Rinnatusten kulki merkillinen pari eteenpäin — tyttö, jonka sielu
oli puhdas ja raikas kuin tuuli, joka mereltä puhalsi heitä
vastaan, ja mies, jonka elämää vuosikaudet oli painanut suru, jonka
unohtamisen tarve oli johtanut hänet suunnattomaan synnin saastaan.
Tyttö, kypsyyden kynnyksellä, koko elämä tahrattoman sielunsa
silmissä iloisena ja työteliäänä edessään, mies onnettoman elämänsä
keskijuoksussa, kaikki toiveet sammuneina, paitsi synkän koston,
ainoan, joka sai hänet vielä viipymään elämässä — jonka hän oli
havainnut arvottomaksi ja rumaksi ja jonka hän ilman tuota ainoata
toivoa olisi jo aikoja sitten jättänyt.
»Sir Crispin», sanoi tyttö arasti heidän kävellessään, »te olette
onneton, eikö niin?»
Hätkähtäen tytön sanoja ja hänen äänensävyään käänsi Galliard päätään
nähdäkseen hänet.
»Minäkö onneton?» nauroi hän, ja hänen naurunsa ilmaisi pikemminkin,
että kysymys oli oikeutettu kuin että hän olisi kieltänyt asian,
kuten oli tarkoittanut. »Olenko minä sellainen narri, Cynthia,
että myöntäisin olevani onneton tällaisena vuodenaikana ja kun te
kunnioitatte minua seurallanne?»
Tyttö suipisti suutaan vastalauseeksi.
»Te olette siis onnellinen?» kiusoitteli hän.
»Mitä on onni?» kysyi Galliard samaan tapaan kuin Pilatus aikoinaan
totuutta. Sitten hän kiiruhti lisäämään ennen kuin tyttö ennätti
keskeyttää: »En ole moneen vuoteen ollut niin onnellinen kuin nyt.»
»En puhu nykyhetkestä», vastasi Cynthia moittien, sillä hän käsitti
miehen sanat vain imarteluksi, »vaan koko elämästänne.»
»Mistress Cynthia», sanoi Galliard ikään kuin ei olisi kuullutkaan
kysymystä, »tahtoisin puhua kanssanne muutaman sanan Kennethistä.»
Tyttö kääntyi happamen näköisenä Crispiniin.
»Mutta minä tahtoisin, että te puhuisitte itsestänne. Ei ole kaunista
olla noudattamalta naisen tahtoa. Sitä paitsi on master Stewart minusta
hyvin vähän mielenkiintoinen.»
»Liian vähäinen mielenkiinto tulevaa miestänne kohtaan ennustaa pahaa
sille ajalle, jolloin hän on teidän miehenne.»
»Luulin, että ainakin _te_ ymmärtäisitte minua. Kenneth ei koskaan tule
olemaan minun mieheni, sir Crispin.»
»Cynthia!» huudahti Crispin.
»Oh, pitäisikö minun mennä naimisiin nuken kanssa?» kysyi tyttö. »Onko,
onko hän sellainen mies, jota nainen saattaisi rakastaa, sir Crispin?»
»Tietysti. Jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä, mitä minä olen elämää
nähnyt», sanoi hän ajattelemattomasti, »niin te hämmästyisitte,
millaisia miehiä naiset saattavat rakastaa tai ainakin mennä naimisiin
heidän kanssaan. Cynthia, mitä vikoja te hänessä näette?»
»Kaikki viat.»
Crispin nauroi epäuskoisesti.
»Ja kuka on syypää siihen, että te näette hänessä niin paljon vikoja?»
»Kuka sitten?»
»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen
käytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette
liian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne
— on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»
»Onko isäni pyytänyt teitä sanomaan tämän minulle?»
»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei,
ei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä
oikein minkä vuoksi.»
»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se
tapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin»
— ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut
kuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa
tunnettu krouviritarin nimellä.»
»Se on kerrottu totuudenmukaisesti. Mitä siitä?»
»Mitäkö siitä? Punastutteko ajatellessanne sitä?»
»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnä
huumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen.
Sitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparven
Sheringhamin kalliolta heidän altaan.
»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa.
»Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa
kuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa
mielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella
vanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin
ylösrakennukseksi.»
Tytön silmät kävivät ankaran moittiviksi.
»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte
kaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen
vuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»
Taas Crispin nauroi, mutta nyt katkerasti.
»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran
aika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää
minulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua
pahaa», hän laski leikkiä.
»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti,
»mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen
varma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät
on saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette
syntynyt johtamaan, joka...»
»Lopettakaa, lopettakaa jo, lapsi», pyysi Crispin.
»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta
tyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella.
Puoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen
viereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.
Hiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin
kuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu
lahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten
ja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien
edessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä
kuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.
