Spartassa, kuningas Menelaon palatsissa, vietettiin parast'aikaa suuria
juhlia, kaksoishäitä. Toisena morsiusparina oli kuninkaan ihana tytär
Hermione, suloinen kuin rakkauden jumalatar, ja Akilleun poika,
myrmidonien kuningas Neoptolemos, toisena morsiusparina Menelaon poika,
voimakas Megapendes ja spartalaisen Alektorin tytär. Ensinmainittu
avioliitto oli päätetty jo Troiassa, mutta nyt vasta sallivat jumalat
sen päätöksen toteutua. Vieraita oli paljon, soitto soi, laulajat
lauloivat ja keskellä salia karkeloivat tanssijat.
Peisistratos ja Telemakos pysäyttivät kaksivaljakkonsa portin eteen.
Linnan ylihovimestari huomasi heidät ja riensi heti Menelaon luo,
virkkaen:
"Kuningas, kaksi vierasta pysäytti hevosensa porttisi eteen. Asultaan
he ovat kuin kuninkaan poikia. Riennänkö riisumaan valjaat vai neuvonko
heitä muualta asuntoa etsimään?"
Tyytymättömänä tähän hovimestarinsa kysymykseen Menelaos vastasi:
"Mehän olemme saaneet niin paljon vieraanvaraisuutta osaksemme
maailmalla matkatessamme, lähettäisimmekö heidät siis pois. Ei
suinkaan! Riennä riisumaan hevoset ja johda vieraat juhliimme."
Puhuteltu kiirehti täyttämään käskyä, vei hevoset talliin ja johti
vieraat komeaan linnaan. Täällä nämä ihmetellen katselivat salien
komeaa loistoa. Kun he olivat kylpeneet ja saaneet uudet, komeat
viitat, saatettiin heidät kuninkaan luo. Orjattaret toivat vettä
kultakannuilla, huuhtelivat vieraitten kädet hopeamaljoissa ja
kattoivat sitten heille ruokapöydät. Menelaos tervehti heitä, pyysi
aterioitsemaan ja virkkoi:
"Kun olette ravitut, kertokaa, keitä olette ja mikä on asianne.
Kuninkaitten sukua olette, siitä puhuu käytöksenne."
Syötyään kumartui Telemakos ihmeissään ystävänsä puoleen:
"Katsos, Peisistratos, katsos tätä kullan ja hopean hohtoa. Täällä on
kuin Olympon saleissa Zeun luona."
Menelaos kuuli nuorukaisen sanat ja virkkoi hänelle:
"Ei kenkään kuolevainen voi Zeun kanssa kilpailla, ja lienee muillakin
yhtä suuria rikkauksia kuin minulla. Mutta vaivalla nämä ovat saadut.
Vaikka omistaisin ainoastaan kolmanneksen tästä kaikesta, olisin kyllin
onnellinen, kunhan ei tarvitsisi surra sotatielle sortuneita. Ja
katkerimmin kaikista suren verratonta Odysseusta. Elääkö hän vai onko
hän kuollut, siitä ei tiedä kenkään."
Telemakos, kuullessaan isästään puhuttavan, peitti purppuraviitallaan
kasvonsa, jotteivät kyyneleet näkyisi. Silloin Menelaos huomasi, että
nuori vieras oli Odysseun poika. Hän miettimään, puhuisiko
nuorukaiselle vielä hänen isästään vai koettelisiko häntä toisin
sanoin. Hänen siinä miettiessään astui sisään kauneudestaan kuulu
Helena-kuningatar. Heti riensi kolme orjaa palvelemaan häntä. Yksi
asetti esille komean istuimen, toinen levitti maahan hienon villavaipan
ja kolmas ojensi hänelle hopeakorin, jonka hän kerran oli saanut
lahjaksi Egyptin kuningattarelta Alkandralta. Korissa oli mitä
hienointa lankaa, Helenan kehräämää, ja nytkin hän otti käteensä
kultavärttinän. Istuttuaan kääntyi ihana kuningatar puolisonsa puoleen:
"Sano, joko tiedät keitä vieraamme ovat? Arvannenko oikein, mutta en
milloinkaan ole nähnyt ketään, joka olisi niin Odysseun näköinen kuin
tämä vieras. Hänen pieni poikansa jäi kotiin isän lähtiessä minun,
heikon naisen puolesta käytyyn kovaan taisteluun Ilionin muurien
edustalle."
"Puolisoni", vastasi hänelle Menelaos, "samoin olen minäkin arvellut.
