Hävitettyään Troian pyhän kaupungin käänsivät kreikkalaiset laivansa
kotia kohti. Monia seikkailuja he saivat kokea, ken joutui
haaksirikkoon, kenen koti oli hävitetty, kenelle taas oli joku muu
onnettomuus tapahtunut. Suuri osa oli kuitenkin vuosien kuluessa
saapunut koteihinsa; viisas Odysseus yksin yhä kierteli meriä
katkerasti ikävöiden kotiinsa. Jumalatkin säälivät maailmalla
ajelehtivaa urosta; Poseidon vain kantoi vihaa ja vainosi häntä, kunnes
hän vihdoin saapui kotirannalleen.
Nyt oli Poseidon lähtenyt kauas Etiopian maahan kantamaan kansan
uhraamaa jumal'uhria. Hänen siellä parhaillaan nauttiessaan herkullista
ateriaansa, kokoontuivat toiset jumalat Olympon saleihin Zeun luo.
Täällä johti Zeus, jumalain ja ihmisten isä, keskustelun maan lapsiin:
"On ikävätä", virkkoi hän, "että ihmiset aina syyttävät kaikista
onnettomuuksistaan jumalia, silloinkin, kun he itse ovat tehneet
rikoksia."
Puheeseen puuttui nyt Zeun lempitytär, kirkaskatseinen Atene:
"Olet oikeassa, ja useimmiten he ovat itse ansainneet rangaistuksen.
Mutta sydäntäni kirvelee se tuskien taakka, mikä jalon Odysseun
harteille on laskettu. Pakotettuna elämään kaukaisessa saaressa
keskellä aavaa valtamerta hän on jo kauan saanut kärsiä koti-ikävää.
Julman Atlas-jättiläisen tytär, ihanamuotoinen Kalypso siellä
metsäisessä saaressa asuu, kahlehtien luonaan urosta ja koettaen
lumosanoin saada hänet unohtamaan kotinsa Itakan. Mutta Odysseus, joka
ei muuta ole ajatellut, kuin saada nähdä savun nousevan kotoisilta
saariltansa, ikävöi nyt toivottomana kuolemaa. Oi, sinä suuri Zeus,
eikö hänen kohtalonsa liikuta sydäntäsi? Onhan hän sinulle uhrit
kantanut, miksi vihaat häntä?"
Mahtava Zeus vastasi hänelle:
"Lapsi, lapsi! Olisinko minä unohtanut Odysseun, jumalain vertaisen,
muita kuolevaisia viisaamman. En toki. Mutta Poseidon on vihannut häntä
siitä asti kuin hän tämän pojan, kyklopi Polyfemon, silmän puhkaisi.
Hän ei salli uroon kotirantaan saapua. Neuvotelkaamme nyt, miten
autamme hänet jälleen kotiinsa. Poseidon luopukoon vihastaan; eihän hän
voi yksin jumalia vastustaa."
"Oi, jumalien isä", Atene virkkoi, "jos on kaikkien iäisten jumalien
tahto, että viisas Odysseus saa jälleen synnyinmaahansa palata, niin
lähettäkäämme silloin Hermes, sanansaattajamme, kiharakutrisen nymfin
luo ilmoittamaan hänelle luja päätöksemme. Itse riennän Itakaan
puhumaan Odysseun pojalle, Telemakolle, lohdutuksen sanoja,
kehoittamaan häntä kutsumaan kreikkalaiset neuvottelukokoukseen,
päättämään, miten karkoittaa talosta kosijain suuret joukot, jotka
viettävät ylönsyömisessä päivänsä ja teurastavat pian koko Odysseun
karjan. Lähetän hänet sitten Spartaan ja hiekkarantaiseen Pyloon
ottamaan selkoa isästään. Samalla hankkii hän itselleen nimen
maailmalla."
Näin lausuen hän sitoi jalkaansa taivaisen ihanat kultasandaalinsa,
jotka tuulen vauhdilla kiidättävät häntä yli maitten ja merien.
Tarttuen sitten pitkään, painavaan, kuparisilaiseen keihääseensä, hän
nopeasti kiiti pois Olymposta ja pysähtyi keihääseensä nojaten Odysseun
linnan ovenpieleen, ottaen Tafian kuninkaan Menteen hahmon. Täällä hän
näki suuren joukon saarien ruhtinaita, jotka olivat kerääntyneet sinne
kosimaan kuningatar Penelopea. Istuen eläinten taljoilla he pelasivat
noppaa ja orjat palvelivat heitä. Heidän keskellään istui Telemakos
murheissaan isänsä viipymisestä ja harmissaan vieraitten julkeudesta.
