Omasta puolestaan koetti Kenneth seuraavina päivinä hartaasti korjata
asiaansa Cynthian silmissä. Mutta koska hän lähti vääristä perusteista,
olivat hänen yrityksensä niin mielettömiä, että hän heti ampui yli
maalin lausuessaan alentavan sanan Crispinistä ja koettaessaan
vierittää kaiken syyn muuttumisestaan hänen syykseen ja hänen
vaikutuksensa aiheuttamaksi.
Cynthian katse muuttui kovaksi hänen puhuessaan, ja Kenneth olisi
tehnyt viisaammin jos olisi puhunut jostakin muusta asiasta. Mutta
rakkaus ja mustasukkaisuus olivat siinä määrin sotkeneet hänen heikot
aivonsa, jotka Herra oli hänelle antanut, että hän ummessa silmin
jatkoi samaan henkeen eikä huomannut varoittavaa merkkiä. Vihdoin
Cynthia pani häpäisylle sulun.
»Enkö ole sinulle jo sanonut, Kenneth, että gentlemannin ei sovi
häpäistä sitä, joka on pelastanut hänen henkensä? Kuinka voikaan
gentlemanni tehdä pilkkaa sellaisesta teosta?»
Samoin kuin ennenkin Kenneth vastasi, että hän ei puhunut pahaa
Crispinistä. Ja nöyryytettynä ja raivoissaan siitä, millä tavalla
Cynthia häntä kohteli ja mistä hän katkerasti häntä nyt moitti, hän oli
itkemäisillään aivan kuin pieni koulupoika.
»Ja mitä velkaan tulee, madam», huusi hän lyöden nyrkillään tammiseen
pöytään, »niin se on velka, joka maksetaan aikanaan, velka, josta se
_gentlemanni_, jota sinä puolustat, ei sallinut tehdä sopimusta, ennen
kuin minä olin luvannut korvauksen siitä. Niin, Pyhän Yrjön kautta ja
koron kanssa, sillä siinä voin menettää henkenikin.»
»Minä en näe siinä mitään korkoja, koska sinä et pane alttiiksi enempää
kuin itse olet velkaa hänelle», vastasi tyttö ylenkatseella, joka nosti
kyynelet nuorukaisen silmiin. Mutta vaikka häneltä puuttuikin miehuutta
pidättää niitä, oli hänellä kuitenkin sen verran häpyä, että kääntyi
poispäin estääkseen niitä näkymästä. »Mutta kerro minulle, sir», lisäsi
Cynthia uteliaisuuden ahdistamana, »minkä luonteinen tuo sopimus oli.»
Kenneth oli vaiti hetkisen ja astui pari kertaa edestakaisin
hallissa koettaen saada puhekykynsä jälleen. Hänellä oli kädet selän
takana ja silmät luotuina kiihkeästi lattiaan, johon ilta-aurinko
maalattujen ikkunoiden läpi valoi punaisia läiskiä sinne tänne. Tyttö
istui suuressa nahkatuolissa pöydän päässä ja odotti seuraten hänen
liikkeitään.
Kenneth mietti sitä, oliko hän velvollinen pitämään asian salassa,
mutta tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei niin ollut laita. Sitten
hän pysähtyi Cynthian eteen ja kertoi lyhyesti Crispinin Worcesterissa
kertoman tarinan, tarinan suuresta vääryydestä, jota ei kukaan muu kuin
kurja raukka voisi jättää kostamatta. Hän ei lisännyt siihen mitään
eikä ottanut pois mitään, vaan kertoi sen semmoisena kuin se hänelle
kerrottiin tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto sai hänet vieläkin
värisemään.
Cynthia istui suu puoleksi avoinna ja silmät intoa loistaen kuunnellen
liikuttavaa kertomusta kärsimyksistä, jotka tuntuivat pikemminkin
jonkun romaanin tekijän tuotteelta kuin tositapaukselta, jonka
ihmislapsi on saanut kestää. Milloin suru ja sääli, milloin taas viha
ja inho sydämessään ja kasvoillaan hän kuunteli kunnes Kenneth lopetti,
ja kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksen ja istahti lähimpään
tuoliin, Cynthia istui vielä kauan äänettömänä.
Sitten hän äkkiä käänsi leimuavat silmänsä nuorukaiseen ja puhui
äänellä, joka oli täynnä sanomatonta halveksuntaa.
»Kuinka sinä uskallat», huusi hän, »puhua tästä miehestä niinkuin
olet puhunut, vaikka tiedät kaiken tämän? Vaikka tiedät, mitä hän on
kärsinyt, rohkenet _hänen poissaollessaan_ moittia häntä synneistä,
joihin hänen onnettomuutensa on hänet johtanut! Miten luulet, että
sinun olisi käynyt, jos olisit ollut tuon onnettoman miehen kengissä?
