KYMMENES RUNO.

"Matkallamme jouduimme nyt jumalien suosikin Aiolon, Hippoteen pojan,

hallitsemalle saarelle, jota kuparimuurit ympäröivät. Aiolos asui

täällä onnellisena puolisonsa ja kuuden poikansa kanssa, joilla

kullakin oli oma sisar puolisona. Kokonainen kuukausi vierähti täällä

ystävällisen kodin piirissä, mutta kun sen kuluttua aloin valmistella

lähtöä, antoi kuningas hyödyllisiä neuvoja sekä yhdeksänvuotisen härän

nahasta tehdyn säkin, johon hän oli sulkenut kaikki muut tuulet, paitsi

länsituulen. Zeus oli näet tehnyt Aiolosta tuulien jumalan, jonka

vallassa oli pidättää tai päästää tuulia mielensä mukaan. Säkin suun

hän sitoi niin lujasti kiinni hopeahihnalla, ettei tuulen

hengähdystäkään sieltä tullut. Länsituulen tuli meidät kotiin saattaa.

Mutta eivät käyneet nytkään toteen isännän onnentoivotukset, turmioomme

oli oma hulluutemme syynä.

"Jo yhdeksän vuorokautta oli kulunut ja kun kymmenes valkeni, näimme

kotisaaremme merestä kohoavan ja sen rannoilta öisten vahtitulien

tuikkavan. Miten ollakaan, minut valtasi yht'äkkiä tavaton väsymys.

Olin koko ajan valvonut hoitaakseni itse alusta, mutta nyt vaivuin

uneen. Siinä nukkuessani katselivat toverini Aiololta saatua säkkiä ja

puhelivat keskenään:

"'Kas, sillä miehellä on aina onni myötä. Joka paikassa hän saa

osakseen vain kunniaa ja lahjoja. Toista on meidän. Samat tiet mekin

olemme kulkeneet, mutta kotiin palaamme tyhjin käsin. Troiasta hän sai

runsaat saaliit ja nyt taas lahjoittaa Aiolos hälle koko säkillisen

aarteita. Katsotaanpas, mitä siellä oikein on!'

"Kaikki suostuivat ehdotukseen, he avasivat säkin, mutta heidän

suureksi kauhistuksekseen hyökkäsivätkin sieltä kaikki ilman tuulet

ulos kovalla raivolla ja heittelivät aluksiamme aalloilla. Minut

valtasi herättyäni niin syvä epätoivo, että mietin heittäytyä

aaltoihin, silloinhan nämä tuskat päättyisivät. Päätin sentään vielä

alistua ja kantaa onnettomuuteni.

"Tuulet ajoivat laivamme takaisin Aiolon saaren rantaan. Valitsin kaksi

miestä toverikseni ja läksin astumaan kuninkaan komeata palatsia kohti.

Istahdimme ovensuuhun, mutta ihmeissään virkkoi Aiolos: 'Odysseusko

siellä? Minkä jumalan viha sinua noin seuraa? Mehän lähetimme sinut

hyvin varustettuna kotiasi kohti.'

"Syvän surun vallassa kerroin hänelle, miten meille oli käynyt, ja

koetin parhaani mukaan liikuttaa hänen sydäntään. Mutta vaiti istui

koko aterioimassa ollut perhe, kunnes isä vastasi:

"'Lähde nopeasti pois, onneton. En koskaan ole auttanut miestä, jota

jumalat vihaavat', ja niin hän karkoitti meidät saareltaan. Nyt alkoi

toivoton matkamme jälleen.

"Kuusi vuorokautta me harhailimme meriä, yötä päivää, kunnes

seitsemäntenä saavuimme laistrygonien satamaan, Lamoon. Tämän maan

asukkaat ovat kuuluisaa paimenkansaa, ja heidän maassaan päivän ja yön

rajaa tuskin huomaa.

"Saavuimme oivaan satamaan. Toiset laivat ohjasivat kulkunsa sataman

perälle, mutta minä jätin alukseni aivan sataman suulle ja nousin

rantakalliolle ympärilleni katselemaan. Mitään asumuksia en nähnyt,

savua vain kohosi jostain. Lähetin kolme miehistäni ottamaan selkoa,

mikä kansa täällä asuu, ja he kohtasivatkin pian nuoren neidon,

kuningas Antifateen miehekkään tyttären. Miesten kysyttyä, ken maassa

hallitsi, ohjasi neito nämä heti kuninkaan palatsiin. Täällä he

kohtasivat maan kuningattaren, suuren kuin vuori, ja hän kutsutti heti

kotiin puolisonsa kansankokouksesta. Tultuaan sieppasi tämä heti yhden

miehistämme ja söi. Toiset kaksi lähtivät silloin juoksemaan

laivoilleen, mutta Antifates kutsui huutamalla kansansa kokoon, ja

kohta oli rannalla tuhatlukuinen joukko. Kiviä heitellen he murskasivat

kaikki aluksemme ja sieppasivat miehemme kuin kalat merestä

saaliikseen. Ainoastaan oma laivani, jonka olin sataman suulle

jättänyt, pääsi pakoon miesten soutaessa henkensä edestä.

