Sir Crispin ei ollut kuullut mitään siitä, mitä veljekset olivat
puhuneet suunnitellessaan toimenpiteitään, ja hän ei aavistanutkaan,
että hänet oli tunnettu. Hän oli vain kiiruhtanut suorittamaan sen,
mikä tavallisissa oloissa on varsin luonnollinen velvollisuus talon
isäntää kohtaan. Häntä kannusti myös kärsimätön halu saada nähdä Josef
Ashburn, mies, joka oli hänelle kahdeksantoista vuotta sitten antanut
murhanhimoisen piston. Hän silmäili häntä tarkkaavasti ja arvellen
tutkimuksensa tuloksena, että tässä oli vaarallinen, ovela mies, perin
toisenlainen kuin hänen tylsäjärkinen veljensä, hän päätti toimia heti.
Kun hän sitten ilmestyi halliin illallisaikaan, tuli hän täysin
aseistettuna ja saappaissa, varustettuna kuin matkalle lähtöön.
Josef seisoi yksin valtavan takan edessä, kasvot loimuaviin halkoihin
päin ja nojaten toisella jalallaan takan ristikkoon. Gregory ja hänen
tyttärensä keskustelivat erään ikkunan aukeamassa. Toisen ikkunan
ääressä, hallin toisella puolella seisoi Kenneth, yksin ja lohduttomana
katsellen tihkusateeseen, joka vastikään oli alkanut.
Galliardin astuessa sisään käänsi Josef päätään ja hänen kulmakarvansa
kohosivat ja otsa rypistyi hänen nähdessään ritarin asun.
»Mitä nyt, sir Crispin?» sanoi hän. »Oletteko lähdössä matkalle?»
»Olen jo liiankin kauan nauttinut Marleigh'n linnan kestiystävyyttä»,
vastasi Crispin kohteliaasti astuessaan loimuavan takan luo. »Tänä
iltana, herra Ashburn, lähden täältä.»
Utelias ilme välähti Josefin kasvoilla. Seuraavassa hetkessä, otsa
vieläkin rypyssä koettaessaan selvittää syytä niin äkilliseen lähtöön,
hän mutisi kohteliaisuuden vaatimia muodollisia valituksiaan. Mutta
vaikka tuo omituinen ilme oli vain hetken viipynyt Josefin kasvoilla,
oli Crispin kuitenkin huomannut sen ja hänen mieleensä juolahti ajatus,
että Josef tunsi hänet. Ja astuessaan Cynthian ja hänen isänsä luo hän
kiitti taivasta siitä, että oli ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka
oli katsonut viisaiksi ja tarpeellisiksi viedäkseen päätöksensä perille.
Seuratessaan katseellaan Crispiniä Josef kysyi itseltään, oliko
Crispin jo huomannut, että hänet tunnettiin, ja oliko hän sen vuoksi
päättänyt lähteä siirtäen kostonsa sopivampaan aikaan. Vastaukseksi
hän sanoi itselleen, että niin oli, sillä hän ei tuntenut sen miehen
menettelytapoja, jonka kanssa oli tekemisissä. Tultuaan tähän
johtopäätökseen hän päätti, ettei Crispin pääsisi lähtemään vapaasti
palatakseen toisen kerran heitä vaivaamaan. Koska Galliard ei tahtonut
saattaa asiaa päätökseen, tekisi hän sen itse tänä iltana ja ratkaisisi
sen samalla ainaiseksi. Ennen istuutumistaan illallispöytään hän piti
sen vuoksi huolta siitä, että hänen miekkansa oli hänen tuolinsa takana
pöydän päässä.
Ateria kului rauhallisesti. Kenneth istui jörönä Cynthian puolelta
saamansa huonon kohtelun vuoksi, Cynthia puolestaan oli totinen ja
ääneti. Sir Crispinin kärsimystarina antoi hänelle paljon ajattelemisen
aihetta, samoin kuin hänen lähtönsäkin, ja monta kertaa Galliard
huomasi, että tytön silmät olivat kohdistuneet häneen puoleksi säälin
ilmein ja puoleksi kätkien jotakin muuta, jota hän ei pystynyt
selittämään.
