Kun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena
myrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja
pakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi
pikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä
aivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä,
että hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen
hänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies
hänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli
kasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti
hänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan
kaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka
hän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.
Hänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen
täytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin
olisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan
ja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän
tuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan
poimuihin.
Myöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä
hänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin
myrskyn repimien pilvien lomitse.
Elostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen
hevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä
Norwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden
hän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli
muuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että
hänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat
eläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä
Crispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen.
Niinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput
mäkeä alas saviseen rapakkoon.
Samaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth
äärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin
Crispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin
häikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset
uutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi
olla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän
ajoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää
tiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa
hevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin
äänellä, joka sai hänet kauhistumaan.
»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle
on sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut
jalkansa.»
Kenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen
ääntään tunnettaisi.
»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»
»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en
ole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää
saada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin.
Sen matkan teette yhdessä tunnissa.»
»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»
»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne
kunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»
Kenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti,
ja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen
aivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen
itsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja
päätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.
Mutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien
välistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat
Crispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.
»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»
»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle.
Enkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän
hyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille
saattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani
häiriintymättä.»
Kennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän
piti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa
ja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen
nuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja
turhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.
»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»
Ja Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin
maantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli
auttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut
ylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että
suorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa
ennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän
Galliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä
kuin viini.
Päästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä
ja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia
ennen päivännousua.
Hän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas
jatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma
eläin.
Puoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli
ratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli
itse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei
siitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja
tilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän
kolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.
Tuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja
yläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi
tunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman.
Väsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.
Hänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt
menojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä
suorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän
aikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti
Walthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli
muuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.
Hän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat
tiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten
esineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä
heräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään,
hän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan
tien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja
Kenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen
käsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset
takkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän
sotilaiksi.
Kuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin
ja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli
ilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei
aikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä
hänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli
varmaankin tapahtunut jokin erehdys.
Seis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi
askelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät
tarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.
»Kuka te olette, sir?» kysyi bassoääni.
Voi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan
ollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli
ollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti
muisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon
yhteydessä.
Tuokion hän epäröi.
»Blount», änkytti hän sitten. »Jasper Blount.»
Hän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva
hänen turmiokseen.
»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin
olisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli
uudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.
»Mistä tulette, master Blount?»
Taas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät
välit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa
saattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:
»Marleigh'n linnasta.»
»Aivanko totta? Te näytätte vieläkin epäröivän. Minne olette menossa?
»Lontooseen.»
»Mille asialle?» Kersantin kysymykset putoilivat kuin miekan iskut.
»Minulla on kirje eversti Pridelle.»
Vastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt
vaikutusta vaille.
»Keneltä kirje on?»
»Herra Josef Ashburnilta, Marleigh'n linnasta.»
»Näyttäkää se.»
Vapisevin käsin Kenneth noudatti käskyä.
Kersantti huomasi sen ottaessaan vastaan kirjeen.
»Mikä teitä vaivaa, mies?» hän kysyi.
»Ei mikään, sir. Kylmä.»
Kersantti tutki kirjettä ja sen sinettiä.
Jossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen,
että mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja
ulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti
arveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä
kirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti
ollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi
tämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän
pidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein
kärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi
toverinsa puoleen.
»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti
pienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.
»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään»,
sanoi Kenneth.
Hänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi.
Hän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut
vastauksissaan, teki päätöksensä.
»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin
tiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän
täytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä
voitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa,
ennen kuin jatkatte matkaanne.»
»Mutta, sir...»
»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten
sitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.
Miehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan
Kenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.