Kädet, jalat, kasvot, katse, pään muoto, yksinpä hiuksetkin ovat samat
kuin Odysseulla. Ja kun hänen kärsimyksistään puhuin, näin, miten
kyyneleet vierivät vieraamme silmistä, vaikkakin hän koetti sitä
peittää."
Peisistratos, Nestorin poika, lausui silloin:
"Oikein sanot, Menelaos. Hän on Odysseun poika Telemakos ja on nyt
saapunut luoksesi kysymään sinulta neuvoa. Sillä vaikeata on
nuorukaisen isätönnä, turvatonna asua kodissaan, jonka vieraat tahtovat
tuhota."
Menelaos sai lausumaan:
"Olen siis saanut kotiini sen ystäväni pojan, joka minun tähteni on
saanut kovimmat kokea. Jos Zeus olisi suonut minulle onnen hänet vielä
kerran tavata, olisin ystävyyteni osoitteeksi lahjoittanut hänelle
Argossa kaupungin ja asunnon, jonne hän olisi saanut tuoda koko Itakan
kansan. Silloin olisimme saaneet usein tavata toisiamme ja viettää
yhdessä vanhuutemme päivät. Mutta jumalat eivät ole sitä sallineet."
Hänen sanansa saivat kyyneleihin sekä kuninkaan itsensä että ihanan
Helenan ja Telemakon. Eipä Peisistratoskaan voinut kyyneleitään
pidättää, sillä hänen mieleensä johtui hänen Antilokos-veljensä, joka
sai Troiassa surmansa. Mutta hän lausui:
"Kuningas, sinua, jos ketä, kutsuu isäni viisaaksi kertoellessaan
salissamme sinusta. Mutta ehkä sittenkin tahdot neuvoani noudattaa.
Itku ja suru eivät sovi juhla-ateriaan. Koittaahan päivä huomennakin.
Vaikka toiselta puolen: miksi emme itkisi rakkaita vainajia! Ja olihan
siellä minunkin armas veljeni, joka ei suinkaan ollut kreikkalaisten
huonoimpia. Sinäkin tiedät, että hän oli juoksussa nopea ja sodassa
urhea."
"Viisaasti puhut", lausui Menelaos. "Näen, että olet onnellisen
Nestorin älykäs poika. Jatkakaamme ateriaamme. Huomenna keskustelen
Telemakon kanssa."
Ihana Helena sekoitti silloin viinipikareihin nestettä, jolla on se
ominaisuus, ettei sitä nauttinut sinä päivänä tunne surua eikä vuodata
kyyneltäkään, vaikka hänen oma isänsä tai äitinsä joutuisi kuolon
uhriksi aivan hänen silmäinsä edessä. Tämän taikajuoman hän oli saanut
egyptiläiseltä kuninkaantyttäreltä Polydamnalta. Egyptissä kasvaakin
monenlaisia yrttejä ja siellä on kukin oma lääkärinsä. Tämän ihmejuoman
valmistettuaan Helena puhui:
"Menelaos, Atreun poika, ja te muut Kreikan miehet! Ei Zeus ole
kaikille samaa kohtaloa suonut. Toisilla on iloa, toisilla surua. Mutta
iloitkaa nyt te. Minäkin kerron teille Odysseusta, vaikk'en osaakaan
kertoella hänen urotöistään sodassa. Troiassa ollessamme hän pukeutui
kerran mitä kehnoimpiin riepuihin, orjan pukuun ja hiipi vihollisen
kaupunkiin. Täällä hän kulki kerjäläisenä eikä kenkään tuntenut häntä.
Minä kuitenkin tunsin ja koetin saada häneltä tietoa hänen aikeistaan.
Mutta viekkaasti hän vältti kysymykseni. Vasta sitten kuin olin hänet
kylvyssä öljyillä voidellut ja vannonut pitäväni salassa tiedot, sain
kuulla kaikki akaialaisten suunnitelmat. Ja kaupungista pois
lähtiessään hän surmasi suuret joukot troialaisia. Naiset itkivät,
mutta minä iloitsin, sillä kaipasin kipeästi kotiini puolisoni ja
pienokaiseni luo."
Kuningas lausui siihen:
"Totta puhut, puolisoni. Odysseun vertaista ei ole toista. Suurta
malttia hän osoitti, kun me kaikki parhaat kreikkalaiset istuimme tuon
puuhevosen sisässä, jonka avulla Troian tuhosimme. Siellä ollessamme
lähenit sinä hevosta. Varmasti joku jumala, joka katsoi Troian parasta,
sinut sinne johti. Sinä kuljit sen ympäri ja mainiten nimeltä
ruhtinaitamme, matkit heidän puolisoittensa ääntä. Silloin oli vaikeata
vaieta, niin voimakas koti-ikävä täytti mielemme ja moni olikin joko
astumaisillaan hevosesta ulos tai huutamaisillaan sinulle, ellei
Odysseus olisi pakottanut meitä vaikenemaan. Siten hän pelasti
kreikkalaiset. Omin käsin hän tukki innokkaimman suun, kunnes Atene
johti sinut pois."
