Hilma (vasemmalta). Onni.
ONNI. Ah, Hilma!
HILMA (itsekseen): Niin, hän se olikin. Mutta minä en ole häntä
huomaavinanikaan. (On etsivinään jotakin). Missähän se lieneekään se
tämänpäiväinen lehti? Eikö Reetta sitä jo ole --?
ONNI (lähestyy): Hyvää päivää, rakas Hil -- --!
HILMA. Kah, Onni! Hyvää päivää! (Jatkaa etsimistään). En tiedä, mutta
tännehän sillä on aina tapana se --.
ONNI. Mitä haet, kultaseni?
HILMA. En mitään. Sanomalehteä vain --. (Erikseen:) Yhtä iloinen ja
ujostelematon hän vain on, niinkuin ei mitään välillämme olisi ollut.
ONNI (antaa Hilmalle lehden): Täällähän se onkin, Hilmaseni, täällähän
se on.
HILMA. Kiitos!
(Istuu ja rupeaa lukemaan. Äänettömyys).
ONNI. Hm, kuinka sinä nukuit viime yönä, sydänkäpyseni?
HILMA. Kuinkako nukuin? -- Huonosti.
ONNI. Niin, ukko taisi teitä häiritä, kun tuli kotiin vähän iloisella
tuulella, he he he.
HILMA. Se ei ole mikään naurun asia, ei yhtään. Muuten minulla oli
päänkivistystä jo ennen kuin panin maata.
ONNI. Ohoh! Mistä se tuli?
HILMA. Kuka sen tietää. (Pienen äänettömyyden perästä, ivallisesti:)
Ehkä liiallisesta illallisesta.
ONNI. Mutta kuulehan nyt, Hilma -- enhän minä noilla sanoilla mitään
pahaa tarkoittanut.
HILMA. No, eihän siinä olekaan mitään pahaa, että on hyvä ruokahalu.
ONNI. Mutta ethän sinä syönyt niin paljon.
HILMA. Mitä varten sinä sitten minua siitä pilkkasit?
ONNI. Enhän minä sinua pilkannut, en millään muotoa; mutta kun otit
tuon kolmannen makkarapalasen, niin --
HILMA. Se oli vaan puolikas. Mamma oli jo ottanut toisen puolen.
ONNI. Jahah, niin olikin. Niin no, kun sinä otit tuon palasen, niin
minä vähän naurahdin ja sanoa tokaisin: Hilmalla on ruokahalu kuin
hevosella.
HILMA. Niin, ja oliko tuo kauniisti sanottu, mitä? Varsinkin kun mamma
ja Reetta olivat saapuvilla.