MUSTA NUOLI
Historiallinen romaani
Kirj.
R. L. STEVENSON
Suomennos.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Otavan kustantamana Helsingissä 1913.
MUSTA NUOLI
Kertomus ruusujen ajalta[1]
SISÄLLYS:
Alkusanat: John Kostaja.
Ensimäinen kirja: Kaksi nuorukaista.
1. Aurinko Kettleyssä.
2. Suolla.
3. Lautta.
4. Vihreän metsän veljeskunta.
5. Verinen ajo.
6. Päivän kuluessa.
7. Valepukuinen mies.
Toinen kirja: Tunstallin Mont House.
1. Dick kyselee.
2. Kaksi valaa.
3. Kappelinpäällinen kammio.
4. Salakäytävä.
5. Dick vaihtaa puoluetta.
Kolmas kirja: Lordi Foxham.
1. Talo rannalla.
2. Kahakka pimeässä.
3. Pyhän Briden risti.
4. "Hyvä toivo."
5. Hyökkäys ja pako.
Neljäs kirja: Valepuku.
1. Luola.
2. Vihollisen talossa.
3. Kuollut urkkija.
4. Luostarinkirkossa.
5. Lordi Risingham.
6. Kapteeni Arblaster.
Viides kirja: Richard Kyttyräselkä.
1. Torventoitotus.
2. Shorebyn tappelu.
3. Shorebyn tappelu (jatkoa).
4. Shoreby ryöstetään.
5. Yö metsässä. Alicia risingham.
6. Dick ja Joanna.
7. Dickin kosto.
8. Loppu.
ALKUSANAT
John Kostaja
Eräänä loppukevään iltapäivänä kuultiin Tunstallin Moat Housen kellon
soivan sellaiseen aikaan, jolloin se tavallisesti oli äänetönnä.
Lähellä ja kaukana, jokivarren metsässä ja kentillä jätti kansa työnsä
rientääkseen kohti ääntä. Ja Tunstallin pienessä kylässä oli joukko
talonpoikia kokoontunut ihmettelemään ja keskustelemaan siitä, mitä tuo
kutsu mahtoi tarkoittaa.
Tunstallin kylä oli tähän aikaan, vanhan kuningas Henrik kuudennen
hallitessa, melkein samannäköinen kuin se on vielä tänäkin päivänä.
Parikymmentä paksuista tammihirsistä kyhättyä rakennusta sijaitsi
siellä täällä pitkässä vihreässä, jokeen päin viettävässä laaksossa.
Laakson pohjassa vei silta joen poikki, ja toisella puolen jokea tie
taas nousi ja hävisi metsänreunaan matkallaan Moat Houseen ja sieltä
eteenpäin Holywoodin luostarille. Puolitiessä sillan ja kylän väliä
seisoi kirkko punakatajien ympäröimänä. Vihreät jalavat ja vihreään
pukeutuvat tammet kaunistivat kummallakin puolen tienvartta ja
rajoittivat näköalaa.
Aivan sillan korvassa seisoi kivinen risti kunnaalla, ja sinne oli tuo
kansanjoukko kokoontunut -- puoli tusinaa naisia ja pitkä
tummanuttuinen mies -- tiedustellen mitä tuo kellonääni merkitsi. Puoli
tuntia sitten oli pikalähetti kulkenut läpi kylän. Kiireen takia hän ei
ollut uskaltanut astua maahan, vaan oli hevosenselässä istuen juonut
kipon olutta. Hän ei itse tiennyt mitä oli tekeillä, sanoi vain
vievänsä suljetun kirjeen sir Daniel Brackleyltä papille, sir Oliver
Oatesille, joka isännän poissa ollessa isännöi Moat Housessa.
Mutta nyt kuului kaviontöminää, ja pian sen jälkeen tuli
metsänrinteestä näkyviin ratsastaja, joka jatkoi matkaansa yli
kumisevan sillan. Se oli nuori herra Richard Shelton, sir Danielin
holhotti. Hän ainakin osaa tehdä asiasta selkoa, he arvelivat. He
huusivat hänelle ja pyysivät häneltä tietoja, ja suostuen
juttusille hän pysäyttikin hevosensa. Hän oli nuori, ei vielä
kahdeksantoistavuotias, päivettynyt, harmaasilmäinen nuorukainen.
Yllänsä hänellä oli hirvennahkainen nuttu, kaulus mustasta sametista ja
päässä harmaa hytyrä, selässä teräksinen varsijousi. Hänen puheensa
mukaan pikalähetti oli todellakin tuonut tärkeitä uutisia. Oli tulossa
taistelu. Sir Daniel oli antanut käskyn, että joka miehen, joka kykeni
virittämään jousen tai kantamaan keihästä, tuli kiireimmiten saapua
Kettleyhin hänen ankaran suuttumuksensa uhalla. Mutta kenenkä puolesta
oli taisteltava tai missä tappelu oli odotettavissa, sitä Dick[2] ei
tietänyt mainita. Sir Oliver itse oli pian saapuva, ja Bennet Hatch,
joka oli tuleva joukon johtajaksi, varustautui jo paraikaa.
"Se on tämän rakkaan maan häviö", sanoi muuan nainen. "Kun paronit
käyvät sotaa, saa maamies syödä juuria."
"Oh!" sanoi Dick, "joka mies, joka on mukana, saa kuusi pennyä[3]
päivältä, ja jousimies kaksitoista."
"Niin, voinevat saada, jos jäävät eloon", nainen vastasi, "mutta entä
jos kaatuvat, nuori herra, kuinkas silloin?"
"Eivät he voi arvokkaammin kuolla kuin luonnollisen isäntänsä
puolesta", Dick sanoi.
"Ei ainakaan minun luonnollinen isäntäni", sanoi tuo tummanuttuinen
mies. "Minä ja kaikki muutkin olimme Walsinghamin puolella Brierleyn
tappeluun saakka kaksi vuotta sitten kynttilänpäivästä. Ja nyt minun
täytyy liittyä Brackleyhini! Laki sen teki; sitäkö te sanotte
luonnolliseksi? Mutta nyt, huolimatta sir Danielista ja huolimatta sir
Oliverista -- joka on paremmassa tuttavuudessa lain kuin rehellisyyden
kanssa -- ei minulla ole toista luonnollista herraa kuin kuningas
Henrik kuudes -raukka, Jumala häntä suojelkoon! Se viaton raukka ei
ymmärrä erottaa oikeata kättänsä vasemmasta."
"Te käytätte pahaa kieltä, ystävä", Dick vastasi, "kun samassa
hengenvedossa soimaatte hyvää isäntäänne ja herraani kuningasta. Mutta
kuningas Henrik -- pyhimysten olkoon kiitos! -- on jälleen tointunut
järjilleen ja on sovinnossa järjestävä kaikki hyvään kuntoon. Ja mitä
sir Danieliin tulee, olette kovin urhoollinen hänen selkänsä takana.
Mutta en ole kielikello -- ja siinä tarpeeksi."
"En soimaa teitä, nuori herra Richard", talonpoika vastasi. "Te olette
vielä nuorukainen, mutta kun ehditte miehen ikään, huomaatte kyllä
olevanne puilla paljailla. En sano sen enempää; pyhimykset auttakoot
sir Danielin naapureita ja Pyhä Neitsyt varjelkoon hänen holhottejaan."
"Clipsby", sanoi Richard, "te puhutte semmoista, mitä minun ei kunnolla
sovi kuunnella. Sir Daniel on minun hyvä isäntäni ja holhoojani."
"No, selittäkää minulle arvoitus", Clipsby vastasi, "kenen puolella on
sir Daniel?"
"En tiedä", Dick vastasi punastuen hiukan, sillä hänen holhoojansa oli
näinä levottomina aikoina alinomaa vaihtanut puoluetta, ja jokainen
vaihdos oli tuottanut lisää hänen kukkaroonsa.
