Josefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus
siitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin
ovelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n
linnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin
lähdön jälkeisenä päivänä.
Cynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta,
jossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli
lähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja
äkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta
hänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka
aiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita
ja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina
ja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen
sekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.
Hitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli
taisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin
siihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan
tulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.
Hän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef,
sukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti.
Hän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian
tuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.
»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian —
»että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai
Kennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä
oli suoritettavana.
Cynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, ja
Josef jatkoi liukkaasti:
»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut
ylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja
vaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian
myöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän
päivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin
vastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun
häntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan
pojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin
yhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa
ja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes
Galliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti
keihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä
haavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa
raivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään
Kennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä
väliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen
kanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth
vihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»
Ylen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian
uskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan,
jossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi
totuudenmukaisesti:
»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen
lähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet
siitä.»
Tyytyen tähän selitykseen Cynthia lähti isänsä luo.
Gregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he
Cynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut
johtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin
poissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli
kysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää
kokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin
Josefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi
kokonaan aiheeltaan siitä.
»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia»,
murisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni
keihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon
ikuinen kirous osani.»
»Mitä?» kysyi tytär. »Sanoitko, että Kenneth sen teki?»24 i
»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin
vetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua
silmänräpäyksessä olkapäähän.»
Tässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat
häneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen
kysymyksen:
»Miten jouduitte riitaan?»
»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta,
osaamatta keksiä parempaakaan syytä.
»Mitä? Koski minua?»
»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen
pahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun
nukkua.»
»Mutta kerro minulle, mitä on tapahtunut, isä.»
»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta
miestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen
parantumistaan.»
»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin
jättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin
minulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää.
Ajattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»
Suunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä
tuntui käyvältä.
»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin
se tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni
tunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja
ajatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin
hänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen
saavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi
Crispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati
selitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle,
että meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin
että hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä
määrin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi,
että hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni.
Toiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen
kuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa
tunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen
oli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä
lähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan,
sillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä
— sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun
väliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»
Cynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat
valehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet
valtasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville
saamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön
johdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.
»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos
astuakseen odottaviin ajoneuvoihin.
»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta
näyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla
mitään asiaa toimitettavana?»
»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»
»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»
Tyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus
sydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut
ja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti
Crispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen.
Se ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran
uhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon
suuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.
Cynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta
ilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta
seuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja
taholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.
Kyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan
teki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli
alas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten
hänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja
koettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän,
niin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet
vuoteeseen.
Stephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun
hyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa
haavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi
Gregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän
pudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen
humalan.
Stephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa
toteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa.
He kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän
pontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei
todellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti
päätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui
jotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi
tehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään,
että tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle
kolleegiolle.
Gregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen
taakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä
vaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian
myöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut
kuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että
Gregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.
Mutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt
vaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli
loppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä
hyvänsä.
Tietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen
tuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja
käänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.
Hänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni
mies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi.
Mutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa
taivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka
viitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren
rikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan,
rikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli
juuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa
Crispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla
voisi varoittaa häntä menemästä _Ankkuriin_ Thames-kadun varrella!
Hänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo
tähän aikaan täytyi olla Lontoossa.
Ja niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja
haluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää
hyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä
luokseen.
»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia,
lapseni, olen kuolemaisillani.»
Tyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei
ollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen
huolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä
pieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily,
kuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja
puhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja
vakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla
ja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.
Mutta Gregory torjui epätoivoisena kaikki lohduttamisyritykset.
»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt,
en tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun
sulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän
enää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin
tuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin,
että niin kävisi.»
Cynthia katsahti häneen hämmästyneenä.
»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää
sinua. Minä en rakasta Kennethiä.»
»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä
kertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi
sinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä
vapisi.
»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta
rukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä
kohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät
hänen elämänsä.»
»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä
puhut?»
»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainen
Jumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»
»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen
kätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät
Jumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»
Cynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn
lausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi
hetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota
tämä ei rohjennut nostaa.
»Oh, oletko sinä», vastusti hän, »se on vain kuume...»
»Ei, lapsi, pääni on selvä, ja se minkä sanoin, _on_ totta.
»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta.
»Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat
serkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen,
luullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka
tuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet
hallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina,
joina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot
saada minut uskomaan?»
»Juuri sen», myönsi Gregory heikosti nyyhkyttäen.
Cynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset
silmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä
sydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin
koneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien
tukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä
pitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun
tunteen, joka hänen sielussaan raivosi.
»Miksi», huudahti hän, »Jumalan nimessä, kerrot tämän minulle?»
»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat
tulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin
uskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi,
että olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät
hänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen
tyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.
»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän
vielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä
tahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun
sieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka
kahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja
että minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille
suunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi
minun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule,
lapseni. _Meitä_ vastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard
viekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana,
jona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei
voinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä
hänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin
sain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei
setäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»
»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen
arvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.
»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle
takaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan
osoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille,
Josef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin
hän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun
varrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir
Crispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia,
tehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin
ansasta?»
»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasi
Cynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.
»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa
jo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä,
ettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te
tärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä
viety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?»
huudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt
tilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä
rikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu,
joka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän
toimestanne.»
Cynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään.
Hetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman
mielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan
hänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei
tohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten
seurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä
lattialla.
Niin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti
haavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti
vuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä.
Säikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja
meni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian
palvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan
huoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan
houkutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät
varsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa
havainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo
roistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.