Huudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä
hänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti
keikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään
estelevä isäntä.
»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies,
»että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle
tilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»
Cynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen
keikari pysähtyi hämillään.
»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata...» Hän vaikeni
havaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.
»Palvelijanne, madam», sanoi hän, »palvelijanne, Harry Foster.»
Cynthia tuijotti mieheen silmät kysyvinä, mutta ei puhunut mitään, ja
sillä aikaa sievä herrasmies korjaili ja kohenteli koreata pukuaan ja
toivoi olevansa vaikka missä muualla.
»En tiennyt, madam, että miehenne oli loukkaantunut.»
»Hän ei ole mieheni, sir», vastasi Cynthia tuskin tietäen mitä sanoi.
»Peijakas, ja kuitenkin karkasitte hänen luotaan!» huudahti hän.
Cynthian posket tulivat tulipunaisiksi.
»Ovi, sir, on takananne.»
»Niin, madam, ja myös isäntä», vastasi nuori mies vähääkään
hämmästymättä. »Tule tänne, senkin syöttiläs, tämä herrasmies on
haavoittunut.»
Kohteliaasti kutsuttuna laahusti isäntä eteenpäin ja herra Foster
pyysi Cynthialta lupaa saada tämän kanssa hoitaa Crispinin haavaa.
He asettivat Crispinin rahille ja kaupunkilaiskeikari kävi työhön
sellaisella taidolla, jota ei hänen kaltaiseltaan kekkulilta olisi
voinut odottaa. Hän sitoi olkapäässä olevan haavan, joka ei ollut
vaarallista laatua itsessään, mutta runsas verenvuoto oli aiheuttanut
tilan, joka oli vakavampi. He kohottivat Crispinin pään pielusten
varaan ja heti hän huokasi syvään ja avaten silmänsä valitti janoa sekä
oli äärimmäisen ihmeissään nähdessään keikarin seisovan vieressään.
»Tulin hakemaan teitä jatkamaan peliä», selitti herra Foster, »ja Pyhän
Yrjön kautta, olen kovin pahoillani tavatessani teidät tällaisessa
tilassa.»
»Oh, sir, minun tilani ei ole ensinkään huono — pieni naarmu vain — ja
vaikka olisin saanut kuulan sydämeni läpi, niin ei se merkitsisi mitään
siihen tietoon nähden, jonka juuri...» Hän pysähtyi äkkiä. »Mutta,
sir», lisäsi hän sitten heti, »olen äärimmäisen kiitollinen teille
siitä, että hoiditte minua, ja jos lisäätte velkataakkaani teille
sallimalla minun vielä levätä vähän aikaa, niin olen antava sille
suuren arvon.»
Hänen katseensa kohtasi Cynthian katseen ja hän hymyili. Isäntä
yskäisi merkitsevästi ja tallusteli ovea kohti. Mutta master Foster ei
näyttänyt mitään lähdön aikeita, vaan seisoi yhä Galliardin vieressä
ilmeisesti kahden vaiheilla.
»Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, ennen kuin menen», sanoi hän
vihdoin. Kääntyessään sitten ja nähdessään isännän seisovan ovella
odottavan näköisenä, puhkesi hän tälle puhumaan.
»Menkää matkoihinne. Saakeli, eikö herrasmies saa enää puhua toisen
kanssa olematta teidän uteliaiden korvienne ulottuvilla? Suokaa
anteeksi tulisuuteni, madam, mutta, jumaliste, tuo likainen konna
koettelee sisikuntaani liiaksi.»
»Nyt», jatkoi hän isännän lähdettyä, »minun asemani on seuraavanlainen:
Olen hävinnyt teille tänään rahasumman, joka ehkä jonkun mielestä on
huomattavan suuri mutta joka itse asiassa on varsin mitätön.