Gregoryn ääntä ei paljon kuulunut. Synkkä katse hänen veljensä silmissä
teki hänet pelokkaaksi ja levottomaksi. Hänenkin mielestään aika oli
kuin synnytystuskissaan ja ilmeisesti oli tapahtumassa merkillisiä
asioita, mutta ei puoleksikaan siinä määrin kuin Crispinistä ja
Josefista, jotka kumpikin olivat päättäneet viedä asiat ratkaisuun
ennen kuin olivat nousseet pöydästä. Ja kuitenkin olisi ateria kulunut
ikävässä äänettömyydessä, ellei heitä olisi ollut. Josef teki parastaan
karkottaakseen vieraastaan kaiken epäluulon ja siinä tarkoituksessa
puheli iloisesti yhtä ja toista ja kertoi pikku juttuja äskeisen
matkansa varrelta tai tapauksia, joiden näkijäksi oli Lontoossa
joutunut, höystäen kaikki pikku asiatkin sellaisilla sukkeluuksilla,
että niitä mielellään kuunteli.
Ja Galliard, saman kannustimen ajamana, muisteli muinaisia, ja joka
kerta kun Josef vaikeni, huvitti hän läsnäolijoita lystikkäillä
jutuilla.
Hän joi vankasti, ja sen huomasi Josef tyydytyksekseen. Mutta siinä
hän taas laski väärin. Kennethillä, joka söi vähän, näytti myös olevan
suunnaton jano, ja Crispin tuli vihdoin levottomaksi, kun pojan malja
aina oli tyhjä. Hänhän tarvitsi nuorta miestä aivan lähihetkinä ja
suorastaan pelkäsi, että jos tämä tällä tavalla jatkaisi, niin hänestä
ei olisi mitään apua. Jos Kenneth olisi istunut pojan vieressä, hän
olisi voinut kuiskata tälle varoittavan sanan, mutta nuorukainen istui
toisella puolen pöytää. Kerran luuli Crispin huomanneensa, että Josef
loi Gregoryyn merkitsevän katseen, ja kun Gregory heti sen jälkeen
kaatoi sekä hänelle että Kennethille viiniä, hän huomasi epäluulonsa
aiheelliseksi ja tuli valppaaksi ja varovaiseksi.
Pian nousi Cynthia pöydästä. Samalla nousi Galliard. Hän saattoi tytön
porraskäytävän luo ja sanoi:
»Sallikaa, mistress Cynthia, minun sanoa teille jäähyväiset. Tunnin
kuluttua tai niillä vaiheilla ratsastan Marleigh'n linnasta.»
Tyttö katsoi maahan, ja jos Crispin olisi tarkannut häntä paremmin,
niin hän olisi nähnyt, että tyttö kalpeni hieman.
»Jääkää hyvästi, sir», sanoi hän matalalla äänellä. »Olkoon onni
matkassanne.»
»Madam, kiitän teitä. Jääkää hyvästi.»
Hän kumarsi syvään. Tyttö niiasi hieman ja nousi portaita ylös.
Tultuaan perille hän kääntyi vielä ympäri. Galliard oli palannut
paikalleen pöydän ääreen ja täytti juuri maljaansa.
Palvelijat olivat poistuneet ja puoli tuntia istuivat pöytäkumppanit
vielä juoden viiniä ja keskustellen. Crispin joi maljan toisensa
perästä ja tuli joka hetki meluavammaksi, kunnes hänen puheensa menetti
kaiken yhtenäisyyden. Hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi ja leukansa
valahti silloin tällöin rintaa vasten.
Kenneth, punaisena viinistä, mutta kuitenkin järjissään katsoi häntä
halveksien. Tuollaista miestäkö Cynthia piti parempana kuin häntä!
Halveksuntaa loistivat myös Josefin silmät, tyydytyksen ohella. Hän ei
ollut osannut arvata, että hänen tehtävänsä olisi niin helppo. Vihdoin
hän katsoi ajan tulleen.
»Kuulin veljeltäni, että te olitte kerran tuntenut Roland Marleigh'n»,
sanoi hän.
