Aamuruskon jumalatar Eos, ruusunhohteinen, oli jo noussut vuoteeltaan
luomaan valoaan sekä kuolemattomille jumalille että ihmislapsille, kun
Olympon jumalat kokoontuivat neuvottelukokoukseensa. Ylinnä istui
mahtava Zeus, suurin kaikista. Atene suri Odysseun kovaa kohtaloa ja
hän nyt sanoiksi sai:
"Kaikkivaltias Zeus ja te muut kuolemattomat! Älköön nykyään inehmojen
joukossa kenkään valtikan kantaja olko lempeä ja hyvä, älköön olko
oikeudenmukainen, vaan kova, häijy ja vääryyden puoltaja kukin, koska
jalon Odysseun ovat voineet unohtaa kaikki ne, joita hän ennen hoivasi
kuin isä lapsiaan. Nyt hän saa nääntyä kaukana, yksinäisellä saarella,
jossa nymfi Kalypso häntä pidättää. Ei ole hänellä minkäänlaista
alusta, ei neuvoa mitään, miten kotimaahansa matkata. Vielä lisäksi
kosijat väijyvät hänen poikaansa Telemakoa, joka oli lähtenyt Spartaan
ja Pyloon isäänsä etsimään."
"Lapseni", virkkoi taivaan pilvien hallitsija, "mitä sanoitkaan?
Sinähän jo sait aikaan päätöksen, että Odysseus palaisi kotiinsa
kostamaan heille. Seuraa sinä Telemakoa ja johda hänet onnellisesti
kotiin. Kosijat kaikki sieltä lähtekööt."
Ja kääntyen Hermeen, rakkaan poikansa, puoleen hän jatkoi:
"Hermes, riennä kiharakutrisen nymfin luo ja ilmoita hänelle
horjumattoman tahtomme olevan, että uros pääsee jälleen kotimaahansa.
Mutta saapukoon, ei jumalien enemmän kuin ihmistenkään avulla, vaan
kahdenkymmenen päivän kuluttua vankalla aluksella fajakien luo Skherian
viljavalle maalle. Siellä osoitettakoon hänelle jumalille tulevaa
kunniaa, lähetettäköön laivalla rakkaaseen synnyinmaahansa ja
annettakoon kultaa, kuparia ja loistovaatteita niin paljon, ettei hän
Troiastakaan olisi enempää saanut."
Nopea sanansaattaja totteli heti, sitoi jalkaansa somat
kultasandaalinsa, jotka hänet tuulen vauhdilla kantavat yli maitten ja
merien, tarttui sauvaansa, jolla hän mielensä mukaan ihmisiä uneen
vaivuttaa tai herättää. Hän lensi yli Pierian maan, laskeutui sitten
merta liki ja kiiti pitkin äärettömiä ulapoita kaloja pyydystävän lokin
lailla, joka silloin tällöin siivillään vettä hipaisee. Vihdoin hän
nousi saarelle, jonka luolissa nymfi asuntoa piti. Luolassa paloi
iloinen takkavalkea. Nymfi kulki kultapuisten kangaspuitten ympärillä
kutoen ja laulellen kirkkain äänin. Ylt'ympärillä kasvoi mitä raikkain
poppeli- ja tuoksuava kypressimetsikkö, jonka oksille olivat pesiään
rakentaneet aavojen merten väkeväsiipiset linnut. Pitkin holvia
kiertelivät mehevät köynnökset, joista riippui suuria, täyteläisiä
rypäleterttuja. Neljä kristallinkirkasta lähdettä poreili vierekkäin,
vesi soljui niistä neljälle eri suunnalle, ja niityt hohtivat
väriloistossaan.
Jos tänne sisään astuit, kohtasi katsettasi niin ihana näky, että
Hermeskin pysähtyi luolan suulle vallan hämmästyneenä. Siinä kotvan
seisottuaan ja ihailtuaan hän astui peremmä. Kalypso, huomattuaan
tulijan, tunsi hänet heti, sillä jumalat tuntevat aina toisensa.
