Kaupungilla kuljeskeli ahneudestaan kuulu kerjäläinen Arnaios, suuri
kooltaan, mutta heikko voimiltaan. Hänen tapansa oli tulla tuon
tuostakin Odysseun palatsiin, jossa kosijat lähettivät häntä usein
asioilleen ja kutsuivat häntä senvuoksi taivaan airuen mukaan: Iros.
Nytkin hän taas saapui sinne ja nähdessään vieraan kerjäläisen oven
suussa aikoi ajaa hänet pois.
"Tiehesi, ukko, minun paikaltani, muuten potkaisen sinut pois", räyhäsi
Iros. "Etkö näe, miten kaikki minulle ystävällisesti silmäänsä
vilkuttavat, kehoittaen ajamaan sinut ulos. Lähde, lähde, muuten joudut
nyrkkisotaan."
"Onhan tässä kynnyksellä sijaa kummallekin enkä minä niitä paloja
kadehdi, mitä sinulle annetaan", vastasi Odysseus. "Mutta älä sinä
ärsytä minua. Vaikka olenkin vanha, pidän sinut kyllä kurissa ja jos
käsiksi sinuun käyn, ei sinusta enää huomenna ole minulle vastusta."
"Kaikkea sitä saa kuulla mokomankin suusta", kivahti Iros. "Mutta
maltas, minä lyön sinua kohta, niin että hampaat suustasi heltiävät!
Tulepas nyrkkeilemään!"
Nauraen virkkoi silloin Antinous toisille:
"Katsokaas, minkä ilon jumalat ovat meille lähettäneet. Nuo kaksi
tuolla alottavat riidan. Yllytetäänpäs niitä vielä!"
Naureskellen ympäröivät kosijat kerjäläiset ja Antinous ehdotti:
"Tuolla uunissa on jäljellä makea paisti. Se ken teistä voittaa, saa
sen, saapa vielä oikeuden olla ainoana kerjäläisenä tässä talossa.
Toinen väistyköön."
Odysseus kuitenkin oli vastustelevinaan koko taistelua ja sanoi:
"On liian rohkeata näin vanhan miehen ryhtyä nuoremman kanssa
taistelemaan, mutta nälkä käskee. Olen sitten rohkeampi, jos kaikki
vannotte, ettei kukaan auta Irosta."
Kaikki vannoivat vaaditun valan ja Telemakos sen vielä vahvisti. Nyt
paljasti Odysseus hartiansa ja käsivartensa ja ihaillen katselivat
kaikki niiden voimakasta kauneutta.
"Jo nyt taisi tuhosi tulla, Iros-parka", virkkoi joku katselijoista.
Ja Iros alkoi vavista pelosta eikä uskaltanutkaan lähestyä
vastustajaansa. Mutta palvelijat vetivät hänet esiin.
"Etkö häpeä, kerskailija, pelätä ja vavista vanhaa, nälkäistä ukkoa",
sanoi joku. "Sen vaan sanon, että jos tuo sinut voittaa, lähetän sinut
laivalla Epeiroon, kuningas Eketon luo. Hän sinut siellä niin ruhjoo,
ettet kelpaa enää muuhun kuin koirien ruoaksi."
Ei auttanut muu kuin ryhtyä taisteluun ja Odysseun miettiessä, iskisikö
hän voimainsa takaa, vaiko vain kaataisi vastustajansa, löikin Iros
häntä hartioihin. Silloin iski Odysseus niskaan Irosta niin, että tämä
nujertui tiedotonna maahan, veren tulvahtaessa suusta. Kosijat
nauroivat katketakseen, mutta Odysseus raahasi vastustajansa palatsin
portin pieleen, nosti hänet siihen istumaan, asetti kepin käteen ja
sanoi:
"Istu nyt siinä sikojen ja koirain vartijana, äläkä pyri vieraitten
kerjäläisten herraksi."
Odysseus heitti risaisen vaippansa taas harteilleen ja istahti
kynnykselle entiselle paikalleen, mutta nauraen ja ilakoiden toivat
kosijat hälle luvatun palkan. Nuori Amfinomos joi vielä hänen
maljansakin, toivottaen onnea voimakkaalle muukalaiselle. Silloin
lausui Odysseus:
"Amfinomos, näyt olevan jalo nuorukainen, kuten isäsi Nisoskin, jota
olen kuullut kehuttavan. Sanonpa sinulle yhden asian, paina se tarkoin
mieleesi: Kaikista luoduista on ihminen heikoin. Onnen päivinä ei hän
muista, että onnettomuuskin voi kerran häntä kohdata. Mutta kun jumalat
vastoinkäymisen lähettävät, on hänen sekin otettava vastaan. Vaihteleva
on ihmisonni. Kerran olin rikas ja mahtava minäkin, mutta luotin vain
isääni ja veljiini, enkä ymmärtänyt onneani säilyttää. Ihmisen on
elettävä rehellisesti, vältettävä pahaa ja tehtävä mikä on oikein.