Surumielin virkkoi Telemakos:
"Niin viisas oli Odysseus ja sittenkin hän on joutunut turmion omaksi.
Mutta jo on aika käydä levolle, jotta huomenna jaksamme uusin voimin
nousta."
Kuningatar lähetti silloin orjattarensa valmistamaan vieraille
purppuravaippaiset vuoteet.
Varhain seuraavana aamuna pukeutui Menelaos kuninkaanvaippaansa, vyötti
vyölleen terävän miekkansa ja sitoi jalkaansa kevyet sandaalit.
Pukeuduttuaan hän kääntyi Telemakon puoleen, sanoen:
"Ystäväni, nyt toivon sinun vastaavan suoraan, mikä sinut saattoi tänne
pyhään Spartaan? Koskeeko asia sinua yksin vai onko se yleisempää
laatua?"
Telemakos vastasi siihen:
"Läksin tänne saadakseni kuulla sinulta isästäni. Vieraat miehet,
äitini kosijat, täyttävät talon ja tuhlaavat kaiken omaisuuteni eikä
mistään näy apua. Siksi saavuin tänne ja nyt pyytämällä pyydän, jos
jotain tiedät isästäni, joko sitten itse olet nähnyt tai muilta
kuullut, niin sano suoraan minua säälimättä, vaikka kohtalonsa kovakin
olisi ollut."
Vihasta punastuen vastasi silloin Menelaos:
"Jopa jotakin kuulla sain! Vai sinne kunnon miehen kotiin he aikovat
vuoteensa raketa. Niin laskee hirvikin pienet vasikkansa leijonan
luolaan, mutta kun leijona palaa, on vasikoiden loppu surkea. Niin on
käypä silloinkin, kun Odysseus kerran palajaa. -- Pyysit minua
kertomaan, mitä tiedän, ja olen sen tekevä. Mitään peittelemättä
kerron, mitä vanhalta merenhaltijalta kuulin.
"Kaipasin kipeästi kotiin, mutta jumalat pidättivät laivani
parisenkymmentä vuorokautta Faros saaren rannassa -- päivän matkan
päässä Niilin suusta. Olin uhrannut heille liian vähän. Suotuisia
tuulia ei vaan kuulunut, ruokavaramme olivat lopussa ja miehistömme
nääntymäisillään. Eräänä päivänä olin murheellisena yksin kävelemässä
kaukana laivamiehistä, jotka koettivat nälkänsä sammukkeeksi
kalastella. Silloin läheni minua merenhaltija Proteun tytär Eidotea,
jonka sydän heltyi tuskamme nähdessään. Hän virkkoi:
"'Muukalainen, oletko ajattelematon vai niin uupunutko olet, ettet
keksi mitään keinoa, millä lopettaa kärsimyksenne? Etkö näe, että
miehistösi voimat aivan loppuvat?'
"Vastasin hänelle:
"'Ken lienetkin jumalattarista, sanon sinulle avoimesti, etten vapaasta
tahdosta täällä viivy. Olen ehkä suututtanut jonkun jumalista, mutta
kenen, sitä en tiedä. Sano sinä, ken se on, ja sano, miten kotiini
pääsisin.'
"Jalo jumalatar vastasi:
"'Vieras, annan sinulle neuvon. Silloin tällöin tulee tänne isäni,
vanha merenhaltija Proteus Aigyptios, joka on jumalaista syntyä. Jos
onnistuisit tapaamaan hänet, saisit varman tiedon siitä, miten kauan
vielä matkasi on kestävä. Ja jos pyydät, kertoo hän sinulle myös, mitä
kotonasi on sillä aikaa tapahtunut.'
"Vastasin hänelle:
"'Neuvo minua vielä, miten pääsisin huomaamatta häntä niin lähelle
ettei hän ihmistä minussa peljäten pois kaikkoaisi. Ei ole näet
kuolevaisen huokeata jumalata voittaa.'
"Tähän jalo jumalatar virkkoi:
"'Muukalainen, kerron sinulle kaikki: Auringon noustessa keskitaivaalle
kohoaa aalloista tietäjävanhus, länsilaineitten vaippaan verhottuna.
