Odysseus alkoi:
"Kuuluisa Alkinoos! Mikä onkaan onnellisempaa kuin saada istua ystäväin
parissa katettujen pöytien ääressä ja kuulla jumalaisen laulajan
laulavan urotöistä. -- Nyt haluat kuulla surullisista vaiheistani.
Mutta mistäpä alottaisin ja mihin lopettaisin, sillä kirjavat ovat
jumalain säätämät tieni olleet. Ensinpä kuitenkin tulee minun nimeni
mainita. Olen Odysseus, Laerteen poika, Itakan kekseliäisyydestään
mainittu kuningas. Maani on karu ja kallioinen, mutta se on synnyttänyt
mainioita miehiä, eikä koko avarassa maailmassa ole ainoatakaan
kolkkaa, joka minun silmissäni olisi sitä ihanampi. Kaunis Kalypso ja
jumalainen Kirke koettivat minua luonaan pitää ja puolisokseen saada,
mutta ei missään ole synnyinmaan vertaista eikä omia vanhempia
rakkaampia, ja sinne kaihoamme, vaikka mitä ihanuuksia meille vieraissa
tarjottaisiin.
"Mutta kerronpa sinulle kaikki kohtaloni, mitä Zeus Troiasta
lähdettyäni osakseni salli.
"Ilionista kuljetti tuuli meidät kikonien kaupunkiin Ismaroon. Sen
voitimme, jaoimme runsaat saaliit ja sen tehtyämme kehoitin miehiäni
nopeasti rientämään laivoihin. Mutta he, houkat, eivät totelleet, vaan
jäivät kaupunkiin viinivarastojen ja runsaitten teuraseläinten
kimppuun. Sillä aikaa kutsuivat kikonit sisämaassa asuvia heimolaisiaan
avukseen ja heidän tultuaan monilukuisina kuin puhkeavat kevään lehdet,
pääsimme kovan taistelun jälkeen vetäytymään laivoihimme. Mutta kuusi
miestä kustakin laivasta kaatui taistelussa. Kolme kertaa huudettuamme
kunkin kaatuneen nimeä käänsimme aluksemme ulapalle, mutta silloin
lähetti Zeus hirveän raju-ilman, joka pirstoi purjeemme kolmeen,
neljään osaan. Pilkkopimeässä sousimme rantaan ja siellä saimme kaksi
vuorokautta odottaa ilman tyyntymistä. Vihdoin pääsimme lähtemään ja
pian olisimme Itakaan päässeet, ellei rajuilma olisi uudelleen
puhjennut ja heittänyt laivaamme toiseen suuntaan. Yhdeksän vuorokautta
purjehdimme aavoja selkiä, kunnes kymmenentenä saavuimme lotofagien
maahan, jossa lotus, tuo ihmeellinen kasvi kasvaa. Aterioituamme
lähetin miehiä ottamaan selkoa, mihin olimme joutuneet. Maan asukkaat
tarjosivat silloin läheteillemme lotusta, mutta kun he sitä olivat
maistaneet, alkoi lotuksen vaikutus näkyä. He unohtivat asiansa,
laivat, kodin, kaiken, ainoa halu oli saada jäädä maihin nauttimaan
lotusta. Väkivallalla kannoin itkevät ja vastustelevat miehet
laivoihin, sidoin heidät penkkeihin kiinni ja käskin kiireesti
soutamaan pois petollisen kasvin läheisyydestäkin.
"Taas olimme siis myrskyävien aaltojen varassa.
"Raskain mielin eteenpäin purjehtiessamme saavuimme kyklopien kummaan
maahan. Siellä ei kynnetä eikä kylvetä, ei viinitarhoja hoideta, vaan
maa kasvaa heille hoidotta vehnää ja ohraa. Ilman lakia he elävät,
kukin vastaa vain itsestään ja asuntona he käyttävät kallion luolia.
"Jonkun matkan päässä kyklopien saarelta kohoaa merestä pienoinen,
metsärikas saari. Siellä elää laumoittain vuohia, sillä ihmisjalka ei
sinne milloinkaan astu. Saari on viljava, ja jos ken sinne asumaan
asettuisi, tekisi hän siitä helposti ihanan yrttitarhan. Eivät edes
kyklopit siellä käy, sillä he eivät osaa laivoja rakentaa.
