Isä ja poika jäivät nyt saliin kahden ja Odysseus lausui:
"Nyt on aika siirtää täältä kaikki aseet pois. Voithan sanoa kosijoille
niiden savussa mustuvan ja pelkääväsi heidän juovuspäissään toisiaan
vahingoittavan."
Telemakos kutsui heti Eurykleian luokseen, pyytäen häntä pitämään
kaikki naiset huoneissansa, kunnes hän ennättäisi siirtää pois
savussa turmeltuneet isänsä aseet. Eurykleia iloitsi Telemakon
huolellisuudesta, mutta kysyi:
"Kuka sinut huoneeseesi saattaa ja soihtua edelläsi kantaa, jos minä
pois menen?"
"Sen tehköön kerjäläinen", vastasi Telemakos, "jotakin voi hänkin tehdä
ruokaansa ansaitakseen."
Eurykleia teki, kuten käskettiin, ja isä ja poika alkoivat kiireesti
siirtää pois aseita. Itse Atenekin auttoi heitä valaisemalla
kultalampullaan. Hämmästyneenä virkkoi silloin Telemakos:
"Katso, isä, mikä ihmeellinen hohde seinillä loistaa ja katossa
leijailee. Täällä varmaan kulkee joku Olympon jumalista."
"Hiljaa, poikani, älä kysele mitään. Sellainen, näes, on jumalain tapa.
Käy sinä nyt vuoteeseesi, minä jään vielä tänne, haluan puhella
neitosten ja äitisi kanssa, hän varmaan kyselee yhtä ja toista."
Telemakos poistui huoneeseensa aamun koittoa odottamaan, Odysseus jäi
yksin saliin. Kohta saapuikin sinne neitosineen Penelope ja istuutui
lieden ääreen hopea- ja norsunluukoristeiseen tuoliin, jota tuuhea
vuota peitti. Neidot korjailivat pöydiltä pois illallisen tähteitä ja
lisäilivät puita tuleen. Nuori Melanto, nähdessään Odysseun, alkoi
jälleen häntä ivailla:
"Vai täällä sinä vielä vetelehdit, mitähän oikein olet odottelevinasi.
Mene jo tiehesi, muuten viskaan sinua palavalla kekäleellä!"
"Olet kovasydäminen, nuori neito. Älä minua ivaa siksi, että köyhä
olen. Olen minäkin parempia päiviä nähnyt, rikas ollut. Silloin en
kerjäläistä koskaan oveltani kääntänyt. Mutta Zeus teki minut köyhäksi.
Katso, pian voi kadota sinunkin kauneutesi, josta nyt ylpeilet, tai voi
kuningattaresi sinua ankarasti rangaista sinuun vihastuessaan. Ja jos
kerran Odysseus tulee, voi sinun käydä huonosti, ja ellei hän tulekaan,
onhan hänellä poika, voimakas Telemakos, jonka käsiin voit joutua."
Kuningatar oli myös kuullut keskustelun ja kovin sanoin hänkin nuhteli
Melantoa, luvaten kerran hänelle kovan rangaistuksen. Vielä hän pyysi
Eurynomea nostamaan viereensä vieraalle istuimeksi tuolin ja
levittämään sille lampaanvuodan, sillä hän tahtoi puhella muukalaisen
kanssa.
Käskettyään Odysseun luokseen kysyi kuningatar tämän nimeä, sukua ja
kotimaata.
"Jalo kuningatar", vastasi Odysseus. "Kuuluisa olet viisaudestasi,
kaikkialla nimeäsi mainitaan ja kaikki sinulle onnistuu. Kysymyksiisi
tahdon vastata, mutta älä kysy, kuka ja mistä olen. Silloin nousevat
mieleeni raskaat muistot, enkä vieraitten nähden tahtoisi valittaen
itkeskellä, luulisitte kenties minun viinin liikuttamana kyynelöivän."
"Oi, vieras", virkkoi Penelope. "Kova on ollut minunkin kohtaloni, kova
ja raskas. Sinä päivänä minulta kaikki sammui, jona jalo puolisoni
Troiaan läksi. Nyt ovat sekä Itakan että lähisaarten jalosukuiset minua
kosimassa. Olen kaikin keinoin koettanut häitä viivyttää. Loin kankaan,
jota päivät kudoin, yöt ratkoin ja lupasin sitten häitä valmistaa, kun
kankaani, jalon Laerteen kuolinvaipan, saan valmiiksi. Kolme vuotta
kului, mutta vihdoin kosijat viekkauteni keksivät. Nyt ei mikään muu
tule neuvoksi kuin lopettaa tämä heidän odotuksensa. Vanhempani
vaativat minua ratkaisemaan vaalini ja näen hyvin, miten Telemakos
kärsii katsellessaan omaisuutensa hupenemista. -- Mutta vieras, kerro
nyt sinäkin, missä kotisi on?"
"Jalo kuningatar, koska välttämättä tietää tahdot, en voi olla sitä
kertomatta, niin tuskaista kuin se onkin", virkkoi Odysseus. Ja hän
aloitti pitkän tarinan. Kretasta hän muka oli kotoisin ja joutunut
kerran parin viikon ajan pitämään Odysseuta laivaväkineen vieraanaan.