Odysseuta ei Hermes nähnyt sisällä, sillä tämä istui tapansa mukaan
meren rannalla kauas ulapalle katsellen ja ikävissään katkerasti
itkien.
Tarjottuaan vieraalleen komean istuimen virkkoi Kalypso:
"Mikä asia sinut tänne saattoi, kultasauva Hermes? Tulosi on minulle
suuri kunnia, mutta asiatta et ole tullut; viime käynnistäsi onkin
aikoja vierryt. Käy lähemmä, vieras!"
Sen sanottuaan hän asetti vieraansa eteen pöydän, jossa oli runsaasti
ambrosiaa ja punaista nektaria. Syötyään vastasi vieras emäntänsä
kysymykseen:
"Haluat tietää, miksi tulen. Kerron sen sinulle. Omasta tahdostani en
lähtenyt, sillä kukapa rannattomia meriä mielellään kulkee, siellä ei
maata tapaa eikä siellä ihminen jumal'uhria kanna. Mutta kenpä uskaltaa
kaikkivaltiaan tahtoa vastaan sotia! -- Täällä luonasi kuuluu asuvan
mies, onnettomampi muita Troiassa käyneitä. Kymmenentenä vuonna he
sieltä kotia kohti läksivät, mutta matkalla he Atenea vastaan rikkoivat
ja hän lähetti silloin hirmumyrskyn, joka tuhosi palaavien laivastot.
Yksi sankareista joutui tänne, ja nyt on Zeun tahto, että hänet heti
luotasi lasket, sillä kohtalo ei ole määrännyt häntä täällä päiviään
päättämään."
Sen kuultuaan vavahti Kalypso tuskasta, mutta uljaasti itsensä hilliten
hän virkkoi:
"Oi, te jumalat olette julmia, kateellisempia kuin kenkään muu. Te ette
salli meidän konsaan omistaa sitä miestä, jolle rakkautemme olemme
lahjoittaneet ja jonka puolisoksemme olemme valinneet. Kun Eos,
aamuruskon valtiatar, valitsi Orionin, kuulun metsämiehen, vihastuitte
te, suruttomina elävät jumalat, ja eräs teistä, Artemis, lähetti häneen
surmannuolensa. Ja kun kiharakutrinen Demeter kerran häitään juhli
Jasionin kanssa, lähetti Zeus säihkyvän kuolonsalamansa, joka
rakastetun surmasi. Nyt te minua kadehditte. Minä hänet pelastin hänen
yksinään aalloilla ajelehtiessaan. Tänne hänet toin, hoivaa ja
rakkautta hänelle jaoin ja lupasin hänet tehdä kuolemattomaksi ja iäti
nuoreksi. Mutta jos kerran kaikkien jumalien on alistuttava Zeun
tahtoon, lähteköön Odysseus sitten. Laivaa, enemmän kuin miehiäkään, ei
minulla ole hänelle antaa, mutta neuvoa tahdon, miten hän kotimaahansa
pääsee."
"Lähetä hänet heti, jos Zeun vihaa välttää tahdot", virkkoi lyhyesti
Hermes ja lähti.
Kuultuaan Zeun terveiset läksi kaunis nymfi Odysseun luo. Tämä istui
yhä rantakalliolla katsellen silmät kyynelissä ulapalle ja kaivaten
kotiaan. Hänen luokseen astui nyt kookas jumalatar:
"Poloinen, oi, pyyhi kyyneleesi, laatkoon suuri surusi, kotiisi sinut
nyt kulkemaan lähetän. Käy, kaada tuolta suuria puita, laadi niistä
lautta ja korkealle rakentaos lautan kansi. Eväitä, vettä ja viiniä
sinulle mukaasi annan, vaatteita saat, vieläpä myötätuulen lähetän
sinua kotiisi saattamaan."