"Suuri oli tuskamme, mutta samalla olimme onnellisia pelastuksestamme.

Laivamme joutui nyt Aiaian saarelle, jossa asui ihana, mutta samalla

vaarallinen jumalatar Kirke, auringon jumalan ja Okeanon tyttären

Persen tytär. Saavuimme hyvään satamaan, mutta kahteen vuorokauteen

emme liikkuneet missään, surimme vain kohtaloamme. Kolmantena otin

keihään ja miekan ja läksin ympäristöä tarkastelemaan. Kiipesin

korkealle vuorelle ja näin silloin metsän keskeltä kohoavan

kiemurtelevan savupatsaan. Aioin lähteä sitä kohti, mutta maltoin

mieleni ja arvelin viisaammaksi lähettää sinne ensin urkkijat. Takaisin

vuorelta astuessani näin suurisarvisen hirven, jonka varmaan joku

jumala, onnettomuuttamme säälien, eteeni lähetti. Kaasin sen ja

kuljetin raskaan taakkani alukseen.

"'Ystävät, vaikka kohtalomme on kova, emme kuitenkaan Hadeeseen astu

ennenkuin hetkemme lyö', virkoin tovereilleni. 'Kas tässä, älkäämme

itseämme suotta nälkään näännyttäkö.'

"Miehet lähenivät saalistani ja pysähtyivät hämmästyneinä, sillä se oli

harvinaisen iso. Tarpeeksi ihmeteltyään ryhtyivät he valmistamaan

ateriaa; söimme tyytyväisinä ja joimme oivallista viiniämme. Seuraavana

aamuna sanoin:

"'Toverit, kovia olemme kokeneet, idän tai lännen suuntaa emme tiedä,

emme edes aavista, missä päinkään olemme. Mikä nyt neuvoksi? Ken teistä

avun keksii, puhukoon. Saari on asuttu, näin savun sen keskeltä

nousevan.'

"Mutta miesten mieleen johtui tovereittemme surullinen kohtalo ja he

alkoivat katkerasti itkeä. Itkulla ei mihinkään päästä, arvelin, ja

siksi jaoin laivaväkemme kahteen joukkoon, toisen johtoon asetuin itse,

toisen johtajaksi panin rohkean Eurylokon. Arpa määräsi Eurylokon

joukon lähtemään tutkimusretkelle saaren sisäosaan, me muut jäimme

rannalle.

"Joukko saapuikin pian Kirken komealle asunnolle. Ulkopuolella

käyskenteli joukko susia ja leijonia, joiden miehet pelkäsivät

kimppuunsa hyökkäävän, mutta nämä lähestyivät tulokkaita häntäänsä

ystävällisesti heiluttaen kuni isäntäänsä ikävöivät koirat. Kaikki ne

olivatkin Kirken loitsimia ihmisiä. Miehemme pysähtyivät ovelle ja

kuulivat silloin sisältä kangasta kutovan naisen ihanaa laulua. Tulijat

päättivät huutaa saadakseen laulajan houkutelluksi ulos. Heidän äänensä

kuultuaan avasikin Kirke komeat ovet pyytäen heitä käymään huoneeseen.

He, raukat, seurasivatkin pyyntöä, ainoastaan Eurylokos jäi ulos

petosta epäillen. Kirke tarjosi nyt vierailleen mitä parhaimpia

herkkuja, mutta niihin hän olikin sekoittanut omia taikaryytejään

ja -juomiaan. Samassa hän kosketti heitä taikasauvallaan, muuttaen

miehemme sioiksi. Sian pää ja ruumis, mutta ihmisen sielu heillä oli,

ja siellä sikopahnassa he ratkesivat kaikki haikeaan itkuun. Huomattuaan

tovereittensa onnettoman kohtalon riensi Eurylokos vaikerrellen

laivallemme. Vasta monien kyselyjen jälkeen sai hän sanotuksi, miten

heille oli käynyt. Sieppasin heti oivan miekkani ja käskin Eurylokon

johtamaan minut taikalinnalle. Mutta hän lankesi jalkojeni juureen ja

polviani syleillen rukoili, etten läksisi, vaan että nopeasti

pyrkisimme pakoon. Käskin hänen jäädä rannalle ja läksin yksin astumaan

kohti saaren keskustaa.