Siinä miettiessään hän havaitsi ovensuussa seisovan vieraan, riensi
hänen luokseen, toivotti hänet tervetulleeksi ja pahoitteli sitä, että
vieras kenties jo kauankin oli saanut seisoa ovella kenenkään
huomaamatta. Sitten hän käski tuomaan vieraalle ruokaa ja viiniä. Hänen
keihäänsä hän asetti vasten korkeaa pilaria, jossa jo ennestään oli
joukko uljaan Odysseun komeita keihäitä. Sitten hän johti vieraansa
kallisarvoisten vaippojen verhoamalle istuimelle ja istuutui itse
viereen, syrjään meluavista kosijoista. Orjatar kantoi kultamaljalla
vettä ja valeli sillä vieraan kädet, toinen toi pöytään talon parhaita
herkkuja. Samassa astuivat sisään meluavat kosijat ja asettuivat
arvojärjestykseen penkeille ja raheille pöytien ääreen.
Syötyä alkoi kosijain joukko kaivata soittoa ja tanssia, ja Femion
soittaessa ihanaa sitraa kumartui isäntä Atenen puoleen puhellen
hiljaa:
"Vieras, ällös sanojani pahastu! Nuo toiset löytävät huvinsa laulusta
ja soitosta. He tuhlaavat toisen omaisuutta, miehen, jonka vaalenneet
luut kenties maatuvat jonkin vieraan maan kamaralla, elleivät aallot
niitä ajele ulapalla. Jospa he kerran saisivat nähdä hänen palaavan
Itakaan, unohtaisivat he kultakirjaillut pukunsa ja muut koristuksensa
ja kiittäisivät onneaan, jos pelastuisivat isännän käsiin joutumasta.
Mutta uros on joutunut säälimättömän kohtalon uhriksi, eikä enää ole
toivon rahtuakaan, vaikkakin ennustetaan hänen kerran palaavan. -- Nyt
on sinun vuorosi kertoa ken olet, mistä tulet, kutka ovat vanhempasi ja
mikä laiva sinut tänne toi? Vielä kerro, oletko talossa ensi kertaa vai
oletko jo Odysseun aikana ollut hänen vieraanaan?"
Loistavin katsein silloin vale-Mentes kävi puhumaan. Kertoi olevansa
Tafian kuningas, viisaudestaan kuulun Ankialon poika, ja nyt matkalla
laivoineen Kypron saarelle kuparirikkaaseen Temeeseen vaihtaakseen omia
hohtavia rautavarastojaan Kypron kuuluun kupariin.
"Ystäviä olimme, isäsi ja minä, jo ammoin. Siitä voisi kertoa kuningas
Laertes, isäsi isä, vaikka olen kuullut sanottavan, ettei hän enää tule
tänne, vaan surren työskentelee viinitarhoissaan. Poikkesin tänne,
koska luulin kuulleeni isäsi jo palanneen. Jumalat ovat kuitenkin vielä
hänen matkaansa estäneet. Mutta vaikken olekaan ennustaja, enkä taida
lintujen taikoja tulkita, sanon sinulle kuitenkin sen, mitä jumalat
ovat sydämeeni painaneet: kaukana ei isäsi enää ole. Pian hän palaa,
esteet voittaa ja kotiinsa rientää. Mutta, sanoppa, nuorukainen, oletko
sinä Odysseun poika? Katseesi ja pääsi muoto ovat ihmeellisesti samat."
"Ystävä", Telemakos vastasi, "isääni en tunne, syntyäni en tiedä.
Äitini sanoo minun olevan Odysseun pojan. Toivoisinpa melkein, että
isäni olisi vanhus, joka saa rauhassa nauttia elämänsä iltahetkiä."
"Jumalat eivät ole määränneet sukuasi maineetonna sammumaan, koska
Penelope on puolisolleen synnyttänyt sinunlaisesi nuorukaisen. Mutta
kerro, mitä väkeä täällä näin runsaasti on? Onko täällä juhlat?