»Kyllä», vastasi Crispin sopertaen. »Minä tunsin sen koiran. Iloinen,
häikäilemätön sielu, piru vieköön. Häikäilemättömyytensä vuoksi hän
kuolikin, miesparka, ja teidän kätenne kautta, herra Ashburn, niin
kerrotaan.»
»Mitä kerrotaan?»
»Mitäkö kerrotaan?» huusi Crispin. »Sitä, mitä kuulin. Sanotteko
minua valehtelijaksi?» ja heiluen tuolillaan hän koetti olla vihaisen
näköinen.
Josef nauroi tavalla, joka sai Kennethin veren jähmettymään.
»No niin, en kiellä sitä. Se tapahtui rehellisessä kaksintaistelussa.
Sitä paitsi hän aiheutti itse kaksintaistelun.»
Crispin ei vastannut sanaakaan, vaan nousi horjuen, niin epävarmasti,
että tuoli kaatui kolisten hänen takanaan. Hetken hän katsoi sitä
humalaisen tavoin naurahtaen, sitten hän meni huojuen hallin poikki
sille ovelle, joka johti palveluskunnan puolelle. Muut kolme miestä
istuivat paikoillaan katsellen hänen hoippumistaan uteliain,
halveksivin ja nauravin silmin. He näkivät hänen pääsevän raskaan
tammioven luo ja sulkevan sen. He kuulivat salvan solahtavan reikäänsä
ja näkivät Crispinin vetävän avaimen lukosta ja panevan sen taskuunsa.
Kylmä hymy karehti vielä Josefin huulilla, kun Crispin kääntyi heihin
päin, mutta samainen hymy pakeni hänen huuliltaan hänen nähdessään
Crispinin seisovan edessään suorana ja solakkana, humala kuin
poispyyhittynä, silmät terävinä ja raivoisina ja ääni kirkkaana kuin
metalli.
»Sinä valehtelet, Josef Ashburn. Se ei ollut rehellinen ottelu. Se ei
ollut mikään kaksintaistelu. Se oli katala murhaisku, jolla sinä aioit
teurastaa hänet, samoin kuin teurastit hänen vaimonsa ja poikansakin.
Mutta on olemassa Jumala», jatkoi hän yhä yltyvällä äänellä, »ja
minä jäin eloon. Kuten salamanteri pääsin liekkien läpi, joilla sinä
koetit hävittää kurjan tekosi kaikki jäljet. Minä jäin elämään ja minä
— Crispin Galliard, tuo juoppo krouviritari, joka kerran oli Roland
Marleigh — olen täällä vaatimassa tiliä.»
Hän oli kuin itse ruumiillistunut kosto seisoessaan uhkaavana heidän
edessään, kasvot kalmankalpeina raivosta, johon hän puhuessaan oli
joutunut, leimuavat silmät katsellen heitä puoleksi suljettuina,
jollainen hänen tapansa oli hänen ollessaan vaarallinen. Ja kuitenkin
oli Kenneth ainoa, joka oli vaipua maahan kauhusta, sillä hänelle oli
äkkiä selvinnyt totuus kauhistuttavassa alastomuudessaan.
Josef tointui pian hämmästyksestään Crispinin äkillisen selvenemisen
johdosta. Hän ymmärsi ovelan kepposen, jolla Galliard oli sulkenut
heiltä pakotien ainoalta suunnalta, jolta he saattoivat odottaa apua,
ja hän kirosi ajattelemattomuuttaan. Mutta silti hän ei hätääntynyt.
Hänen miekkansa oli käden ulottuvilla, ja Gregory oli aseistettu.
Jos hätä tulisi, olisi heitä kaksi tyyntä ja taitavaa miestä
puolihumalaista poikaa ja miestä vastaan, jonka raivo hänen arvelunsa
mukaan alentaisi hänen vaarallisuutensa ainakin puoleen. Mahdollisesti
myös nuorukainen asettuisi valastaan huolimatta heidän puolelleen. Sitä
paitsi ei hänen tarvinnut muuta kuin korottaa äänensä, niin palvelijat
rientäisivät apuun, sillä hän ei epäillytkään, ettei hänen äänensä
kuuluisi paksun oven läpi, jonka Crispin oli sulkenut.
Pilkallinen huolettomuuden hymy palasi hänen huulilleen, ja hän vastasi
kylmästi ja nasevasti.