Jumalattaren sanat kuultuaan säpsähti kovia kokenut sankari, nousi ja
lausui:
"Oi, jumalatar, mitä mielessäsi hautonetkaan tällaista puhuessasi?
Totta et voine tarkoittaa. Onhan mahdotonta moisella aluksella kulkea
pohjattomien syvyyksien yli, koska usein oikea laivakin tuhoutuu,
vaikka Zeus suotuisat tuuletkin suo. Siksipä en alukseen astu, ellet
pyhällä valalla vanno totta tarkoittavasi."
Silloin hymyili ihana Kalypso ja hyväillen hiljaa Odysseun poskea hän
virkkoi:
"Olethan itse niin rehellinen, miten saattaakaan mieleesi moista
juolahtaa! No, kuulkoon sitten sekä maa että yllämme kaareutuva taivas
kuin myös allamme virtaava Styx valani. Pahaa en sinulle suo, vaan
annan sinulle neuvon, johon itsekin sinun asemassasi ryhtyisin. Sillä
katso, rinnassani sykkii sydän lämmin ja armelias eikä kylmä,
rautainen, kuten kenties luulet."
Kookkaana läksi hän astumaan kohti asuntoaan Odysseun seuratessa.
Kultatuolin hän Odysseulle asetti ja herkullisia ruokia hänelle
tarjosi, niitä, joita ihmislapset syövät. Mutta itse hän nautti
jumalain ruokia ambrosiaa ja nektaria. Syötyään Kalypso virkkoi:
"Viisas Odysseus, Laerteen jalo poika, kotiisiko siis palata aiot? No
niin, onnea vain sinulle toivotan. Mutta jos tietäisit, mitkä
kärsimykset sinua matkalla tulevat kohtaamaan, jäisit ainiaaksi
luokseni. Ikävöit armasta puolisoasi, mutta sekä koossa että
ihanuudessa kykenen hänen kanssaan kilpailemaan, sillä tuskinpa
kuolevaiset voivat vetää vertoja kuolemattomille jumalille."
"Ällös pahastu, korkea jumalatar", vastasi Odysseus. "Oi, tiedänhän
hyvin, ettei Penelope sinulle vertoja vedä. Hän on kuolevainen nainen,
sinä kuolematon, iäti nuori. Mutta sittenkin ikävöin kiihkeästi
kotiini. Jos jumalat minut jälleen haaksirikkoon saattavat, kestän
senkin, olenhan jo paljon oppinut kärsimään sekä maalla että merellä,
kunhan vain kerran kotini saavutan."
Seuraavana aamuna varhain pukeutui Odysseus viittaansa. Kalypsokin otti
ihanan, hopeanhohtoisen pukunsa, solmi uumilleen kultavyön ja levitti
kutreilleen koristeisen huntunsa. Senjälkeen hän alkoi järjestellä
vieraansa poislähtöä. Hän antoi Odysseulle kaksiteräisen kuparikirveen,
jonka varsi oli ihmeellisesti koristettu ja terään taidokkaasti
kiinnitetty. Vielä hän antoi säihkyvän tapparan ja neuvoi sitten tien
saaren korkeille huipuille, joilla kasvoi mahtavia poppeleita ja
taivasta tavoittelevia honkia, kuivia, laivapuiksi erinomaisia. Tien
opastettuaan palasi jumalatar kotiinsa, mutta Odysseus ryhtyi
reippaasti työhön, kaatoi kaksikymmentä puuta, veisti ja tasoitteli
niitä, kuten kirvesmiehet tekevät. Saatuaan vielä Kalypsolta kairan,
hän liitti salavaarnoilla hirret lujaksi laivaksi. Pohjan hän teki yhtä
laajan kuin laivanrakentajat kauppalaivoihin tekevät. Sitten hän asetti
kaaripuut tiheitten tukien varaan, kiinnitti lankut, pystytti maston ja
liitti siihen raakapuun, laati peräsimen ja asetti ympäri aluksen
pajupunokset kovien aaltojen varalle. Viimeksi sai laiva hyvän
pohjalastin. Jumalatar antoi vielä kutomaansa kangasta oivallisiksi
purjeiksi.
