»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.
»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on
antaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää
minut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa
minun mennä kiittämättä.»
»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin
tuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo
paloviinaa...»
Sitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen
sisällön lasiin tarjoten Crispinille.
»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.
Hogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin
pöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään
käskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti
tyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.
Hogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.
Hän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi
Crispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen
käsiinsä.
»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään
arvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella
vimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet
pulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»
Ja hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.
»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on
verrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on
kerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin —
kuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»
»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.
»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun
ratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi
tullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa.
Sitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»
»Miten sinä sen tiedät?»
»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle
myös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä
olit menossa _Ankkuriin_, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia
pojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»
Crispin oikaisihe, ihmetyksen ja epäilyksen sekainen katse silmissään.
»Teille on tarkasti tiedoitettu, te parlamentin herrat», hän sanoi.
»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin
itselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuu
_Ankkurissa_ — ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se,
joka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin
vastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä:
»Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.
Sitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei
merkinnyt mitään Crispinille.
»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli
ilmeisesti pettynyt odotuksissaan.
»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan
sinä tapoit Worcesterissa.»
Tällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen
otsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.
»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa
minut tuon miehen käsiin?»
»Sinäpä sen sanoit.»
»Mutta...»
Crispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät
miltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä
olisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat
kätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.
»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella
äänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala
taivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä
tämä kaikki on?»
Sinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä
vapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi
synkällä äänellä:
»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä
olenkaan!»
Sitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan
kirouksia, jotka Hogan keskeytti.
»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki
ei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa
sinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinut _Ankkuriin_, vakuuttaen,
että siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei
kokonaan. Sinun poikasi _elää_ ja on luultavaa, että _Ankkurissa_
olisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet
liian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»
Crispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään
sanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:
»Hogan, mikä on sitten summa sinun tiedoistasi?»
Vihdoin otti irlantilainen esille Ashburnin kirjeen eversti Pridelle.
»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään
pahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme,
että hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä
viedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä
tietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt
tyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin
tänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli
ilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta
intoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä
asioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta
elämässäsi siitä, että tein sen.»
»Oliko tuo nuori mies Kenneth Stewart?» kysyi Crispin.
»Oikein arvattu.»
»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä,
huokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän.
»Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä —
ainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että
hän koettaa maksaa samalla mitalla.»
»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella
asialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»
Hogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli
sitä ja luki:
»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti,
ajaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle
osoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa
pahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne
edessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan
ole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille
hän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa
on todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista
vuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle
synnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin
elävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut
hänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että
otatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa
rangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että
te antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä.
Ilmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh...»
Hogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät
suurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.
»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.
»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän
kirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja
joka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen
sattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on
tuntenut Kenneth Stewartina.»
»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se
on valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä
minua.»
Hogan kohotti kättään.
»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:
»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan
kasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät.
Jos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei
aikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää
häntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan
hänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette
ilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla
on siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne
on minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen,
kunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne _Josef Ashburn_.
* * * * *
Kapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin
täynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he
istuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin
askelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki
ja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni
pitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari
viimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran
kohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän
niin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta
vetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla
ja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska
nuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi
häntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth
sai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa —
niin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan
myötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään,
jota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän
halveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään
saneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin
kirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän
oli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään
pojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea
hän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen,
hänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta
sitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut
huomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.
Hän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän
hämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi,
samoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta
ikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma
siitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää
pettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi
toivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset
kädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän
luonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän
tahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti.
Mikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? —
Hän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi,
jota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan
häpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän
uskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.
Hän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma
itsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista
kalpeammat.
»Hogan, missä poika on?»
»Olen lukinnut hänet majataloon. Tahdotko nähdä hänet nyt?»
»Heti, Hogan. Minä uskon nyt.»
Irlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa
olevalle ratsumiehelle.
He odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului
askeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti
huoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.
Kennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän
pysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi
hän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.
»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana»,
poika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli
jättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että
pidätykseni oli teidän työtänne.»
»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä
poikaan luotuina.
»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi
kaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi
tuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni
koettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni.
Jumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen
teille tehnyt?»
Tuska värähteli ritarin tummilla kasvoilla.
»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti,
»niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin
Galliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät
sotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä
tulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua
kohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut
ruumiina jo kolme viikkoa.»
»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin
niin suuren hinnan elämästä!»
»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä
nuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun
pidättämisesi kanssa.»
»Te valehtelette!»
Hogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus.
Se herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien
ilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen
peruuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan
puuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan
luonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään
hän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä
ja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa
kalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.
Silloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti
Kennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin
äänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.
»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä
ainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä,
että minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin
tänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja
minut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten
sinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni,
joka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui
tiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän.
»Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi
hänet pyövelin armoille.»
Kennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen
otsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.
»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te
tarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin
muistan häntä.»
Crispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten
hän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana,
äänettömänä todistajana.
»Hyvä Jumala, Hogan», huudahti hän. »Miten kerron sen hänelle?»
Vastaukseksi kysymykseen kääntyi irlantilainen Kennethin puoleen.
»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan Stewart
Bailienochysta ei ollut isänne.»
Kenneth katsoi vuoroin kumpaakin miestä.
»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin
heidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja
pani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa
kosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.
»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti,
»tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa
päivännousua ja pyöveliä?»
Nuorukainen nyökkäsi päätään ilmeettömänä.
»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että
kun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat,
mitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan
kätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä
Marleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory
oli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos
säästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen.
Muistatko?»
Taas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen
sydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä
pysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia
kasvoja.
»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei
kokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen
mukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän
näkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä
koettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas
taas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli
palvellut kuningasta.»
»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen
äänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut
erehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en
voi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että
Crispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten
kasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen,
joka oli vielä entistäkin pelottavampi.
»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin
karkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä»,
huudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt
tulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.
»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään
oli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää
vastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan
todistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin
ruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut
heti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua
sinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä
se tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä
eversti Pridelle.»
Katsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän
hitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän
luki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja
hänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän
käänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että
se oli väärennetty.
Mutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni,
johon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti
hän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta
ja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään
hän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja
istui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä
ruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei
koskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui
siltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden
ja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen
tuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.
Kenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän
etsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli
sattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän
ajatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi,
että Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se
seikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli
usein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä
ja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman
skotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa
tietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta
selitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja
sen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi
vallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle
omistajalleen.
Hänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta,
mutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä
elostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen
isänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli
vallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet
kokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen
se muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti,
oli ainaiseksi häneltä mennyttä.
Ja tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat
kaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli
petoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä
kaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän,
jos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi
tappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.
Sitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.
Hän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin
Galliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka
hänelle oli outo.
»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut
asian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti
_minut_ siitä, että tämä paperi puhuu totta.»
Epämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu
Jocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden
olkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli
saanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää
tämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen
mielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.
»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden
velassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani.
Viekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne,
joka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina.
Mitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?»
huusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä,
sillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti
hän raivoisalla äänellä.
Suru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä
ehkä oli hieman moitettakin.
Hoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu
potkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät
sanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi
pojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen
loukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan
siinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he
saattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden,
joka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea,
päättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään
ja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja
epävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan
joka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä,
että oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa
ilmitulemiseen.
Nuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei
voinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin
rukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana
koskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään
keneltäkään mitään.
»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt
sulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni
tarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi
käsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä,
kuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi
lohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi,
joka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista
elämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka
paljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»
Pyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja
tunteettomina.
»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota
nuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista
elämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei
ollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään,
mikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat
minua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien,
Jocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon.
Sinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä
kerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»
Yhä seisoi poika ääneti.
»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö
sinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»
Vihdoin poika puhui.
Hän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen
rukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista,
itsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta
onnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli
aiheuttanut.
»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.
»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti.
»Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei
puutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»
»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.
»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin.
»Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan
ja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan
kapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on
Marleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän
ojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»
Mutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään
mielen pehmenemisestä.
Hän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.
»Entä Cynthia?» hän kysyi.
Crispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja
hänen silmissään välähti.
»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä
tein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään
olen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää
sielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla,
johon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole
saanut kärsiä siitä kyllin?»
»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin
lupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta
morsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se
on tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten
Jocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi
kohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»
»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva
huulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»
Hogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi,
mieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan,
jäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan
vääntelemään tuskasta.
»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan
rikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani
ja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai
sinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»
Jocelyn kohautti olkapäitään.
»Yhdentekevä, missä minä nukun.»
Crispin hymyili surumielisesti ja huokasi.
»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai»
— hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta
isästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»
Hogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli
ollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua,
hän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi
ja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.
»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin
sinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle
kunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinä _et_ olisi hänen
poikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että
sinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut
nukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska
sinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä
ja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa,
täytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi,
mikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että
hän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen
nähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun
inhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että
verrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä,
»senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»
Kun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon
rautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai
heikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot
niihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.