Häitäsikö vietät? Vieraasi ovat rohkeita, säälimättä he näkyvät täällä
elämöivän. Johan jokainen rehellinen ihminen puhkeaa harmiin tätä
nähdessään."
Silloin kertoi Telemakos:
"Oli kotini kerran rikas ja mahtava ja olisi vieläkin, jos eläisi
isäni. Jospa hän olisi edes kaatunut troialaisten parissa tai
ummistanut silmänsä ystävien luona, silloin en häntä niin raskaasti
surisi, ja kreikkalaiset olisivat pystyttäneet hänelle muistomerkin.
Nyt ovat harpyiat vieneet hänet maineetonna myötänsä. Sitä suren. Mutta
jumalat ovat lähettäneet vielä muitakin huolia. Ympäröivien saarien
hallitsijat, kaikki lähistön ruhtinaat kosivat äitiäni. Hän ei tahdo
heihin suostua, mutta ei uskalla heitä karkoittaakaan, ja nyt he
hävittävät kotini putipuhtaaksi ja lopulta he riistävät henkenikin."
Harmin valtaamana kehoitti silloin Atene Telemakoa kutsumaan kokoon
kosijat ja vaatimaan heitä palaamaan kotiinsa. Jos Penelope jonkun
heistä puolisokseen valitsee, lähteköön hän silloin takaisin isänsä
kotiin ja siellä pidettäköön häät. Mutta vielä toisenkin neuvon antoi
Atene:
"Varusta laivoistasi paras, ota kaksikymmentä taitavinta soutajaa ja
lähde kyselemään, onko kenkään kuullut isästäsi mitään. Riennä ensin
Pyloon viisaan Nestorin puheille, sieltä mene Spartaan kultakutrisen
Menelaon luo, hänen, joka viimeisenä kreikkalaisista palasi. Jos kuulet
isäsi olevan elossa ja kotimatkalla, odota sitten, vaikka miten
raskaaksi odotus-aikasi kävisi. Jos taas kuulet hänet kuolleeksi, palaa
silloin rakkaille kotirannoillesi, pystytä muistopatsas isällesi ja
juhlien vietä hänen muistoaan. Silloin on äitisi vapaa uuteen
avioliittoon. Kaiken tämän tehtyäsi mieti tarkoin, miten saat
kostetuksi kosijoille, sillä nytpä on jo aika sinunkin näyttää olevasi
mies. Muistanet, minkä kunnian saavutti jalo Orestes kostettuaan
kavalalle Aigistolle, kuninkaan murhaajalle?"
Telemakos oli tarkkaavaisena kuunnellut vieraan sanoja. Kun tämä oli
lopettanut ja aikoi lähteä, sanoi hän kiitollisena:
"Sanasi ovat lähtöisin ystävän sydämestä. Puhut kuin isä pojalleen,
enkä sitä koskaan unohda. Mutta viipyös hetkinen vielä, tahdon antaa
sinulle muistoksi hyvän ystävän lahjan."
Mutta jumalatar vastasi siihen:
"Älä minua viivytä, sillä lähdön aika on tullut. Kun matkaltani palaan,
poikkean jälleen luoksesi, silloin voit lahjasi antaa."
Neuvot annettuaan Atene nousi ja riensi linnun nopeudella laivallensa
huolimatta Telemakon pyynnöistä. Mutta nuorukaisen sydämen oli hän
sytyttänyt. Isän kuva oli entisestään kirkastunut, ja silloin hänen
siinä miettiessään selvisi hänelle, ettei vieras voinut olla muu kuin
jumala.
Sillä välin olivat kosijat huvitelleet parhaansa mukaan ja paraikaa
soitti Femios kreikkalaisten surullisesta paluusta Troiasta. Ihana
Penelope oli istunut yliskamarissaan soittoa kuunnellen. Murheellisena
hän astui sieltä alas saliin kahden orjattaren seuraamana ja pysähtyi
ovipieleen hiljaa, kookkaana, hunnulla ihanat kasvonsa peittäen. Itkien
hän kääntyi soittajan puoleen ja virkkoi:
"Femios, osaathan lauluja paljon, osaat niitä, jotka kertovat jumalain
ja ihmisten urotöistä. Oi, laula niitä ja suo vieraitten nauttia
rauhassa viiniään. Mutta lopeta jo tämä tuskien muistolaulu. Se
kirvelee sydäntäni ja saattaa minut yhä voimakkaammin kaipaamaan
puolisoani."