Neljän päivän kuluttua oli työ valmis. Viidentenä hän astui alukseensa
saatuaan kylvyn jälkeen Kalypsolta vienotuoksuiset vaatteet. Vielä
viimeiseksi lahjakseen oli jumalatar pannut mukaan kolme täyttä säkkiä.
Yhdessä oli vettä, toisessa viiniä ja kolmannessa matka-eväitä.
Suotuisan tuulen puhaltaessa Odysseus nosti iloisena purjeensa ja
tarttui peräsimeen ohjaten laivansa ulapalle. Uni ei öisin hänen
silmiinsä tullut, sillä hän tarkaten tähysi tähtien teitä, plejaadien
ja Otavan hidasta kulkua ja isoa karhua, jota myös vaunuiksi sanotaan
ja joka aina taivaalla risteillen metsästäjä Orionia väijyy. Kalypso
oli näet antanut hälle neuvon kulkea koko ajan niin, että nämä
tähtisikermät ovat vasemmalla puolella. Seitsemäntoista päivää hän oli
jo purjehtinut, kun hän kahdeksantenatoista huomasi fajakien maan
sumuisten vuorten kohoavan taivaanrannalle.
Mahtava Poseidon oli jo palannut Etiopian maasta uhrijuhlilta. Nyt hän
seisoi Solymian vuorilla katsellen merelle ja huomasi silloin Odysseun
purjehtivan siellä. Hän vihastui silloin entistään enemmän ja itsekseen
päätään pudistaen puhui:
"Jopa jotakin! Jumalat ovat minun Etiopiassa vieraillessani näkyneet
päättäneen pelastaa Odysseun. Hän on jo lähellä fajakien rantaa ja
kohtalo on määrännyt, että hänen tuskansa loppuvat hänen sinne
saavuttuaan. Mutta ennen sitä hän saakoon vielä kylliksi kurjuutta
kärsiä!"
Sen sanottuaan hän peitti pilvivuorilla taivaan, ja tarttuen
kolmihaarukkaansa sekoitti merta, lähetti tuulispäitä liikkeelle ja
peitti sekä taivaan että maan niin sakeaan sumuun, että sysimusta yö
verhosi kaiken. Itä- ja etelätuulet puhalsivat, länsi ulvoi ja
pohjoinen nostatti mahtavasti ärjyvät aallot.
Ei jaksanut enää Odysseus toivoa mitään, vaan voimatonna valitti:
"Voi minua! Mihin, raukka, lopulta joutunenkin? Nyt uskon Kalypson
totta puhuneen hänen sanoessaan, että ennen kotiin tuloani tulee
kärsimysteni mitta kukkuroilleen. Katsos, Zeus on peittänyt taivaan
pilviin ja nyt hän lähettää hirmumyrskyn merelle! Mitä hirveintä
kuolemaa kohden kuljenkaan! Kolmin, oi, nelin kerroin onnellisempia
ovat ne kreikkalaiset, jotka saivat kaatua Ilionin tantereilla atridien
puolesta taistellessamme. Olisinpa minäkin siellä päiväni päättänyt,
olisinpa määräni sinä päivänä saavuttanut, jolloin kaatuneen Akilleun
vieressä seisoessani troialaisjoukot kohdistivat keihäs-sateensa
minuun! Silloin olisi minut juhlallisesti haudattu ja nimeni olisi
jälkipolville säilynyt. Nyt minua vain kurja kuolema odottaa."
Samassa tuli hirveä tuulispää, joka kietoi aluksen kokonaan
liepeisiinsä ja riuhtasi Odysseun irti peräsimestä. Yht'äkkiä yhtyivät
monet tuulet, katkaisivat keskeltä poikki maston, viskasivat purjeet ja
peräsimen kauas yli vaahtopäisten aaltojen ja pyyhkäisivät Odysseun
mereen, jossa hän pitkän aikaa ajelehti voimatta päätänsä nostaa.
