Läpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin,
joka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan
hänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä
takaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista
pelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory
Ashburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja
pahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä
olevan turvallisesti sängyssään.
Ensimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade
lisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut
liian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli
kuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen
maissa ajoivat he Denhamin läpi.
Sieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut
hyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan
parin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat,
hymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.
Sama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen
puhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin,
ja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden
siteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän
huomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien
ovelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia
hän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät
ja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.
Cynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä
toisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen
mielensä painui jälleen.
Crispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli
juuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä
majatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti
siltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli
kovasti Crispinin mielenmalttia.
»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti
moittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»
»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan
tapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»
»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja
Crispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.
»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan
vannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he
tapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin
hän itsekään.»
Cynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä
hiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja
huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»
Kuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa
vuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut
nostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka
ilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan
viivytys ei häntä enää vaivannut.
»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon
mitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»
Ne olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut
sitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta
lausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä
hänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.
Pyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi
häntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka
niin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin
tutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi
siitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan.
Hän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän
paluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä
loistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana
nähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän
odotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien
loiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen
kaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä
kauemmin hän odotti.
Mistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin
samansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt
Marleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan
näytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä
tummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian
palvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin
oli Cynthia jo suuttua.
»Missä sir Crispin on?» hän kysyi.
Ja naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski
vihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.
Pahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine
oli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa
vietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta,
jättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla?
Oliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin
vähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle
siten osoitettiin.
Senkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt
niihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän
oli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään
tätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.
»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija.
»Missä on sir Crispin?»
»Alhaalla, madam.»
»Alhaalla?» toisti Cynthia. »Ja mitä hän alhaalla tekee?»
»Hän pelaa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa.»
Lokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta,
joka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen
tuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi
Cynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja
mies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa
noppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä!
Ajatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen
palvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki
äkkinäisen päätöksen.
»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä
juoksujalkaa.
Majatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä
nöyrästi.
»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö,
mitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»
»On, on madam.»
»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta
miestä seuralaisiksi?»
»Ehkä voin hankkia ne, mutta...»
»Kuinka pian?»
»Puolen tunnin kuluttua, mutta...»
»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa
kärsimättömästi.
»Mutta, madam...»
»Menkää, menkää!» huusi hän yhä kiihtyvällä käskevällä äänellä.
»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti
ennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia
kymmenen mailin matkalle.»
»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain
hevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt
älkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää
lähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille
herrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»
Suunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän
palkkion toivossa.
Cynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin
muistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan
valmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja
yksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten
lähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski
tätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän
palkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi
kuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven
kautta majatalon pihalle.
Täällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu
satulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana.
Molempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua
miestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän
piteli pöyhkeilevän lupaavasti.
Viittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue
lähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.
Master Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja
huolestunein silmin.
Sulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti
pahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää
kievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa
ja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen
sitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä
hänen vaimonsa odotti häntä.
Hihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten
kyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa
piirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä
maahan.
»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin
tuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli
niinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin
ylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen
tapahtua?»
»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti
taikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»
Isännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet
silmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen
ainakin.
»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi
tahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että
väite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.
»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan.
»Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»
»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja
häpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen
vaimonsa.
»No, kun lähetin nuo väsyneet eläinrukat maantielle.»
»Mitkä eläimet?»
»Mitkä eläimet? Olenko minä kyyhkysiä pitänyt? Hevoset, ihminen.»
»Ja minne sinä olet lähettänyt ne?»
»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman
herrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä
ollut antaa hänelle hevosia.»
»Missä _hän_ on?» kysyi emäntä.
»Nopan ääressä noiden kaupungin herrojen kanssa.»
»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn
keskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.
»Niin», vastasi tämä.
»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen
lyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»
»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi
mies lauhkeasti.
»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja
jättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»
»Olet kai nähnyt heidän avioliittokirjansa, vai mitä?» ivasi mies.
»Tomppeli! Jos tuo herrasmies piiskaa sinut, niin olet sen hyvin
ansainnut.»
»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa
menettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli
jättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan.
Hän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa
taikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen
miehensä aivoissa.
