Atene riensi nyt Spartaan, mutta Odysseus läksi astumaan vanhan
uskollisen paimenen Eumaion luo ja tapasikin hänet istumassa yksinään
avaran sikotarhan äärellä sandaaleja valmistamassa. Apulaisena oli
vanhuksella suurta sikokarjaa kaitsemassa neljä miestä ja yhtä monta
villiä koiraa. Apulaisista oli kolme omilla askareillaan, neljäs oli
lähtenyt viemään kaupunkiin teuraseläimiä, joita Eumaion oli määrä joka
päivä lähettää korskeille kosijoille. Kun koirat huomasivat lähestyvän
kerjäläisen, hyökkäsivät ne raivoten häntä kohti, ja tulijan olisi
saattanut käydä huonosti, ellei Eumaios olisi rientänyt apuun.
"Jopa nyt jotakin", huudahti paimen. "Nuo koirat olivat repimäisillään
sinut kappaleiksi ja silloin olisin minä saanut lisää surun syytä.
Sillä, katsos, jo ennestäänkin minulla on sitä yllin kyllin. Suren,
näes, kuningastani, joka nyt kenties nälissään kiertelee maailmalla
minun täällä hoidellessa hänen karjaansa vihollisten aterioiksi. Mutta
astu, hyvä vanhus, majaani. Katsokaamme, mitä siellä olisi sinulle
suuhun pantavaa."
Ystävällinen paimen astui majaan edellä Odysseun hiljalleen seuratessa.
Sisään tultuaan hän levitti vuohenvuodan lehtien päälle ja valmisti
vieraalleen vuoteen.
"Sinulle Zeus ja muut taivaan jumalat suokoot mitä sydämesi halajaa",
lausui Odysseus, iloisena ystävällisestä vastaanotosta.
"Vieras, älä minua kiitä", esteli Eumaios. "Köyhin kerjäläinenkin on
Zeun suojassa ja hänen lähettämänsä. Miksen majaani tarvitsevalle
jakaisi, enhän tiedä, miten kauan siinä itsekään olla saan. Eläisipä
rakastettu herrani, hän minulle oman kodin ja hellän puolison soisi.
Mutta hän on mennyt. Ihanan Helenan vuoksi on moni sankari päiviltä
pois joutunut. Langetkoon siitä kosto hänelle!"
Hän nousi, sitoi vyön lujemmin uumilleen ja otti karsinasta pari
porsasta, jotka hän teurasti ja paistoi vieraalleen. Tarjoten vielä
viiniä hän kehoitti:
"Syö, vieras, mitä palkollisella on tarjota. Paraat palat viedään
kosijoille. He lienevät saaneet jotain tietoja isäntäni kuolemasta,
koska he tuolla palatsissa yhä hurjemmin mellastavat. Mutta eiväthän
suuretkaan rikkaudet sillä menolla kauan kestä. Ja rikas minun isäntäni
oli, rikkaampi kuin kenkään muu."
Tyytyväisenä nautti Odysseus ateriaansa. Sitten kysyi:
"Mutta kenestä sinä olet koko ajan puhunut? Kuka niin rikas on, kuka
lähti Helenan vuoksi sotaan, ehkäpä minä hänet tuntisinkin, olenhan
niin paljon maailmaa kierrellyt?"
"Oi, vanhus, nykyään ei enää uskota kenenkään juttuja hänestä. Ennen
riensi jokainen tulokas kuningattaren luo keksien milloin mitäkin
kadonneesta. Kyynelsilmin kuunteli kuningatar heitä ja palkitsi heille
runsain käsin. Voithan sinäkin yrittää samaa. Mutta varmasti ei sitä
miestä tule, joka hänestä tietäisi. Taivaan linnut ovat varmaan jo
hänet raadelleet tai sitten hän on joutunut kalojen ruuaksi. En isääni
enkä äitiäni niin kipeästi kaipaa kuin Odysseuta. Jo hänen nimensä
mainitseminen saa tuskan puhkeamaan. Hän huolehtikin minusta kuin
ystävästään."
"Ystäväni, vaikket uskokaan koskaan enää isäntääsi näkeväsi, sanon
sinulle kuitenkin, että hän tulee vielä kotiin", virkkoi vieras. "Mutta
palkkaa tästä ilosanomasta en huoli, ennenkuin hän kotinsa kynnyksen
yli astuu. Silloin antanet minulle uudet, komeat vaatteet. Halveksin
sitä, joka hädän tullen koettaa valheella voittoa itselleen hankkia.