"Eräänä pilkkopimeänä yönä johti joku jumala aluksemme saaren oivaan
satamaan ja iloisina nousimme maihin ja laskeuduimme levolle.
"Seuraavan aamun ruskottaessa läksimme katselemaan ihanaa saarta. Ja
runsas oli saaliimme. Kukin kahdestatoista aluksestamme sai osalleen
yhdeksän vuohta, itse otin kymmenen.
"Koko päivän nautimme herkullisia aterioitamme ja joimme viinejä,
joiden varastoa olimme kikonien maassa yhä lisänneet. Siinä
tyytyväisinä istuessamme äkkäsimme savun nousevan vastaiselta rannalta
ja kuulimme sieltä kyklopien puolelta sekä ihmisten että vuohien ja
lampaitten ääniä. Seuraavana aamuna kutsuin laivojen väet kokoon ja
puhuin heille:
"'Miehet, ystävät! Odottakaa te täällä, minä lähden laivoineni
naapuriemme luo ottamaan selkoa, mitä kansaa siellä asuu, villejäkö he
ovat vaiko vieraanvaraisia ja jumalaa pelkääviä.'
"Sen sanottuani nousin laivaan kehoittaen miehiäni seuraamaan,
työnsimme laivan merelle ja suuntasimme kulkumme vastassa olevalle
rannalle. Sitä lähetessämme huomasimme niemekkeellä, aivan lähellä,
suuren, korkean luolan ja siellä näkyi vuohia ja lampaita laitumella.
Ympärillä oli korkeitten kivivallien, tammien ja honkien ympäröimä
aitaus. Luolassa asusti yksisilmäinen mies, ihmeellinen olio, eläen
suuria karjalaumojaan paimennellen, huolimatta mitään muusta
maailmasta. Tuskinpa häntä saattoi ihmiseen verratakaan, pikemmin
korkean vuoren metsäiseen huippuun, joka kohoaa ylväänä yli metsän
latvojen.
"Käskin miehiäni laskemaan ankkurin ja jäämään laivaan, mutta
kaksitoista parasta otin mukaani. Aavistin joutuvani tekemisiin
voimakkaan miehen kanssa, joka ei lakia pidä pyhänä, ja siksi varasin
mukaani suuren nahkasäkillisen oivallista viiniä, jota olin Ismarossa,
muitten arvokkaitten lahjojen lisäksi, saanut Apollon papilta
Maronilta, säästäessäni hänen henkensä. Tämä viini oli niin voimakasta,
että pikarilliseen sitä tarvittiin miedonnukseksi kaksikymmentä
pikarillista vettä. Ja niin miellyttävä haju siitä nousi, että oli
aivan mahdotonta olla sitä juomatta.
"Astuimme luolaan. Isäntää ei siellä näkynyt. Hämmästyneinä katselimme
luolan varastoja. Seinävierillä oli suuria koreja täynnä juustoja, oli
raintoja ja pyttyjä heraa kukkuroillaan, ja lampaita ja karitsoja oli
suunnattomat määrät, eri karsinoissa eri-ikäiset. Miehet rukoilivat
minua ottamaan mukaamme juustoja ja lampaita ja rientämään
laivoillemme, mutta -- heidän onnettomuudekseen -- halusin nähdä itse
isännän ja niin jäimme luolaan.
"Teimme tulen, uhrit uhrasimme ja söimme parhaillaan hänen juustojaan,
kun kuulimme hänen tulevan. Selässään hän kantoi hirvittävää risukasaa,
jonka hän viskasi maahan sellaisella ryskeellä että me säikähtyneinä
pakenimme luolan kaukaisimpiin soppiin. Nyt hän ajoi sisälle
lypsettävät vuohet, jätti pukit ulkopuolelle aitaukseen ja vieritti
vihdoin luolan suulle niin kauhean kivimöhkäleen, ettei sitä
kahdellakymmenelläkään hevosella olisi saanut liikkeelle. Lypsettyään
karjansa hän kaatoi toisen puolen maidosta juustoastioihin, toisen hän
säästi illallistaan varten. Askareet ripeästi toimitettuaan teki hän
tulen. Nyt hän vasta huomasi vieraansa, joille hän virkkoi niin
hirvittävällä äänellä, että kaikki kauhusta vapisimme:
"'Keitä te olette? Oletteko merten kierteleviä rosvoja, jotka vahinkoja
tehden kuljette?'
