HILMA. Ja näytänkö minä sitten minkäänlaiselta suursyöjältä? Luulenpa,
ettei minun vartaloni ole sen --
ONNI. Ei suinkaan. Kuka sitä on sanonut? Sinä olet sylfiidi --
keijukainen --!
(Lähestyy taas).
HILMA (väistyen): Sitä en ole, mutta en myöskään luule sen olevan niin
selvän osoituksen proosallisuudesta, että kolmesti päivässä
aterioitsee. Täytyyhän ylläpitää henkeänsä tässä matoisessa maailmassa,
tietääkseni.
ONNI. Milloinka minä olen sinua proosalliseksi sanonut, kultaseni? Jos
joku on proosaa täynnä, niin se olen minä itse. Ja juuri tuo minun
luontoni sai eilen voiton ja pakotti minut sanomaan jotakin karkeampaa
ja jokapäiväisempää kaiken tuon runollisuuden päälle, josta koko illan
olimme puhuneet. Siinä kaikki.
HILMA. Kaunis selitys todellakin! Miksi sinä viivyitkin niin kauan?
Olisit mennyt tiehesi, kun sinun rupesi tulemaan ikävä --
ONNI. Ei, kuulehan Hilma, heitä nyt jo helkkariin tuo huono tuulesi ja
ole niinkuin ennen! Katsos kuinka ulkona on kaunista! Päivä paistaa ja
ihmiset häärivät iloisina ja onnellisina. Ja kuule, sitten minulla
vielä on sinulle jotakin sanottavaa, jota et arvaakaan.
HILMA (vilkaisee häneen kysyvästi, sitten välinpitämättömästi): Vai
niin!
ONNI. Niin, väistyhän vähäisen, niin minä sen sinulle kerron.
HILMA (istuu paikallaan): Toisen kerran -- minä nyt tahtoisin tätä
sanomalehteä --
ONNI. Mutta se on todellakin asia, joka sinua tulee ilahduttamaan --
sen luulen voivani taata.
HILMA (kärsimättömästi): Anna minun olla rauhassa, sinä vaivaat minua!
ONNI (väistyy): Soo-o! Siltäkö se kuuluukin? No, suo anteeksi sitten!
En minä sinua tahdo häiritä. (Erikseen:) En, minä en voi häneen
suuttua, vaikka hän noin osoittaakin nurjaa mieltään -- viehättävä hän
on sittenkin. Parasta siis, että paikalla toimitan asiani, että kaikki
on selvä ennenkuin muut tulevat. (Aikoo mennä hakemaan pakettia, kun
kamreeri rouvansa seuraamana tulee oikealta). No, peeveli, tuossahan ne
jo --!