ovat sinua parempia."
Lautturi irroitti mutisten aluksensa ja työnsi sen syvemmälle veteen.
Dick talutti hevosen, lautalle ja viimeisenä seurasi Matcham.
"Te olette kovin hienorakenteinen, hyvä nuori herra!" sanoi mies
katsellen häntä naurusuin. "Tässä piilee jotain -- hm, siltä minusta
näyttää. Mutta olen teidän miehiänne, nuori herra Shelton. Satuin vain
luomaan syrjäkatseen nuoreen herra Matchamiin."
"Vaiti, mies! Ei sanaakaan enää, käännä selkäsi meihin päin", sanoi
Dick. Lautturi tarttui airoihin.
He saapuivat nyt lahdelman suuhun ja saattoivat nähdä pitkin virtaa
sekä ylös- että alaspäin. Se oli täynnä pieniä liejurantaisia,
pajutiheikön peittämiä saaria. Ruo'ikot aaltoilivat ja pääskyset
lentelivät iloisina liverrellen ja viilettivät liki vedenpintaa, johon
taivaan kirkas sini kuvastui. Ihmishahmoa vain ei näkynyt tässä
vesisokkelossa.
Lautturi oli kuitenkin levoton. "Minulla on paha aavistus, hyvä nuori
herra", hän sanoi, "että Suo-John piileskelee täällä jossakin saaressa.
Hän vihaa kauheasti kaikkia, jotka jollain tavoin ovat yhteydessä sir
Danieliin. Mitähän jos poikkeaisimme virtaa ylös ja nousisimme maihin
noin nuolenkantaman päähän tiestä. Ei ole hyvä joutua tekemisiin
Suo-Johnin kanssa."
"Kuinka niin? Onko hän sitä joukkoa, josta äsken mainitsit?" Dick
kysyi.
"Parasta olla vaiti", vastasi lautturi, "mutta kyllä minä tahtoisin
pyrkiä ylöspäin, nuori herra Dick. Mitä sanoisitte, jos nuori herra
Matcham saisi nuolen hipiäänsä?" ja taas hän nauroi.
"Niinkuin tahdot, Tom", Dick vastasi.
"Kuulkaa nyt", jatkoi Tom, "virittäkää jousenne, noin, ja pankaa nuoli
paikalleen -- hyvä on. Kääntykää nyt minuun päin ja katselkaa minua
ankaran näköisenä."
"Mitä tämä merkitsee?" Dick kysyi.
"Katsokaa, jos lauttaan teidät virran yli, täytyy näyttää siltä kuin
tekisin sen pakosta", viekas lautturi vastasi, "muussa tapauksessa saan
Suo-Johnista ikävän naapurin."
"Niinkö rohkeita nuo miehet ovat, että uskaltavat hallita sir Danielin
omaa lauttaa?"
"Niin", kuiskasi Tom salaa vilkaisten. "Sir Daniel on jo tuomittu,
hänen aikansa on tullut, mutta siitä vaiti!"
Soudettuaan kappaleen matkaa ylöspäin he tulivat ahtaaseen kanavaan
likelle rantaa.
"Tässä minun täytyy laskea rantaan, pajukkoon", Tom sanoi.
"Mutta täällä ei ole laisinkaan tietä, ainoastaan pajusuota ja
rämettä", vastasi Dick.
"Nuori herra Shelton", sanoi Tom. "Teidän oman henkenne tähden en
uskalla teitä alemmaksi viedä. Hän vaanii jousi kädessä kaikkia, jotka
jollain tavoin kannattavat sir Danielia, ja ampuu heidät kuoliaiksi
niinkuin jänikset. Olen kuullut hänen vannovan sen pyhän ristin kautta.
Jollen minä olisi tuntenut teitä pahasesta pojasta alkaen, olisin
antanut teidän mennä omaa tietänne. Mutta vanhan tuttavuuden tähden ja
kun teillä on seurassanne tämä lelu, joka ei kelpaa sotaleikkiin, olen
omien korvieni uhalla kuljettanut teidät tänne. Tyytykää siis, muuta en
voi, niin totta kuin tahdon tulla autuaaksi."
Lautturi oli tuskin lopettanut puheensa, kun lähimmän saaren pajukosta
kuului kova huuto ja heti sen jälkeen kahinaa, ikään kuin voimakas mies
olisi raivannut itselleen tietä.
"Kaikki pyhät! Hän olikin ylemmässä saaressa", huusi Tom ja souti
suoraa tietä kohti rantaa. "Uhatkaa nyt, hyvä Dick-herra, jousellanne
minua -- oikein selvästi. Olen tehnyt voitavani pelastaakseni teidät,
pelastakaa te nyt minut."
Samassa alus kohahti tiheään pajukkoon. Dickin viittauksesta Matcham
hyppäsi rannalle. Dick puolestaan tarttui hevosen suitsiin aikoen
seurata, mutta raskas hevonen vajosi pohjattomaan liejuun ja sotkeutui
taajaan viidakkoon, johon hänkin takertui.