Olisitko sinä langennut kurjille polvillesi ja kiittänyt Jumalaa siitä,
että sait pitää mitättömän henkesi? Olisitko sinä alistunut kohtalon
iskuun raamatunlause huulillasi? Kuka sinä olet», jatkoi hän nousten
seisomaan ja hengittäen raskaasti vihassaan, joka sai nuorukaisen
hätkähtämään, »kuka sinä olet ja mikä sinä olet, joka tuntien tämän
miehen elämäntarinan rohkenet käydä arvostelemaan hänen tekojaan ja
tuomitsemaan niitä? Vastaa minulle, mieletön!»
Mutta sanaakaan ei Kenneth keksinyt vastaukseksi sellaiseen ryöppyyn
vihaisia, halveksivia kysymyksiä. Sitä vastausta, joka oli niin
valmiina hänen huulillaan sinä yönä, jona kapakkaritari teki hänelle
saman kysymyksen, hän ei nyt uskaltanut antaa. Vastausta, että sir
Crispinillä ei niiden pahantekojen vuoksi, jotka olivat turmelleet
hänen elämänsä, ollut kyllin syytä panna itseään alttiiksi ikuiselle
tuomiolle, ei hän enää uskaltanut lausua.
Hyvinkin liukkaasti hän oli sanonut sen tuolle totiselle miehelle,
mutta vielä totisemmalle kaunottarelle hän ei sitä rohjennut sanoa.
Mahdollisesti oli pelko tehnyt hänet mykäksi, mutta ehkäpä hän
vihdoinkin oivalsi, kuinka mitätön hän oli sen miehen rinnalla, jonka
vikoja hän niin sydämensä pohjasta oli halveksinut.
Peräytyen Cynthian vihan edessä hän turhaan kiusasi tyhjiä aivojaan
löytääkseen sopivan vastauksen. Mutta ennen kuin hän sen löysi, kuului
halliin johtavasta käytävästä raskaita askeleita ja hetkistä myöhemmin
astui Gregory Ashburn halliin. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat
ja hänen otsallaan oli syvät ryypyt.
Cynthia loi isäänsä nopean silmäyksen, mutta ei huomannut hänen
mielenliikutustaan. Kennethillä taas oli liian paljon tekemistä omien
asioittensa kanssa.
Gregoryn sisääntulo sai heissä aikaan omituisen painostuksen tunteen,
eikä Gregorykaan puhunut mitään tullessaan halliin.
Hän pysähtyi pitkän pöydän alapäähän ja nojaten kättään siihen näytti
siltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, kun äkkiä ulkoapäin kuuluva
ääni veti hänen huomionsa puoleensa. Se oli pyörien ratina ja piiskan
sivallus.
»Se on Josef!» huudahti hän keventyneellä äänellä, joka oli niin
ilmeinen, että Cynthiakin sen huomasi. Huudahtaen hän kiiruhti heidän
ohitseen vastaanottamaan veljeään, joka oli palannut niin sopivaan
aikaan.
Hän pääsi juuri pengermälle, kun ajopelit tulivat siihen ja Josef
Ashburnin hoikka olemus astui niistä alas.
»Kas, Gregory», mutisi hän tervehdykseksi. »Kyllä sinä lähetit minut
yhtäkaikki hullulle asialle. Lähettisi, senkin veijari, tapasi minut
vasta Lontoossa, kun olin jo saanut kestää Whitehallin vastaanoton.
Mutta jumaliste, mies», huudahti hän huomatessaan veljensä kalpeuden,
»mikä sinua vaivaa?»
»Minulla on sinulle uutisia, Josef», vastasi Gregory vapisevalla
äänellä.
»Koskeeko se Cynthiaa?» kysyi Josef. »Ei, sillä tuollahan hän seisoo —
ja sievä sulhasensa rinnallaan. Perhana, millainen keikari pojasta on
tullut!»
Niin sanoen hän kiiruhti suutelemaan veljensä tytärtä ja onnittelemaan
Kennethiä sen johdosta, että hänen morsiamensa oli saanut hänet
takaisin.
»Kuulin siitä Lontoossa, poika», puhui hän ivallinen ilme
harmahtaneilla kasvoillaan. »Kuulin, että joku tappelupukari nimeltä
Galliard auttoi sinua, pani suukapulan eräälle papille ja sotamiehelle
ja vei sinut vankilasta juuri vähän ennen hirttämisaikaa.»