Sieltä hän kohoaa asettuakseen levolle luolien varjoon. Mutta hänen
kerallaan nousee sieltä myös Amfitriten, merenemännän, hyljekarja
asettuen vanhuksen ympärille ja levittäen kaikkialle voimakasta
suolaisen meren hajua. Aamun koittaessa johdan sinne sinutkin. Mutta
kanssasi tulkoon kolme komean laivasi parasta miestä. Ensi töikseen hän
tarkastaa karjansa ja laskee niiden luvun. Asetettuaan ne viisipäisiin
joukkoihin ja vielä tarkoin niitä katseltuaan hän paneutuu kuni paimen
nukkumaan laumansa keskelle. Huomattuanne ukon nukkuvan on teidän
voimakkaasti ja uljaasti käytävä hänen kimppuunsa ja lujasti pidettävä
kiinni hänen rimpuillessaan vastaan. Hän on koettava silloin
muutellaida jos miksi, mitä taivaan ja maan välillä liikkuu, yksinpä
tuleksi ja vedeksikin. Mutta yhä lujemmin vain puristakaa häntä, kunnes
ukko alkaa selvästi sinulle puhella ja ottaa sen hahmon, mikä hänellä
levolle käydessään oli. Silloin päästäkää hänet heti irti ja pyytäös
nyt häntä kertomaan, ken jumalista sinua vainoaa ja miten voisit
kotiisi päästä.'
"Näin virkkaen vaipui jumalatar meren aaltoihin, mutta minä läksin
kohti rannalla odottavaa alusta sydän huolia täynnä. Seuraavana aamuna
astuin rannalle hartaasti rukoillen, kanssani kolme luotetuinta miestä.
Mutta jumalatar olikin päättänyt viekkaudella voittaa isänsä. Hän
kohosi aalloista, muassaan neljä vastateurastetun hylkeen vuotaa.
Nopeasti hän kaivoi meille kuopat rantahiekkaan, asetti meidät niihin
riviin ja peitti vuodilla. Tilamme oli ylen tukala, sillä heti alkoi
meripetojen ellottava haju vaivata meitä kauheasti. Mutta suojelijamme
oli armelias, hän antoi hengittääksemme ambrosiaa ja se haihdutti
ilkeän hajun. Koko aamun odotimme kärsivällisesti. Merikarja nousi
hitaasti vetten valtakunnasta ja asettui levolle peittäen kohta rannan,
jota vaahtopäät aallot huuhtoivat. Puolenpäivän aikaan nousi vanhus
merestä. Katseltuaan lihavia hylkeitä hän kulki toisen luota toisen luo
laskien, montako kaikkiaan oli. Meidät hän laski ensimäiseksi ja
paneutui sitten keskellemme lepäämään petosta aavistamatta. Silloin me
karkasimme huutaen ylös ja tartuimme häneen voimakkain käsin. Hän
tietysti pani koko taitonsa liikkeelle muuttuen milloin
tuuheaharjaiseksi leijonaksi, milloin louhikäärmeeksi, milloin taas
pantteriksi tai karjuksi. Kun se ei auttanut, tekeytyi hän juoksevaksi
vedeksi ja vihdoin tuuheaksi puuksi. Mutta me pidimme hänestä kuitenkin
väsymättä kiinni, kunnes hän kyllästyneenä vastusteluun kysyi minulta
selvällä äänellä:
"'Sano, oi Atreun poika, ken jumalista sinulle neuvot antoi, miten
minut voi tavoittaa? Mitä minusta tahdot?'
"Vastasin hänelle:
"'Miksi teeskentelet ja kysyt asiaa, jonka varsin hyvin tiedät? Olen
kauan ollut tällä saarella enkä tiedä, miten täältä pois pääsisin,
vaikka sydämeni on tuskasta pakahtumaisillaan. Siksipä pyydän sinulta,
kaikkitietävä jumala, sano, ken taivaan asukkaista matkaani estää, ja
neuvo, miten merten teitä kotiini kulkea taidan?'
"Hetipä vastasi vanhus:
"'Ennenkuin laivaan astuit, olisi sinun ollut velvollisuus kantaa pyhät
uhrit Zeulle ja muille jumalille, silloin olisit saanut purjehtia
nopeasti yli sinimerien kotimaallesi. Nyt ei salli kohtalo sinun
ystäviäsi tavata eikä ihanaan palatsiisi saapua, ennenkuin olet jälleen
Niilille palannut ja siellä avaruuden iäisille asukkaille jumal'uhrit
kantanut. Silloin vasta he suovat sinun ikävöimällesi matkalle lähteä.'