"Niin", vastasi Clipsby, "eikä sitä tiedä kukaan muukaan. Sillä
semmoinen hän on, että panee maata lancasterilaisena ja nousee
yorkilaisena."
Silloin hevosen rautakengät panivat sillan jymisemään, väkijoukko
kääntyi sinnepäin ja näki Bennet Hatchin tulevan ratsastaen täyttä
laukkaa. Tämä oli tummaihoinen ja harmahtavatukkainen, vankkakätinen ja
tuimakasvoinen mies. Aseina hänellä oli miekka ja keihäs, päässä
teräskypärä ja yllänsä nahkanuttu. Hän oli mahtava mies näillä seuduin,
sir Danielin oikea käsi rauhassa ja sodassa ja tähän aikaan isäntänsä
vaikutuksesta kihlakunnan vouti.
"Clipsby", hän huusi, "pian Moat Houseen ja lähetä kaikki muut
kuhnustelijat samaan paikkaan. Bowyer antaa teille asepuvut ja kypärät.
Meidän täytyy lähteä ennen kuin iltakello soi. Ja muista: se joka
viimeisenä ruumisportille saapuu, on saava vastaavan palkinnon sir
Danielilta. Paina tarkoin mieleesi tämä! Tiedän että olet aika nahjus,
Nance", hän lisäsi yhdelle naisista, "onko Appleyard kylässä?"
"Missäpä hän muuallakaan olisi", nainen vastasi, "varmaankin
pellollaan."
Sitten väkijoukko hajosi. Clipsby käveli kiirettä pitämättä yli sillan,
Bennet ja nuori Shelton ratsastivat kylän kautta eteenpäin kirkon ohi.
"Saatte nähdä", Bennet sanoi, "että tuo vanha mörökölli kuluttaa
enemmän aikaa mörisemiseen ja lavertelemiseen Henrik viidennestä, kuin
mitä kuluu hevosen kengittämiseen. Ja kaikki tämä siitä syystä, että
hän on ollut mukana Ranskan sodassa."
Tupa, jonnepäin he olivat menossa, oli kylän äärimmäinen, se oli siellä
erillään sireenien ympäröimänä. Sen takana oli kolmella puolen
viljelysmaata, joka ulottui metsänrintaan saakka.
Hatch astui hevosenselästä, kietaisi ohjakset kiinni aitaan ja käveli
Dickin pysyessä hänen kintereillään sinnepäin, missä vanha soturi
polviin saakka kaalimaahansa painuneena näkyi kaivavan maata, silloin
tällöin särkyneellä äänellä hyräillen jotain laulunpätkää. Hän oli
ylt'yleensä nahkapuvussa, ainoastaan hytyrä ja laaja kaulus olivat
mustaa nukkakangasta ja tulipunaisilla nauhoilla reunustetut. Hänen
kasvonsa olivat saksanpähkinän näköiset sekä värin että ryppyjen
puolesta. Mutta hänen vanhat harmaat silmänsä olivat vielä kirkkaat ja
hänen näkönsä oli heikkenemätön. Kenties hän oli huonokuuloinen,
kenties hän ei pitänyt vanhan, Azincourtin taistelussa olleen
jousimiehen arvon mukaisena ottaa huomatakseen kaikenlaisia
pikkuhäiriöitä, sillä ei hätäkellon kaiku eikä Bennetin ja nuorukaisen
lähestyminen näyttänyt laisinkaan herättävän hänen huomiotaan. Hän vain
itsepintaisesti jatkoi kaivamistaan ja lauleli heiveröisellä,
vapisevalla äänellään:
Nyt, rouva armahainen, pyydän sua
sydämes suosiosta säälimähän mua...
"Nick Appleyard", sanoi Hatch, "sir Oliver sulkeutuu suosioosi ja
käskee sinun tunnin kuluessa tulla Moat Houseen ottaaksesi
päällikkyyden haltuusi."
Vanha soturi nosti silmänsä.
"Jumala varjelkoon teitä, hyvät herrat!" hän sanoi irvistäen. "Ja mihin
herra Hatch lähtee?"
"Herra Hatch lähtee Kettleyhin ottaen mukaansa joka miehen, jonka
voimme asettaa hevosenselkään", Bennet vastasi. "On tulossa taistelu,
kuten näyttää, ja isäntäni odottaa lisäväkeä."
"Oh, todellako", Appleyard vastasi, "ja mitä sitten jätätte minulle
linnaväeksi?"
"Jätän sinulle kuusi vankkaa miestä ja sir Oliverin päälliköksi."
"Se ei riitä linnan puolustamiseen", Appleyard sanoi. "Lukumäärä on
liian vähäinen, pari tusinaa on tarpeen."
"No niin, siitähän syystä tulimmekin tänne sinun puheillesi, vanha
veikko", toinen vastasi. "Kukapa muu kuin sinä kykenisi jotain
toimittamaan semmoisessa talossa semmoisella linnaväellä?"
"Vai niin! Kun rupeaa jalkaa likistämään, muistatte vanhaa kenkää!"
Nick vastasi. "Ei ole teissä ainoatakaan, joka kykenisi istumaan
kunnollisesti hevosenselässä tahi pitelemään tapparakeihästä. Ja mitä
jousella ampumiseen tulee, niin -- pyhän Mikaelin kautta! -- jos vanha
Henrik viides nousisi haudastaan, hän olisi valmis asettumaan teille
maalitauluksi farthingista[4] joka ampumalta!"
"Eipä niinkään, Nick, onhan vielä yksi ja toinen, joka kykenee jousta
virittämään", sanoi Bennet.
"Virittämään jousta!" Appleyard huudahti. "Niin, mutta kuka kelpaa
ampumaan nuolen pilkkaan? Siihen on tarkka silmä tarpeen ja pää
paikallaan. Kuulkaa, Bennet Hatch, mitä oikeastaan sanotte pitkäksi
ampumamatkaksi?"
"Noh", sanoi Bennet katsoen ympäriinsä, "pitkä ampumamatka olisi ehkä
tästä metsään."
"No niin, se olisi pitkähkö ampumamatka", vanhus sanoi ja kääntyi
katsahtamaan olkansa yli. Sitten hän varjosti silmiänsä kädellään ja
jäi tuijottamaan metsään päin.
"Noh, mitä katselet?" Bennet tokaisi hihittäen. "Näetkö kuningas Henrik
viidennen?"
Sotavanhus yhäti vain äänetönnä tähysteli mäkeä. Aurinko valaisi koko
terältänsä kenttää, jolla joitakin valkoisia lampaita kävi laitumella.
Kaikki oli hiljaista, ainoastaan kellon kumahtelu kuului kaukaa.
"Mitä katselet, Appleyard?" Dick kysyi.
"Katselen lintuja", sanoi Appleyard.
Ja todellakin näkyi parvi lintuja levottomasti lentelevän sinne tänne
puitten latvojen ylitse eräässä paikassa, missä metsänkieleke pistäytyi
peltojen väliin, päättyen muutamiin lehteviin jalaviin noin
ampumamatkan päässä siitä missä he seisoivat..
"Minkä tähden lintuja katselet?" Bennet sanoi.
"Oh", Appleyard vastasi, "olettepa te viisas mies mennäksenne sotaan,
herra Bennet. Linnut ovat hyvä sotavartio. Metsämaissa ne ovat
etumaisimpana rintamana. Katsokaa, jos tässä nyt olisimme leirissä,
saattaisi tuolla metsässä hiiviskellä jousimiehiä väijymässä meitä, ja
me täällä vain istuisimme levollisina, aavistamatta mitään."
"Mutta kuulepas, vanha veitikka", Hatch sanoi, "nyt ei ole jousimiehiä
sen likempänä meitä kuin sir Danielin väki Kettleyssä. Täällä olemme
yhtä hyvässä turvassa kuin Lontoon Towerissa, ja sinä koetat meitä
pelästyttää muutamilla peipposilla ja varpusilla!"