»Tilin, jota olette tullut vaatimaan, olette varmasti saava, sir.
Huimapää-Galliard on kyllä monen rohkean tarinan sankari, mutta ellei
arvostelukykyni petä minua, niin on tämä oleva hänen viimeisensä.
Jumaliste, sir, oletteko niin mieletön, että tulette yksin uhmaamaan
leijonaa sen luolassa?»
»Pikemminkin roistoa kopissaan», ivasi Crispin. »Tulta ja tulikiveä,
master Josef, luuletteko pelottavanne minua sanoilla?»
Yhä hymyili Josef luullen olevansa tilanteen herra.
»Jos tarvitsen apua, niin ei minun tarvitse muuta kuin korottaa
ääntäni. Mutta se on turhaa. Meitä on kolme yhtä vastaan.»
»Te laskette väärin. Master Stewart kuuluu tänä iltana minulle. —
Valansa velvoituksella, jonka rikkominen saattaisi hänen sielunsa
turmioon, on hänen autettava minua, missä ja milloin sitä vaadin. Ja
minä vaadin sitä nyt, Kenneth. Miekka esille!»
Kenneth voihki seistessään siinä sulkien ja aukoen käsiään.
»Jumala teidät kirotkoon», puhkesi hän sanomaan. »Te olette saattanut
minut ansaan, olette pettänyt minua.»
»Muistakaa valanne», vastasi Crispin kylmästi. »Jos katsotte, että olen
tehnyt teille vääryyttä, niin on teillä tämän jälkeen oikeus vaatia
minulta mitä hyvitystä tahansa. Mutta tehkää ensin se, minkä olette
vannonut tekevänne. Miekka ulos, mies!»
Yhä Kenneth epäröi. Ja ellei Gregory tällä kohtalokkaalla hetkellä
olisi ratkaissut asiaa, on mahdollista, että hän olisi rikkonut
valansa. Sillä Gregory pelkäsi, että nuorukaisen epäröinti olisi voinut
päättyä toisin, ja sen vuoksi hän päätti heti tehdä sen mahdottomaksi.
Vetäen miekkansa tupesta hän hyökkäsi rajusti nuorukaisen kimppuun
koettaen pistää häntä rintaan. Kenneth väisti hyppäämällä syrjään,
mutta Gregory juoksi heti hänen jälkeensä, ja ollessaan toisen
ahdistamana Kennethin täytyi vetää miekkansa suojellakseen itseään.
He seisoivat pöydän ja hallin pengermän puoleisen osan välillä, ja
vastapäätä heitä, sulkemansa oven luona, seisoi Crispin. Josef istui
yhä pöydän päässä tyynenä, itseensä luottavana, vieläpä huvittuneenakin.
Hän oivalsi, että Gregory oli liian aikaisin ryhtynyt ahdistelemaan
miestä, joka mahdollisesti olisi saatu taipumaan heidän puolelleen,
mutta hän oli myös varma siitä, että muutama pisto tekisi lopun pojan
vastustuskyvystä, ja sen vuoksi hän ei käynyt välittämään. Sitten hän
näki Crispinin lähestyvän hitaasti miekka kädessä, joten hänen täytyi
pitää huolta omasta turvallisuudestaan. Hän sieppasi takanaan olevan
miekan ja hypähtäen jaloilleen astui eteenpäin kohdatakseen tuiman
vastustajansa. Galliardin silmät välähtivät ilosta, hän kohotti aseensa
ja heidän miekkansa kalahtivat vastakkain.
Heidän miekkojensa kalskahteluun vastasi samanlainen kalahdus pöydän
takaa.
»Seis, sir», oli Kenneth huudahtanut, kun Gregory hyökkäsi hänen
kimppuunsa. Mutta Gregoryn vastaus oli ollut pisto, jota pojan
täytyi väistää. Ottaen tämän vastarinnaksi pisti Gregory uudelleen
vielä rajummin. Kenneth väisti läheltä, miekan kärki aivan
ahdistajaansa kohti. Hän huomasi tilaisuuden, ja sekä vaisto että
halu vastata Gregoryn hyökkäykseen sai hänet koettamaan pistoa, joka
pakotti Gregoryn taaksepäin, kunnes hänen hartiansa koskettivat
seinälaudoitusta. Samalla nuorukaisen jalka sotkeutui siihen tuoliin,
jonka Crispin oli kaatanut, ja hän kompastui. Hän tiesi tuskin
itsekään, miten kaikki tapahtui, mutta hänen kaatuessaan liukui hänen
miekkansa toisen miekkaa myöten ja meni Gregoryn oikean hartian läpi
naulaten hänet seinään.
