"Murhemielin astelimme laivaan ja nostimme purjeet. Hyvässä tuulessa
mennä viiletti aluksemme kohti tuntematonta kohtaloa. Auringon
laskiessa saavuimme Okeanon rajalle kimmeriläisten asuinpaikkojen luo,
joita ei koskaan auringon kehrä lämmitä, ei taivaalle noustessaan eikä
sieltä poistuessaan, vaan ihmisparkoja verhoaa ainainen yö. Laskimme
laivamme rantaan ja läksimme uhrieläimiämme taluttaen astumaan Kirken
määräämälle paikalle. Tein sinne kuopan ja uhrasin vainajille, kuten
Kirke käski. Silloin kohosi vainajia Manalan syvyyksistä. Sieltä tuli
nuorta ja vanhaa, lasta ja aikuista, nuoria, hentoja tyttöjä ja sodissa
kaatuneita sankareita. Kaikki alkoivat horjuen ja kirkuen astella
kuopan ympärillä. Miekka kädessä pidin heitä kuitenkin loitommalla,
kunnes Teiresias-tietäjän kohtasin.
"Ensimäisenä läheni äsken kuolleen toverimme Elpenorin haamu. Itkien
hän kertoi tapaturmastaan ja rukoilemalla rukoili, etten jättäisi häntä
hautaamatta. Lupasin täyttää hänen pyyntönsä.
"Nyt läheni äitini Antikleian, Antolykon tyttären, varjo. Minun
Troiassa ollessani oli hän kuollut. Nähdessäni hänet taaskin itkuun
ratkesin, mutta en laskenut häntä enemmän kuin muitakaan kuopan
reunalle. Vihdoin saapui teebalaisen Teiresiaan haamu.
"Tunnettuaan minut hän virkkoi:
"'Miksi, onneton, auringon valosta tänne ilottomille maille tulit?
Mutta väisty syrjään, salli minun maistaa verta, silloin sinulle
totuuden ilmoitan.'
"Pistin heti miekan tuppeen ja hän, verta juotuaan, alkoi:
"'Suuri Odysseus, kysyt minulta, miten kotiasi pääset. Vaikeat ovat
matkasi, Poseidon sinua vihaa, koska olet puhkaissut hänen rakkaan
poikansa Polyfemon silmän. Siitä huolimatta pääsette kotiin, jos vain
voit pitää sekä itsesi että toverisi kurissa Trinakian saarelle
saavuttuanne. Siellä on laitumella kaikkitietävän Helion karja. Jos sen
jätätte koskematta, saavutte varmasti Itakaan, mutta jos siihen käsiksi
käytte, käy teille huonosti. Laivasi ja toverisi menetät ja itse pääset
kotiin vasta aikojen kuluttua, silloinkin ventovieraalla aluksella.
Kotisi on silloin huonossa kunnossa, vieraat miehet siellä mellastavat,
ihanaa puolisoasi kosivat ja omaisuuttasi tuhlaavat. Sinä surmaat
heidät kaikki, mutta kostettuasi ota airo mukaasi, lähde kauas
sisämaahan kansan luo, joka ei merestä mitään tiedä, ei suolaa
ruuassaan suvaitse eikä laivoja milloinkaan näe. Siellä uhraa
jumal'uhrisi mahtavalle Poseidonille ja kotiin palattuasi kaikille
muille taivaanvaltiaille. Pitkä elinaika on edessäsi, kauas elosi
iltaan ehdit ja kansat ympärilläsi onnellisina elävät. Vihdoin saapuu
mereltä kuolo, joka päiväsi hiljaa päättää.'
"Hänen lopetettuaan, virkoin:
"'Oi, Teiresias, se siis on jumalain tahto. Mutta katso, tuolla äitini
ääneti istuu katsettaan kohottamatta. Sano, miten tuntisi hän minut
pojakseen?'
"'Se ei vaikeuksia tuota', puhui tietäjä. 'Jos ketä tahdot puhutella,
laske hänet uhriveren ääreen, silloin hän todet sanoo. Kenet pois
karkoitat, hän ääneti poistuu.'
"Teiresias poistui, mutta minä jäin odottamaan äitini lähenemistä.