Zeun kautta vannon, että ennenkuin tämä vuosi on kulunut, vieläpä
ennenkuin kuu kahdesti on rataansa kiertänyt, saapuu se, joka
rangaistuksen saattaa jokaiselle, joka hänen uljasta poikaansa ja
rakasta puolisoaan on loukannut."
"Oi vieras, sitä palkkaa et koskaan tule saamaan. Mutta puhukaamme
muista asioista. Rakasta isäntääni muistellessa murhe mieleni täyttää.
Kerro sen sijaan, ken olet, mistä tulet ja miten Itakaan jouduit",
pyysi sureva paimen.
Odysseus alkoi:
"Niin paljon on minulla kerrottavaa ja niin monet ovat vaiheeni olleet,
etten vuodessakaan niitä kertoa ennättäisi, vaikka kaiket päivät tässä
hievahtamatta istuisimme ja muut toimiasi hoitaisivat. Mutta kerronpa
kuitenkin vaiheistani.
"Olen Kretasta kotoisin, rikkaan kodin poika. Isäni eläessä oli kaikki
hyvin, mutta hänen kuoltuaan sain pienemmän perinnön kuin muut.
Puolisoni kautta sain kuitenkin rikkautta. Maanviljelys ei minua
kuitenkaan miellyttänyt, merenkulku ja sodankäynti olivat sen sijaan
lempitöitäni. Niin läksinkin Troian sotaan laivastoja johtamaan. Sieltä
palasin monet vaivat kestettyäni kotiin, mutta läksin pian uudelleen
yhdeksällä laivalla Egyptiin, ja se oli onneton matka. Toiset
laivamiehet hyökkäsivät maihin, ryöstivät naisia ja lapsia ja
harjoittivat ilkivaltaa. Mutta samassa olivat Egyptin joukot aseissa ja
hädin tuskin armoa rukoillen pelastuin. Seitsemän vuotta Egyptissä
vietin, kahdeksantena jouduin sinne saapuneen foinikialaisen kera taas
merelle. Aavalle ulapalle jouduttuamme lähetti Zeus hirmumyrskyn, joka
pirstoi aluksemme. Onneksi sain käsiini maston kappaleen ja jouduin sen
varassa ajelehtimaan aalloille, kunnes kymmenentenä, pilkkopimeänä yönä
ajauduin Tesprotoin maahan. Täällä sain maan kuninkaan Feidonin
puolelta osakseni mitä suurinta ystävällisyyttä. Kuulin myös Odysseusta
kerrottavan. Hän oli siellä vast'ikään vieraillut, mutta oli nyt
lähtenyt Dodonaan, oraakelia kuulemaan. Minut lähetti kuningas
laivallaan edelleen, mutta laivamiehet olivat kavalia, riisuivat
vaatteeni, heittivät ylleni nämä rääsyt ja sitoivat minut lopuksi
mastoon. Pääsin kuitenkin irti ja läksin henkeni kaupalla uimaan
pakoon. Tässä nyt olen avutonna, koditonna."
Paimen lausui silloin:
"Monet ja kovat ovat vaiheesi olleet, ukko rukka. Mutta miksikä
valheilla kertomustasi höystät? Odysseun paluusta et mitään tiedä.
Monet ovat siitä puhuneet ja monia olen uskonut, nyt en enää ketään.
Jumalat häntä vihaavat. Ellei niin olisi, olisivat he suoneet hänelle
kunniallisen kuoleman joko Troiassa tai kotimaalla. Silloin olisi hänen
muistoaan juhlittu. Mutta nyt ovat harpyiat hänet riistäneet. Täällä
minäkin sikojen parissa päiviäni vietän, en kaupunkiin mene, sillä
siellä aina vain hänestä kysellään. Kerran saapui luokseni mies
Aitoliasta, pakolainen. Avosylin hänet vastaanotin ja hän vakuutti
nähneensä Odysseun Kretassa. Siellä hän muka korjaili myrskyn
tärvelemää alustaan ja oli aikeissa saapua kotimaahan samana syksynä.
Luotin vielä hänen sanoihinsa, mutta nyt teet turhaa työtä, vieras, jos
vielä minulle jotain hänestä uskottelet. Niiden puheitten vuoksi en
sinua suojaa, vaan siksi että kaikki vieraat ovat Zeun lähettämiä."
"Näyt olevan sangen epäuskoinen, et valaanikaan luota", vastasi
Odysseus. "No niin, sopikaamme keskenämme näin -- ja Olympon jumalat
olkoot todistajamme --: jos kuninkaasi saapuu sanomani ajan kuluessa,
saan sinulta juhlavaatteet, ellei, saavat miehesi syöstä minut
korkeimmalta vuoren huipulta alas rotkoon varoitukseksi muillekin
kerjäläisille."