Josef kuuli putoavan miekan kilahduksen ja luuli, että se oli
Kennethin. Hänellä oli myös sillä kertaa niin paljon tekemistä,
ettei hän uskaltanut hetkeksikään kääntää katsettaan Crispinistä.
Näihin saakka oli Josef Ashburn pitänyt itseään mestarillisena
miekanmittelijänä sekä kelvollisena kenen kilpailijaksi hyvänsä muissa
aselajeissa. Mutta Crispinissä hän tapasi sellaisen meikkailijan, ettei
ollut koskaan moista nähnyt. Joka valehyökkäykseen ja lyöntiin, mitä
hänen tiedossaan vain oli, oli Crispin vastannut silmänräpäyksessä
ja aina samalla tuloksella. Hänen miekkansa kärki oli aina työntynyt
syrjään ja syöksy väistetty.
Vimmatusti hän nyt otteli pistäen miekallaan puoleen ja toiseen, ylös
ja alas, milloin vähäisinkin tilaisuus tarjoutui, mutta hän tapasi aina
Crispinin miekan pehmeän väistön. Hän jatkoi taistelua ja ihmetteli
minuuttien kuluessa hitaasti, miksi Gregory ei tullut hänen avukseen.
Sitten kauhistuttava ajatus, että Gregory ehkä oli voitettu, välähti
hänen mieleensä. Siinä tapauksessa hänen täytyi luottaa vain itseensä.
Hän kirosi liiallista itseluottamustaan, joka oli johtanut hänet tähän
vaaralliseen erehdykseen, nimittäin vastustajansa aliarviointiin. Hänen
olisi pitänyt tietää se. Se, jolla oli sir Crispinin maine, ei ollut
mikään tavallinen mies, vaan mies, joka oli tottunut vaaroihin ja
niistä suoriutumaan. Hänpä huutaisi apua. Hän ihmetteli ajatellessaan,
ettei aseiden kalina ollut herättänyt hänen palvelijainsa huomiota. Yhä
taistellen hän korotti äänensä ja huusi...
»Hei siellä! John, Stephen!»
»Säästäkää keuhkojanne», mutisi ritari. »Vannon, että niitä vielä
tarvitsette. Huutakaa niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei teitä
kuule. Minä annoin teidän neljälle palvelijallenne ruukun viiniä, jotta
he saisivat juoda lähtömaljani. He ovat tyhjentäneet sen jo, sitä
tuskin epäilen, ja yksikin lasi sitä kellistäisi vankimmankin juopon
nukkumaan kellon ympäri.»
Kirous oli Josefin ainoa vastaus — kirous, joka kohdistui hänen omaan
tyhmyyteensä ja liikavarmuuteensa. Vähän aikaa sitten hän oli luullut
vetäneensä tiukan verkon tuon roiston ympärille, ja tässä oli hän nyt
omassa ansassaan, miltei lopen väsyneenä ja vastustajansa vallassa.
Hänen mieleensä juolahti, että Crispin pidätti kättään, että hän
ainoastaan puolusti itseään, ja hän ihmetteli, mitä mies sillä
tarkoitti. Hän tunsi olevansa huonompi miekkailija ja että Galliard
milloin tahansa saattaisi pistää miekkansa hänen lävitseen. Hän oli
päästä kantapäihin hiessä, joka johtui sekä ponnistuksesta että
epätoivosta. Hänet valtasi mieletön kiihko. Ehkäpä hän vielä saattaisi
kääntää hyväkseen Crispinin epätietoisuuden ja antaa lopullisen piston!