»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi hän hermostuneena.
»Kertoa herrasmiehelle, mitä on tapahtunut.»
»Ei, sitä sinä et tee», huudahti ukko asettuen päättävästi hänen
tielleen. »Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?»
Emäntä katsahti häneen halveksivasti ja välttäen hänen otettaan pääsi
ovelle ja siitä puoleenväliin käytävää, kun hänen miehensä tavoitti
hänet ja otti häntä vyötäisistä kiinni.
»Oletko sinä järjiltäsi, nainen?» hän huusi. »Aiotko saattaa minut
perikatoon?»
»Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?» sanoi emäntä koettaen irrottaa
hänen käsiään. Mutta ukko puristi häntä epätoivon vimmalla.
»Sinähän et mene», vannoi hän. »Tule takaisin ja anna herrasmiehen
itse huomata, mitä on tapahtunut. Uskallanpa vannoa, ettei se hänelle
paljoakaan kipua tuota. Hän on laiminlyönyt tyttöä pahanpäiväisesti sen
jälkeen kun he saapuivat tänne, ei ole epäilystäkään siitä, että hän
on kyllästynyt tyttöön. Ainakaan hänen ei tarvitse tietää, että minä
annoin hänelle hevoset. Anna hänen luulla, että tyttö pakeni jalkaisin,
kun mies sen huomaa.»
»Minä _menen_», vastasi emäntä itsepintaisesti vetäen miestään pari
kolme askelta lähemmäksi ovea. »Herraa täytyy varoittaa. Ei käy päinsä,
että nainen karkaa miehensä luota minun talossani ilman että siitä
miehelle ilmoitetaan.»
»Minä lupasin hänelle sen», alkoi mies.
»Mitä minä sinun lupauksistasi!» sanoi eukko. »Minä kerron sen hänelle,
jotta hän voi lähteä karkulaisen jälkeen ja tuoda hänet takaisin.»
»Mutta sinä et tee sitä», intti ukko ottaen eukkoa vielä lujemmin
vyötäisistä. Mutta silloin he kuulivat herttaisen ivallisen äänen
puhuttelevan heitä.
»Peijakas, olipa kerrassaan hauska kuunnella teitä», sanoi ääni.
He katsahtivat taakseen ja näkivät yhden majataloon pysähtyneistä
kaupungin keikareista seisomassa kädet lanteilla kapeassa käytävässä
ilmeisesti odottamassa ohipääsyä. »Liikuttava näky, sir», sanoi
hän purevasti isännälle. »Ihmeellisen liikuttava näky nähdä teidän
ikäisenne miehen vielä kuhertelevan rakkaan eukkonsa kanssa kuin
mikäkin linnunpoikanen. Mieleni on paha, kun minun näin epähienosti
täytyy häiritä kuherteluanne, mutta jos annatte minun mennä tästä ohi,
niin voitte jatkaa rauhassa siveätä syleilyänne, sillä lupaan, etten
katso taakseni.»
Häpeissään erosivat aviopuolisot silmänräpäyksessä. Mutta ennen
kuin herrasmies ennätti ohi, livahti mistress Quinn todellisena
opportunistina käytävää pitkin yleiseen saliin, ennen kuin hänen
miehensä ennätti pidättää häntä.
Crispin istui _Suffolk Armsin_ yleisessä salissa vastakkain erään
sievän miekkosen kanssa, joka oli yhtä haisevaa myskiä ja koreaa
nauhaa, ja heitä ympäröi puoli tusinaa herrasmiestä, jotka matkalla
Lontooseen olivat pysähtyneet Staffordiin lepäämään.
Sievä herrasmies kiroili leveästi ja tekeytyi hirvittävän elostelevaksi
vakuuttuneena siitä, että kaikki ympärillä olevat uskoivat hänen olevan
samanlainen raisupää kaupungissakin.
Pakollisen viipymisen aiheuttaman ikävän poistamiseksi he olivat
alkaneet pelata kruunulla, mutta panokset olivat kasvaneet
hirvittäviksi summiksi. Onni oli alussa suosinut nuorta miestä, mutta
sitä mukaa kuin panokset suurenivat, huononi hänen onnensa, ja silloin
kun Cynthia ratsasti ulos tallipihasta, heitti herra Harry Foster
viimeisen kultakolikkonsa kiroten pöytään.