"Kuules sitä!" Appleyard sanoi irvistäen. "Eiköhän näillä seuduin vain
ole Jumala ties kuinka monta roistoa, jotka luopuisivat kahdesta
korvalehdestään saadakseen sijoittaa nuolen jompaan kumpaan meistä!
Pyhän Mikaelin kautta, mies! He vihaavat meitä kuin ruttoa!"
"Niinpä kyllä, he vihaavat sir Danielia", Hatch sanoi totisena.
"He vihaavat sir Danielia ja vihaavat joka miestä, joka on hänen
palveluksessaan", Appleyard sanoi, "ja heidän vihansa ensimmäisiä
kohteita ovat Bennet Hatch ja vanha jousimies Nick. Katsokaa! Jos
tuolla metsänreunassa olisi rohkea jousimies ja jos te ja minä
seisoisimme täällä alttiina heidän nuolillensa -- niinkuin, pyhä
Mikael, seisommekin -- kummanko meistä he valitsisivat?"
"Sinut, sen veikkaan", Hatch sanoi.
"Panen vetoa takkini teidän nahkavyötänne vastaan, että te se
olisitte", vanha jousimies huusi. "Te poltitte Grimstonen, Bennet --
sitä he eivät milloinkaan anna teille anteeksi, hyvä herrani. Mitä
minuun tulee, pääsen Jumalan avulla pian semmoiseen talteen, etteivät
nuolet, eivät tykinluodit eivätkä minkäänlaiset konnanjuonet minua
tapaa. Minä olen vanha mies ja lähestyn nopeasti kotia, missä vuode on
minulle valmiina. Mutta te, Bennet, te jäätte tänne omalle
vastuullenne, ja jos te elätte minun ikääni joutumatta hirsipuuhun,
niin kylläpä oikea vanha englantilainen henki on kuollut."
"Sinä olet ilkein vanha vahingonvaakkuja koko Tunstallin metsässä",
Hatch vastasi, silminnähtävästi hieman kammahtaen moista kaameata
ennustusta. "Tartu aseisiisi ennen kuin sir Oliver tulee, ja jätä
lavertelut pitkäksi aikaa. Jos olisit laverrellut yhtä paljon Henrik
viidennelle, olisi hänen korvissaan ollut enemmän tavaraa kuin hänen
taskuissaan."
Samassa silmänräpäyksessä soi ilmassa nuoli kuin herhiläisen surina. Se
sattui Appleyardiin, lapaluiden väliin, ja lävisti hänet tykkänään,
niin että hän kaatui kasvoillensa kaaleihin. Hatch päästi tukahdutetun
huudahduksen ja karkasi pystyyn, sitten hän kumarassa hiipi tuvan
taakse suojaan. Sillä aikaa Dick Shelton oli vetäytynyt sireenipensaan
taakse, virittänyt jousensa ja asettanut sen poskelleen terävästi
tähystellen metsän rinnettä.
Ei lehtikään liikahtanut. Lampaat kävelivät levollisina syömässä,
linnutkin olivat rauhoittuneet. Tuossa makasi vanha mies, kyynärän
pituinen nuoli ruumiissaan. Hatch pysyi tuvan suojassa ja Dick makasi
sireenipensaan takana, valmiina ampumaan.
"Näettekö mitään?" Hatch kysyi.
"Ei oksakaan liiku", Dick vastasi.
"On häpeä jättää hänet makaamaan", Bennet sanoi astuen taas esille
epäröivin askelin ja kovin kalpeana. "Pitäkää metsää tarkasti silmällä,
nuori herra Shelton -- pitäkää tarkasti silmällä. Pyhimykset päästäkööt
meidät synnistä! Sepä oli aika ampuja!"
Bennet nosti vanhan jousimiehen polvivaraan. Hän ei vielä ollut
kuollut, hänen kasvonsa värähtelivät, hänen silmänsä sulkeutuivat ja
aukenivat konemaisesti ja hän näytti kärsivän kauheita tuskia.
"Pystytkö kuulemaan, vanha Nick?" Hatch kysyi. "Onko sinulla mitään
viimeistä toivomusta, ennen kuin lähdet, vanha veikko?"
"Vetäkää ulos nuoli ja antakaa minun kuolla, pyhän Marian nimessä!"
Appleyard läähätti. "Olen suorittanut välit vanhan Englannin kanssa.
Vetäkää se ulos!"
"Nuori herra Dick", Bennet sanoi, "tulkaa tänne ja riuhtaiskaa nuoli
haavasta. Hän haluaa kuolla, syntisparka."
Dick laski jousensa maahan ja vetäisi voimakkaalla otteella nuolen
vanhuksen ruumiista. Verisuihku kumpusi haavasta, vanha jousimies nousi
puoleksi pystyyn, huusi vielä Herraa Jumalaa avukseen ja kaatui sitten
kuolleena maahan. Polvillansa kaalimaassa Hatch rukoili hartaasti
lähteneen puolesta. Mutta rukoillessakin hänen mielensä oli silmin
nähtävästi kääntyneenä kahtaalle päin, sillä herkeämättä hän tarkkaan
tähysteli metsän sitä kohtaa, mistä nuoli oli tullut. Lopetettuansa hän
nousi seisaalleen, veti rautakintaan kädestään ja pyyhkäisi kalpeita
kasvojaan, jotka olivat tuskanhiestä kosteat.
"Oh", hän sanoi, "tulevalla kerralla on minun vuoroni."
"Kuka tämän on tehnyt, Bennet?" kysyi Richard, joka vielä piti nuolta
kädessään.
"Niin, pyhimykset sen tietävät", Hatch sanoi. "Täällä on runsaasti
parikymmentä kristittyä sielua, jotka olemme ajaneet pois kodista ja
konnulta, hän ja minä. Hän on maksanut velkansa, miesparka, eikä
viipyne kauankaan, ennen kuin ehkä minäkin maksan omasta puolestani.
Sir Daniel pitelee väkeä liian kovakätisesti."
"Tämähän on harvinainen nuoli", nuorukainen sanoi katsellessaan
kädessään olevaa nuolta.
"Niinpä onkin, kunniani kautta!" Bennet huudahti, "musta, ja musta on
sulkakin. Tämä on pahaenteinen nuoli, se on varma, sillä mustan
sanotaan ennustavan hautajaisia. Ja tähän on jotakin kirjoitettu.
Pyyhkikää pois veri. Mitä näette?"
"_Appleyard John Kostajalta_..." Shelton luki, "mitä se merkitsee?"
"Tuo ei minua miellytä", Bennet Hatch vastasi pudistellen päätään.
"John Kostaja! Se on konnan nimi kaikkien parempionnisten silmissä!
Mutta miksi seisomme täällä nuolien kohteina? Ottakaa, hyvä herra
Shelton, häntä polvista, niin minä nostan olkapäistä ja viekäämme hänet
huoneeseensa. Tämä on paha isku sir Oliver raukalle, hän varmaankin käy
kalpeaksi kuin palttina ja pälpättää rukouksia kuin tuulimylly."
He nostivat vanhan jousimiehen ja veivät hänet huoneeseen, missä hän
yksinäisenä oli eleskellyt. Siellä he sitten laskivat hänet lattialle,
jotteivät ryvettäisi vuodevaatteita, ja koettivat kykynsä mukaan
ojentaa ja sovitella hänen jäseniään.
Appleyardin huone oli siisti ja yksinkertainen. Siinä oli
sinipeitteinen vuode, astiakaappi, iso arkku, pari laskutuolia,
takanurkassa laskupöytä ja seinässä vanhan soturin varustukset, jousia
ja puolustusaseita. Hatch alkoi uteliaasti katsella ympäriinsä.