"Miehen sekä muoto että ääni oli kauhistuttava. Rohkaisin kuitenkin
mieleni ja virkoin:
"'Olemme akaialaisia, kotimatkalla Troiasta, ja nyt olemme joutuneet
myrskyn heiteltäväksi. Kuulumme Agamemnonin kansaan, Agamemnonin Atreun
pojan, jonka maine ulettuu maasta taivaaseen. Ja nyt eteesi polvistumme
ja anomme sinulta vieraslahjaa, kuten hyvä tapa vaatii. Suo kunnia
Zeulle, joka on vieraitten suojelija ja heidän puolestaan kostaja.'
"Mutta julmistuneena vastasi tuo yksisilmäinen jättiläinen:
"'Joko olet tyhmä tai tulet hyvin kaukaa, koska peloittelet minua Zeun
kostolla. Hänestä me kyklopit emme välitä enempää kuin muistakaan
jumalista, sillä me olemme paljon väkevämpiä. Säästänkö teitä vai en,
se riippuu siis yksinomaan minusta. Mutta sanoppa, minne oivat
aluksenne jätitte? Ovatko ne tässä lähelläkin?'
"Olin kuitenkin liian viisas ansaan käydäkseni, siksipä vastasin
hänelle:
"'Laivammeko? Niille kävi hullusti. Mahtava Poseidon pirstoi ne
kalliota vastaan ja me vain pelastuimme.'
"Hirviö ei vastannut mitään, vaan sieppasi joukostamme kaksi miestä,
paiskasi ne kuin koiranpennut maahan mäsäksi, mursi pieniin osiin ja
söi hirveän illallisensa kuin raivoisa leijona. Luun sirustakaan ei hän
jäljelle jättänyt. Kauhistuneina kohotimme kätemme taivasta kohti
huutaen Zeulta apua. Mutta jättiläinen ei meistä välittänyt, vaan
syötyään kyllikseen hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja vaipui
raskaaseen uneen. Raivoissani olin syöksemäisilläni miekallani hänen
rintansa puhki, mutta samalla minulle selvisi, että itsekin olisimme
silloin kuoleman omat, emmehän näet millään saisi kivimöhkälettä ovelta
siirretyksi. Tuskissamme jäimme odottamaan päivän koittoa.
"Aamulla varhain nousi jätti, teki tulen, lypsi karjansa ja söi taas
kaksi miehistämme. Suurella melulla läksi hän sitten ajamaan karjaansa
laitumelle, mutta luolasta poistuessaan nosti hän kevyesti kiven
jälleen oven eteen ja niin tarkoin, ettei rakoakaan jäänyt. Nyt aloin
suunnitella, miten tuhoaisin jättiläisen, ja keksinkin mielestäni oivan
keinon. Luolasta löysin pitkän oliivipuisen hirren, joka arviolta oli
yhtä pitkä ja paksu kuin suuren, kaksikymmenairoisen lastilaivan masto.
Siitä hakkasin noin sylen pituisen osan ja käskin tovereitani
veistämään sen sileäksi. Teroitin itse sen pään aivan teräväksi,
karkasin tulessa ja kätkin sen muutamaan tunkiokasaan, joita olikin
luolassa yllin kyllin. Sen tehtyämme heitimme arpaa, kutka miehistä
tulisivat kanssani painamaan sitä nukkuvan kyklopin silmään. Arpa
lankesikin neljälle joukon parhaalle, itse olin viides.