"Ei käy laatuun", Dick sanoi, "ei tämä ole sopiva maihinnousupaikka."
Hän ponnisteli voimainsa takaa päästäkseen irti, hevosen tuskallisesti
hirnuessa ja potkiessa.
Silloin saaren rannalle ilmestyi äkkiä kookas mies, pitkä jousi
kädessään. Dick näki vilahdukselta miehen, joka kiireesti jännitti
jousensa.
"Kuka on matkustaja, Tom?" hän karjui.
"Nuori herra Shelton, John", vastasi lautturi.
"Seis, Dick Shelton!" huusi mies. "En tee teille mitään pahaa, pyhän
ristin kautta! Seis, minä sanon. Takaisin, Tom-lautturi."
Dick huusi uhkaavasti: "Suu kiinni!"
"Ohoh", sanoi mies, "menkää sitten jalkaisin eteenpäin", ja samassa
lensi nuoli, joka sattui hevoseen. Tuskissaan ja peloissaan tämä rupesi
potkimaan niin että alus kaatui, ja seuraavassa silmänräpäyksessä
kaikki pulikoivat sekaisin virrassa.
Kun Dick nousi vedenpintaan, hän oli vain muutaman jalan päässä
rannasta, ja ennen kuin hänen silmänsä olivat ennättäneet selvitä
liejuisesta vedestä, hänen kätensä tarttui koneellisesti johonkin
lujaan ja kiinteään, joka heti rupesi vetämään häntä rantaan päin. Se
oli hänen toverinsa ratsuruoska. Matcham oli näet kavunnut veden yli
ulkonevalle puunrungolle ja ojentanut ruoskan hänelle.
"Pyhän messun nimessä", Dick huusi päästyään onnellisesti maihin.
"Oletpa totta tosiaan pelastanut henkeni. Minä uin kuin kivi."
Sitten hän kääntyi katselemaan saareen päin. Puolitiessä virtaa ui Tom
aluksineen, ja rannalla seisoi Suo-John raivoissaan onnistumattomasta
yrityksestä. Hän huusi täyttä kurkkua lautturille käskien tätä
kiirehtimään.
"Tule, John", sanoi Shelton, "rientäkäämme pois ennen kuin Suo-John
ennättää saada aluksen haltuunsa ja kuntoon."
He lähtivät kiitämään harpaten pajujen lomitse mättäältä mättäälle.
Ehtimättä tarkemmin valita suuntaansa he koettivat vain päästä niin
pitkälle virrasta kuin suinkin mahdollista.
Pian maa alkoi kohota, ja siitä Dick arvasi heidän olevan oikealla
tolalla. Kohta he saapuivatkin jalavia ja pajuja kasvavalle
niitynrinteelle.
Mutta nyt Matcham, joka oli jäänyt yhä jäljemmäksi, heittäytyi maahan
ja huusi läähättäen: "Jätä minut, Dick, en jaksa enää."
Richard kääntyi ja palasi hänen luokseen.
"Minäkö jättäisin sinut, John! Sepä olisi kaunista. Olithan sekä hukkua
että tulla ammutuksi pelastaessasi henkeni. Niin -- totta tosiaan --
hukkua, sillä pyhimykset yksin tietävät mistä se johtui, etten vetänyt
sinua alas veteen."
"Silloin olisin pelastanut meidät molemmat, minä näetkös osaan uida."
"Osaatko todellakin?" Richard huudahti hämmästyneenä, sillä uiminen oli
miehen taidoista ainoa, jossa hän ei ollut etevä. "Niin", hän jatkoi,
"tästä näkee, ettei pidä halveksia ketään. Lupasin viedä sinut turvassa
Holywoodiin, mutta näyttääkin siltä kuin sinä voisit paremmin pitää
huolta minusta."
"Älkäämme siitä puhuko sen enempää. Olemmehan nyt hyviä ystäviä, Dick?"
toinen arveli.
"Tietysti, emmehän milloinkaan ole muuta olleetkaan", Dick sanoi, "sinä
olet kelpo poika omalla tavallasi, vaikka oletkin joissakin suhteissa
lellipoika. En milloinkaan ole semmoista tavannut. Mutta koetapas nyt
reipastua, meidän täytyy joutua eteenpäin. Tämä ei ole sopiva paikka
lörpöttelyyn."
"Jalkaani särkee pahasti", Matcham valitteli.
"Oh, en muistanut kipeätä jalkaasi", vastasi Dick. "Hyvä, meidän täytyy
siis kulkea hitaammin. Paha vain, etten oikein tiedä missä olemme.
Mutta parempi onkin, kun oikein ajattelen, ettemme ole löytäneet
oikeata tietä, sillä jos nuo lurjukset vartioivat lauttaa, niin kyllä
he tietäkin pitävät silmällä. Tule John, nojaa olkapäätäni vasten,
poikaraukka! Oh, sinä et yletä, et ole kyllin pitkä; vanhako oletkaan?
-- Kaksitoista vuotta?"