"Nickillä oli rahaa", hän sanoi. "Lienee ollut hyvinkin viisi-,
kuusikymmentä puntaa arkun pohjalla. Haluaisin saada ne päivänvaloon!
Paras lohdutus, nuori herra Richard, kadottaessamme vanhan ystävän, on
periä hänen omaisuutensa. Katsokaa tuota arkkua, panen vetoa, vaikka
paljostakin, että siinä on kosolta kultaa. Hänellä oli tanakka käsi
ottamaan vastaan ja luja käsi pitämään, mitä oli ottanut, niin oli
Appleyard-jousimiehellä, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!
Pian kahdeksankymmentä vuotta hän oli liikkunut ja hommannut ja aina
hän hyötyi, mutta nyt hän makaa selällään, miesparka, eikä enää kaipaa
mitään, ja jos hänen kolikkonsa joutuisivat hyvän ystävän haltuun,
luulisinpä hänen iloitsevan taivaassaan."
"Malttakaa, Hatch", Dick sanoi, "kunnioittakaa hänen sammuneita
silmiään. Tahtoisitteko ryöstää mieheltä aivan hänen ruumiinsa ääressä?
Muistakaa että hän voi nousta kummittelemaan."
Hatch teki monta ristinmerkkiä mutta oli jälleen toipunut ennalleen,
eikä ollut helppoa saada häntä luopumaan aikomuksestaan. Huonosti olisi
arkun käynyt, jollei samassa veräjä olisi narahtanut ja heti sen
jälkeen tuvan ovi auennut. Sisään astui kookas ja muhkea, punakka,
mustasilmäinen noin viisikymmenvuotias messukasukkaan ja kauhtanaan
pukeutunut mies.
"Appleyard", rupesi vastatullut puhumaan astuessaan sisään, mutta
vaikeni äkisti. "Ave Maria!" hän huudahti. "Pyhimykset varjelkoot
meitä! Minkälaiset pidot täällä ovat menossa?"
"Kylmät pidot ne ovat Appleyardille, herra pastori", Hatch vastasi
varsin levollisena. "Ammuttu oman ovensa eteen ja seisoo kai
parhaillaan kiirastulen portilla. Heh, siellä hän ei suinkaan kaipaa
lämmitystä eikä valaistusta, jos ihmisten puheissa on perää."
Sir Oliver kompuroi vaivalloisesti laskutuoliin, jolle hän vaipui
istumaan kalpeana ja hervotonna. "Tämä on Jumalan tuomio! Julkea teko!"
hän mutisi ja rupesi latelemaan rukouksia.
Sillä aikaa Hatch riisui kypäränsä ja lankesi kunnioittavasti
polvilleen.
"Bennet", sanoi pappi hiukan toivuttuansa, "mitähän tämä oikein
merkitsee? Mikä vihamies on tehnyt tämän?"
"Tässä, sir Oliver, on nuoli. Katsokaa, tässä on kirjoitus", Dick
sanoi.
"Oh", sanoi pappi, "huonoja uutisia! John Kostaja! Sepä nimi! Ja musta,
paha enne! Hyvät ystävät, tämä kirottu nuoli ei minua miellytä. Nyt
ovat hyvät neuvot tarpeen. Kukahan lienee tuon lähettäjä? Koetapas
aprikoida, Bennet. Kuka monista vihamiehistämme uskaltaisi näin
rohkeasti uhaten astua meitä vastaan? Simnel? Tuskinpa. Walsinghamit?
He eivät vielä ole niin masentuneet, he toivovat vielä lain avulla
voivansa voittaa meidät, kun ajat muuttuvat. Mutta entäpäs Simon
Malmesbury? Mitä arvelet, Bennet?"
"Mitä luulette Ellis Duckworthista, herra pastori", Hatch kysyi
vuorostaan.
"Ei, Bennet, ei milloinkaan. Ei, ei hän", pappi sanoi. "Kapinanhenki ei
milloinkaan ala alhaaltapäin, Bennet -- siinä kohden kaikki
arvostelukykyiset historiantutkijat ovat yksimielisiä. Kapina kulkee
aina ylhäältäkäsin alaspäin ja jos Pekat, Tuomaat ja Heikit tarttuvat
aseisiin, niin tutki tarkoin asiaa päästäksesi selville siitä, mikä
ylimys on jutun takana. No nyt, kun sir Daniel on taas yhtynyt
kuningattaren puolueeseen, hän on Yorkin herrojen mustassa kirjassa.
Sieltä päin, Bennet, isku tulee -- kenen kädessä ase on, sitä en vielä
kykene erottamaan, mutta siinä on tämän onnettomuuden ponsi."
"Teidän suosiollanne, sir Oliver", Bennet vastasi, "pyörien akselit
ovat tässä maassa niin kuumat, että jo kauan aikaa olen tuntenut
tulenkäryä. Ja niin teki tämä Appleyard-parkakin. Ja paha sanoa:
ihmisten mielet ovat niin kiihtyneet meitä kaikkia vastaan, ettei
tarvita Yorkia eikä Lancasteria usuttamaan heitä meitä vastaan. Minun
halpa ajatukseni on tämä: te, joka olette kirkon mies, ja sir Daniel,
joka purjehtii joka tuulen mukaan, olette ryöstäneet omaisuuden monelta
mieheltä ja tuominneet tai hirtättäneet yhden ja toisen. Teidät
vaaditaan nyt edesvastuuseen siitä. Oikeudessa jutut ovat aina
ratkenneet niin, että te pääsette voitolle, en tiedä millä keinoilla,
ja te luulette että kaikki on sillä hyvä. Mutta sallikaa minun sanoa,
sir Oliver: mies, jolta olette ryöstäneet omaisuuden ja jota olette
suomineet, on sitä vihaisempi, ja jonakin päivänä, kun paholainen on
liikkeellä, se mies tarttuu jouseensa ja lähettää kyynäräisen nuolen
sisälmystenne läpi."
"Ei, ei Bennet, sinä olet väärässä. Bennet, sinun olisi paras pitää
järkesi aisoissa", sir Oliver sanoi. "Sinä olet lörpöttelijä, Bennet,
suunpieksäjä, hölökieli; sinun suusi on avonaisempi kuin kaksi
korvaasi. Ota ojentuaksesi, Bennet, ota ojentuaksesi."
"Heh, en sano sen enempää, käyköön teille niin kuin mielenne tekee",
Bennet sanoi.
Pappi nousi tuolilta ja otti kirjoituslippaasta, joka riippui hänen
kaulastaan, sinettivahan, vahakynttiläkierukan ja tulukset. Näillä
välineillä hän sir Danielin sinetillä sulki arkun ja astiakaapin,
Bennetin seisoessa nyrpeän näköisenä katselemassa. Sitten koko seurue
hiukan pelokkaana poistui tuvasta ja nousi hevosenselkään.
"Tähän aikaan meidän pitäisi jo olla matkalla, sir Oliver", sanoi Hatch
pitäessään papille jalustinta, kun tämä nousi selkään.
"Niin, mutta Bennet, olot ovat muuttuneet", pappi vastasi. "Ei nyt ole
Appleyardia -- rauha hänen sielulleen! -- komentamassa linnaväkeä.
Minun täytyy varata sinut, Bennet. Minä tarvitsen vankkaa miestä, johon
voin luottaa tänä mustien nuolien päivänä. 'Nuoli, joka lentää
päivällä', sanoo evankeliumi... en muista jatkoa. Oh, minä olen kehno
pappi, olen vaipunut liian syvälle maallisiin asioihin. Kas niin, vouti
Hatch, laskekaamme nyt laukkaa, ratsumiehet ovat kai jo kirkolla."
He ratsastivat tietä myöten, tuuli liehutteli papin vaipan liepeitä.
