Pelko kuvastui taas Josefin silmissä Crispinin liikkeen johdosta, ja
kolmannen kerran sinä iltana hän sai maistaa, miltä kuoleman tulo
tuntui. Mutta vieläkin Galliard pidätti iskuaan. Hän piti miekan
kärkeä Josefin rinnan kohdalla ja tarkkasi jokaista pelon aiheuttamaa
värähdystä hänen kuolonkalpeilla kasvoillaan. Hän ei tahtonut iskeä,
sillä se olisi lopettanut sen erinomaisen kidutuksen, jonka alaiseksi
hän Josefin pakotti.
Josef oli ollut murtunut ja toivoton. Nyt hän äkkiä taas virkosi, mutta
toisella tavalla. Hän heittäytyi polvilleen Crispinin eteen ja rukoili
häntä säästämään hänen kurjan henkensä.
Crispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin.
Tällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä,
kärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina
vuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli
sitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään
ruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin
inhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen
pergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa
hikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen
silmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.
Crispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana,
aivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat
rukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.
»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle
takaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta
sitten?»
»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä
voin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne.
Sen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»
Tietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti
Josefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan
ja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja
epäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus
näytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.
»Mitä valheita te minulle syötätte? Jumaliste, mies, ettekö te pelkää?»
»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin
epäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän
poikanne elää.»
»Helvetin koira, se _on_ valhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin
teidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne
käskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat
teidän sananne, master Josef.»
»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän
vannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän
oli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän
on elänyt ja vaurastunut.»
Ritari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella,
mutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.
»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää
minulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.
»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!»
vakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta
Crispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.
»Minä tahdon todistuksia enkä valoja, mies. Mitä todistuksia teillä on?»
»Mies ja nainen, jotka ovat kasvattaneet pojan.»
»Ja mistä saan heidät käsiini?»
Josef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen.
Innoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä.
Hän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja
niistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos
hänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun
hän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä
harkitsevaa tyyneyttä.
»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut
lähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille
niin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille
henkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen
johdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»
Kyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen
silmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena
epäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä
koskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka
alinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin
vähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen
äänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus
ja hieman toivoa.
Vihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja
nousi.
»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja
paperia. Kirjoittakaa.»
»Lupaatteko?» kysyi Josef.
»Sanon sen sitten, kun olette kirjoittanut.»
Vapisevalla kädellä Josef kirjoitti muutaman rivin. Sitten hän antoi
sen Crispinille luettavaksi.
»Tämän tuoja on Sir Crispin Galliard ja hän on läheisissä suhteissa
siihen asiaan, josta meidän kesken on sovittu. Minä pyydän, että
vastaatte totuudenmukaisesti ja niinkuin asia on niihin kysymyksiin,
joita hän asian yhteydessä teille tekee.»
»Ymmärrän», sanoi Crispin hitaasti. »Niin, se kelpaa. Nyt
allekirjoitus.» Ja hän palautti Josefille paperin.
Ashburn oli taas oma itsensä. Hän tajusi olevansa voiton puolella eikä
aikonut enää antautua.
»Panen nimikirjoitukseni siihen, jos vannotte lähtevänne uhkaamatta
meitä enää.»
Crispin mietti hetken punniten tarkoin asemaansa. Jos Josef nyt
valehteli hänelle, hän oli keksivä keinon palata uudelleen, tuumi hän
ja vannoi valansa.
Josef kastoi kynänsä ja pysähtyi miettiväisenä katsomaan mustepisaraa,
joka liian täydestä kynästä venyi pulloon. Se oli lyhyt hetki, mutta se
ei suinkaan ollut mikään sattuma, jolta se näytti.
Tähän saakka Josef oli ollut aikeissaan yhtä rehellinen kuin vakavakin
ajatellen ainoastaan pelastustaan hinnalla millä hyvänsä ja unohtaen
hetken pelossa sen vaaran, millä tulevaisuus saattaisi uhata häntä,
jos Crispin Galliard saisi olla vapaalla jalalla. Mutta sinä hetkenä,
jolloin hän kastoi sulkansa varmana siitä, että vaara oli tällä kertaa
vältetty, piru kuiskasi hänen korvaansa viekkaan ja ruman ajatuksen.
Katsoessaan kynästään valuvaa pisaraa hän muisti äkkiä, että _Ankkurin_
majatalossa Lontoossa, Thames-kadun varrella, asui eräs eversti
Pride, jonka pojan Galliard oli tappanut ja joka ei hevin laskisi
häntä käsistään, jos vain saisi hänet kiinni. Sekunnissa oli ajatus
noussut ja päätös tehty, ja sulkiessaan kirjeen ja kirjoittaessaan
päällekirjoituksen Josef tunsi, että hän mielellään olisi huutanut
ihastuksesta voittaessaan vihamiehensä niin ovelalla tavalla.
Crispin otti kirjeen ja luki siitä:
»Herra Henry Lane. Majatalo Ankkuri. Thames-katu. Lontoo.»
Se oli tehty nimi, jonka Josef hetken mielijohteesta oli kirjoittanut
aikoen lähettää jonkun lähetin, joka joutuisi perille ennen Crispiniä
ja ilmoittaisi eversti Pridelle hänen tulostaan.
»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja
hillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa
sisäpuolelle.
»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja
elämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry
monta päivää tuonnemmaksi.»
Josef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon,
mutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja
kumarsi vain ääneti.
Galliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut
halliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.
»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati
omaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan
kaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»
Josef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin
niin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan
oli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian
paikalla, ilman eversti Priden apua.
»Käyn hakemassa rahat», sanoi hän koettaen peittää aikeitaan ripeydellä.
»Luvallanne, master Ashburn, tulen mukaanne.»
Josefin silmissä leimahti vihan tuli.
»Kuten tahdotte», sanoi hän sangen vähän kohteliaasti.
Heidän mennessään ulos kääntyi Crispin Kennethin puoleen.
»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää
huolellisesti vahtia.»
Kenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut
paljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli
tahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut
täysin vaaraton sitomattakin.
Sen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes
yrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille
ja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa
asemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen
vihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että
Crispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä
jatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut
vähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän
ei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi
oli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän
oli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata
isänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka
epäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta
englantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi
ajatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen
rakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se
ei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi
Cynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian
kautta koetti tyydyttää.
Hän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä.
Hän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut
kärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo
kuukausi sitten.
Katkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef
Crispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja
kumartui katsomaan Gregorya.
»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi.
»Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää
hyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen
miltei pahoilla mielin.
»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin
toivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen
vahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi
se tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.
»Menkää helvettiin, sir», vastasi Kenneth kääntäen selkänsä hänelle.
Hieman häijy hymy karehti Josefin huulilla hänen katsellessaan heitä.