"Niin hän lausui, ja sydämeni oli tuskasta murtumaisillaan
ajatellessani pitkää, vaivalloista matkaa takaisin Niilille. Hillitsin
kuitenkin itseni ja sanoin hänelle:
"'Mitä minulta vaadit, sen teen, mutta kerro vielä, ovatko ne
akaialaiset, jotka Nestorin ja minun kanssani lähtivät Troiasta,
palanneet koteihinsa terveinä, vai liekö kova kuolo heidät matkalla
kohdannut tai ovatko kenties saaneet ystävien sylissä silmänsä sulkea?'
"Tietäjä vastasi:
"'Miksi näitä kyselet, Atreun poika. Siitä tiedosta ei sinulle ole
mitään hyötyä, päinvastoin vuodatat viljalti kyyneleitä kuullessasi
kaikesta. -- Moni on vielä elossa, moni jo manalle mennyt. Ainoastaan
kaksi Kreikan kuparihaarniskaista päällikköä päätti kotimatkalla
päivänsä -- sodassahan olit itse näkemässä -- ja yksi ajelehtii yhä
aavalla merellä. Haaksirikkoon joutui Aias, alkaakseni hänestä, mutta
pelastui surmasta, kun Poseidon heitti hänet mahtaville Gyrain
vuorille. Hän olisikin välttänyt kuoleman, vaikka Atene häntä vihasi,
ellei hän olisi ylpeyden sokaisemana pilkannut jumalia ja kerskunut
pelastuneensa. Itse Poseidon kuuli sen, tarttui silloin vihaa uhkuen
jäntevin käsin kolmihaarukkaansa ja työnsi sillä vuoren mereen. Osa
vuorta jäi pystyyn, mutta se, jolla Aias seisoi, suistui syvyyteen.
Siihen loppui uhmaajan elon matka. Veljesi oli pelastunut ja Heran
suojelemana purjehtinut jo yli möyryävän meren ja aikoi kiirehtiä
Maleian vuorille. Mutta kova myrsky heitti hänet jälleen kauas
raivoavalle merelle ja kuljetti sitten maan toiselle äärelle. Jumalat
sallivat kuitenkin tuulen kääntyä ja niin hän pääsi onnellisesti
kotiin. Suuri ja liikuttava oli hänen riemunsa saapuessaan isänmaansa
rantaan; ilosta itkien hän syleili rannan hiekkaa. Mutta Aigistos oli
asettanut vartijan torniin luvaten hänelle kolme kultatalenttia
palkaksi, jos hän tehtävänsä suorittaa Aigiston mielen mukaan. Koko
pitkän vuoden olikin vartija siellä jo vartioinut, ettei kuningas vaan
huomaamatta maahan pääsisi. Nähtyään veljesi saapuvan, hän riensi
ilmoittamaan päällikölleen, joka heti ryhtyi viekkaaseen juoneen.
Kahdenkymmenen paraan soturin seurassa hän riensi hevosineen ja
vaunuineen pahaa aavistamatonta hallitsijaa vastaan häntä muka
tervetulleeksi toivottamaan. Kotona oli valmistettu juhla-ateria, mutta
sen aikana hän keihästi Agamemnonin kuoliaaksi, kuten härkä isketään
seimensä ääreen. Mutta silloin syntyneessä tappelussa saivat surmansa
kaikki sekä kuninkaan että Aigiston miehet.'
"Näin vanhus. Ankea oli tuska, minkä hänen sanansa saivat sydämeeni.
Rannalle vaivuin ja itkin, itkin itkemistäni toivoen kuolemaa, kunnes
meren jumala kääntyi jälleen puoleeni virkkaen:
"'Menelaos, älä heikkoudellesi valtaa suo, eihän valitus mitään auta.
Riennä sen sijaan kotiisi, kenties Aigistos elää vielä, ellei Orestes
ole hänen päiviään jo päättänyt. Ainakin hautajaisten todistajaksi
ennätät.'
"Näin lausui Proteus, ja hänen sanansa herättivät sydämessäni jälleen
innon ja rohkeuden. Sanoin hänelle:
"'Nyt siis tiedän, mitä on tapahtunut, mutta vielä tahtoisin tietää
jotain hänestä, joka merellä yhä ajelehtii, vai joko hän lie kuollut.'
