Cynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas
tietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen
täytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan
haavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui
surunsa kanssa koko sen päivän.
Hän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta,
joten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä
olisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut
kuolemaisillaan.
Ajatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli
tehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän
todella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla
sitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää
näkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä,
jotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota
kohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä
saman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa
murhamies ja varas.
Hän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen
äitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.
Illalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa,
sitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle
ihmissielulle yksinäisyydessä.
Ilta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin
lokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita
kohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen
alakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten
kulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli
kahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.
Tällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä
edessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli
herännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen
ajatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä
oli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen
pahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko
Cynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku
toinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.
Cynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun
iltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään.
Hänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen
loppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.
Surumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä
huokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa
pettivät — metallinkirkas ääni:
»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»
Tyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa
lehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui
kuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa
kulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa
ja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa
olisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.
Sir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi
ihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät
Cynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka
aikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin
sai, hän voi sanoa ainoastaan:
»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen
Lontooseen.»
»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni
havaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»
Hän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä
tuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän
jätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen
kuin vastasi.
»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»
Tyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi
ollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään
vihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.
Crispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen
rajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan
keskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen,
olkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä
sisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka
Lontoossa odotti.
»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin
teidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka
muutama päivä sitten lähti täältä?»
Kaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen
sen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja
toivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.
»Olenko arvannut oikein?» kysyi Crispin, koska tyttö oli vaiti.
»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen
rohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen
silmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.
Kuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka,
erehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan
otteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa
miestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän
säveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä
niin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois
kuinka suuri tuska hyvänsä.
»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia
täynnä, tullut minulle helpoksi.»
Ja kuullessaan hänen pysähtyvän tyttö kysyi innokkaana auttamaan:
»Mikä tehtävä se on, sir Crispin?»
Mies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei
ollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän
pois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella
mahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta
hän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.
»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää
teitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana
maailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa,
jolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava
ominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»
Hän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät
hänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön
poskille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa
ääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan
niin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka
isänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos
tyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja
väkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä
kokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.
»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se
vaatii paljon.»
»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on
pikemminkin uhraus.»
Crispin ällistyi. Mutta hän jatkoi kuitenkin:
»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni
teitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»
Hän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen
sukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian
sulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan
mainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli
liian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.
»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja
vaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua
kovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla
on suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa
koettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani
häntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin
suloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»
Tyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät
sormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.
»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin
kaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen
täytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat
kiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia
tulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma
sydämensä toivoi.
Cynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin
intomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen
ei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:
»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä
tämän.»
Oudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän
otaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui
rohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli
lähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.
Syntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa
kysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan
istua hänen luonaan.
Hän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan
toisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän
ajatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten,
ja siinä hän tapasi selityksen asiaan.
»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin
ylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa
tapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat
tehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»
Taas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden
pyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että
hän pyytäisi sitä poikansa puolesta.
»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman
isää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi:
»Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»
»Te tiedätte siis?» huudahti Crispin.
»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä
on tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen
ajatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä
Sheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te
tulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte
juuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»
Sir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä
oli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään
isänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten
hyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin
tuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama
keino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen
sopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia
myi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta
suorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan
inholla hylännyt.
Hänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen
juhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä
pohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä
huomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.
Kun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa
hän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen
selästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi
seuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan
ja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa
hidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä.
Crispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli
neljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen,
ja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään
mainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.
Kaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli
tyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja
vaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty,
kasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain
jännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta
kuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten
mikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei
suuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli
jäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut
rakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin
ohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.
He erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä
epäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas
heittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi
niin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää!
Mutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen
oli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä
suurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.
Lohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret
liekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että
Crispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa
laatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin
hän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä
lähteä huomenna.
Aamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti
hänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui
hänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti
mäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan,
keski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian
palvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan
kietoutuneena.
Crispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei
sellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä
palkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.
Kohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen
palvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia
huudahti:
»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»
Crispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota
Cynthia ei ollut huomannut.
»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä
ole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on
nyt paras ystävämme.»
Hän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska
vingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään.
Millainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen
hän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään
tuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu
kuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut
tulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä
enemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä
mieletöntä askeltaan.
Ajoneuvot lähtivät liikkeelle ja pakomatka Sheringhamista alkoi.