Heidän takanansa rupesi nousemaan pilviä, himmentäen laskevan auringon
valon. He olivat sivuuttaneet kolme niistä hajallansa olevista
taloista, jotka muodostivat Tunstallin kylän, kun tien polvekkeessa
kirkko tuli heidän näkyviinsä. Kymmenkunta rakennusta sijaitsi taajana
ryhmänä kirkon ympärillä, mutta sen takana oli niittyjä ja peltoja.
Ruumisportin kohdalla oli parikymmentä miestä, joista toiset istuivat
hevosenselässä, toiset taas seisoivat hevosten päitten kohdalla.
Miesten asut ja ratsut olivat kovin erilaisia. Toisilla oli keihäät,
toisilla tapparakeihäät, toisilla jouset; muutamien hevoset olivat
äsken vetäneet auraa ja olivat vielä saven tahraamia. Sillä nämä miehet
olivat maan alhaisinta kerrosta, kaikki paremmat miehet varusteineen
olivat jo sir Danielin kanssa sotaretkellä.
"Tämä ei näytä huonolta, kiitetty olkoon Holywoodin risti! Sir Daniel
tulee kyllä tyytymään toimiimme", huomautti pappi, arvioiden mielessään
miesten lukua.
"Kuka tuolla? Seis, jos olet kunnollinen mies", huudahti Bennet.
Mies hiipi kirkkotarhan punakatajien seassa. Kuullessaan Bennetin
huudahduksen hän nousi eikä koettanut enää piilotella, vaan pötki
nopeasti metsään päin pakoon. Portin kohdalla seisovat miehet, jotka
eivät olleet häntä ennen huomanneet, heräsivät nyt ja hajaantuivat
sinne tänne. Ne heistä, jotka olivat astuneet hevosenselästä, rupesivat
kiipeämään satulaan, toiset ajoivat juoksevaa miestä takaa, mutta
heidän oli pakko kiertää kirkkotarhan vihitty maa, ja pian kävi
selväksi, että saalis oli pääsevä heidän ulottuviltaan. Hatch koetti
kiroten ja pauhaten pakottaa hevosensa aitauksen yli, sulkeaksensa
takaa-ajetulta pakotien, mutta hevonen teki tenän, karkasi pystyyn ja
heitti ratsastajan lokaan koipiansa pyristelemään. Ja joskin hän heti
nousi ja tarttui ohjaksiin, oli aika jo ehtinyt liukua hänen käsistään,
ja pakeneva mies oli päässyt niin pitkälle, ettei ollut toivoakaan enää
saada häntä kiinni.
Toisia neuvokkaampi oli Dick Shelton ollut. Sen sijaan, että hän olisi
ruvennut turhaan takaa-ajoon, hän oli tarttunut varsijouseensa,
virittänyt sen ja asettanut nuolen paikalleen. Ja nyt, kun muut olivat
lakanneet takaa-ajostaan, hän kääntyi Bennetin puoleen ja kysyi, pitikö
hänen ampua.
"Ammu! Ammu!" huusi pappi verenhimoisen rajusti.
"Laittakaa että häneen osutte, nuori herra Dick", Bennet sanoi.
"Ampukaa hänet maahan kuin kypsän omenan."
Pakenijalta puuttui ainoastaan pari askelta päästäkseen suojaan, mutta
mäki jyrkkeni, joten hänen juoksunsa hidastui. Iltahämärä ja karkaajan
epäsäännölliset liikkeet vaikeuttivat tähtäämistä, ja suunnatessaan
joustaan Dick tunsi vähän sääliä, jopa melkein toivoi ampuvansa
sivuitse. Nuoli lensi.
Mies horjahti ja kaatui maahan. Hatch tovereineen päästi
riemuhuudahduksen. Mutta he olivat myyneet nahan ennen kuin karhu oli
ammuttu. Mies oli vikkelästi heittäytynyt maahan, mutta vikkelästi
noussutkin. Sitten hän kääntyi, heilutti hattuansa pilkallisesti ja
seuraavassa silmänräpäyksessä hävisi metsään.
"Rutto hänet periköön!" Bennet huusi. "Hänellä on varkaan jalat, kylläpä
hän osaa juosta, pyhän Banburryn kautta! Osasitte kuitenkin häneen,
nuori herra Shelton, hän on varastanut nuolenne, enkä silti häntä
kadehdi."
"Mutta mitä hän kirkon luona toimitti?" kysyi pappi. "Clipsby, hyvä
mies, astupas alas hevosenselästä ja haeskele tarkoin punakatajien
alta."
Ei ollut Clipsby montakaan aikaa ollut poissa, kun hän jo palasi
paperiliuska kädessään.
"Tämä kirjoitus oli naulattu kirkon oveen", hän sanoi ojentaessaan
paperin sir Oliverille. "En muuta löytänyt, herra pastori."
"Mutta, pyhän Kirkko-Äidin kautta, tämä on melkein pyhänhäväistystä. On
toista, jos kuninkaan suosioksi ja linnanherran hyödyksi naulataan
julistuksia. Mutta että jokainen vihreänuttuinen mieronkiertäjä
kiinnittää ilmoituksia kirkonoveen -- niin, se on jo melkein
pyhänhäväistystä, -- moni mies on vähemmästäkin roviolla palanut! Mutta
mitä tämä kirjoitus sisältää? Ilta hämärtyy nopeasti. Hyvä herra
Richard, sinulla on tarkat silmät. Lue tämä herjauskirjoitus."
Dick Shelton otti paperin ja luki sen ääneen. Se sisälsi muutamia
epätasaisia runosäkeitä, käsiala oli huonoa, kirjaimet isoja ja
kirjoitus kovin virheellistä. Hiukan korjattuna se kuului näin:
Neljä mulla vyössä on mustaa nuolta,
neljä niille, jotka toi mulle tuskaa ja huolta.
Neljä miestä minulle pahaa aikoi,
katalasti tielleni kuoppaa kaivoi.
Jo lensi jousesta yksi nuoli,
ja vanha Appleyard äkkiä vaipui ja kuoli.
Pian Bennet Hatch toisen saa läpi rinnan,
hän poroksi poltti Grimstonen linnan.
Kolmas kostaa Oliver Oatsin juonet.
Hän katkoi Harry Sheltonin kaulasuonet.
Sir Daniel on neljännen päämäärä.
Ei sano kenkään, että sen suunta on väärä.
Sydän teillä oli mustempi syttä,
siksi kantaa mustia nuolia kyttä.
Alas polvistukaa ja rukoelkaa.
Veren verestä, konnat, te olette velkaa.
Vihreän metsän Kostaja ja hänen iloiset kumppaninsa.
Item. Meillä on enemmänkin nuolia ja hyvää hamppunuoraa teikäläisten
varalle.
"Mutta pyhän laupeuden ja Jumalan armon nimessä!" sir Oliver
voivotteli. "Hyvät ystävät, paha on maailma, jossa elämme, ja
pahemmaksi se joka päivä käy. Vannon Holywoodin ristin kautta, että
olen niin viaton kuin äsken syntynyt lapsi. Olen sekä ajatuksissa että
työssä viaton tuon hyvän ritarin kuolemaan. Eikä häneltä kurkkua
leikattukaan, siinäkin he erehtyvät, on vielä elossa luotettavia
todistajia, jotka voivat sen toteen näyttää."
"Turhaan puhutte, herra pastori", Bennet sanoi. "Turha on tuhlata
sanoja enää siihen asiaan."
"Ei, ei, vouti Bennet, ei niin. Pysykää aisoissanne, hyvä Bennet",
pappi vastasi. "Minä tahdon saada viattomuuteni toteen näytetyksi. En
millään ehdolla tahdo erehdyksen takia menettää henkikultaani. Otan
kaikki läsnäolijat todistajiksi, etten ole syypää tuohon tekoon. En
silloin edes ollut kotona Moat Housessa. Minut lähetettiin asialle
ennen kello yhdeksää --"
"Sir Oliver", keskeytti hänet Bennet Hatch, "koska ette suvaitse pitää
suutanne kiinni, täytyy minun ryhtyä toisiin keinoihin. Goffe, soita
lähtöön ja mars!"