"'Tarkoitat Odysseuta, Laerteen poikaa, Itakan kuningasta. Olen nähnyt
hänet. Kaukaisella meren saarella näin hänen katkeria kyyneleitä
vuodattavan, sillä Kalypso, saaren sorjamuotoinen nymfi, ei laske häntä
pois eikä hänellä ole ainoatakaan alusta käytettävänään. Sinä, Atreun
poika, olet jumalien suojaama, sinut vievät he kerran lempeän
Radamantyn, tuonelan tuomarin eteen, kauas Elysionin kentille maailman
ääreen. Siellä on elo onnellista, ei siellä lumi, ei pakkanen eikä sade
elämää rasita, vaan sinne, iäisen kevään maahan, leyhyttelee Okeanos
aina raikkaita tuulahduksia. Sinne sinä joudut, sillä puolisosi, ihana
Helena, on Zeun tytär.'
"Sen sanottuaan vanhus katosi meren syvyyteen. Minä läksin urhoollisine
miehineni astumaan laivaa kohti monenlaisten ajatusten risteillessä
mielessäni. Seuraavan aamun koitteessa nostimme purjeet ja palasimme
pyhälle Niilille. Siellä runsaat jumal'uhrit uhrattuamme ja
kohotettuamme kummun veljeni muistolle lähdimme paluumatkalle. Jumalat
olivatkin jo leppyneet ja soivat meille suotuisan kotimatkan.
"Nyt, ystäväni, pyydän sinua viipymään luonani päiviä kymmenen,
kaksitoista, ja kun sitten kotisaarellesi palaat, lahjaksi sinulle
annan uhkeat vaunut kolmivaljakkoineen ja pikarin, josta jumalille
uhrata saatat ja joka aina johtaa antajan mieleesi."
Kuninkaan lopetettua lausui Telemakos:
"Niin pitkäksi ajaksi älä minua pyydä Spartaan jäämään, Menelaos.
Jaksaisin vuoden kokonaan täällä puheitasi kuunnella kotiini
ikävöimättä. Suuri nautinto olisi parissasi olla, mutta Pylon rannalla
odottavat minua mieheni kärsimättöminä. Siks'en voi viipyä. Lupaamasi
kalliin lahjan säilytän pyhänä muistona. Mutta hevosesi eivät sovi
Itakan vuorimaille. Jääkööt ne siis sinulle tänne talosi koristukseksi.
Täältä laajat vainiot aukeavat, lotus ja kypressi täällä vihannoi ja
vehnä- ja ohrahalmeet lainehtivat. Itakassa et tasankoja näe, eivät
siellä niityt eteesi aukea, vuohet siellä vain vuorilla kiipeilevät, ja
kuitenkin ovat ne karut seudut minulle rakkaimmat kaikista."
Ystävällisesti hymyillen Menelaos silloin lausui: "Rakas lapsi, puheesi
todistaa, että olet jalon isän jalo poika. Vaihetan lahjat. Annan
sinulle itse Hefaiston takoman, Sidonin kuninkaan Faidimon lahjoittaman
hopeamaljan, jota kultaraidat koristavat."
Heidän siinä keskustellessaan saapuivat linnaan juhlille odotetut
vieraat tuoden tullessaan vuohia, lampaita ja viinejä.
Sillä aikaa elelivät kosijat Itakassa kuten ennenkin, urheillen ja
leikkiä lyöden. Eräänä päivänä he huvittelivat keihään ja diskon
heitolla vartavasten tasoitetulla kentällä. Ainoastaan Antinous ja
Eurymakos, joukon komeimmat ja urheilussakin etevimmät, istuivat
katselemassa. Silloin astui heidän eteensä Noemon, Fronion poika,
kysyen:
"Vieläkö Telemakos viipynee Pylossa kauan, onko se tiedossasi,
Antinous? Laiva, jolla hän lähti, on minun ja nyt sitä itse
tarvitsisin."
Hämmästyneinä silmäilivät ruhtinaat toisiaan, heillä ei ollut
aavistustakaan Telemakon lähdöstä, vaan he luulivat hänen jossain
lammas- tai sikopaimenten luona majailevan. Vihdoin Antinous puhkesi
puhumaan:
"Kerro, mies, mitä tämä merkitsee, minne hän on mennyt ja mistä
miehistön saanut? Omia orjiaanko hän on ottanut? Tahdon tietää kaiken
tarkoin. Ottiko hän väkivalloin aluksesi vai lainasitko sen hänelle
hänen rukoustensa liikuttamana?"
Noemon vastasi silloin:
"Mielelläni toki hänelle, murheitten painamalle, laivani annoin, enhän
toisin voinut tehdä. Ja miehistönä hänellä ovat miestemme parhaat. Näin
Mentorin päällikkönä laivaan nousevan, vai eikö lie ollut joku jumala,
sillä olihan Mentor vielä eilisaamuna täällä joukossamme."