"Illan tultua palasi kyklopi ajaen koko laumansa luolaan, ainoatakaan
ulkopuolelle jättämättä. Lieko hän pahaa aavistaen niin tehnyt vai
neuvoiko hänelle sen joku jumala, en tiedä. Lypsettyään kaikki söi hän
jälleen kaksi miestä. Silloin lähenin häntä kädessäni astia täpötäynnä
voimakasta viiniä ja virkoin:
"'Kas tässä, tämä on sinulle palanpaineeksi. Näin ihanaa juomaa oli
laivassamme ja tämän toin sinulle uhriksi toivoessani sinun meidät
kotiin opastavan. Mutta sinähän vain raivoat. Luuletko kenenkään
ihmisen milloinkaan luoksesi tulevan, kun noin käyttäydyt.'
"Kyklopi tarttui astiaan, joi juomistaan ja pyysi yhä lisää.
"'Kasvaa kyklopeillakin rypäleitä, mutta tämähän on oikeata nektaria',
virkkoi hän tyytyväisenä. 'Mutta sanoppas nimesi, niin annan sinulle
pyytämäsi vieraslahjan.'
"Tarjosin hälle jo kolmannen kerran ja kolmasti hän astian tyhjensi.
Nähtyäni viinin alkavan vaikuttaa sanoin:
"'Kysyt nimeäni, kyklopi. No, saanhan sen sanoa, mutta muista sitten
lahjasikin antaa. Eikukaan on nimeni, Eikukaan, niin kutsuivat minua
vanhempani, niin kutsuvat toverinikin.'
"'No niin, sitten syön sinut viimeiseksi, Eikukaan, se on lahjani',
sopersi hirviö.
"Sen sanottuaan hän vaipui raskaaseen uneen. Heti työnsin teroittamani
kangen tuleen ja pidin sen päätä siellä, kunnes se oli syttymäisillään.
Samalla koetin rohkaista tovereitani. Kun kärki alkoi hehkua, työnsivät
toverini sen voimakkaasti kyklopin ainoaan silmään ja minä kiersin sitä
yläpäästä kuten kirvesmies tovereineen kiertää kairaa laivan hirteen.
Silmäluomi paloi, hirveällä sähinällä kiertyi palava puu silmäkuopassa
ja verta virtaili koskenaan. Me pakenimme pimeimpiin nurkkiin, mutta
kauheasti kiljuen syöksyi kyklopi ylös ja veti verisen puun tyhjästä
silmäkuopastaan. Ympärillä asuvat kyklopit riensivät luolan
ulkopuolelle kysellen, mikä hänellä oli hätänä.
"'Eikukaan tappaa minut, Eikukaan käyttää viekkautta eikä voimaa!'
ärjyi hän.
"'No, Polyfemos, jos ei kukaan sinulle siellä yksinäisessä luolassasi
mitään tee, on tietysti Zeus lähettänyt sinulle taudin, olet sairas.
Rukoile isääsi Poseidonia, hän voi sinua auttaa!'
"Ja harmissaan poistuivat naapurit, Polyfemos oli vain häirinnyt heidän
yörauhaansa, mutta minä nauroin sydämessäni keksinnölleni.
"Tuskasta voihkien hapuili kyklopi ovelle, nosti kiven pois, istui itse
suulle ja pitäen käsiään levällään koetti hän estää ketään pujahtamasta
ulos lampaitten seassa. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Koetin miettiä
sinne tänne, miten pelastua hirmukuolemasta, enkä lopulta voinut muuta
keksiä kuin paeta pukkien avulla. Sidoin kolmittain tuuheavillaisia
pukkeja yhteen ja keskimäisen vatsan alla riippui yksi miehistämme.
Siten sain miehet turviin, äärimmäiset eläimet suojelivat keskimäistä.
Itse valitsin suurimman ja tuuheavillaisimman, ja lujasti tarttuen sen
villoihin koetin pysytellä sen alla piilossa. Tarkoin koetellen
jokaista käsin laski Polyfemos karjansa laitumelle. Viimeisenä astui
hitaasti se pukki, jonka alle minä olin kätkeytynyt.
"'Rakas pukkini, miksi nyt näin hitaasti astut, sinä, joka aina
ensimäisenä laitumelle riensit, joka ensiksi lähteen löysit ja taas
illalla ensiksi kotiin kuljit? Suretko sinäkin isäntäsi surkeaa
kohtaloa? Eikukaan-kääpiö minulle ensin viinit juotti ja sitten näin
tuhosi. Jos sinulla ymmärrys olisi, sanoisit, missä hän nyt piilee.