Torven soidessa Bennet lähestyi hämmästynyttä pappia ja kuiskasi
vihaisena pari sanaa hänen korvaansa.
Dick Shelton huomasi papin pelästyneenä vilkaisevan häneen. Hänellä oli
kylliksi syytä miettimiseen, sillä tuo puheena oleva sir Henry Shelton
oli hänen oma lihallinen isänsä. Mutta sanaakaan hän ei lausunut,
eivätkä hänen kasvonsakaan osoittaneet mitä hän ajatteli.
Hatch ja sir Oliver pitivät vähän aikaa keskenänsä neuvoa siitä, mihin
toimenpiteihin nyt oli ryhdyttävä, kun Appleyardin kuolema oli
muuttanut asiaintilan. Kymmenen miestä päätettiin jättää suorittamaan
linnaväen palvelusta sekä saattoväeksi sir Oliverille hänen matkallaan
läpi metsän. Koska Bennet Hatch oli jäävä linnan päälliköksi, uskottiin
kootun apujoukon päällikkyys nuorelle Sheltonille. Muuta neuvoa ei
ollut. Miehet olivat hitaita, typeriä ja tottumattomia sotatoimiin,
Shelton sen sijaan oli väen suosiossa ja sitä paitsi päättäväinen ja
vakaantunut paljon enemmän kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Vaikka
hän oli kasvanut näissä yksinkertaisissa maalaisoloissa, hän oli saanut
kirjallistakin kasvatusta sir Oliverin johdolla, ja Bennet Hatch itse
oli opettanut hänelle aseittenkäyttöä ja päällikkyystaidon alkeita.
Bennet oli aina ollut ystävällinen ja avulias häntä kohtaan. Hän oli
niitä miehiä, jotka ovat julmia kuin tiikeri niille, joita he pitävät
vihollisinaan, mutta juromaisen ystävällisiä ja uskollisen
hyväntahtoisia ystävilleen. Sillä aikaa kun sir Oliver astui lähimpään
mökkiin kirjoittaakseen hienolla ja näppärällä kynällään sir Daniel
Brackleylle kertomuksen päivän tapauksista, tuli Bennet oppilaansa luo
toivottaakseen hänelle menestystä matkalle.
"Teidän täytyy kiertää silta, nuori herra Shelton, vaikka tie onkin
pitempi, suojellaksenne henkeänne! Pankaa luotettava mies kulkemaan
tähystelijänä viisikymmentä askelta edellä, ja ratsastakaa hiljaa siksi
kun olette päässyt metsän ohi. Jos roistot hyökkäävät teidän
kimppuunne, niin kannustakaa eteenpäin, seisahtumisesta ei ole apua. Ja
yhä eteenpäin, nuori herra Shelton, älkääkä palatko takaisin, jos
henkenne on teille rakas, sillä täällä Tunstallissa ei ole apua
saatavissa, muistakaa se. Ja kun nyt lähdette tuohon suureen
kuningassotaan ja minä jään tänne henkeni uhalla ja ainoastaan
pyhimykset tietävät, tapaammeko toisiamme enää täällä maan päällä, niin
annan teille viimeiset neuvoni lähtiessänne. Pitäkää sir Danielia
tarkoin silmällä, häneen ei voi luottaa. Älkää myöskään mustatakkiin
luottako -- hän ei tarkoita pahaa, mutta hän juoksee toisten asioita.
Hän on sir Danielin käsiputki! Valitkaa itsellenne hyvä isäntä ja
hankkikaa mahtavia ystäviä, pitäkää huolta siitä. Ja ajatelkaa joskus
Bennet Hatchia. Onhan pahempia konnia maailmassa kuin Bennet. Ja
Jumalan haltuun!"
"Ja Jumala olkoon teidänkin kanssanne, Bennet", Dick vastasi. "Te
olette ollut hyvä ystävä minulle, sitä en unohda."
"Ja kuulkaa, nuori herra", Hatch lisäsi hiukan hämillään, "jos tuo John
Kostaja lähettäisi ruumiiseeni nuolen, ehkä suvaitsisitte uhrata
kultarahan tahi pari sieluraukkani puolesta, sillä luultavasti menen
suoraa tietä kiirastuleen."
"Niin kuin tahdotte, Bennet", nuori Shelton vastasi. "Mutta mitä
joutavia! Kyllä me vielä toisemme tapaamme siellä, missä kippo olutta
on paremmin onneksemme kuin messut."
"Pyhimykset sen suokoot, nuori herra Shelton", toinen vastasi. "Mutta
tuossa tulee sir Oliver. Jos hän olisi yhtä näppärä käyttämään jousta
kuin kynää, hän olisi oivallinen soturi."
Sir Oliver jätti nuorelle Sheltonille sinetillä suljetun mytyn, jonka
päällekirjoitus kuului näin: "Korkeasti kunnioitetulle herralleni, sir
Daniel Brackleylle, ritarille, kiireessä lähetetty."
Shelton pisti kirjeen nuttunsa povitaskuun, antoi tunnussanan ja lähti
joukkoineen kylästä länteen päin.
ENSIMMÄINEN KIRJA
Kaksi nuorukaista
ENSIMMÄINEN LUKU
Majatalo "Aurinko" Kettleyssä
Samana yönä, jolloin "alkusanoissa" mainitut asiat olivat tapahtuneet,
istui sir Daniel Kettleyn majatalossa. Koska ympäristö oli rämeistä,
tuntui yö kylmältä, ja Tunstallin ritarin täytyi turvautua
takkavalkeaan pysyäkseen lämpimänä. Siitä huolimatta hän oli ollut
jalkeilla keskiyöstä asti, vaikkei hänellä ollut mitään syytä pelkoon,
koska vartio oli vahva. Mutta hänen levottomuuteensa olivatkin syynä
aivan toiset seikat.
Sir Daniel oli näet niitä miehiä, jotka eivät koskaan lepää, kun
rahojen hankkiminen on kysymyksessä, eivätkä kammo mitään keinoja, ei
huonojakaan. Niinpä ei hänen itaruutensa sinäkään yönä suonut hänelle
lepoa.
Kello kahden paikkeilla aamulla hän jo istui kapakkahuoneen takkatulen
ääressä. Hänen vieressään oli pullo höystettyä olutta. Hän oli riisunut
silmikolla varustetun kypäränsä, yllänsä hänellä oli veripunainen
lämmin vaippa, ja kaljua, laihaa, tummahahmoista päätään hän nojasi
käteensä. Oven luona oli tusinan verran sotilaita; toiset seisoivat
vartiona ovella, toiset viruivat penkeillä nukkumassa. Vähän likempänä
makasi lattialla vaippaansa kääriytyneenä noin kaksi- tahi
kolmetoistavuotias nuorukainen. "Auringon" isäntä seisoi mahtavan
miehen edessä.
"Pane nyt, isäntä, mieleesi", sanoi sir Daniel, "ja noudata tarkoin
käskyjäni, niin saat minusta hyvän herran. Minä tarvitsen luotettavaa
väkeä poliisimiehiksi ja minä tahdon Adam-a-Moren heidän
ylikonstaapelikseen. Pidä huolta siitä. Jos valitset toisenlaisia
miehiä, niin paha sinut perii. Niitten suhteen, jotka ovat maksaneet
veroa Walsinghamille, aion ryhtyä sopiviin keinoihin -- sinä, isäntä,
olet yksi niitä."
"Hyvä ritari", isäntä vastasi, "vannon Holywoodin ristin kautta, että
maksoin veroa Walsinghamille ainoastaan pakosta. Niin, jalo ritari, en
rakasta Walsinghamin veijareita, he ovat köyhiä kuin varkaat, jalo
ritari! Toista on semmoinen herra kuin te, jalo ritari! Niin, tehkää
hyvin ja kysykää naapureilta, minä olen kova Brackleyn puolustaja."