Mutta minä olen sangen pahoillani siitä, että hävitin muutamia
kalleuksia, jotka minulle ovat erityisen arvokkaita ja jotka totta
puhuen panin peliin epätoivon hetkellä. Toivoin, sir, tänä iltana
saavani pelata ystävällisen pelin kanssanne voittaakseni takaisin
osan, sillä minulla on vielä panna peliin vaunut ja neljä hevosta,
hienoimmat mitä Englannista voi saada, piru vie. Teidän haavanne,
sir, tekee mahdottomaksi vaatimukseni väsyttää itseänne noudattamalla
pyyntöäni. Pyydän sen vuoksi, että luovuttaisitte minulle nuo koristeet
velkakirjaa vastaan, joka vastaa sitä summaa, jonka silloin panin
peliin. Olen hyvin tunnettu kaupungissa», kiiruhti hän sanomaan, »ja
teidän ei tarvitse olla levoton...»
Crispin keskeytti hänet heilauttamalla kättään.
»En ole ensinkään levoton mistään tässä yhteydessä, sir, ja teen
mielelläni pyyntönne mukaan.» Hän työnsi kätensä taskuunsa ja veti
esille voittamansa sormukset, rintaneulat ja korvarenkaat. »Kas tässä,
sir, ovat koristeenne.»
»Sir», sanoi herra Foster hämmentyneenä Galliardin arkailemattomasta
jalomielisyydestä. »Olen äärettömän kiitollinen, piru vieköön,
todellakin kiitollinen. Te saatte velkakirjan aivan heti. Kuinka suuri
osapuilleen?»
»Odottakaahan, herra Foster», sanoi Crispin keksien äkkiä tuuman.
»Tehän mainitsitte hevosistanne. Ovatko ne hyvässä kunnossa?»
»Erinomaisessa.»
»Ja te palaatte Lontooseen, eikö niin?»
»Aivan niin.»
»Milloin aiotte lähteä?»
»Huomenna.»
»No, sir, minulla on ehdotus, joka tekee velkakirjan tarpeettomaksi.
Lainatkaa minulle hevosenne, sir, Harwichiin asti. Haluaisin lähteä
heti.»
»Mutta sinun haavasi?» sanoi Cynthia. »Sinä olet vielä heikko.»
»Heikko! En ensinkään. Minä olen täysin tajuissani ja voimakas. Minun
haavani ei ole mikään haava, sillä naarmulle ei voi sitä nimeä antaa.
Kas niin, kultaseni.» Hän nauroi ja vetäen Cynthian päätä luokseen
kuiskasi: »Sinun isäsi!» Kääntyen sitten taas herra Fosterin puoleen
hän jatkoi: »No, sir, tallissa on minulla neljä varsin siedettävää
postihevosta, joilla voitte seurata meitä huomenna Harwichiin, ja
siellä vaihdatte ne omiinne, jotka odottavat teitä _Garter_-majatalon
tallissa. Tästä palveluksesta, joka olisi minulle arvaamattoman
arvokas, annan mielelläni hetaleenne teille takaisin.»
»Mutta piru vieköön, sir», sanoi Foster ymmällä, »se on liian
jalomielistä, kunniani kautta, sitä se on. En voi suostua siihen. Ei,
piru vie, en voi.»
»Sanoin teille jo, kuinka suuren hyväntyön te minulle sillä teette.
Uskokaa minua, sir, minulle se oli kaksin-, kolminkertaisesti noiden
koristusten veroinen.»
»Te saatte hevoseni, sir, ja velkakirjani myös», sanoi Foster varmasti.
»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion
lähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»
Ja niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja
hänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen
eteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui
alakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.
Lontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja
noitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön
pimeydessä Ipswichia kohti.
Kello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivät _Garter_-majatalon ovelle.
Mutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että
hänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levoton _Lady Janesta_,
koska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli
tiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin
suoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti
vastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson, _Lady Janen_ kapteeni,
ja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.
Mutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä
muuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt
tuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn
suorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä,
jolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian
seuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut
tähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä
onnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään
ja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella,
että juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa,
että hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei
koskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen
toisen puolesta.
Ei. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt
sen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei
raukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan
Calais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli
heti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi
miten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää
hänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.
Maatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui
vihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana
alhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina,
toisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina
teeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän
ylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.
Heillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän
aikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että
Ranskan rannikko oli jo näkyvissä.
Crispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli
häntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin
surullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa
hänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden
kannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä
koskaan tietää.