»Piru vieköön», huokasi hän, »siinä oli viimeinen satasesta.»
Hän hypisteli surumielisenä mustassa tukassaan heiluvaa nauhaa, ja
nähdessään, ettei uutta panosta kuulunut, Crispin alkoi nousta. Mutta
nuori keikari pidätti häntä.
»Odottakaa, sir», hän sanoi. »Ei minulta vielä kaikki ole mennyt.
Jumaliste, me teemmekin tästä vielä yön.
»Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja ylhäisen välinpitämättömin elein
työnsi sen pöydän poikki.
»Paljonko panette?» ja sitten hän huusi yhteen hengenvetoon: »Poika,
tuoppi olutta!»
Crispin katseli kalleutta huolettoman näköisenä.
»Kaksikymmentä karolusia», mutisi hän.
»Perhana, sir, teidän nenänne ilmaisee, että olette juutalainen,
enempään puuttumatta. Sanokaa kaksikymmentäviisi, niin minä heitän.»
Suvaitsevaisesti hymyillen ja hartioitaan kohauttaen kuin mies, jolle
kaksikymmentäviisi tai sata on yhdentekevää, Crispin myöntyi. He
heittivät. Crispin sai enemmän ja voitti.
»Paljonko panette?» kysyi herra Foster, ja toinen sormus seurasi
ensimmäistä.
Ennen kuin Crispin ennätti vastata, lennähti majatalon sisäosiin
johtava ovi auki ja rouva Quinn tuli juosten saliin ponnistuksesta ja
kiihkosta läähättäen. Oven pielessä seisoi isäntä epäröiden ja pelon
vallassa. Kumartuen Crispinin korvan juureen rouva Quinn ilmoitti
tietonsa kuiskaamalla niin äänekkäästi, että useimmat ympärillä
olevista sen kuulivat.
»Mennyt?» huudahti Crispin äärimmilleen hämmästyneenä.
Vaimo osoitti sormellaan isäntää, ja käsittäen, että nainen kehoitti
häntä kääntymään isännän puoleen, Crispin kutsui häntä luokseen.
»Mitä te tiedätte asiasta, isäntä?» hän huusi. »Tulkaa tänne ja
kertokaa, minne hän lähti.»
»En tiedä», vastasi isäntä ja kuvasi sitten yksityiskohdittain Cynthian
lähdön sekä ilmoitti, että lady näytti sangen vihaiselta.
»Satuloikaa minulle hevonen», sanoi Crispin isännälle, nousi seisomaan
ja heitti herra Fosterin sormuksen pöydälle, niinkuin sillä ei
olisi ollut mitään arvoa. »Sanoitte hänen lähteneen Denhamiin päin?
Sukkelaan, mies!» Ja isännän poistuessa hän kokosi pöydältä rahat ja
voittamansa sormuksen taskuihinsa ja yritti lähteä.
»Hei, hei!» huudahti herra Foster. »Minne nyt niin äkkiä kiire?»
»Valitan, sir, että onnetar on ollut teille epäsuopea, mutta minun
täytyy mennä. Asianhaarat vaativat, että...»
»Helvettiin asianhaarat!» karjui herra Foster nousten seisomaan. »Te
ette jätä minua näin!»
»Luvallanne, sir, minä teen sen.»
»Mutta te ette saa minun lupaani!»
»Sitten täytyy minun onnettomuudekseni mennä ilman sitä. Mutta minä
palaan».
»Sir, se on vanha satu!»
Crispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin,
saattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi
itsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen
hevostaan satuloitiin.
»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne
puolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken
sitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä
hyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien
taholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen
ehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi
koristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen
korvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton
juuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.
Crispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra Harry
Fosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.
Ja niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia
Denhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa
kavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että
heitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka
askelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran
uhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan
vastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta
tulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti
palkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat
mailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen
lähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät
silloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.
Yö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa
taivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen
päässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies
aseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.
Cynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin
nauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä
kuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun
Crispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan
iskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet
pitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset
hevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.
Ennen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen
edessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin
vieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.
»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten,
ja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian
vihaisena rohjetakseen puhua mitään.
Matka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas
tallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä
salia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota
Cynthia oli talosta lähtenytkin.
Isäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden
ja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.
Yhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli
viettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.
Cynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut
tottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja
heikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan
hän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin
ja hämmästyksen ilme.
»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella
äänellä.
Kysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska
hiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja
katsoi Crispiniin tuimasti.
»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui
hänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään
suuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään
kohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä
laatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli
ampunut Crispiniä kohti.
»Oletteko haavoittunut?» hän sammalsi.
Väsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen
kalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut
viimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan
tavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja
kaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana
eteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden
aiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies
olikin.
Silmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin
oli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että
hän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi
häneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti
Crispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen
olisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen.
Vaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin
hänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti
tukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän
jätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.
»Crispin, Crispin, Crispin!»
Hän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen
huuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi
silmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat
sitten kysyviksi.
Hetki sitten olivat he molemmat katsoneet toisiinsa vihaisin ilmein,
nyt oli Crispinin pää äkkiä Cynthian sylissä, hänen huulensa Cynthian
huulilla. Miten hän tässä oli? Mitä tämä merkitsi?
»Crispin, Crispin», sanoi Cynthia. »Jumalan kiitos, te vain pyörryitte.»
Miehen ruumiillista havahtumista seurasi pian hänen sielunsa
herääminen. Hän makasi siinä unohtaen haavansa, tehtävänsä, poikansa.
Hänen ajatuksensa olivat vielä puoleksi nukuksissa ja hänen
ymmärryksensä tylsä, mutta hänen sielunsa oli jo valveilla ja hän
makasi äärimmäisen onnellisena, niin onnellisena, ettei hän koskaan
ollut sellaista kokenut onnettoman elämänsä aikana.
Heikolla äänellä hän kysyi:
»Miksi karkasitte?»
»Unohtakaamme se», vastasi tyttö hiljaa.
»Ei, kertokaa minulle ensin.»
»Minä ajattelin — ajattelin», sammalsi Cynthia. Rohkaisten sitten
itsensä hän jatkoi: »Minä ajattelin, että ette minusta todella
välittänyt, että piditte minua vain leikkikalunanne. Kun minulle
kerrottiin, että te istuitte pelaamassa noppaa erään lontoolaisen
herrasmiehen kanssa, suututti minua se, että siten laiminlöitte minut.
Jos kerran rakastaisitte minua, ajattelin, niin ette kohtelisi minua
sillä tavalla ja jättäisi minua yksin ikävään.»
Hetken antoi Crispin silmiensä ahmia Cynthian punastuneita kasvoja.
Sitten hän sulki ne ja mietti, mitä Cynthia oli sanonut, ja silloin
hänelle selvisi kaikki. Se välähti hänelle huikaisevana, mutta samalla
kaikki selvittävänä. Sadat asiat, jotka häntä viimeisenä kahtena
päivänä olivat oudoksuttaneet, kirkastuivat äkkiä ja täyttivät hänet
sanomattomalla ilolla. Hän uskalsi tuskin uskoa olevansa valveilla ja
että Cynthia oli hänen lähellään ja että hän oli kuullut oikein hänen
sanansa. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kuinka tietämätön itsestään!
Ajatusten kulkiessa sitten väärinkäsityksen syihin hän muisti poikansa,
ja oli kuin kylmä käsi olisi pantu hänen ohimoilleen, se jäähdytti
hänet läpikotaisin. Maatessaan siinä silmät kiinni häneltä pääsi
valittava huokaus. Onnellisuus oli vihdoinkin hänen ulottuvillaan. Hän
saattoi taas saada rakkautta, jos vain pyysi sitä, ja lisäksi vielä
tytön, joka oli suloisin ja puhtain, minkä Jumala konsanaan oli miehen
elämän puhdistamiseksi lähettänyt. Hänet valtasi ääretön hellyys ja
voimakas kiusaus unohtaa kokonaan vannotut valat, panna uskollisuus
pilkanalaiseksi, nauraa kunnialle ja ottaa tämä nainen omakseen.
Cynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle
äkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa,
kunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja
olio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?
Hän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pää
Cynthian sylissä.
Jos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia
ja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja
ne tapasivat Cynthian katseen.
Hetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui
Cynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen
sielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.
»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan
sinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.