Kenneth punastui. Hän tunsi Josefin sanojen pilkan kuin lyönnin
vasten kasvojaan. Hänen sanansa sisälsivät sen, että toinen oli hänen
puolestaan tehnyt sen, jota hän ei itse olisi uskaltanut tehdä, ja
Kenneth tunsi, että se oli sanottu pahassa tarkoituksessa juuri
Cynthian läsnäollessa.
Hän oli oikeassa. Osaksi se johtui siitä, että Josefin tapana oli olla
pilkallinen ja myrkyllinen missä suinkin tilaisuutta sattui, osaksi
siitä, että hän oli erityisen huonolla tuulella vaivalloisen matkansa
vuoksi, jonka aihe häntä ei vähääkään miellyttänyt, nimittäin liitto,
jonka Gregory tahtoi solmittavaksi Cynthian ja Kennethin välillä.
Hänen ohuilla huulillaan oli häijy hymy ja hänen ovelat silmänsä
tähyilivät kiusoittavasti Kennethiä. Hänen myrkyllisellä kielellään
oli valmiina uusi letkaus, kun Gregory veti häntä hihasta ja vei
hänet sivuun. He menivät samaan huoneeseen, missä olivat viimeksi
keskustelleet ennen Josefin lähtöä Kennethiä tiedustelemaan.
Salaperäisen näköisenä Gregory sulki oven ja kääntyi sitten veljensä
puoleen. Hän esti toisen aikeet irrottaa miekka vyöltään.
»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua
aseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin
koskaan ennen!»
Hän pysähtyi, vetäisi syvään henkeä ja kertoi uutisensa.
»Roland Marleigh on täällä.» Ja sitten hän istahti kuoleman väsyneenä.
Josef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen
ilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki
hämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut
miekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui
levollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen
kalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän
otti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.
»Gregory, senkin hullu, sinähän olet juonut liikaa minun poissa
ollessani.»
»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun
pöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»
»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka,
viini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne
manaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen
juttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»
Gregory huomasi Josefin ajatuksen juoksun.
»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan
näköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland
Marleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena,
että en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia
sitten olisi saanut kuulla sitä.»
Hänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin
ilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.
Hän otti Gregorya ranteesta niin kovasti, että tämä kiemurteli
tuskasta, ja pakotti hänet takaisin tuolilleen.
»Jumaliste, mies, mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän hammasta purren.
»Kerro!»
Ja Gregory kertoi, miten Kenneth oli tullut Sheringhamiin ja Marleigh'n
linnaan erään Crispin Galliardin seurassa, saman, jota mielettömien
tekojensa vuoksi viime sodassa oli sanottu Hurjapää-Galliardiksi ja
nyt kuningasmielisten keskuudessa krouviritariksi elostelevan elämänsä
vuoksi. Crispinin puhe Roland Marleigh'stä tulonsa iltana muistui nyt
elävästi Gregoryn mieleen ja hän kertoi sen lopettaen kertomuksensa
siihen, mitä juuri samana iltana oli kuullut Kennethin kertovan
Cynthialle.
»Ja tämä Galliard on siis sama hävytön penikka, Roland Marleigh, josta
on tullut tappelupukari?» kysyi Josef.
Hän oli tyyni, kummastuttavan tyyni, vaikka kuuli sellaisen uutisen.
»Sitä ei saata epäillä.»
»Ja sinä näit hänet ilta illalta ja päivät päästään kirotun viinisi
ääressä etkä tuntenut häntä. Saakelin mies, missä sinun silmäsi olivat?»
»Ehkäpä olin sokea. Mutta hän on suuresti muuttunut. Ja uskallanpa
väittää, ettet sinäkään olisi tuntenut häntä.»
Josef teki pilkallisen eleen, ja hänen silmänsä välähdyksestä saattoi
nähdä, kuinka halpana ja ala-arvoisena hän piti veljensä arvostelukykyä.
»Älä luule, Gregory. Minulla on kyllä aihetta muistaa hänet», sanoi
Josef naurahtaen epämiellyttävästi. Mutta sitten hänen äänensä muuttui
levottoman jännittyneeksi.
»Mutta poika, aavistaako hän, luuletko?»
»Ei vähääkään. Siinä onkin miehen pirullinen viekkaus. Saatuaan tietää
Kennethin suhteesta meihin hän käytti hyväkseen kohtalon suomaa
tilaisuutta Worcesterissa ja sai pojan valan velvoituksella auttamaan
itseään silloin kun hän sitä vaatisi, ilmaisematta niiden nimiä,
joita vastaan hänen tuli toimia. Poika odottaa joka hetki määräystä
lähteä hänen kanssaan kostoretkelle vähääkään aavistamatta, että tuo
murhenäytelmä on suoritettava täällä.»