Hän kokosi voimansa viimeistä ponnistusta varten ja kääntäen rannetta
valepistosta ensi asemassa hän vei miekkansa toisen alitse ja ojentaen
käsivartensa hyökkäsi tulisesti päin. Ojentaessaan käsivartensa hän
tunsi äkkiä tärähdyksen ranteessaan. Miekka oli lennähtänyt hänen
kädestään ja hän seisoi aseettomana Crispinin armoilla.
Koriseva huudahdus pääsi häneltä vastoin tahtoaankin ja hänen
silmänsä laajenivat kauhusta, kun hän näki ritarin tuhoa ennustavan
katseen. Seinä ei ollut kuin kolmen askelen päässä hänestä ja siinä
riippui monta voittoisaa asetta aivan käden ulottuvilla. Mutta pelko
valtasi hänet siinä määrin, että se tylsytti hänen ajatusvoimansa ja
lamaannutti hänen jäsenensä hänen ajatellessaan, että hänen pamppaileva
sydämensä saattoi seuraavassa hetkessä lyödä viimeisen kerran. Tyyni,
vääjäämätön rohkeus, joka oli ollut Josefin ainoa hyve, oli paennut,
ja hänen rautainen tahtonsa, joka tähän saakka oli pitänyt hänen
omantuntonsakin aisoissa, suli pehmeäksi kuin vesi hänen katsoessaan
kuolemaa silmiin.
Aikakausia näytti hänen mielestään kuluneen siitä hetkestä, kun
hänen miekkansa oli pudonnut hänen kädestään, ja sittenkään ei
hänen odottamaansa iskua kuulunut. Crispin seisoi yhä uhkaavana ja
äänettömänä hänen edessään katsellen magneettisella lumousvoimalla
häntä — samoin kuin käärme lintua. Josef ei voinut kääntää katsettaan
toisen silmistä, joiden edessä hän tunsi vapisevansa ja kutistuvansa
olemattomiin.
Kynttilät paloivat jo matalina jaloissaan ja salaperäiset varjot
täyttivät suuren, synkän hallin nurkan. Ne muodostivat sopivan
kehyksen sille julmalle kuvalle, jota nuo kaksi miestä esittivät —
toinen ankaran uhkaavana ja kostavana, toinen kyyristyneenä, pelon
lamauttamana ja kuolonkalpeana.
Pöydän takana, haavoitettu Gregory tiedottomana ja verta vuotavana
edessään seisoi Kenneth katsoen tapahtumain kulkua äänettömänä,
ihmettelevänä ja kauhuissaan.
Hänestäkin siinä seistessään tuntuivat sekunnit minuuteilta siitä
hetkestä, kun Josef oli joutunut aseettomaksi, siihen hetkeen, jolloin
Crispin nauraen — lyhyesti ja äkkiä kuin laukaus — heitti miekkansa
lattiaan ja tarttui uhrinsa kurkkuun.
Niin suunnaton kuin Crispinin viha olikin, oli hän sen tähän saakka
pitänyt aisoissa. Mutta nyt se vihdoin puhkesi äkkiä raivoksi,
joka valtasi hänet kokonaan sysäten syrjään järjen, ja hän leiskui
hillitönnä pelkästä raivoamisen halusta. Aivan kuin hiilloksesta
leimahtava lieska nousi hänen mieletön raivonsa muuttaen hänen kasvonsa
ja koko hänen olemuksensa toiseksi. Uusi, lannistumaton voima valtasi
hänet, hänen suonensa sykkivät nopeasti, mielettömästi hänen verensä
tulisen kierron mukaan ja hänen sielunsa täyttyi julmalla hekumalla —
hekumalla, jota peto tuntee alkaessaan repiä saalistaan.
Hänet valtasi halu musertaa hitaasti ja omin käsin häviölle joutunut
vihollisensa. Miekan pisto tämän lävitse olisi ollut liian nopea
teko. Mies olisi kuollut, eikä Crispin olisi tiennyt mitään hänen
kärsimyksistään. Mutta ottaa häntä näin kurkusta, saada hitaasti
puristaa hänestä viimeinen elonkipinä, tuntea hänen toivoton,
kiemurteleva sätkytyksensä, tuntea joka tuskan värähdys hänen
jäsenissään, katsella hänen yhä punehtuvia kasvojaan ja paisuvia
verisuoniaan, katsella kuinka hänen pullistuvat silmänsä täyttyivät
mykällä kuoleman kauhulla, pitää häntä sillä tavalla, käsissään,
kunkin sekunnin muuttuessa selväksi, tuntuvaksi ajankohdaksi ja
siten tekemällä tili menneistä, menetetyistä vuosista selväksi hänen
kanssaan, sen Crispin tunsi olevan jotakin koston tapaista.
