Vaieten, mutta ihastuneina istuivat kaikki suuressa salissa. Vihdoin
katkaisi Alkinoos äänettömyyden.
"Koska kattoni alle jouduit, koetan sinut täältä poiskin opastaa",
sanoi hän. "Mutta teille muille maani miehille lausun sen kehoituksen,
että antianne lisäisitte. Tuokaa vielä kukin kultainen kynttilänjalka
ja pikari. Kansa suorittakoon kustannukset."
Kaikki olivat suostuvaisia kuninkaan ehdotukseen ja seuraavana aamuna
tuli laiva lahjoja täyteen. Laivalta palattuaan kokoontuivat kaikki
jälleen palatsiin, jossa uhraten, syöden ja laulaen päivää vietettiin.
Mutta Odysseus teki kuten kyntäjä, joka uutispeltonsa vakoa astuessaan
luo katseensa päivän kehrään sen laskua odottaen, sillä silloinpa hän
tietää pääsevänsä kotiin odottavan aterian ääreen. Ja kun auringon
viime säteet maailmaa kultasivat, kääntyi Odysseus kuninkaan puoleen,
lausuen:
"Hyvästi jääös, jalo Alkinoos! Olen saanut, mitä tuskin olisin osannut
haluta, runsaat lahjat, oppaat, kaikki. Koitukoot ne onneksi, niin että
puolisoni nuhteetonna ja ystäväni terveenä kohtaan. Ja eläkää
onnellisina te, iloksi kodillenne olkaa. Älköön mikään paha kansaanne
kohdatko."
Samaa sydämissään toivottaen uhrasivat miehet viimeisen uhrin. Odysseus
astui silloin Areten eteen ja laskien hänen käsiinsä uhrimaljan lausui:
"Onnellisna eläös jalon puolisosi lastesi ja kansasi parissa, ihana
kuningatar, kunnes sinutkin kuolo kohtaa."
Uljaana läksi jalo Odysseus salista, ja häntä seurasivat kuninkaan ja
kuningattaren lähettiläät, mikä vaippaa tuoden, mikä kallisarvoista
arkkua kantaen. Laivalla he valmistivat vuoteen kovia kokeneelle
sankarille, joka vaipuikin raskaaseen uneen, mutta laiva painautui
hyökyaalloille kuni korskuva sotaratsu.
Kirkkaan aamutähden aalloista noustua läheni nopea alus Itakan satamaa,
joka oli pyhitetty vanhalle merenjumalalle Forkylle. Jyrkät kalliot
kohoavat aalloista ja suojaavat lahden poukamaa meren myrskyiltä.
Sataman perällä on merenneitojen luola täpötäynnä ihmeellisiä
kivikoruja, uurnia, joihin mehiläiset mettä keräävät ja kummia
kangaspuita, joilla merenneidot kankaitaan kutovat. Siellä soljuu
ehtymätön lähde, ja luolaan vie kaksi porttia, toinen pohjoisesta, jota
kuolevaiset kulkevat, toinen etelästä, jumalten tie.
Tänne satamaan ohjasivat taitavat fajakit nyt laivan, joka
voimakkaitten käsien soutamana työntyi puoleksi maalle. Varovasti
kantoivat miehet nukkuvan Odysseun rannalle, nostivat kalliit
lahja-arkut viereen, niin tarkoin oliivipuitten varjoon, ettei vieraan
silmä niitä huomaisi, mutta nopeasti läksivät he itse kotimatkalle.
Huomattuaan Odysseun kotirantaan saapuneen, vihastui Poseidon ja läksi
Zeun luo valittaen:
"Isä, katso, jo on Odysseus omalla maallaan, liian pian hän sinne
pääsi. Olin uhannut hänelle yhä turmiota, mutta nyt nuo fajakit, vaikka
ovat omaa sukuani, saattavat uhkaukseni häpeään, auttavat hänet kotiin,
vieläpä lahjoittavat hänelle niin runsaasti kalleuksia, ettei hän
Troiasta olisi niin suurta saalista saanut. Miten luulet toisten
jumalien minua kunnioittavan, kun ihmisetkin noin tahtoani polkevat."
Siihen vastasi mahtava Zeus:
"Miten voit ajatellakaan, ettei joukkomme vanhinta kunnioitettaisi!
Päinvastoin. Mutta ellei joku kuolevaisista sinua tottele, kosta
hänelle miten mielit."
"Jos sinun myöntymyksesi saan", lausui Poseidon, "silloin kostan
fajakeille, tuhoan heidän laivansa ja kohotan suuren vuoren kaupungin
eteen. Silloin häviää heiltä halu autella haaksirikkoisia."
Mutta Zeulla oli vieläkin tehoisampi ehdotus:
"Kun laiva lähenee maata ja rannalle kokoontuneet suuret kansanjoukot
odottavat sen saapumista, muuta silloin yht'äkkiä koko laiva suureksi
kiveksi."