»Tämä johtuu sinun hienosta naimasuunnitelmastasi», mutisi Josef
myrkyllisesti. Hän nauroi taas vastenmielistä nauruaan ja hetken
vallitsi äänettömyys.
»Ajattelehan, Gregory», sanoi hän vihdoin, »että mies on ollut
kaksi viikkoa tämän katon alla ja että sinä et koko tänä aikana ole
keksinyt mitään keinoa toimittaa tehokkaammin sitä, mikä tehtiin niin
huolimattomasti kahdeksantoista vuotta sitten.»
Hän puhui niin kylmästi kuin asia olisi koskenut jokapäiväisintä asiaa.
Gregorya puistatti ja hän katsoi veljeensä hätääntyneenä.
»Mitä nyt, hullu?» huusi Josef pilkallisesti. »Oletko sinä yhtä
raukkamainen kuin sokeakin? Piru vie, onpa hyvä, että tulin kotiin.
Minä en tahdo, että kukaan Marleigh vaivaa minua vanhoilla päivilläni.»
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten tyynemmin, mutta äänellä, joka
oli sanomattoman uhkaava.
»Huomenna olen keksivä keinon, jolla lähetän tuon tappelupukarin
varmempaan talteen. Minulla on hieman taitoa», hän jatkoi koskettaen
kädellään päälakeaan, »sitä paitsi täytyy sinun auttaa.» Ja hän hymyili
synkästi.
»Eikö ole mitään muuta keinoa?» kysyi Gregory tuskissaan.
»_Olisi ollut_», vastasi Josef. »Parlamentissa. Whitehallissa tapasin
erään miehen, erään eversti Priden, verenhimoisen vanhan puritaanin,
joka antaisi oikean kätensä, jos saisi nähdä Galliardin hirtettynä.
Galliard kuuluu tappaneen hänen poikansa Worcesterin taistelussa. Jos
vain olisin tiennyt», lisäsi hän valittaen, »jos sinun järkesi olisi
ollut terävämpi ja jos olisit tuntenut hänet ja lähettänyt minulle
sanan — niin olisi minulla ollut keino auttaa eversti Pridea. Asian
ollessa nykyisellään» — hän nosteli hartioitaan — »ei siihen enää ole
aikaa.»
»Mutta ehkä...» alkoi Gregory, mutta pysähtyi äkkiä huudahtaen, niin
että Josef kääntyi koroillaan ympäri. Ovi oli avautunut ja kynnyksellä
seisoi sir Crispin Galliard kunnioittavasti hattu kädessään.
Josef katsoi häneen hetken hämmästyneenä.
»Kuka piru te olette?» tokaisi hän sitten.
Huolimatta levottomuudestaan Gregory nauroi hiljaa kysymykselle.
Krouviritari astui eteenpäin.
»Olen sir Crispin Galliard, palvelijanne», sanoi hän kumartaen.
»Minulle kerrottiin, että Marleigh'n isäntä oli tullut kotiin
ja että tapaisin hänet täällä, ja kiiruhdan, sir, kiittämään
vieraanvaraisuudesta, jota olen nauttinut tämän katon alla viimeiset
kaksi viikkoa.»
Puhuessaan hän katsoi Josefia, ja hänen katseensa oli yhtä vihamielinen
kuin hänen sanansa olivat kohteliaat. Josef oli suunniltaan
hämmästyksestä. Siitä Roland Marleigh'sta, jonka hän oli tuntenut,
ei ollut paljoa jäljellä. Sitä paitsi oli hän odottanut näkevänsä
vanhemman miehen unohtaen, että Rolandin ikä ei saattanut nousta yli
kolmenkymmenenkahdeksan vuoden. Lisäksi lievensi lisääntyvä hämärä
hänen kasvojensa kuihtuneisuutta ja lisäsi hänen suoran vartalonsa
soreutta tehden hänet siten paljon nuoremman näköiseksi kuin hän olisi
ollut päivän valossa.
Josef toipui heti hämmästyksestään ja huolimatta pahoista
aavistuksistaan — häntä kiusasi epätietoisuus siitä, tiesikö Crispin,
että he olivat tunteneet hänet — hänen hymynsä oli kirkas ja äänensä
tyyni ja ystävällinen, kun hän vastasi.
»Sir, olette hyvin tervetullut. Te olette urhealla teollanne antanut
meille takaisin rakkaan olennon, ja meidän vaatimattoman talomme
antimet ovat heikko vastalahja teille, niin kauan kuin teitä vain
miellyttää kunnioittaa sitä täälläolollanne.»