Täällä harjoitetaan vääryyttä, hävitetään vieraan tavaraa ja se ei jää
kostamatta. Kun Odysseus kerran palaa -- ja varmasti se päivä pian
koittaa -- silloin tulee rangaistus. Toimittakoot jumalat sinut täältä
pois, ennenkuin verinen tilinteko alkaa."
Kerjäläisen sanat näkyivät koskevan nuorukaiseen, murheellisena ja
ikäänkuin aavistaen ennustuksen toteutuvan, hän palasi kuitenkin
saliin, sillä kohtaloaan hän ei voinut välttää.
Atene johti silloin Penelopen mieleen halun näyttäytyä kosijoille ja
hän virkkoi uskolliselle Eurynomelle:
"Eurynome, mieleni tekisi mennä kosijain luo, vaikkakin sydämessäni
heitä vihaan ja tahtoisin samalla varoittaa poikaani luottamasta
heihin, jotka edessä päin ovat hyviä, mutta selän takana neuvottelevat
surma-aikeita."
"Kuningatar, käy heidän luokseen, mutta ennen sitä on sinun kylvyssä
oltava ja saatava kyynelten jäljet kasvoiltasi", kehoitti palvelijatar.
"Ystäväni, älä minua kehoita ulkomuodostani huolehtimaan, siitä en
välitä, enkä ole välittänyt siitä päivästä lähtien, jolloin puolisoni
läksi. Vaan nouda tänne pari neitosta, jotka seuraavat minua alas,
yksin en sinne halua käydä."
Eurynome läksi täyttämään emäntänsä käskyä, mutta sillä aikaa uuvutti
Atene Penelopen virkistävään uneen ja valoi hänen kasvoihinsa ja
vartaloonsa ihanuuden, jonka vertaista näkee ainoastaan Afroditella,
tämän käydessä jumal-impien viehättävään karkeloon. Tehtävänsä tehtyään
poistui Atene ja samassa Penelope heräsi lähenevien neitosten puheluun.
"Miten suloisesti nukahdin", virkkoi kuningatar. "Oi, sallisipa Artemis
minun yhtä ihanasti vaipua kuoloon, silloin pääsisin suremasta jaloa
puolisoani."
Kahden neitosen seuraamana astui kuningatar salin ovelle ja niin ihana
hän oli, että kosijain sydän lämpeni ja kaikki toivoivat saavansa hänet
puolisokseen. Mutta Penelope kääntyi Telemakon puoleen, lausuen:
"Poikani, en ymmärrä sinua. Lapsena osoitit suurta älyä, mutta nyt
mieheksi vartuttuasi, kun sinun olisi näytettävä olevasi jalon miehen
poika, et enää pysty mihinkään. Täällä kohdellaan vieraita pahoin, etkä
sinä sitä estä."
"Äiti, en ihmettele, että olet minuun pahastunut. Lapsi en mielestäni
kuitenkaan ole, osaan kyllä erottaa pahan hyvästä. Mutta tämä
vieraitten, pahansuopien ihmisten paljous saa minut usein epäilemään
mitä tehdä. Sitäpaitsi olen aivan yksin kaikkia muita vastaan. Nyt
kuitenkin on vääryyttä kärsineen vieraan käynyt paremmin kuin
luuletkaan. Hän on voittanut Iroon. Ja toivoisinpa kosijoille käyvän
yhtä huonosti kuin tuolle kerskaajalle kävi."
Mutta Telemakon sanoista välittämättä huudahti Eurymakos ihastuneena:
"Oi, ihana kuningatar, jos kaikki Argoon ruhtinaat sinut tällä hetkellä
näkisivät, ei kosijain joukko mahtuisikaan palatsiisi, niin ihana olet,
kaikkia muita naisia ihanampi sekä kooltasi että muodoltasi ja älyltäsi
rikkaampi."
"Ei, Eurymakos, ihanuuteni hävisi sinä hetkenä, jolloin puolisoni pois
läksi. Mutta jos hän kerran palaisi, alkaisi kukoistukseni uudelleen.
Muistan päivän, jona hän meni. Hän tarttui jäähyväisiksi käteeni ja
lausui: 'Puolisoni, lähden taisteluun urhoollista Troian kansaa vastaan
ja varmaan moni meistä jää sille tielleen. Hoida sinä kotiamme ja pidä
huolta isästäni ja äidistäni, kuten tähänkin asti, kunnes pojastamme
varttuu mies. Ellen minä palaisi, mene silloin puolisoksi toiselle.'
Näin hän puhui. Nyt lähenee raskas häitteni aika minua onnetonta. Mutta
kosijani eivät menettele oikein. Jaloa naista kosittaessa tuodaan
hänelle aina runsaat lahjat, vieläpä härät ja lammaslaumatkin. Te
sensijaan elätte talossani minun omaisuuttani kuluttaen."