Verta maistettuaan hän heti tunsi minut ja puhui vaikeroiden:
"'Rakkahin lapseni, miten olet elävänä tänne öiseen pimeyteen tullut?
Vaikeata on elävän täällä olla. Hirveät virrat ja suuret joet tällä
virtailevat eikä Okeanon poikki ole vielä koskaan kenkään päässyt. --
Vastako nyt Troiasta palaat, etkö Itakassa olekaan vielä käynyt, etkä
puolisoasi kohdannut?'
"'Äitini, tuskat minut tänne toivat', vastasin. 'Tulin neuvoa
Teiresiaalta saamaan, sillä kotimaatani en ole nähnyt sen jälkeen kuin
sieltä kerran erkanin ja Agamemnonia seurasin. Mutta, äiti, mikä sinut
Hadeeseen sai? Kauanko sairaana olit, vai Artemiin nuoliinko sorruit?
Kerro myös, vieläkö isäni ja poikani ovat Itakan valtiaita, vai
toisetko jo valtani veivät ja minut kuolleeksi luulivat? Entä
puolisoni, mitä hän miettii, vieläkö poikansa luona viipyy, vai onko jo
parhaan akaialaisen puolisokseen ottanut?'
"Ja rakastettu äitini kertoi:
"'Yhä asuu vaimosi linnasi saleissa, mutta raskaat ovat onnettoman yöt
ja pitkät itkevän päivät. Vielä ovat myös hallitusohjat pojallasi.
Mutta isäsi vanha ei enää kaupunkiin saavu. Maaseudulla hän elonsa
iltaa kuluttaa, ei hän käytä mukavia vuoteita eikä hienoja vaippoja,
vaan palvelijan tavoin vanhus talviset yönsä viettää, risaisia ryysyjä
vain ympärilleen käärii. Kesän tullen hän viinitarhassaan perkaa,
kuivista lehdistä itselleen vuoteet kokoaa ja sinun kohtaloasi surren
raskaita vanhuuden päiviään viettää. Sinua kaivaten ja kohtaloasi
itkien minunkin päiväni päättyivät.'
"Silloin aioin sulkea rakkaan äidin syliini, kolmasti häntä lähenin,
mutta kolmasti hän luisti käsistäni kuin läpinäkyvä varjo.
"'Äiti, äiti, mikset luonani tahdo viipyä?" kysyin. "Vai oletko vain
Persefoneian lähettämä varjo, jonka määränä on saada suruni yhä
suuremmaksi?'
"'Oi, poikani, niin on vainajain laita. Ei ole heidän ruumiinsa enää
lihaa eikä verta, vaan polttavan tulen voima meissä asustaa sielun
ruumiista erottua. Mutta pyri nyt nopeasti päivän valoon ja muista mitä
nähnyt olet, voidaksesi sitten puolisollesi tarkoin kertoa.'
"Samalla alkoi suuri joukko kuulujen sankarien puolisoja ja tyttäriä
lähestyä. Yksitellen pakotin heidät tulemaan. Siinä näin Alkmenen,
Herakleen äidin; ihanan Epikasten, Oidipon äidin, joka tietämättään
meni poikansa puolisoksi ja sitten tuskissaan päätti itse päivänsä;
näin vielä Ledan, Tyndareon puolison, Kastorin äidin ja monet muut,
jotka eri lailla monivaiheisen elämän elettyään olivat Hadeeseen
joutuneet."
Nyt lopetti Odysseus kertomuksensa, sillä hämärä verhosi jo salin.
Mutta fajakit istuivat siellä haltioissaan kuunnellen ihmeellisiä
kertomuksia. Ihana Arete virkkoi silloin:
"Katsokaa sankaria, sankaria kooltaan, varreltaan mainiota! Paljon on
teillä aarteita kammioissanne. Jakakaa, jakakaa niitä Odysseulle!"
"Tuskin viisas kuningattaremme vastoin kenenkään mieltä puhuu", puuttui
joku puheeseen, "mutta kuulkaamme, mitä Alkinoos arvelee."
"Oikein sanottu", vastasi kuningas. "Mutta miten kipeästi kotiaan
vieraamme kaivanneekin, viipyköön kuitenkin täällä huomiseen, kunnes
lahjat, hänen arvoisensa, ennätämme järjestää."