Sillä välin oli hämmästys niin odottamattomasta liikkeestä taas
herättänyt Josefissa eloon miehen mielen. Hetkeksi kolkutti toivokin
hänen sydämessään. Hän oli jäntevä ja sukkela, ehkäpä Galliard vielä
saisi katua sitä, että heitti miekkansa. Hän luuli syyn siihen olevan
niissä halveksivissa sanoissa, jotka Crispin silloin oli lausunut...
»Jalo teräs olisi liian suuri kunnia teille, herra Ashburn.»
Ja Crispinin puhuessa tiukkeni hänen hoikkien, jäntevien sormiensa ote,
niin että se pusersi Josefista sekä hengityskyvyn että vastanousseen
toivon voittaa toinen uudessa kamppailussa. Josef ei ollut ottanut
lukuun Crispinin kaleeriorjuudessa saavuttamaa voimaa, ja hänestä
tuntui ilmiömäiseltä, kun hän huomasi miltei kohoavansa maasta ja
heilahtelevansa puoleen ja toiseen kuin pieni lapsi aikamiehen käsissä.
Turhaa oli hänen ponnistelunsa. Hänen voimansa vähenivät nopeasti.
Veri, joka liian kauan oli viipynyt hänen päässään, alkoi jo himmentää
hänen näköään, kunnes vihdoin luja ote heltisi ja hän hengitti taas
vapaasti. Saatuaan näkönsä jälleen hän huomasi istuvansa tuolissaan
pöydän päässä ja hänen vieressään seisoi sir Crispin nojaten vasenta
kättään pöytään ja pitäen taas miekkaa kädessään sekä silmäillen
pilkallisesti ja häijysti uhriaan.
Kenneth ei voinut pidättää vavistusta. Hän oli tuntenut Crispinin
rajuksi mieheksi, joka helposti vihastui, ja hän oli usein nähnyt vihan
tekevän hänen muotonsa pelottavaksi. Mutta hän ei ollut milloinkaan
nähnyt mitään tähän verrattavaa. Hänen tuhoa ennustava katseensa oli
saatanallinen ja hänen hirvittävä hymynsä täynnä vihaa ja pilkkaa
hänen seisoessaan siinä voimattoman saaliinsa edessä, jota oli
kahdeksantoista vuotta odottanut saadakseen musertaa hänet maahan.
»Toivoisin», sanoi Crispin karkeasti ja tyynesti, »että teillä olisi
kymmenen elämää, master Josef. Siitä huolimatta olen tehnyt parhaani.
Kaksi kuolemantuskaa olette jo kokenut, ja minä tahdon olla armollinen.
Loppunne on käsissä. Jos haluatte rukoilla, niin tehkää se, master
Ashburn, vaikka luulenkin, että se on hukkaan mennyttä ilmaa — olette
liiankin kypsä helvettiin.»
»Te aiotte tappaa minut?» ähki Josef tullen vieläkin kalpeammaksi.
»Oletteko voinut epäillä sitä?» nauroi Crispin. »Ja kuitenkin olen jo
kaksi kertaa antanut teidän tuntea kuoleman esimakua. Luulitteko minun
vain laskevan leikkiä?»,
Josefin hampaat kalahtivat yhteen päättävästi. Crispinin pilkka
vaikutti häneen kuin lyönti — mutta lyönti, joka nostatti kostonhalun
eikä masentumista. Hän kokosi taas voimansa uuteen rynnistykseen, ei
ruumiilliseen, jonka hän huomasi turhaksi, vaan henkiseen viisasteluun.
»Te teette murhan», hän huudahti.
»Ei, minä teen oikeutta. Se on tosin kauan viipynyt matkallaan, mutta
se on vihdoinkin tullut.»