Neuvo oli Poseidonin mielestä oiva ja hän riensi Skherian saarelle
odottamaan palaavia. Rannalla oli kansaa runsaasti ja malttamattomana
se odotti kotiintulevaa alusta. Mutta silloin kosketti Poseidon laivaa
kämmenellään, ja se muuttui silmänräpäyksessä kallioksi. Odottavat
katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Mihin hävisikään laiva, jonka kaikki
vast'ikään näkivät rantaa lähenevän? Silloin muisti Alkinoos vanhan
isänsä ennustuksen, että Poseidon kerran murskaa fajakien laivan ja
nostaa suuren vuoren kaupungin ympärille harmissaan siitä, että fajakit
kaikkia eksyneitä auttavat.
"Uhratkaamme mahtavalle Poseidonille tusina härkiä ja rukoilkaamme
häntä armahtamaan meitä, ettei hän vuorta kaupunkimme ympärille
kohottaisi", ehdotti kuningas.
Koko kansa ryhtyi uhriin ja rukoillen seisoivat fajakien mahtavimmat
alttarin ympärillä. --
-- Sillä aikaa heräsi Odysseus ja katseli ihmeissään ympärilleen
tuntematta kotiseutujaan, sillä Pallas Atene verhosi hänen silmänsä ja
muutti sekä polut että kalliot toisen muotoisiksi. Atene tahtoi ensin
täyttää työnsä ja saattaa Odysseun kotiin kenenkään häntä tuntematta.
Mutta tuskan ahdistamana hypähti Odysseus vuoteeltaan ja raskas huokaus
kohosi hänen rinnastaan:
"Voi minua poloista, mihin nyt taaskin lienen joutunut! Olenkohan
saapunut hurjien kansojen pariin vai majaileekohan täällä
vieraanvaraisuus? Entä mihin kalliit lahjani pannen ja mihin tästä itse
lähtenen? Olisinpa edes saanut jäädä fajakien luo. Mutta miksi he minut
näin pettivät, kotiin lupasivat opastaa ja tähän ventovieraalle maalle
jättivätkin. Zeus heille tämän kostakoon! Mutta lienevätkö kalleuteni
edes kaikki tallella vai veivätkö he jotain mennessään?"
Näin puhellen alkoi Odysseus tarkastella lahjojaan ja suureksi ilokseen
hän huomasi kaiken, sekä kalliitten vaatteitten että kullan ja muitten
aarteitten, olevan koskematta. Isänmaa, kotimaa, se vain häneltä
puuttui, ja murheissaan hän läksi astumaan pitkin rannikkoa. Silloin
läheni häntä Atene nuoren, kookkaan ja kauniin lammaspaimenen muodossa,
joka asteli ryhdikkäänä kuin kuninkaan poika, hieno vaippa hartioilla,
sandaalit jaloissa ja jousi olalla. Ihastuneena katseli Odysseus
kaunista nuorukaista ja virkkoi:
"Terve sinulle! Olet ensimäinen, jonka tässä maassa kohtaan. Ethän
minua kohtaan vihaa kanna. Sinua rukoilen kuni jumalaa, pelasta minut
ja omaisuuteni ja sano, millä maalla, minkä kansan asuinsijoilla olen?
Saareenko saavuin vai mannertako nämä kalliorannat lienevät?"
Vastasi Atene:
"Oletpa tietämätön, vieras, vai niin etäältäkö tulet, kosket maata tätä
tunne. Sen nimeä mainitaan kaukana aamuruskon mailla, se tuttu on
etelässä ja hämärä länsikin siitä laulaa. Kivinen se on ja karu, vailla
tasankoja ja kenttiä, mutta vuohet sen vuorilta ravintonsa löytävät ja
lehmikarja sinne laitumia astuu. Viiniköynnös täällä rypälettä kasvaa
ja taivas siunaavan säteensä suo. Muukalainen, kuulun Itakan maata
poljet."
Pakahduttava riemu täytti Odysseun rinnan, mutta hän oli liian viisas
sitä näyttääkseen. Sen sijaan hän kertoi olevansa kretalainen uros,
joka kuninkaan pojan surmattuaan nyt oli pakomatkalla. Hänen toverinsa
olivat kuitenkin jättäneet hänet nukkumaan vieraalle rannalle ja
purjehtineet itse pois. Odysseun lopetettua hymyili Atene ja samassa
seisoikin sankarin edessä kookas, ihana jumalatar, joka virkkoi:
"Oletpa viekas ja viisas, Odysseus, et edes kotimaallasi lakkaa kaskuja
keksimästä. Sinä oletkin ihmisistä taitavin ja kekseliäin, kuten minua
mainitaan viisaimmaksi jumalien joukossa. Mutta etkö tunne Atenea?