Vihdoin hän sai suolaisen veden suustaan ja läksi uiden ponnistelemaan
alushylkyänsä kohti. Sinne hän pääsikin, mutta aallot viskelivät sitä
yhä hurjasti. Milloin sillä pohjoinen leikki heitellen sitä yli
aaltojen lakkapäiden, kunnes etelätuuli vuorostaan otti sen eteenpäin
heittääkseen. Toisinaan siitä taas länsi- ja itätuuli kiistelivät.
Silloin näki Odysseus-paran Ino, entinen ihmislapsi, nyt meren
rakastettu Leukotea-niminen jumalatar. Säälien harhailevan hätää hän
nousi lokkina aalloista, istahti aluksen laidalle ja virkkoi:
"Poloinen, miksi sinua Poseidon yhä vainoaa ja kaikin tavoin tuhota
koettaa? Hengiltä ei hän sinua saa, vaikka miten kovasti yrittäisi. Tee
nyt kuten käsken. Riisu vaatteesi, jätä aluksesi oman onnensa nojaan ja
pyri uiden fajakien maahan, johon kohtalo on määrännyt sinut
pelastumaan. Tästä saat huntuni, sido se rinnallesi, silloin ei sinun
tarvitse enää kuolemaa eikä kärsimyksiä peljätä. Ja vasta sitten, kun
kätesi tapaa lähimmän rannan, irroita huntu vyöltäsi ja heitä se kasvot
poiskäännettyinä läikkyvään mereen."
Sanoi, jätti Odysseulle huntunsa ja sukelsi vesilinnun tavoin mereen,
sinne kadoten.
Mutta paljon kärsinyt Odysseus ei luottanut hänen sanoihinsa, vaan
arveli itsekseen:
"Voi minua! Ehkäpä jumalat ovat jälleen asettaneet ansan kehoittaessaan
minua jättämään alukseni. Tuolla kaukana siintää maa, jonne hän käski
minun uida. Vielä en purttani jätä, en, niin kauan kuin on pirstalekin
jäljellä. Sitten vasta lähden uimaan, kun aallot alukseni särkevät, kun
en enää muuta keinoa keksi."
Mutta hänen näin miettiessään nostatti Poseidon hirmu-aallon,
jättiläiskokoisen. Se vyöryi raskaana Odysseun alukseen ja hajoitti sen
lopullisesti kuin tuuli akanat. Nopeasti hypähti Odysseus irtautuneen
hirren päälle, ratsasti sillä kuin hevosella, repi kiireesti Kalypson
loisto-vaatteet yltään, sitoi hunnun vyölleen ja heittäytyi suin päin
mereen. Mutta huomattuaan sen nyökäytti Poseidon päätään, puhellen
itsekseen:
"Kas niin, harhaile nyt merellä, kunnes maan saavutat. Varmaankin tämän
surkeuden tulet ikäsi muistamaan."
Ja jumala läksi Aigaihin, jossa hänellä oli komea templi.
Nyt riensi Atene Odysseulle avuksi. Hän käski tuulia levolle, jättäen
yksin pohjoisen liikkeelle, ja raivaten tietä Odysseulle koetti hän
saattaa hänet fajakien maalle.
Kaksi yötä ja kaksi päivää Odysseus ajelehti aalloilla usein jo
kuolemaa odottaen. Kolmantena päivänä tyyntyi tuuli. Silloin hän näki
maan kohoavan edessään ja hänet valtasi samanlainen rajaton riemu, mikä
valtaa kauan sairaana maanneen isän pojat, jotka ilokseen näkevät hänen
jälleen tervehtyvän. Voimakkain vedoin hän ui rantaa kohti ja oli jo
niin lähellä, että huuto olisi rannalle kuulunut, kun äkkiä nousi
uudelleen hirveä myrsky. Aallot peittivät vaahdollaan lähikalliot, eikä
missään näkynyt satamaa, ei suojaista paikkaa, äkkijyrkkinä vain rannat
kohosivat. Voimatonna ja alakuloisena hän valitti:
"Onneton, onneton! Jo salli Zeus minun nähdä kaivatun maan, mutta
jyrkkänä nousee ranta, ei jalansijaa missään ja allani pohjaton meri.