"Olkoon niin", sir Daniel sanoi kuivasti. "Te maksatte siis
kaksinkertaisesti."
Majatalon isäntä irvisti pahasti tämän kuullessaan. Mutta siihen aikaan
tällainen menettely oli niin tavallista, että vuokraaja saattoi iloita
päästessään niinkin vähällä.
"Tuo tänne tuo veijari tuolta, Selden", huusi ritari.
Yksi palvelijoista toi hänen eteensä vanhan köyryselkäisen miesraukan,
joka oli kalpea kuin kynttilä ja värisi suokuumeesta.
"No ukkoseni", sir Daniel kysyi, "mikä on nimesi?"
"Teidän suosiollisella luvallanne", mies vastasi, "nimeni on Condall --
Shorebyn Condall --, teidän ylhäisyytenne luvalla."
"Sinusta on minulle kerrottu rumia juttuja", ritari sanoi, "sinä
hommailet maanpetosta, lurjus; sinua epäillään pahasti monen miehen
murhasta. Olet rohkea veijari, mutta kyllä minä ylpeytesi masennan."
"Korkeasti kunnioitettu herrani", mies huudahti, "tuon kaiken ovat
häijyt kielet keittäneet teidän korkean selkänne takana. Olen vain
halpa mies enkä ole ketään loukannut."
"Alituomari kertoi minulle kovin pahoja juttuja sinusta", ritari sanoi.
"'Tuo Shorebyn Tyndall on vangittava', hän sanoi."
"Condall, hyvä herra, Condall on minun halpa nimeni", sanoi onneton
mies.
"Condall tai Tyndall, samantekevä", sir Daniel vastasi tylysti.
"Täällä sinä nyt vain olet, ja minä kovin epäilen kunnollisuuttasi. Jos
tahdot niskasi pelastaa, niin sinä heti kirjoitat minulle
kahdenkymmenen punnan suuruisen sitoumuksen".[5]
"Kahdenkymmenen punnan, hyvä herra!" Condall huusi. "Sehän on ilmeistä
hulluutta. Minun koko omaisuuteni ei nouse seitsemääntoista
sillinkiin!"
"Condall tai Tyndall", sir Daniel vastasi irvistellen, "minä vastaan
tappiostasi, kirjoita minulle kaksikymmentä, ja saatuani kaikki mitä
voin sinulta saada, olen sinulle hyväntahtoinen herra ja annan sinulle
loput anteeksi."
"Voi surkeata, hyvä herrani, se on mahdotonta, en osaa kirjoittaa",
Condall vaikeroi.
"Ai, ai", ritari vastasi, "asia näyttää pahalta. Olisin kumminkin
mielelläni tahtonut pelastaa sinut, Tyndall, jos omatuntoni olisi
sallinut. Selden, hirtä tämä vanha jörri lähimpään puuhun, jotta voin
häntä tervehtiä ratsastaessani ohi. Hyvästi, hyvä herra Condall, rakas
herra Tyndall, pääsette pikapostilla paratiisiin, onnea matkalle."
"Ei, ei, leikkisä herrani", Condall vastasi pakottaen itsensä nöyrästi
hymyilemään, "koska olette noin ankara, niin minäkin koetan noudattaa
teidän hyväntahtoista käskyänne, heikon kykyni mukaan."
"Ystäväni", sir Daniel sanoi, "nyt sinä kirjoitat neljäkymmentä puntaa.
Nopeasti! Selden, katso että hän kirjoittaa kunnollisen sitoumuksen, ja
toimita se todistetuksi."
Ja sir Daniel, joka oli varsin leikkisä ritari, nielaisi kulauksen
höystettyä olutta ja nojautui nauraen taapäin.
Sillä aikaa alkoi lattialla makaava nuorukainen liikkua, nousi istumaan
ja silmäili pelästyneen näköisenä ympärillensä.
"Tänne", sir Daniel sanoi. Poikanen nousi ja lähestyi häntä hitaasti.
Sir Daniel heittäytyi taapäin ja nauroi täyttä kurkkua. "Pyhän ristin
kautta!" hän huudahti, "vankka poika!"
Poika punastui vihasta ja heitti mustista silmistään leimuavan katseen
sir Danieliin. Nyt kun hän oli pystyssä, oli varsin vaikea arvata hänen
ikäänsä. Hänen kasvojensa ilme näytti hiukan vanhemmalta, mutta hänen
ihonsa oli hieno kuin nuoren lapsen, hänen ruumiinrakenteensa
tavattoman hento ja hänen käyntinsä tuntui hiukan kömpelöltä.
"Olette kutsunut minut, sir Daniel", hän sanoi. "Sitäkö varten, että
saisitte nauraa kurjaa tilaani?"
"Oh, salli minun nauraa", ritari sanoi. "Salli minun nauraa, senkin
veitikka. Jos voisit nähdä itsesi, nauraisit itse ensimmäisenä, minä
vakuutan."
"Hyvä", nuorukainen sanoi punastuen, "te saatte vastata tästä kuten
kaikesta muustakin. Naurakaa niin kauan kuin vielä voitte."
"Oh, rakas serkku", sir Daniel vastasi vähän totisempana, "eihän pieni
pila liene kiellettyä näin sukulaisten ja hyvien ystävien kesken.
Tahdon toimittaa sinulle tuhannen punnan arvoisen naimakaupan. Mitä
siitä arvelet? Suhtauduin sinuun tosin hiukan törkeällä tavalla, olojen
pakosta, mutta tästä lähtien tahdon auliisti sinua elättää ja
ystävällisesti kohdella. Sinusta on tuleva rouva Shelton -- lady[6]
Shelton, kautta kunniani, sillä pojasta lupaa tulla kelpo mies. Kas
niin, älä pelkää kelpo naurua, se poistaa alakuloisuuden, konnat eivät
naura, serkkukulta. Hyvä isäntä, toimita ateria serkulleni, nuori herra
Johnille. Istu, kultaseni, ja syö."
"En", sanoi poika, "en tahdo suurusta. Olette pakottanut minut tähän
syntiseen tilaan, ja minä aion paastota. Mutta, hyvä isäntä, pyydän
kohteliaasti, antakaa minulle lasi raitista vettä, niin olen teille
kiitollinen."
"Syntinen tilasi! Kyllä sinut synnistäsi päästetään, älä pelkää!"
ritari lausui, "ei sinun synnintunnustuksesi vaikeaksi käy, totta
tosiaan! Tyydy nyt ja syö."
Mutta nuorukainen oli itsepäinen, joi lasin vettä, verhoutui vaippaansa
ja meni syrjäiseen nurkkaan, jossa hän sitten istui synkissä
mietteissä.
Pian sen jälkeen syntyi vilkas liike kylässä, kuultiin aseitten räminää
ja kavionkapsetta, ja ravintolan ovesta astui sisään joukko miehiä,
etunenässä nuori Shelton liejuisena ja savisena.
"Jumala varjelkoon teitä, sir Daniel", hän sanoi.
"Kuinka! Dick Shelton!" ritari huudahti, "miksi ei Bennet Hatch
tullut?" Sheltonin nimeä mainittaessa toinen nuorukainen loi uteliaan
katseen tulijaan.
"Tehkää hyvin, herra ritari, ja lukekaa tämä sir Oliverin lähettämä
kirje, joka ilmoittaa kaiken. Ja vielä tehkää hyvin ja rientäkää
kiireesti Risinghamin luo. Tapasimme matkalla pikalähetin, joka
ratsasti hurjaa vauhtia. Hän vei kirjeitä ja kertoi lordi Risinghamin
olevan huutavassa hädässä ja että hän suuresti tarvitsee teidän
apuanne."