Vastasi siihen viisas Odysseus:
"Verraton Alkinoos! Jos vuoden vielä minua täällä viipymään pyytäisit
matkaani järjestääksesi ja lahjoja kootaksesi, tottelisin sinua, sillä
mies on arvokkaampi rikkaana kotiin palatessaan kuin tyhjin käsin
saapuessaan."
"Kun tänne saavuit, Odysseus, emme sinua petturiksi luulleetkaan",
jatkoi kuningas, "mutta nyt näemme, mikä taituri olet ja miten laulajan
tavoin osaat sanasi sanoa. Mutta yö on pitkä, kerro vielä Troian
uroista, joita kohtasit. Valkenevaan aamuun asti sinua kuunnella
jaksamme."
Ja Odysseus jatkoi:
"Jos haluat, Alkinoos, kerron vielä. Onhan aikaa sekä keskusteluun että
lepoon.
"Naisten varjojen häipyessä sinne tänne läheni minua Atreun poika
Agamemnon kaikkien niiden ympäröimänä, jotka Aigiston talossa surmansa
saivat. Nähtyään minut alkoi hän katkerasti itkeä ja ojensi kätensä
minua kohti. Mutta niissä ei ollut enää entistä miehuuden voimaa.
Minäkin ratkesin itkuun ystäväni nähdessäni ja kysyin, mikä hänet
Hadeeseen saattoi.
"Agamemnon kertoi silloin surullisen loppunsa, miten Aigistos sekä
hänet että hänen väkensä surmasi veren virtanaan valuessa.
"'Mutta kipeimmin koski minuun', jatkoi vainaja, 'Troiasta kanssani
tuodun Priamon tyttären Kassandran valitus, kun uskoton Klytaimnestra
hänet viereeni surmasi. Kuolevana tartuin silloin miekkaani, mutta
petollinen puolisoni läksi luotani, eikä hän edes silmiäni sulkenut,
vaikka näki minun olevan matkalla Hadeeseen. Se oli julmaa, kauheampaa
tuskin ajatella voi kuin moinen vaimon petos. Iloitsin kotiin
tulostani, mutta siellä kohtasinkin petturin, joka on häpeän varjon
saattanut kaikille naisille. Sinuakin neuvon, viisas Odysseus, älä
kaikkia aatoksiasi puolisollesi ilmaise. Tosin rehellinen on Penelope,
Ikarion tytär. Oi, miten nuorena hän jäi, jokelteleva lapsi
rinnoillaan, sinua odottamaan. Nyt on lapsesta varttunut mies, jota
kuninkaana kunnioitetaan ja joka kohta saa kotiinsa päässyttä isäänsä
syleillä. Sitä iloa ei puolisoni minulle suonut. Vielä sinulle yhden
neuvon annan: lähene salaa kotiasi, ei ole keneenkään luottamista.'
"Nyt tulivat Akilleus, Patroklos ja Antilokos minua kohti. Heti minut
tunnettuaan Akilleus huudahti:
"'Mitä nyt mietit, Laerteen poika? Miten olet uskaltanut Hadeeseen,
varjojen valtakuntaan tulla?'
"Vastasin:
"'Oi, Akilleus, Peleun jälkeläinen, sinä rohkein Akaian rohkeimmista!
Teiresiaan vuoksi tulin, neuvoa kysymään läksin, sillä en ole vielä
kotimaahani päässyt, surut ja vastukset ovat minua vain ahdistaneet.
Mutta sinä olet onnellinen, Akilleus. Maanpäällä sinua jumaloitiin ja
täälläkin vainajain parissa jumalana vallitset. Sinun ei kaatumistasi
surra tarvitse.'
"'Oi, Odysseus, älä kohtaloani kadehdi. Olisin ennemmin maan päällä
köyhimmän miehen palvelijana, kuin täällä varjojen valtiaana. Mutta
kerro, mitä tiedät pojastani. Ottiko hän taisteluun osaa vai ei? Entä
isä-vanhukseni, Peleus kuningas? Vieläkö hän on myrmidonien
hallitsijana vai ovatko he hänet jo viralta panneet, sillä hänen
kätensä ovat voimattomat, enkä minäkään ole hänen puolestaan sotimassa?