Minä hetkenä tahansa paiskaa aalto minut kallioihin murskaksi, jos ylös
täältä yritän; jos taas uin etsimään loivempaa rantaa, saattaa myrsky
uudelleen ajaa minut ulapalle tai lähettää demooni syvyyksistä
meripedon kimppuuni."
Näin hänen miettiessään tuli suuri aalto, joka kuljetti häntä
kallioista rantaa kohti. Nyt olisi hän varmasti murskautunut, ellei
Atene olisi herättänyt hänen mielessään ajatusta kietoa kätensä
aalloista esiinpistävän kalliokielekkeen ympärille ja pidellä siitä
kiinni, kunnes aalto jälleen vyöryi takaisin. Mutta aalto palasikin
uudelleen, vyöryi hänen ylitseen ja heitti hänet verissä käsin kauas
ulapalle. Sinne hän olisi vastoin kohtalon säädöstä jäänyt, ellei Atene
olisi taas häntä neuvonut uimaan aallon rinnalla rantaa kohti. Nyt hän
näki ihanan, kalliottoman rannan, jonka kaunis joki mereen laskiessaan
halkaisi. Silloin nousi Odysseun rinnasta hiljainen rukous:
"Ken lienetkin, kauan kaivattu valtias, luoksesi tulen, suojaa sinulta
etsin Poseidonin vihaa välttääkseni. Suuri joki, eteesi polvistun,
armahda minua harhailevaa ihmislasta!"
Joki, säälien Odysseuta, hiljensikin juoksuaan, se asetti aaltonsa ja
nyt pääsi uupunut sankari vaivatta rantaan. Mutta rannalle saavuttuaan
hän vaipui voimatonna tainnoksiin hietikolle, sillä meri oli vienyt
kaiken hänen kestävyytensä. Koko ruumis oli ajetuksissa ja vesi virtasi
suusta ja sieraimista.
Herättyään hän heti sieppasi jumalattaren antaman hunnun ja heitti sen
virtaavaan jokeen. Virta vei sen mereen ja siellä sen Ino heti otti.
Mutta Odysseus vaipui rannan kaislikkoon polvilleen ja syleili
riemuissaan maata. Yhä kuitenkin täytti huoli hänen mielensä ja hän
mietti:
"Mitähän vielä saanenkaan kärsiä! Jos tähän jään, lopettavat aamun
kosteus ja pureva kylmä heikot voimani. Jos taas metsikköön menen ja
jossain pensaitten suojassa lämpimän leposijan löydän, joudun helposti
metsänpetojen saaliiksi."
Punnittuaan sinne tänne päätti hän sittenkin metsästä etsiä suojaisaa
paikkaa. Sellaisen hän löysikin kahden tuuhean, toisiinsa kiinni
kasvaneen puun lomassa lähellä virtaa. Sinne ei kylmä aamutuuli pääsisi
tunkeutumaan, eivät auringon säteet paistamaan, eikä edes sade jaksaisi
raivata tietä tuuheitten oksien lomitse. Sieltä Odysseus haki suojaa,
sinne hän vuoteensa valmisti, ja niin runsaasti siellä oli varisseita
lehtiä, että ne olisivat pari, jopa kolme miestä talvipakkasessakin
verhonneet. Iloisena katseli Odysseus vuodettaan, ja paneutuen levolle
veti hän suuren joukon lehtiä peitteekseen, ja Atene vuodatti suloisen
unen hänen silmiinsä.