»Miettikää tekoanne, herra Marleigh...»
»Älkää kutsuko minua sillä nimellä», huusi Crispin käheästi. »En ole
käyttänyt sitä näinä kahdeksanatoista vuotena, ja koska te olette
tehnyt minut siksi mikä nyt olen, ei sitä nimeä voi nytkään käyttää.»
Syntyi hetken äänettömyys. Sitten puhui Josef taas hyvin tyynesti ja
vakavasti.
»Ajatelkaa, sir Crispin, mitä olette tekemäisillänne. Se ei voi
hyödyttää teitä millään tavalla.»
»Jumaliste, niinkö luulette? Ettekö luule, että merkitsee mitään se,
kun saan nähdä teidän maksavan viimeisetkin velkanne rippeet?»
»Te voitte saada kalliisti maksaa siitä, mikä teille tuottaa vain
hetkellisen tyydytyksen.»
»Se ei ole hetkellinen, Josef», nauroi Crispin. »Pelkkä muistokin
siitä tarjoaa minulle iloa ne vuodet tai päivät, mitä minulla vielä on
jäljellä. Se on tyydytys, jota olen odottanut kahdeksantoista vuotta,
vaikka heti sen perästä makaisin kylmänä ja jäykkänä.»
»Sir Crispin, te olette parlamentin vihollinen, miltei henkipatto.
Minulla on jonkin verran vaikutusvaltaa, paljonkin. Käyttämällä sitä...»
»Vaiti, sir», huusi Crispin vihaisesti. »Te puhutte turhaan. Mitä
merkitsee minulle elämä tai kaikki mitä elämä voi minulle antaa? Kun
olen näin kauan kestänyt sen kuorman, niin se on tapahtunut vain sen
vuoksi, että saisin nähdä tämän hetken. Luuletteko, että mitkään
lahjukset, joita te voisitte minulle tarjota, saattaisivat järkyttää
minua päätöksessäni?»
Gregoryn valitus hänen alkaessaan tulla tuntoihinsa veti Crispinin
huomion puoleensa.
»Sitokaa hänet, Kenneth», käski hän viitaten pitkällään olevaan
mieheen. »Mitä? Epäröittekö? Nyt, niin totta kuin Jumala elää, minä
tahdon, että tottelette, tai muuten tulee vannomanne vala olemaan
teille ikävänä muistona.»
Halveksiva ilme kasvoillaan laskeutui nuorukainen polvilleen. Sitten
hän sanoi äkkiä: »Minulla ei ole mitään välineitä.»
»Pöllöpää, eikö hänellä ole miekan hihna ja kaulahuivi? Käyttäkää
niitä.»
»Miksi pakotatte minut tekemään tämän?» vastusteli poika yhä
kiihkeästi. »Te olette pettänyt minua ja sittenkin olen pitänyt valani
ja antanut teille sen avun, jota tarvitsitte. He ovat nyt teidän
vallassanne, ettekö itse voi suorittaa loppua?»
»Sieluni kautta, master Stewart, minä olen liian kärsivällinen teitä
kohtaan. Täytyykö meidän väitellä joka askelesta, minkä otatte. Minä
haluan teidän apuanne, kunnes tämä asia on suoritettu loppuun. Sitokaa
heti tuo mies ja lopettakaa lörpöttely.»
Hänen tuimuutensa voitti pojan vastustuksen... Kennethillä oli
tarpeeksi järkeä nähdäkseen, ettei Crispinin mielentila sietänyt
enempää vastustamista, ja niin hän kiroten ja huokaillen kävi sitomaan
Gregoryn käsiä.
Sitten Josef puhui taas.
»Punnitkaa tarkoin tekoanne, sir Crispin», hän sanoi. »Te olette
vielä nuori, teillä on vielä pitkälti elonaikaa. Älkää turhan vuoksi
hävittäkö sitä teolla, joka ei voi korjata mennyttä.»
»Mutta se voi kostaa sen, Josef. Mitä elämääni tulee, niin te
turmelitte sen vuosia sitten. Tulevaisuudella ei ole minulle mitään
tarjottavana. Nykyisyydellä on tämä.» Ja hän vetäisi takaisin miekkansa
pistääkseen.