Sitten vasta tuskani helpponee, kun tiedän, että Eikukaan makaa
murskana edessäni.'
"Sen sanottuaan hän laski lemmikkinsä menemään.
"Vasta päästyäni kauas luolasta uskalsin laskeutua irti kantajastani ja
samalla irroitin toverinikin. Laivan luo päästyämme riemuitsivat
toverimme nähdessään meidät hengissä, vaikkakin toisten kohtalo saattoi
meidät murheellisiksi. En antanut heille kuitenkaan aikaa suruun tai
ihmettelyyn, vaan kiireesti ajoimme kaunisvillaiset pukkimme laivaan ja
läksimme ulapalle. En kuitenkaan malttanut olla huutamatta kyklopille
ivasanoja:
"'Kas niin, Polyfemos, siinä oli sinulle oikea palkka. Miksikäs rikoit
vieraanvaraisuuden lakeja. Vieraasi ei ollutkaan mikään vähäpätöinen
mies.'
"Raivostuneena sieppasi kyklopi vuoren huipun ja heitti meitä kohti. Se
oli sattumaisillaan laivaamme ja meri alkoi kovasti lainehtia. Aallot
ajoivat laivamme takaisin rantaa kohti. Kun saimme sen jälleen rannasta
loittonemaan, aioin taaskin huutaa hänelle. Töin tuskin saivat toverini
minut hetkeksi vaikenemaan, he pelkäsivät kyklopin uudelleen heittävän
kiven, joka murskaisi sekä aluksemme että meidät.
"En kuitenkaan malttanut kauan vaieta, vaan harmissani huusin:
"'Jos sinulta kysytään, ken silmäsi sokaisi, voit vastata, että sen
teki kaupunkien valloittaja Odysseus, Laerteen poika, Itakan kuningas!'
"Voihkien silloin kyklopi virkkoi:
"'Siis sittenkin toteutuivat vanhat ennustukset. Täällä eli kerran
voimakas ja urhoollinen tietäjä Telemos, Eurymon poika. Hän ennusti,
että kerran näköni menetän Odysseun käden kautta. Odotin häntä
tulevaksi ja luulin hänet suureksi, voimakkaaksi ja kauniiksi mieheksi.
Ja nyt tuleekin mies, pieni ja mitätön, joka viiniä juottaen ja
viekkaudella minut voittaa. Mutta tulehan tänne, Odysseus, niin sinulle
vieraslahjan annan ja hankin vielä Poseidonilta matkaonnen. Hän on,
näetkös, isäni ja hän yksin voi, jos tahtoo, näköni jälleen antaa.'
"'Kunhan saisin vielä henkesikin ottaa', huusin hänelle vastineeksi.
"Mutta hän kohotti kätensä ja huusi Poseidonille: 'Kuule minua, mahtava
Poseidon, jos isäni olet! Älä salli Odysseun koskaan kotiinsa päästä.
Mutta jos hän sittenkin kohtalon määräyksestä sinne saapuu, tulkoon hän
yksin, vieraalla aluksella ja löytäköön kotinsa huonossa kunnossa!'
"Poseidon kuulikin hänen huutonsa. Samassa hän sieppasi äskeistä
vieläkin isomman kalliolohkareen ja heitti sen suunnattomalla voimalla
jälkeemme. Se oli melkein peräsimeemme sattumaisillaan ja mereen
pudotessaan se nosti aallot raivoamaan. Saavuimme kuitenkin saareen,
jossa toiset olivat meitä jo kauan kuolleiksi luulleet. Jaoin tasan
kullekin tuomamme karjan, minulle kaikki yksimielisesti myönsivät
suurimman pukin, sen, jonka avulla kyklopin käsistä pelastuin. Uhrasin
sen Zeulle, mutta kaikkivaltias ei uhriamme ottanutkaan vastaan.
"Koko päivän saaressa oltuamme läksimme seuraavana aamuna varhain
pyrkimään kotia kohti."