"Kuusitoista", Matcham vastasi.
"Mitä? No kylläpä olet pieni ikäiseksesi", sanoi Dick, "mutta tartuhan
nyt käteeni, niin pyrimme verkalleen eteenpäin, olen henkeni sinulle
velkaa, ja minun on tapana maksaa velkani, sekä pahat että hyvät."
Ja eteenpäin pyrittiin mäkeä ylös.
"Kyllä me löydämme tien, jahka ehdimme, ja sitten reippaasti
eteenpäin", Dick jatkoi, "mutta kas, sinullapa on pieni käsi, minua
oikein hävettäisi jos minulla olisi noin mitätön käsi. Kuules", hän
jatkoi hihittäen, "usko pois, totta vie lautturi luuli sinua tytöksi!"
"Ei, ei!" huudahti Matcham punastuen.
"Kyllä hän luuli, eikä kummakaan, sillä olet todellakin hiukan
oudonnäköinen pojaksi, tyttönä sitä vastoin olisit oikein sievä", Dick
arveli.
"Mutta tiedäthän sinä, etten ole", vastasi toinen kovasti punastuen.
"Kyllä, kyllä, pilanpäiten vain niin sanoin", Dick lohdutteli.
Samassa he kulkivat tien varrella pulppuavan pienen lähteen ohitse.
"Dick hyvä", sanoi Matcham, "odotapas kun juon. Ja voi, Dick, minun on
kovin nälkä."
"Mikset sinä hupsu syönyt Kettleyssä?" Dick kysyi. "Tässä on, syö nyt",
hän lisäsi antaen eväspussinsa Matchamille.
Tämän syödessä Dick rupesi tarkemmin tutkistelemaan paikkaa, missä he
olivat. Pienen lorisevan puron toisella puolen kasvoi suurempaa metsää,
tammia ja koivuja, eikä ainoastaan viidakkoa, kuten tähän saakka.
Huomattuaan tammen, joka oli muita puita paljon korkeampi, hän rupesi
kiipeämään sitä ylös. Päästyään sen latvaan hänellä oli lavea näköala.
Hän näki koko suolakeuden Kettleyhin saakka, hitaasti juoksevan
Till-joen saarinensa ja toisaalle päin metsän läpi kiemurtelevan
keltaisen tien. Lautturin alus oli nyt käännetty pystyyn ja oli
keskellä jokea palaamassa toiselle rannalle. Hän aikoi jo ruveta
pyrkimään alas, kun hän äkkiä huomasi keskellä suota pienen
ratsujoukon, joka hyvällä vauhdilla Kettleystä päin lähestyi lauttaa.
Nopeasti hän laskeutui maahan ja palasi toverinsa luo.
NELJÄS LUKU
Vihreän metsän veljeskunta
Kun Matcham oli levännyt ja virkistynyt, nuorukaiset jatkoivat
matkaansa vielä suuremmalla nopeudella. Dick kertoi, mitä hän oli puun
latvasta huomannut. Nopeasti he taivalsivat loppupuolen viidakkoa,
menivät kenenkään estämättä tien poikki ja rupesivat nousemaan
Tunstallin metsämäkeä. Puut ryhmittyivät nyt yhä enemmän puistomaisiksi
lehdoiksi, joitten välillä oli kanervaa kasvavia hietaisia aukeamia ja
siellä täällä jokunen punakataja. Maanpinta kävi kuoppaiseksi ja yhä
epätasaisemmaksi, ja mitä ylemmäksi he nousivat, sitä tuimemmaksi kävi
tuuli, niin että pitkät puut notkuivat kuin ongenvavat.
He olivat juuri tulleet tuommoiseen aukeamaan, kun Dick äkkiä
heittäytyi kasvoilleen risukkoon ja rupesi ryömimään takaperin lehdikön
suojaan. Tyrmistyneenä Matcham seurasi toverinsa esimerkkiä, vaikka hän
ei laisinkaan käsittänyt syytä tähän kummalliseen temppuun. Vasta kun
he olivat päässeet tiheän viidakon suojaan, Dick selitti syyn
käytökseensä, viitaten aukeaman toisessa päässä olevaan korkeaan
kuuseen.
Puu nousi maasta suorana kuin pylväs, mutta noin viidenkymmenen jalan
korkeudella se jakaantui kahdeksi vahvaksi haaraksi, ja haaraumassa
seisoi vihreään asetakkiin pukeutunut mies tähystämässä ympärilleen.
Hänen tukkansa kiilteli auringon säteissä, kädellään hän varjosti
silmiänsä paremmin nähdäkseen, kun hän konemaisesti käänteli päätään
puoleen ja toiseen.
Nuorukaisten silmät kohtasivat toisensa.
"Kiertäkäämme vasemmalle", Dick sanoi, "olimmehan joutua suoraan suden
suuhun."
Kymmenen minuutin kuluttua he saapuivat polulle, jota Dick ei tuntenut,
mutta, "koettakaamme minne se vie", hän sanoi, ja niin he tekivätkin.