"Tiellä kohtasin kultasauvaisen Hermeen, joka minua läheni hennon

nuorukaisen muodossa.

"'Minne matkaat yksinäsi, onneton?' hän lausui.

"'Toverisi ovat suljetut Kirken sikalaan, ja varmasti päättyy sinunkin

matkasi sinne, ellet apua saa. Mutta neuvon sinulle pelastuksen. Kas

tässä, ota tämä yrtti; kun se on mukanasi, eivät Kirken keinot tehoa.

Hän aikoo sinullekin taikajuomiaan juottaa, mutta kun hän pitkällä

sauvalla sinuun koskee, tartu silloin miekkaasi ja syöksy häntä kohti

kuin aikoisit hänet surmata. Silloin hän peljästyen tarjoo sinulle

lempeään. Sitä et saa hyljätä, mutta ensin täytyy sinun vaatia häneltä

jumalallinen vala, ettei hän sinulle mitään pahaa tee.'

"Sen sanottuaan hän otti maasta yrtin, jota jumalat nimittävät mölyksi.

Sen juuri on aivan musta, mutta kukka valkea kuin maito. Hermes läksi

nyt Olympoa kohti, mutta minä lähenin sykkivin sydämin Kirken asuntoa.

Ovella pysähdyin ja kun jumalatar kuuli ääneni, avasi hän kultaovensa

kutsuen minut sisään. Hopeakoristeisen tuolin hän minulle tarjosi,

jakkaran jalkaini alle asetti ja sekoitti viinejä juodakseni.

Tyhjennettyäni pikarin hän kosketti minua sauvallaan, huutaen:

"'Sikojen pariin! Siellä toisetkin toverisi ovat.'

"Silloin vedin miekan huotrasta ja syöksyin häntä kohti, mutta Kirke

vaipui jalkoihini puhuen:

"'Ken olet ja mistä tulet? Mikä on sukusi ja missä on kotisi? Näen,

ettei taikajuomani sinuun tehoa, ja tähän asti ei kukaan ihminen ole

sitä turmiotta juonut. Olet Odysseus! Kerran hän saapuu luokseni

palatessaan mustalla aluksellaan Troiasta, niin on ennustettu. Pistä

miekkasi pois ja tule luokseni. Rakkauteni saat ja onnea sinulle

runsaasti ja'an.'

"'Ei, jumalatar, miten voit sellaista ehdottaakaan', vastasin hänelle.

'Luuletko minun rakkaudestasi huolivan, olethan toverini niin kurjaan

tilaan saattanut. Mutta jos vannot jumalaisen valasi, ettet minua

tuhoa, jään luoksesi.'

"Kirke vannoikin heti.

"Sillä aikaa järjestivät hänen neljä apulaistaan, lähteitten ja

lehtojen haltijattaret, juhla-aterian. Yksi heistä valmisti minulle

virkistävän kylvyn. Asetuimme aterioimaan ja eteeni tuotiin mitä

paraimpia herkkuja, mutta en koskenut niihin. Ihmetellen kysyi silloin

Kirke:

"'Mikset syö, Odysseus, miksi ruokiani halveksit? Vai mietitkö jotain

salajuonta?'

"'En, Kirke. Mutta luuletko kenenkään rehellisen, kunnon miehen

suupalaakaan maistavan niinkauan kuin hänen toverinsa ovat salpojen

takana. Jos tahdot, että herkkujasi nautin, laske heidät vapaaksi.'

"Heti läksikin Kirke sikalaansa kohti ja laski ulos sioiksi muuttamansa

miehet. Heidän keskellään seisten hän voiteli heitä vastavoiteilla,

ja heti putosivat harjakset heistä ja edessäni seisoi reipas joukko

entistään nuorempia, kookkaampia ja kauniimpia miehiä. Minut nähtyään

riensivät he itkien luokseni ja koko palatsi kaikui tervehdyshuudoista.

Kirke kehoitti minua vetämään aluksemme maihin ja kätkemään

matkatavaramme rantaluoliin. Sen tehtyäni odottaa hän koko

laivaväkeämme luokseen.

"Saavuttuani rantaan juoksivat toverini vastaan itkien aivan

hillittömästi. Minut nähtyään heidät nimittäin valtasi sellainen riemu

kuin jos he olisivat jo Itakaan päässeet, sanoivat he.

"'Mutta kerro, kerro, missä toverimme ovat!' kuului yhdestä suusta.