"Jopa jotakin, vieras!" huudahti Eumaios. "Ensin vien sinut majaani,
syötän, juotan ja sitten lopuksi otan henkesi! Eihän toki. Mutta nyt
onkin jo ruoka-aika käsissä. Missä viipynevät toverini?"
Heidän siinä puhellessaan lähenivätkin toiset paimenet ajaen suuria
sikalaumoja karsinoihinsa.
"Tuokaa, toverit, tänne juottosioista paras. Siitä valmistamme
juhla-aterian sekä tälle vieraallemme että itsellemme. Sen toki
ansainnemme vaivoistamme. Tuolla toiset herkuttelevat parhailla
paloilla mitään tekemättä."
Miehet toivat lihavan sian. Eumaios leikkasi osan harjaksia ja heitti
tuleen rukoillen Odysseulle onnellista paluuta. Uhripaloista saivat
osansa sekä nymfit että Hermes, loput jakoi hän miesten kesken. Paraan
palan sai kuitenkin kerjäläisvieras, joka siitä iloisena virkkoi:
"Sinua Zeus rakastakoon, kuten minä sinua rakastan ja anteliaisuuttasi
kiitän."
"Älä minua kiitä, syö, mitä on. Toisille jumala enemmän suo, toisille
vähemmän, miten mielii."
Yö tuli, kolea, sateinen yö. Odysseus mietti, jättääkö paimen hänelle
vaippansa peitteeksi vai ei, ja siksi hän koetellen virkkoi:
"Kuules, Eumaios, ja kuulkaapa te muutkin. Mielinpä tässä vähän jutella
teille. Viini tekee hiljaisimmankin puheliaaksi, hitaimman ketteräksi
ja saattaa usein miehen lausumaan asioita, jotka sanomatta olisivat
olleet paremmat. Mutta koskapa kerran aloin, sanon sanani loppuun asti.
"Olin vielä nuori ja notkea, kun Troian luona taistelimme. Kolme
joukkoa meitä oli. Yhtä johti Odysseus, toista Menelaos ja kolmannen
johdossa olin minä. Hiljaa lähenimme muureja ja piilouduimme
pensaikkoon. Yö oli hirvittävän kylmä. Lumiräntää satoi, eikä minulla
ollut muuta ylläni kuin haarniska ja vyö. Toiset asettuivat nukkumaan
vaippoihinsa kääriytyneinä, mutta minua paleli kauheasti. Nykäisin
silloin vieressäni makaavaa Odysseuta ja virkoin: 'Kuulehan, viisas
Odysseus, kylmyys on niin kova, etten varmaankaan aamunkoittoa näe;
katsos, minulla ei ole minkäänlaista peitettä.' -- Mutta siinäpä olikin
mies, joka ei sodassa enemmän kuin rauhankaan asioissa jäänyt
neuvottomaksi.
"'Ole hiljaa', hän suhahti korvaani, 'ettei sinua kukaan huomaa', ja
ääneensä hän lisäsi: 'Kuulkaa, ystävät, minulle selvisi unessa, että
olemme kulkeneet laivoilta liian kauas. Kukahan teistä rientäisi
Agamemnonin luo pyytämään lisäväkeä. Silloin nousi eräs nuori soturi,
heitti vaipan yltään ja riensi asialle. Mutta minäpäs sieppasin vaipan,
kääriydyin siihen ja nukuin aamunkoittoon asti. Jospa vielä olisin yhtä
nuori, saisin varmasti vaipan joltain verhokseni, mutta kukapas nyt
tällaista rääsyläistä säälii.'"
"Kerroit tositapauksen, vieras. Ja koska niin viisaasti juttelit, olet
vaipan saapa. Mutta sen saat vain lainaksi. Huomenna saavat omat
vaatteesi riittää, sillä meillä on kullakin ainoastaan yksi vaatekerta.
Mutta kunhan Telemakos saapuu, antaa hän sinulle mitä tarvitset,
vieläpä toimittaa sinut kotimaahasikin", selitti Eumaios.
Hän levitti lähelle tulta vuohen- ja lampaanvuotia lämpimäksi vuoteeksi
ja verhosi vieraansa paksulla vaipalla. Itse hän ei käynyt levolle,
vaan varustautui viettämään yönsä ulkona laumansa läheisyydessä. Ilolla
huomasi Odysseus paimenensa uskollisuuden.