Siihen virkkoi Telemakos:
"Äiti, mikset sallisi laulajan halunsa mukaan mieltämme ilahuttaa?
Eihän laulaja ole syypää kohtaloomme. Sitä paitsi kuunnellaanhan aina
mieluimmin laulettavan siitä, mikä on äskettäin tapahtunut. Koeta
hillitä mielesi. Eihän ollut Odysseus ainoa kaatunut, samahan oli
siellä muittenkin kohtalo. Palaa siis huoneisiisi ja hoida siellä
tehtäviäsi. Siellä olet sinä käskijänä, täällä taas minä."
Poikansa järkeviä sanoja ihmetellen palasi Penelope huoneisiinsa ja
itki siellä katkerasti, kunnes Atene vuodatti virkistävän unen surevan
väsyneihin silmiin.
Hänen mentyään puhkesi salissa kova hälinä. Kukin toivoi saavansa
ihanan kuningattaren puolisokseen. Mutta Telemakos kääntyi kosijain
puoleen ja virkkoi ääntänsä korottaen:
"Te rohkeat kosijat, iloitkaa ja juhlikaa tänään ja sallikaa laulajan
jumalaisen äänen kaikua. Huomenna kutsun teidät kokoon ja ilmoitan
teille ajatukseni. Toivon teidän jättävän taloni. Juhlikaa muualla,
käykää vuoroin toistenne vieraina, sehän on sopivampaa kuin täällä
lopettaa toisen omaisuutta. Suuri Zeus on sen teille kostava."
Kosijat purivat harmissaan huultaan, ihmetellen nuorukaisen rohkeita
sanoja. Vihdoin Antinous sanoi:
"Telemakos, varmaankin ovat jumalat panneet suuhusi noin rohkeat sanat.
Kenties Zeus tekee sinut vielä kerran Itakan kuninkaaksi oikeata
perintöäsi hallitsemaan."
Siihen vastasi Telemakos:
"Kuninkaana olo ei ole arvoaan vailla. Hänen talonsa rikastuu ja itse
hän saa kunniaa. Jos Zeus suo, otankin kuninkuuden mielelläni vastaan.
Mutta onhan täällä Itakassa muita sekä nuoria että vanhoja, joista joku
voi nousta kuninkaaksi Odysseun kuoltua. En muuta pyydä kuin saada
omassa talossani elää rauhassa ja hallita orjia sekä sitä omaisuutta,
minkä Odysseus itse on sodissa koonnut."
Eurymakos lausui:
"Yksin jumalat tietävät, kuka Itakan hallitsijaksi tulee. Sinun talosi
on kuitenkin sinun yksityisomaisuuttasi. Mutta kerro, ken oli äskeinen
vieras ja mistä hän tuli? Toiko hän tietoja isästäsi vai omilla
asioillaanko hän luonasi kävi? Miksi hän niin nopeasti poistui ja
miksei hän kenenkään seuraa etsinyt? Ja kuitenkin näki hänestä, ettei
hän ollut halpaa sukua."
Ystävällisesti vastasi Telemakos:
"Oi, Eurymakos, se päivä ei koita, jolloin isäni palaisi. En usko sitä,
vaikka ennustajat, joilta äitini kyselee, niin sanoisivatkin. Kysyit,
ken vieras oli. Hän sanoi olevansa Mentes, Tafian kuningas."
Ilta kului yhä pitemmälle ja kosijat viettivät sitä soittaen ja
tanssien, kunnes vihdoin kukin läksi huoneeseensa. Telemakoskin astui
omiin kammioihinsa monien ajatusten risteillessä hänen aivoissaan.
Vanha, viisas Eurykleia, joka nuoresta neidosta asti oli ollut talossa
ja hoitanut Telemakoa lasna, astui edellä valaisten soihdulla tietä.
Kauniissa huoneessaan laskeutui Telemakos vuoteelleen Eurykleian
järjestellessä hänen vaatteensa ja ripustaessa ne naulaan. Sen tehtyään
hiipi vanhus hiljalleen pois sulkien oven jäljessään. Mutta nuorukainen
ei vaipunut uneen, vaan suunnitteli mielessään Atenen neuvomaa matkaa.