Tämän sanottuaan hän jätti ruhtinaat, mutta viha kuohahti näiden
sydämissä. Kosijat lopettivat leikkinsä ja kokoontuivat Antinoon
ympärille, joka vihasta säkenöivin silmin puhui:
"Voi meitä! Telemakos on ryhtynyt vaarallisiin töihin. Emme uskoneet
hänen rohkenevan tälle matkalle lähteä, mutta nyt hän on työntänyt
vesille laivan ja ottanut miestemme parhaat mukaansa. Vieköön Zeus
häneltä voimat, ennenkuin hän ennättää meidät tuhota! Hankkikaa minulle
laiva ja parikymmentä miestä, lähden väijymään häntä tuonne saaremme ja
kallioisen Samos-saaren välille. Ja sen sanon, että hänen retkensä on
saava huonon lopun."
Kaikki myönsivät Antinoon viisaasti puhuneen ja suunnitelmaan, miten
tuhota Telemakos, astuivat kaikki palatsiin. Mutta pianpa sai
Penelopekin tiedon hankkeista. Medon oli näet kuullut neuvottelut ja
riensi nyt palatsin suurten salien halki kuningattarelle kertomaan
kuulemiaan.
Mutta tuskin hän oli kynnykselle astunut, kun Penelope katkerin mielin
valitti hänelle:
"Lähetettiinkö sinut taas kokoamaan suuren Odysseun väkeä juhla-aterian
valmistukseen? Niin te mässäten tuhlaatte jalon Telemakon perintöä, ja
mitä pahaa onkaan Odysseus teille tehnyt? Hän oli kaikille
poikkeuksetta aina lempeä, jalo ja oikeamielinen. Mutta osaisitteko te
silti tuntea kiitollisuutta!"
Viisas Medon vastasi hallitsijattarensa sanoihin:
"Jalo kuningatar, jospa heidän ilkeytensä siihen loppuisikin, mutta nyt
he suunnittelevat yhä pahempaa. Zeus heidän hankkeensa kuitenkin
estäköön! He hiovat miekkojaan Telemakon pään varalle. Hänen
palatessaan kotiin Pylon ja Spartan matkaltaan, jolle hän oli lähtenyt
isäänsä etsimään, aikovat he hänet surmata."
Penelope vaipui silloin voimatonna maahan eikä jaksanut kotvan aikaan
sanaakaan virkkaa. Vihdoin kohotti hän ihanat, kyyneleiset silmänsä ja
ennen niin kaunis ääni kaikui nyt haudan raskaana, kun hän virkkoi:
"Sano, miksi läksi poikani? Mikä hänet pakotti astumaan aavoilla
ulapoilla liitävään laivaan?"
Viisas Medon vastasi vain lyhyesti:
"Lienevätkö itse jumalat hänelle tien viitoittaneet vai omastako
alotteestaan hän läksi isäänsä etsimään, sitä en tiedä", sanoi ja läksi
linnasta.
Mutta äiti raukka jäi syvien tuskien valtaan ja istuen huoneensa
kynnyksellä hän puhui itkien ympärillään sureville palvelijattarilleen:
"Ystäväni, jumalat ovat antaneet minulle murheita enemmän kuin
kenellekään ikätovereistani. Olen kadottanut uljaan, suurisieluisen
puolisoni, joka oli kuulu kautta Hellaan ja Argon. Ja nyt on
jäljettömiin kadonnut rakas poikani. Oi, miksi olitte julmat, miksette
minua unestani herättäneet kuullessanne poikani lähdöstä! Jos olisin
saanut tietää hänen aikomuksistaan, olisin hänen matkansa pysäyttänyt,
vaikka hänen halunsa olisi ollut miten suuri. Rientäköön joku teistä
hakemaan palvelijani Dolion, jonka isäni minulle tänne tullessani
lahjoitti. Hän rientäköön kertomaan kuningas Laerteelle asiain tilan,
kenties vanhus neuvon keksii."
Uskollinen Eurykleia virkkoi silloin: "Rakkahin valtiatar, miekalla
saat minut surmata, jos jotain sinulta salaan. Olen tiennyt hänen
lähdöstään ja minä hälle pyytämänsä matka-eväät ja viinit varustin.
Mutta mitä ankarimmalla valalla kielsi hän minua ilmoittamasta sinulle
sanallakaan matkastaan, ennenkuin pari viikkoa olisi kulunut, ellet
itse häntä kysyisi. Nyt on sinun, valtiatar, käytävä kylpyyn ja
pukeuduttava puhtaaseen pukuun. Sen tehtyäsi astu neitoinesi
rukoilemaan suurta Atenea, hän kykenee poikasi kuolosta varjelemaan.
