Musta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa
kopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja
pysähtyivät majatalo _Ristiretkeilijän_ eteen.
Ovi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet
kiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan
puolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi
valaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja
nostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun
huoneeseen.
Huoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä
siihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas,
keskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti
sopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan
kokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui,
alkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat
nurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.
Kun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan
ääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.
Hän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen
nähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman
ulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:
»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»
»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin
katsoakseen vankinsa kasvoja.
Silloin rehevä kapteeni purskahti nauruun.
»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän
vankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart
Bailiennochysta.»
»Sitten hän ei ole meidän miehemme», murisi ratsumies.
»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän
sanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin
olisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun
toimme hänet tänne.»
Kapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän
oli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.
»Joutavia, arvoton saalis, Beddoes», sanoi kapteeni.
»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita,
joiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle
Lontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se
vain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»
Hoganin otsa rypistyi.
»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja
tutkikaa hänet.»
Kenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti
häntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti
itseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet
heti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan
pidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta
kuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.
Mutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen
jaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen
hänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli
Ashburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.
»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan
teille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen
puoliyötä, tulen liian myöhään.»
»Mihin liian myöhään?» kysyi Hogan.
»Minä — minä en tiedä.»
»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän
eivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton
palkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan
vuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen
epämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan
ei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa.
Mutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen
päähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin
varustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli
virkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa
sinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.
Hoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että
hänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että
Hogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.
Yhtäkkiä hän sai päähänsä uuden ajatuksen.
»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän
niin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän
vainusi heti paljastusta.
»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasi
Beddoesta ja tämän toveria poistumaan.
»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat
kahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne
tyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on
erittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy
laskea minut menemään.»
»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme
saanut sisua.»
»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme
mainitsematta, master tappelupukari.»
Irlantilaisen silmäkulmat kohosivat korkealle.
»Jumaliste, nuori kukonpoika, enpä oikein pidä äänensävystänne.»
»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos
vain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä
sanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät
menneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»
»Se riippuu asianhaaroista», vastasi Hogan toisen mieliksi.
»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta
elostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen
vuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»
»Niin, miten?» huokasi Hogan.
»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän
jumalisessa armeijassa?»
»Huonon, todellakin», mutisi Hogan nöyrästi.
»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että
annatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi,
ennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte
hamppuköydessä.»
Hogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen
hämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä
katsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi
huudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti
miekan kärjen kirjeen sinetin alle.
»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla
ei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän
keskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista
itsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa
teille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani
niin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan
liittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki
kohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi
antaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen
täällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona,
Kaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten
armeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta
kääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli
pyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä
kadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»
Hän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään
katsoen Kennethiin.
»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he
kertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka
ihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»
Hän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona
ja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä
olisi!
»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän
hätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään
muu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen
huolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»
Kenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan
kääntyi poispäin.
»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette
huomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin
erehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän
selityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»
Mutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja
heti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan
eteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi
kirous hänen huuliltaan.
»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten
seisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja
tutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.
»Mitä — mitä se on?» kysyi nuorukainen epäröiden.
Mutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi
sen selkosen selälleen.
»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui
sisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»
»Siellä on Peter, joka tuli kanssani.»
»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen
telkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa
vastata hengellään tästä herrasta.»
Kenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan
— selittäkää...»
»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin
tarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio
tehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois,
Beddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»
Tultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa
nojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.
»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä
tyytyväisenä.
»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan
neuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä
miestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»
Kersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt
pitempiin selityksiin.
»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän,
»ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet
minun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja
vaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin
Galliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet
tänne. Hän on pitkä, hoikka mies...»
»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä
krouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja.
Näin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»
Hogan rypisti otsaansa. Oikeauskoinen Beddoes tiesi liian paljon.
»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta
siitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»
Beddoesin silmät lensivät hämmästyksestä selkoselleen.
»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt
matkaan, mies.»
Jäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten
hän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut
käyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja
asettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko
kapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.
Hän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon
osoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita
ja vihaista ääntä.
Ennen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli
kahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli
märkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää
verissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin
liehuva häntä.
»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.
»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet
minut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli
pelottavasti silmiään.
Kun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän
pysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.
Irlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää
meidät», hän komensi lyhyesti.
Hän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää
kuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan
sanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi
ystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi
kätensä.
»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta,
jonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.