"Mitä sanot? Huutavassa hädässä?" ritari vastasi. "Hoh, me siis pysymme
'kiireesti' alallamme, hyvä Richard. Nykyoloissa ratsastaa
turvallisimmin se, joka pitää pienintä kiirettä. Ja kuten sananlasku
sanoo: liika hoppu, huono loppu, pane se mieleesi, Dick. Mutta
katsokaamme ensiksi minkälaista karjaa olet tänne tuonut. Selden,
soihtu tänne!"
Sir Daniel astui ulos kylätielle ja tarkasti soihdun punaisessa valossa
äsken tullutta väkeä. Hän oli vihattu naapuri ja vihattu isäntä, mutta
sotapäällikkönä häntä rakastivat ne, jotka seurasivat hänen lippuaan.
Hänen hyökkäystapansa, hänen taattu rohkeutensa, hänen huolenpitonsa
sotilasten hyvinvoinnista, jopa hänen törkeät pilapuheensakin olivat
kaikki hänen soturiensa tapojen ja mielenlaadun mukaisia.
"Ah, mutta pyhän ristin kautta!" hän huusi, "mitä poloisia koiria nämä
ovat? Toiset ovat käyriä kuin jousi, toiset taas hoikkia kuin keihäs.
Ystävät, teidät pannaan ensimmäiseen taisteluriviin, teistä ei minulle
ole mitään hyötyä, ystävät. Katsokaa tuota talonpoikaa tuossa papurikon
selässä. Kaksivuotias lammas sian selässä näyttäisi uljaammalta! Haa!
Clipsby, sinäkö siellä olet, vanha kettu. Sinunkaltaisestasi minä voin
ihan itkemättä luopua, sinä saat kulkea kaikkien muiden edellä,
maalaamme ison pilkun sinun nuttuusi, jotta jousimiehet sinuun paremmin
osaisivat. Sinä lurjus saat näyttää meille tietä."
"Minä kyllä näytän tien minne tahansa, sir Daniel, mutta en vihollisen
puolelle", Clipsby vastasi jörösti.
Sir Daniel purskahti nauruun.
"Hyvin sanottu!" hän virkkoi, "sinulla on ovela kieli. Annan sinulle
tuon hauskan sanan anteeksi. Selden, toimita ruokaa sekä miehille että
elukoille."
"Ja nyt, Dick-ystäväni", hän sanoi, "tulepas. Täällä on hyvää olutta ja
kinkkua. Syö sillä aikaa kun minä luen kirjeen."
Sir Daniel avasi kirjeen, ja lukiessa hänen kasvonsa synkistyivät.
Luettuansa hän kotvan aikaa istui miettimässä. Sitten hän katseli
terävästi holhottiansa.
"Dick", hän sanoi, "oletko nähnyt tämän sepustuksen?"
Nuorukainen vastasi myöntäen.
"Siinä on mainittu isäsi nimi", ritari jatkoi, "ja joku mielipuoli
syyttää poloista pastoriamme hänen murhastaan."
"Hän kiisti sen hyvin kiihkeästi", Dick vastasi.
"Niinkö?" ritari huudahti terävästi. "Älä ota korviisi mitä hän
lavertelee. Hänellä on höllä kieli, hän visertää kuin varpunen. Jonakin
päivänä, Dick, kun on parempi aika, tahdon itse sinulle laveammalta
selittää nämä asiat. Siitä syytettiin erästä Duckworthia, mutta ajat
olivat levottomia eikä ollut mahdollista laillista tietä päästä asian
perille."
"Tapahtuiko se Moat Housessa?" Dick pisti väliin hänen sydämensä
pamppaillessa.
"Se tapahtui Moat Housen ja Holywoodin välillä", sir Daniel vastasi
tyynesti. Mutta hän loi salaa epäluuloisen katseen Dickin kasvoihin.
"Ja nyt", hän jatkoi, "syö nopeasti, sinun pitää palata Tunstalliin
viemään kirjelippu minulta."
Dickin kasvot synkistyivät.
"Sir Daniel", hän huudahti, "lähettäkää joku miehistä, minä rukoilen
teitä, päästäkää minut tappeluun, minä osaan kyllä iskeä, sen lupaan."
"En epäile sitä", sir Daniel vastasi ja istui kirjoittamaan. "Mutta
tässä ei niitetä kunniaa, minä jään Kettleyhin siksi kunnes
saan varmat tiedot sodasta, ja silloin yhdyn voittajaan. Älä puhu
pelkurimaisuudesta, se on vain viisautta, Dick. Tämä maa raukka on niin
täynnä kapinaa, ja kuninkaan nimi vaihtuu niin usein, ettei yksikään
mies tiedä, mitä huomispäivä tuo myötään. Hupsut yltiöpäät pitävät
hoppua, mutta järkimies malttaa odottaa."
Sen sanottuaan sir Daniel kääntyi selin Dickiin ja jatkoi pitkän pöydän
päässä kirjettään, suu pahasti vinossa, sillä tämä mustan nuolen juttu
huolestutti häntä kovasti.
Sillä aikaa nuori Shelton kiitettävällä ahkeruudella osoitti
aterialleen kunniaa. Äkkiä hän tunsi jonkun koskettavan käsivarttansa,
ja hyvin hiljainen ääni kuiskasi hänen korvaansa.
"Älkää olko huomaavinanne", ääni sanoi, "laupeuden nimessä neuvokaa
minulle suorin tie Holywoodiin. Hyvä poika, auttakaa vaarassa ja
suuressa hädässä olevaa ihmisraukkaa ja neuvokaa minulle tie
turvapaikkaani."
"Kulje tuulimyllyn tietä lauttapaikalle ja tiedustele siellä sitten
tarkemmin", Dick kuiskasi päätään kääntämättä ja keskeyttämättä
syömistään. Mutta kun poika hiipi hiljaa ovesta ulos, heitti Dick
häneen salavihkaa nopean silmäyksen.
"Mitä!" hän ajatteli, "yhtä nuori kuin minä ja kuitenkin hän sanoi
minulle: 'hyvä poika!' Jospa vain olisin sen huomannut ennen kuin
rupesin häntä auttamaan, niin kyllä minä! No, jos hän kulkee suon
tietä, tapaan hänet kyllä, ja silloin minä lämmitän hänen korviaan."
Puolen tunnin kuluttua sir Daniel antoi Dickille kirjeen ja käski hänen
mitä pikimmin viedä sen Moat Houseen. Ja puoli tuntia sen jälkeen
saapui Risinghamin herran pikalähetti, joka ilmoitti seuraavaa:
"Tappelu alkoi varhain tänä aamuna, ja olemme lyöneet etujoukon ja
hajoittaneet vihollisen oikean siiven. Ainoastaan keskusta pitää vielä
puoliaan. Jos teidän verekset joukkonne olisivat mukana, voisimme
työntää vastustajat pian virtaan. Toden totta, sir Daniel, missä
viivytte? Kunnianne tähden, joutukaa! Tahdotteko jäädä viimeiseksi --
omaksi vahingoksenne?"
"Olen juuri tulossa", ritari vastasi. "Selden, soita torvea. Tulen
heti, herra lähetti, lisäjoukkoni on vasta äsken saapunut. Ohoi pojat,
joutukaa."
Torvi soi, joka kulmalta hyökkäsivät sir Danielin miehet pääkadulle ja
asettuivat ravintolan edustalle. Kymmenen minuutin kuluttua oli sata
hyvin aseistettua ja hyvään sotakuriin tottunutta miestä koossa
valmiina lähtemään tappeluun. Enimmät olivat sir Danielin väreissä,
tummanpunaisessa ja sinisessä, ja näyttivät niissä komeilta.
Ensimmäisinä marssivat parhaat joukot ja viimeisenä yöllä saapunut
kurja apujoukko.
Sir Daniel katseli väkeään ylpeänä, ja lähettikin arveli: "Uljaita
miehiä nuo tosiaan, vahinko vain etteivät ennemmin ole lähteneet."