Oi, pääsisinpä edes hetkeksi kotiini käymään, silloin saisivat ne
vavista, jotka isääni tahtovat vallasta syöstä.'
"Vastasin silloin hänelle:
"'Ystävä, isästäsi en mitään tiedä, mutta pojastasi Neoptolemosta voin
sinulle paljonkin kertoa. Minähän hänet Skyrosta laivallani kävin
noutamassa. Neuvotteluihin hän aina otti osaa ja viisaat olivat hänen
sanansa. Troiassa taistellessamme ei hän milloinkaan väistänyt, vaan
ensimäisenä hän kuumimpaan otteluun riensi. Mahdotonta on luetellakaan
niiden nimiä, jotka hän kaasi, hän, ihanin miehistä mitä tunsin,
jumalaista Memnonia lukuunottamatta. Ja kun Epeion puuhevoseen
astuimme, oli hän rohkeimmista rohkein. Priamon kaupungin kukistuttua
astui hän laivaan runsaine saaliineen eikä hänelle ollut mitään
vahinkoa tapahtunut.'
"Ylpeänä poikansa menestyksestä läksi Akilleun varjo astumaan poikki
Asfodelos-niityn.
"Toiset haamut seisoivat vieressä kukin omia huoliaan haastellen.
Kauempana pysytteli vain Aias, yhä vihoissaan siitä, että Akilleun
aseista riidellessämme voitto minulle lankesi. Oi, miksi aloinkaan
sellaisen uroon kanssa kilpailla! Koetin nyt ystävällisin sanoin häntä
lepyttää, mutta hän ei tahtonut kuulla puhettani, vaan kääntyi pois.
Kiista olisi kenties piankin puhjennut, mutta mieleni teki nähdä
muitakin vainajia.
"Näinkin Zeun heimolaisen Minon, joka valtikka kädessä oli vainajain
tuomarina, näin metsästävän Orionin, Tityon, joka Zeuta vastustaessaan
sai kovaa kärsiä. Näin myös Tantalon hirveissä tuskissaan. Kaulaan asti
ulottui hälle vesi, eikä hän sittenkään voinut juoda, vaikka kauhea
jano häntä vaivasi. Vanhuksen kumartuessa juomaan hävisikin vesi ja
musta multa vain levisi hänen ympärillään. Hänen päänsä päällä
ojentausi mitä ihanimpia hedelmäpuitten oksia, jotka riippuivat täynnä
meheviä hedelmiä, mutta kun hän ojensi kätensä niihin tarttuakseen,
heilautti tuuli oksat kohti pilviä. Oli siellä vielä Sisyfos, joka
käsin jaloin vieritti suurta kivimöhkälettä kallion huipulle, mutta
juuri kun hän oli saamaisillaan sen huipun yli, vierikin se takaisin.
Yhä vain hän sitä koetti. Hiki valui otsasta ja pölypilvi kierteli
ympärillä, mutta työ oli aina yhtä tuloksetonta. Vihdoin näin
Herakleenkin, näin, mutta vain hänen heikon varjonsa, sillä itse hän
asui jumalien luona, Zeun ja Heren tyttären, ihanan Heben, puolisona.
Synkkänä hän seisoi ympärilleen katsellen, jännitetty jousi kädessään.
Nähtyään minut sanoi hän synkeästi:
"'Onneton Odysseus, vainoaako sinuakin sama kohtalo, joka minua
maailmassa vainosi. Vaikka itse Zeus on isäni, jouduin itseäni
arvottomamman palvelukseen. Hän koetti keksiä minulle mitä vaikeimpia
töitä, ja silloin hän lähetti minut tänne pyydystämään Hadeen koiraa.
Sen sain kuitenkin Atenen ja Hermeen avulla kiinni.'
"Hän jätti minut. Odotin vielä hetken, toivoen yhä vielä näkeväni
kuuluisia vainajia, mutta heidän kova huutonsa ja melunsa sai minut
pelkäämään, että Persefone lähettää Gorgon hirveän pään ja siksi läksin
nopeasti pois. Rantaan saavuttuani kiirehdin miehiä nostamaan purjeet.
Pitkin Okeanos-virtaa kulki nyt tiemme, alussa oli peilityyntä, niin
että saimme käyttää airoja, mutta pian suosi meitä oiva myötätuuli."