Mutta vanhaa Laertesta säästä. Hänellä on yllin kyllin murheita, älä
niiden taakkaa enää lisää."
Eurykleian sanat lohduttivat surevaa kuningatarta ja hän teki kuten
vanhus kehoitti. Atenelle hän kantoi uhrit ja itkien rukoili häntä
suojaamaan Telemakoa.
Ilta hämärtyi hämärtymistään, alhaalla salissa oli jo melkein pimeä,
mutta kosijat siellä yhä mellastivat. Eräs heistä lausui ylvästellen:
"Ihana kuningatar taitaa valmistella häitä, eikä aavistakaan, että me
hänen poikansa kuoloa hankimme."
Samaa arveli moni muukin, mutta eipä kenkään heistä aavistanut, miten
kävisi.
Antinous suuttui puheesta ja lausui: "Hullut, lopettakaa jo tyhmät
puheenne, ennenkuin ne joutuvat kuningattaren kuuluville. Toimikaamme
sen sijaan hiljaa ja pankaamme suunnitelmamme täytäntöön."
Valittuaan kaksikymmentä urhoollisinta miestä hän läksi heidän kanssaan
rannalle. Mustan, nopean laivan he vesille työnsivät, mastot ja purjeet
kuntoon panivat, sitoivat airot nahkahihnoihin ja levittivät valkoiset
purjeet. Kantoivat sitten aseensa laivaan ja jäivät odottamaan yön
tuloa.
Mutta palatsissaan istui yön yhä hämärtyessä Penelope, ruokaa, juomaa
haluamatta. Hän mietti, miten kävisi, pelastuisiko hänen armas poikansa
vai kosijatko lopultakin voittaisivat. Ja kuten aitaukseen suljettu
leijona hurjasti kulkee edestakaisin aukkoa etsien, samoin kiertelivät
hänenkin ajatuksensa pelastusta löytämättä, kunnes vihdoin uneen uupui.
Mutta Atene, jumal'silmä, tahtoi lohduttaa katkerasti surevaa äitiä ja
saattaa hänelle muuta ajateltavaa. Hän lähetti unessa Penelopen luo
tämän sisaren Iftimen, joka oli Feraissa kuningas Eumelon puolisona.
Iftime avasi oven hihnalukon ja astui Penelopen luo:
"Siskoni, nukutko murheellisna?" hän hellien virkkoi. "Jumalat eivät
salli sinun enää itkeä, sillä tiedä, poikasi on onnellisesti
kotimatkalla, hän ei ole jumalia vastaan rikkonut."
Suloisesti nukkuen viisas Penelope vastasi:
"Miksi tänne läksit, siskoni? Ethän kaukaisesta kodistasi ole ennen
Itakaan tullut. Lohduttamaanko läksit, sieluni tuskiako keventämään
sait? Raskaat ovat suruni. Olen kadottanut puolisoni, leijonamielen,
josta maine kuulu kulkevi kautta Hellaan, ja nyt on ainoa poikani
lähtenyt laivalla pois. Lapsi hän on vielä, ei ole oppinut puhumisen
eikä taistelun taitoja. Siksi suren häntä sitä enemmän. Vavisten
pelkään onnettomuuden häntä kohtaavan joko vierailla mailla tai aavalla
merellä, sillä pahansuovat miehet ovat asettuneet väijymään hänen
henkeään."
Mutta unikuva vastasi hälle:
"Rohkeutta, sisko! Turhaan huolehdit. Pojallasi on toveri, jota moni
mies kadehtii, Atene, joka auttaa voi. Surusi on liikuttanut
jumalatarta ja hänpä minut lähettikin tänne sinulle näitä kertomaan."
Penelope virkkoi silloin:
"Jos Atenen lähetti lienet, sano, vieläkö onnettomuuksia kokenut
puolisoni on elossa, voiko hän nähdä auringon ihanan valon vai joko hän
kuolleena Hadeessa päiviään viettää?"
Unikuva kuiskasi vain:
"Sitä en tiedä" ja katosi samassa kuin tuulahdus.
Pian heräsi Penelope, Ikarion tytär, ja riemu valtasi hänen mielensä
nähtyään keskellä yötä sellaisen näyn.
Sillä aikaa astuivat kosijat laivaansa ja läksivät ulapalle kostoa
miettien. -- Keskellä vuoristen Samos- ja Itaka saarten välistä salmea
on pieni saari, Asteris. Sen suojaan asettuivat väijyjät uhriaan
odottamaan.