Olenhan kaikissa vaiheissa rinnallasi ollut, olen sinut tehnyt fajakien
luona rakastetuksi, ja nyt tulin tänne sinua auttamaan ja neuvomaan,
miten kaikista vaikeuksista selviät. Kärsi kaikki mitä kohdannetkin
nurkumatta, äläkä kellekään sano, ken olet, vaan ota vastaan vaieten
häväistyksetkin."
Viisas Odysseus vastaten virkkoi:
"Oi, jumalatar, ei ole viisaimmankaan helppo tuntea sinua, joka milloin
minkin muodon otat. Ennen tiesin, että sinä rinnallani kuljit, mutta
koko raskaitten harharetkien aikana en ole sinua nähnyt. Vasta fajakien
luona tunsin lohduttavat sanasi ja opastuksesi. Mutta nyt, oi nyt
polvistun eteesi ja rukoilen suuren isäsi Zeun nimessä, sano, sano,
missä olen, sillä en tahdo jaksaa uskoa saapuneeni aurinkoisen Itakan
rannoille."
"Sydämesi nöyryyden, varovaisuutesi ja viisautesi vuoksi en sinua voi
jättää. Muut olisivat heti rientäneet kotiin puolison ja lasten luo,
sinä sensijaan ensin tahdot häntä koetella. Katso Itakan ihania maita!
Tuossa Forkyn satama, tuolla sen yli kohottautuu tuuhea öljypuu ja
tuolla perällä näet merenneitojen avaran luolan. Siellä olet monet
uhrit uhrannut ennenmuinoin. Entä tuossa, etkö Neriton kuusten
verhoamaa vuorta tunne!"
Samassa hän poisti sumun, ja Odysseus tunsi kotoiset rannat. Riemusta
melkein pakahtuen vaipui kotiinpalannut polvilleen ja syleili isäinsä
maata.
"Oi nymfit, najadit, te Zeun tyttäret, en konsaan luullut teitä
näkeväni. Terve teille! Jos elää saan, teille uhrilahjani kannan."
Atenen neuvosta kantoi Odysseus nyt kaikki kalleutensa syvälle luolaan
ja Atene itse vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle. Sen tehtyään
istuutuivat molemmat pyhän öljypuun juurelle neuvottelemaan, mihin
olisi ryhdyttävä, jotta julkeat kosijat saisivat kostonsa. Atene
kertoi, miten ne kolme vuotta olivat pyytäneet Penelopen kättä ja
asustaneet hänen kattonsa alla, mutta miten Penelope, sydämessään
syvästi puolisoaan surren, ei kellekään myöntävää vastausta antanut,
vaan oli jaellut lupauksia sinne tänne.
Siihen virkkoi Odysseus:
"Ilman sinua olisin kärsinyt omassa palatsissani yhtä häpeällisen
kuoleman kuin Agamemnon, Atreun poika. Mutta jos vaan sinä,
kirkaskatseinen jumalatar, pysyt rinnallani, kuten Troiassa pysyit, en
pelkää, vaikka kolmesataa miestä vastassani olisi. Mitä on tehtävä?"
"Sinua mielelläni autan", lausui Atene. "Mutta ennen kaikkea on sinun
pysyttävä tuntemattomana. Ihanan ihosi rypistän, kultatukkasi poistan
ja puvuksesi annan kehnot ryysyt, niin että kaikki peljästyvät sinut
nähtyään. Kirkkaat silmäsikin teen tihruisiksi. Silloin kosijat eivät
sinua tunne, ei edes puolisosi eikä poikasi ainut. Ensi työksesi riennä
sikopaimenen luo. Löydät hänet Arethusa-lähteen luota Korax-vuorelta.
Häneltä kysele ja hän kertoo kaikesta, sillä hän on uskollinen. Sillä
aikaa riennän minä Spartaan palauttamaan Telemakoa, joka sinne on
lähtenyt sinusta tietoja saamaan."
"Mikset hänelle kertonut, vaikka kaikki tiedät?" ihmetteli Odysseus.
"Kenties hänkin joutuu siellä kovia kokemaan toisten hänen kodissaan
isännöidessä."
"Älä huolehdi", lohdutti Atene. "Kaikessa rauhassa hän istuu Atridein
palatsissa. Minä hänet sinne lähetin mainetta saamaan. Kosijat tosin
hänenkin henkeään väijyvät, mutta minä hänestä kyllä huolen pidän."
Samalla kosketti Atene häntä taikasauvallaan. Sileä iho vetäytyi heti
syviin poimuihin, vaaleat kiharat hävisivät ja Atenen edessä seisoi nyt
vanha, tihrusilmäinen kerjäläisukko, sauva kädessä, vaatteet risoina,
likaisina.