Siihen suuntaan hän jatkoi kertomustaan lisäten vielä, miten oli itse
joutunut onnettomuuteen. Muistot puolisosta heräsivät jälleen
kirvelevinä ja Penelope itki itkemistään. Odysseus hillitsi itsensä ja
katseli kylmän näköisenä puolisonsa surua, vaikka kyyneleet tahtoivat
väkisin hänenkin silmiinsä nousta. Mutta Penelope oli jo monet kerrat
joutunut valheita uskomaan, siksi hän nyt päätti koetella, puhuisiko
vieras totta.
"Jos todella, muukalainen, olet puolisoni tavannut, voinet kertoa,
minkälainen puku hänellä oli yllä luonasi vieraillessaan, minkä
näköinen hän itse oli ja minkälaisia ne miehet, jotka häntä
seurasivat?" kyseli Penelope.
"Oi, kuningatar", alkoi Odysseus, "vaikeata on näin kahden
vuosikymmenen kuluttua niin tarkoilleen enää muistaa, mutta koetan.
Yllään hän kantoi purppuraviittaa, kultasolkista ja soijissa oli petoa
kiinnipitävän koiran kuva. Vielä muistan viitan alta näkyneen vartalon
mukaisen, pehmeän ihotakin, joka hohti kuin kulta. Mutta enhän voi
tietää, kantoiko hän tätä pukua kotoa asti, vai oliko hän sen
matkalla lahjaksi saanut. Muistan vielä yhden hänen tovereistaan,
kiharatukkaisen Eurybateen, jota Odysseus näytti suuresti arvossa
pitävän."
Yhä voimakkaammaksi kasvoi Penelopen ikävä kuullessaan selvästi
kuvattavan Odysseun puvun ja hän huudahti:
"Vieras, tosia ovat sanasi. Itse sen puvun hänelle tein, itse soljen
siihen kiinnitin. Ja nyt en koskaan saa häntä kotiin tervetulleeksi
toivottaa!"
"Jalo kuningatar, älä itkulla ihania kasvojasi pilaa", virkkoi
Odysseus. "Puolisosi palaa. Tesprotoin kuningas Feidon itse minulle
hänen tulostaan kertoi. Runsaat lahjat näin, jotka hän myötänsä tuo.
Itse hän oli silloin Dodonassa Zeun orakelia kuulemassa. Siis huolesi
heitä, kuningatar. Vannon Zeun ja tämän Odysseun kotilieden kautta
totta puhuvani. Se päivä on lähellä, jolloin Odysseus kotiinsa saapuu."
"Sanasi toteutukoot, vieras", lausui Penelope, "vaikka sitä sydämessäni
epäilenkin. Ja te neidot, laittakaa vieraalle oiva vuode, hänelle kylpy
valmistakaa ja pukekaa kunnon vaatteisiin. Huomenna hän Telemakon
kanssa aterioikoon. Onneton se, joka häntä uskaltaa solvata."
"Ei, kuningatar, suo minun yöni viettää kuten tähänkin asti, vuoteetta,
vaipatta", kielteli Odysseus. "Samoin jalkojani en salli kenenkään
neidoistasi pestä, eikö luonasi ole ketään kokenutta, vanhaa
palvelijatarta."
"Puhut viisaasti, vieras", lausui kuningatar, "viisaammin kuin kenkään
toinen. Eurykleia, auta vierasta, pese hänen kätensä ja jalkansa, kuten
ennen isännällesi teit."
Vanha Eurykleia alkoi katkerasti itkeä ajatellessaan Odysseuta, joka
kenties hänkin kulki ventovieraitten pilkattavana, tämän vieraan
tavoin. "Mutta en voi olla sanomatta sitä, että tämä vieras enemmän
kuin kenkään toinen täällä käynyt muistuttaa kooltaan, ääneltään ja
jalkojensa muodolta Odysseuta", nyyhkytti vanhus.
"Samaa ovat muutkin sanoneet", vastasi vain Odysseus.
Vanha Eurykleia sekoitti kylmää ja kuumaa vettä miellyttävän haaleaksi
ja alkoi pestä vieraan jalkoja. Odysseus pelkäsi tulevansa ilmi, sillä
hänen toisessa jalassaan oli arpi, jo lapsena saatu, ja Eurykleia sen
hyvin tunsi. Haavan oli villisika purrut hänen kerran käydessään
Parnassolla äitinsä mahtavan isän Antolykon luona. Tämä kuulu kuningas
oli käynyt tervehtimässä vävyään Laertesta ja tytärtään. Eurykleia oli
nostanut vastasyntyneen Odysseun äidinisän polvelle, sanoen:
"Valitse sinä nimi odotetulle lapsenlapsellesi!"
"Sen teenkin", vastasi Antolykos. "Koska matkan varrella olen joutunut
usein vihastumaan, olkoon hänen nimensä Odysseus, s.o. vihastunut. Ja
kun hän varttuu, lähettäkää hänet luokseni, lahjat hänelle runsaat
annan."