"En siihen kuitenkaan ryhtynyt, vaan kehoitin heitä nopeasti

tyhjentämään laivan ja seuraamaan minua Kirken luo, jossa toiset

toverimme parhaillaan juhlivat. He tottelivat heti, paitsi Eurylokos.

"'Hullut, sinnekö riennätte", nuhteli hän. "Kirke muuttaa teidätkin

sioiksi tai leijoniksi. Ettekö muista, miten kyklopin luona kävi?

Odysseun liikarohkeus sai sielläkin aikaan monen ystävän kuoleman.'

"Olin harmistuneena tarttumaisillani miekkaan, mutta toiset saivat

minut rauhoittumaan ehdottamalla, että Eurylokos jäisi laivaan sitä

vartioimaan. Sinne hän ei kuitenkaan jäänyt, vaan seurasi meitä.

"Kirken luona puhkesivat jälleen valitukset toverien kohdatessa

toisensa. Mutta Kirke sai ystävällisin sanoin kaikki rauhoittumaan. Ja

siitä hetkestä me jäimme Kirken luo kokonaiseksi vuodeksi. Sen kuluttua

virkkoivat toverini:

"'Etkö kotimaatasi enää muistakaan! Oi, lähtekäämme, muista kerran

ennustetun, että kotimaallesi pääset.'

"Heidän sanansa saivat sydämeni lämpiämään ja jäätyäni Kirken kanssa

kahden kesken rukoilin häntä: 'Hyvä jumalatar, ole armelias, täytä

lupauksesi ja lähetä meidät kotiimme. Jo kaipaamme sinne.'

"'En teitä vasten tahtoanne pidättää tahdo', virkkoi jumalatar. 'Mutta

vielä on teidän tehtävä matka Hadeeseen puhuttelemaan Teeban sokean

profeetan Teiresiaan haamua, hänen, jonka järki on Hadeessakin säilynyt

toisten siellä vain järjettöminä haamuina harhaillessa.'

"Silloin vaivuin epätoivoon ja tuskissani toivoen kuolemaa valitin:

"'Oi Kirke, Kirke, ken sen tien meille opastaa, eihän kukaan koskaan

ole vielä laivallaan varjojen valtakunnassa käynyt?'

"'Älä siitä huolehdi, Odysseus', vastasi Kirke valitukseeni. 'Nosta

vain purjeesi ja jättäydy tuulen valtaan, kyllä se sinut perille vie.

Saavuttuasi Okeanos virralle nouse rannalle ja lähde Pyriflegetos ja

Kokytos jokien yhtymäkohtaan, jossa kallio kohoaa. Siihen kaiva kuoppa,

jalan mittainen joka suuntaan ja sen reunalla uhraa kuolleille uhrit:

ensin hunajaa ja maitoa, sitten suloista viiniä ja vihdoin vettä, jolle

siroittelet hienointa viljaa. Vainajia huutaen lupaa pyhästi Itakaan

saavuttuasi uhrata parhaat uhrisi ja etenkin Teiresiaalle laumasi paras

lammas. Rukoiltuasi teurasta uhrieläimesi pitäen niitä Manalaan päin

käännettynä, mutta käänny itse poispäin. Silloin alkavat vainajien

varjot sinua joukottain lähestyä. Käske toveriesi rukoillen uhrata

lammasuhreja, mutta vedä itse miekkasi tupesta, äläkä laske varjoja

lähenemään uhriverta, ennenkuin Teiresiaan kanssa olet puhunut. Siellä,

suuri Odysseus, lähestyy tietäjä sinua ja ilmoittaa sekä tien että

suunnan, miten kotiisi pääset.'

"Aamun koittaessa riensin toverieni luo ilmoittaen, että Kirke salli

meidän lähteä.

"Heidän riemunsa oli rajaton, mutta kuultuaan, että tiemme kulki Hadeen

kautta, muuttui se suunnattomaksi epätoivoksi ja valitukseksi.

Kohtaloamme emme kuitenkaan voineet välttää, vaan lähdettävä meidän

oli. Yksi joukostamme joutui kuitenkin jo ennen meitä Hadeen varjona

kulkemaan, nimittäin Elpenor, seurueemme nuorin. Hän oli kiivennyt

katolle vilpoisempaan paikkaan nukkumaan, mutta herättyään tovereitten

lähtötouhuun ei hän muistanutkaan olevansa korkealla, vaan putosi suin

päin alas taittaen niskansa.

"Laivalle tultuamme näimme Kirken toimittaneen sinne kaksi lammasta,

jotka tarvitsimme Hadeessa uhratessamme."

Odysseun harharetket: Suorasanaisesti kerrottuna · 第 13 / 28 题