Odysseus iloitsi kuullessaan puolisonsa järkevät sanat. Hän ymmärsi
hänen houkuttelevan lahjoja kosijoilta ja kohtelevan heitä ystävällisin
sanoin, vaikka sydämessään hautoikin muuta.
"Ihana Penelope", virkkoi Antinous. "Lahjat tuomme, mutta luotasi emme
poistu, ennenkuin parhaan meistä olet puolisoksesi valinnut."
Kaikki yhtyivät Antinoun sanoihin ja kohta tuotiin Penelopelle runsaita
lahjoja. Antinous antoi taidekoristeisen vaipan, jossa oli kaksitoista
kultasolkea. Eurymakos lahjoitti hohtavat kultaiset kaulavitjat,
joissa jalokivet välkkyivät. Eurydamoon lahjana olivat kalliit
korvarenkaat, joissa kussakin säteili kolme timanttia. Runsaat ja mitä
kallisarvoisimmat lahjat sai Penelope, joka nyt aarteineen jätti
kosijat ja astui jälleen omiin huoneisiinsa. Mutta kosijat alkoivat
laulaen ja tanssien viettää iltaa. Hämärän tultua sytytettiin
kartanolle nuotio ja palatsin neitoset sitä hoitelivat.
"Neidot, käykää kuningattarenne luo", virkkoi Odysseus heille,
"kehrätkää siellä kultarihmaa, minä kyllä pidän tulesta huolen. Ja
vaikka täällä kemut kestäisivät aamuun asti, en minä väsy."
Neitoset katsoivat hymyillen toisiinsa. Joukossa oli myös rusoposki
Melanto, Penelopen kasvattama ja hoivaama neito, joka kuitenkin oli
emännälleen kiittämätön ja salaa oli Eurymakon suosikkina. Hän vastasi
Odysseulle pilkallisesti:
"Sinäpä olet mieletön, kun et nukkua aio, etkä täältä edes poistu.
Ylpeiletkö siitä, että Iroon voitit? Maltahan vaan, eikö kerran tule
tänne sinuakin väkevämpi, ja silloin ovat laiskanpäiväsi täällä
päättyneet."
Vihaisesti katsahti Odysseus häneen ja virkkoi:
"Vaikene, neito, lähden muutoin Telemakolle kertomaan korskeudestasi ja
hän varmasti kostaa sinulle."
Neitoset pelästyivät kerjäläisen sanoja ja lähtivät juosten pois.
Yksinään oli nyt Odysseus nuotion vartijana. Mutta kosijat eivät
jättäneet häntä rauhaan. Eurymakos ivasi, Odysseuhun viitaten:
"Katsokaa, te kaikki ylvään kuningattaren kosijat, vierastanne. Hänet
on varmaan joku jumala lähettänyt tänne meitä valaisemaan kaljulla
päälaellaan."
"Kuules, ukkeli, etköhän tulisi minun palvelukseeni. Saisit
maatilallani istuttaa puita ja palkaksi antaisin sinulle kunnon
vaatteet ja ruokaa yllin kyllin. Mutta taidatpa olla niin tottunut
kerjäämään, ettet mielikään rehelliseen työhön ryhtyä."
"Oi, Eurymakos", vastasi Odysseus hänelle. "Jos molemmat tarttuisimme
samaan työhön, joko kilpaa heinää niittäisimme tai samanikäisillä
härillä kyntäisimme, näkisit, etten olisi sinua huonompi. Tai jos Zeus
lähettäisi sodan ja saisin miekan ja kypärin minäkin, näkisit, että
parhaitten joukkoon kuuluisin. Silloin et enää köyhyyteni vuoksi minua
ivaisi. Mutta sinä olet itserakas, mieheksi kehno, joka luulet itseäsi
suureksi, koska et ympärilläsi koskaan näe mitään tosisuuruutta.
Palaisipa Odysseus kerran, silloin tuntuisivat nämä palatsin avarat
ovet sinusta kapeilta, sellaista vauhtia sinä silloin pakoon pyrkisit."
Vihastuneena huusi nyt Eurymakos: "Heittiö, kyllä pian saat selkääsi,
koska noin röyhkeilet. Oletko juovuksissa, vai onko Iroon voitto
noussut päähäsi?"
Ja samalla hän heitti jakkaransa kohti kerjäläistä. Odysseus väisti
kuitenkin heiton ja jakkara sattuikin ruokia kantavaan palveliaan, joka
kiljahtaen lyyhähti maahan. Nyt syntyi yleinen hämminki, jokainen huusi
ja harmitteli, kun mokoman kerjäläisen vuoksi illan ilo särkyi.
Mutta Telemakos vaati ankarasti kaikkia lähtemään nukkumaan. Harmissaan
kuuntelivat he nuorukaisen rohkeita sanoja, mutta nuori Amfinomoskin
yhtyi häneen ja kehoitti jättämään rauhaan kerjäläisen, joka oli tullut
Odysseun katon alle suojaa saamaan. Silloin joivat kosijat vielä
viimeisen uhrimaljan ja lähtivät yötiloilleen.