Näitä lahjoja oli Odysseus mennyt noutamaan. Sydämellisesti ottivat
hänet vastaan sekä Antolykos, äidinisä, että äidinäiti Amfitea. Äitinsä
veljien kera läksi hän Parnassolle metsästämään. Täällä hän näki
tiheässä viidakossa harvinaisen ison villisian. Hän kumartui iskeäkseen
sitä, mutta se ennätti ennen ja iski hirveät hampaansa Odysseun
polveen, mutta samalla kaatui villisikakin kuoliaana maahan. Hoidellen
saatiin haava paranemaan, mutta arpi jäi.
Tämän arven huomattuaan laski Eurykleia hämmästyneenä jalan irti ja
huudahti:
"Oi, Odysseus sinä olet, armahin, nyt vasta sinut tunsin, kun käsin
sinua kosketin!"
Ja hän katsahti Penelopeen, viitaten Odysseuhun, mutta Odysseus tarttui
navakasti vanhaan hoitajaansa:
"Vaiti, tahdotko nyt minulle pahoin käyvän, sinä, joka minua ennen
lapsena ollessani hoitelit. Ellet nyt ole hiljaa, seuraa kosto sinua."
"Oi kuningas", virkkoi vanhus hiljaa. "Vaikenen kuin kivi, etkö minua
paremmin tunne. Ja kun kosijain koston hetki lyö, mainitsen sinulle ne
neitosista, jotka ovat uskottomia olleet."
"Ystävä, kyllä itsekin näen, keneen luottaa saa, keneen ei. Vaikene
sinä vain ja jätä loput jumalain huomaan."
Vanhus läksi noutamaan uutta pesuvettä, sillä äsken hän oli
hämmästyksissään kaatanut entisen. Pesun päätyttyä läksi Odysseus
jälleen Penelopen luo peittäen arven rääsyillään.
"Tahdon vielä hetken kanssasi puhella", alkoi kuningatar. "Päivän
askareissa huolet asettuvat, mutta yön hiljaisina hetkinä nousee tuska
sitä kalvavampana, surren ja itkien öitäni vietän. Aatokseni
lainehtivat sinne tänne, kuni kevät-öitten satakielen laulu. Sekin,
Aëdon raukka, Pandareon tytär, kipeästi suree Itylos-poikaansa, jonka
erehdyksestä surmasi. Minun aatokseni viipyy milloin jalossa
puolisossani, milloin pojassamme, enkä tiedä mitä tehdä: yhäkö täällä
kotona viivyn vai olisiko minun jo toisen puolisona pois lähdettävä.
Mutta kerron sinulle vielä unen, jonka äskettäin näin. Tuolla pihalla
on parikymmentä hanhea, jotka vedestä vehnää noukkivat ja usein niitä
huvikseni katselen. Silloin oli tulevinaan vuorilta kotka, suuri,
vankkanokkainen ja surmasi ne kaikki. Itkin katkerasti hanhieni
kohtaloa ja akajalaisnaisia oli kokoontuvinaan ympärilleni
osaaottavina. Hetken kuluttua palasi kotka, istahti katon harjalle ja
huusi selvin ihmisäänin: 'Rohkeutta, kuuluisa Ikarion tytär. Tämä ei
ollutkaan unta, vaan totta. Hanhet ovat kosijoita ja minä olen
puolisosi, joka tuon heille kaikille surman.' Samassa unikuva katosi,
näin vain hanhien pihalla noppivan vehnänjyviä."
"Kuningatar, unenne merkityshän on itsestään selvä", Odysseus vastasi.
"Uskon varmasti, että niin tuleekin käymään kuin unessa kuulitte kotkan
sanovan. Hän palaa eikä syyllisiä armahda."
"Ei ole kaikkiin uniin luottamista", arveli kuningatar. "Uniakin on
kahta lajia. Toiset kulkevat hohtavasta norsunluuportista ja niillä ei
ole mitään arvoa, toiset astuvat luisesta käytävästä ja ne jotakin
merkitsevät. Mutta tuskinpa minun uneni niihin kuuluu. -- Vaan nyt,
ystäväni, lähenee ratkaisun hetki lähenemistään ja se raskas aamu
valkenee, jolloin minun on tämä ihana koti jätettävä. Nyt aion panna
kilpailut toimeen. Odysseulla oli usein tapana ripustaa salin kattoon
peräkkäin kaksitoista rengasta ja ampua yhdellä laukauksella nuoli
niiden kaikkien läpi. Sen puolisoksi menen, joka jaksaa Odysseun jousen
jännittää ja samanlaisen laukauksen ampua."
"Jalo Penelope, älä pitkitä kilpailuihin ryhtymistä, sillä puolisosi
palaa varmasti, ennenkuin kenkään hänen joustaan jännittää jaksaa."
"Nopeasti aika kanssasi keskustellessa kuluu", virkkoi kuningatar,
"mutta jumalat ovat kaikelle määränsä panneet. Nyt lienee käytävä
levolle. Valitse vuoteesi, mistä parhaaksi näet."
Ja hän läksi kahden neitosen seuraamana huoneisiinsa ja painui itkien
vuoteeseen.