Hän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli
häntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas,
epämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen,
jonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä
parempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin
vajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin
toisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi
siitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen
alennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän
nauroi hiljaa ja pudisti päätään.
»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme
mieluummin Kennethistä.»
»En tahdo puhua Kennethistä.»
»Niin, mutta teidän täytyy. Tahtomattannekin teidän täytyy. Luuletteko,
että ainoastaan sodan raaistama, juopotteleva ja kerskuva elostelija
saattaa tehdä syntiä. Ettekö ole ajatellut, että hento ja hellä nuori
neitokin voi yhtä hyvin rikkoa?»
»Mitä pahaa minä olen sitten tehnyt?» kysyi tyttö hämmästyen.
»Suuren vääryyden tätä nuorta miestä kohtaan. Ettekö huomaa, että hänen
ainoa halunsa, nimittäin päästä suosioonne, on varsin kiitettävä?»
»Hänen halunsa ilmenee siinä tapauksessa eriskummallisessa muodossa.»
»Hän on vain erehtynyt keinojen valinnassa. Siinä kaikki. Sydämessään
on hänen ainoa tarkoituksensa saavuttaa teidän kunnioituksenne, ja
loppujen lopuksi on mielen laatu pääasia, eikä sen ilmenemismuoto.
Miksi olette siis hänelle epäystävällinen?»
»Mutta minähän en ole hänelle epäystävällinen. Vai onko se
epäystävällistä, jos annan hänen nähdä, etten pidä hänen
keikistelystään? Eikö olisi paljon epäystävällisempää, jos olisin
olevinani huomaamatta niitä ja kehoittaisin häntä jatkamaan samaan
tapaan. Minä en kärsi häntä!»
»Mitä hänen narrintemppuihinsa tulee, niin koetan näyttää, että itse
olette niihin syypää.»
»Sir Crispin, te alatte olla ikävä.»
»Niin», sanoi mies, »tulen ikävystyttäväksi, mutta vain sen vuoksi,
että saarnaan teille velvollisuuksistanne. Naimisiinmeno on todellakin
ikävä puheenaihe.»
»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna
levisi tytön kauniille kasvoille.
»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli
kihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja
kunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen
ja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta,
oikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun
olette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka,
joka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän
enää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä
hänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti.
Te pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä
mustasukkainen kuin kana poikasistaan.»
»Mustasukkainen?» kertasi Cynthia.
»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on
mustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella
äänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainen _minulle_ — miehelle, jota
sanotaan krouviritariksi!»
Tyttö ajatteli kuten häntä oli kehoitettu.
Ja ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään
henkeään.
Kummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta
aavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana
herättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä.
Cynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan
johdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin
mustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin
hirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi
sen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei
suinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.
Sillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon
miehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen
silmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin
koskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä
Kennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan
häntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen
heikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi
Crispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.
Niin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen
ja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt
häntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää
vailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta
hän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä
tietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä
ja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman
nuorukaisiän.
Aina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt
hänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita
hän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset
entisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän
puhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä,
hänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen,
kaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa
vilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut
tiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.
Alitajunnassa oli tämä kaikki jo kauan ollut hänen mielessään. Ja nyt
oli Crispinin itseään ivaava puhe tehnyt hänet täysin tietoiseksi sen
olemassaolosta ja merkityksestä.
Cynthia rakasti häntä. Se seikka, että ihmiset sanoivat, että hänen
elämänsä ei ollut ollut puhdas, että hän oli palkkasoturi, siis
hieman parempi kuin seikkailija, ja ettei hänellä ollut mitään
huomattavaa asemaa maailmassa, ei merkinnyt mitään Cynthialle. Hän
rakasti Crispiniä. Hän tiesi sen nyt, kun Crispin oli pilkallisesti
käskenyt häntä ajattelemaan, oliko Kennethillä syytä mustasukkaisuuteen
hänen vuokseen. Ja kun hän nyt ajatteli sitä, niin hän huomasi, että
Kenneth tiesi, mitä hänen sydämessään liikkui ja että hänellä siis oli
enemmänkin syytä siihen.
Cynthia rakasti Crispiniä sillä harvinaisella rakkaudella, joka
pakottaa naisen mihin uhraukseen hyvänsä, jota mies häneltä pyytää. Se
oli rakkautta, joka vain antaa ja aina vain antaa eikä pyydä mitään
vastineeksi; joka panee naisen seuraamaan miestä, vaikka hänen tiensä
maailmassa kulkisi ohdakkeisimpia polkuja, riippumaan hänessä kiinni,
vaikka kaikki muut hänet hylkäisivät ja vaikka hänen osansa olisi
kuinkakin vaikea, eikä se pyydä Jumalalta muuta kuin saada jakaa se
hänen kanssaan.
Ja sellaiselle rakkaudelle oli Crispin sokea — sokea suorastaan sen
olemassaololle, niin sokea, että nauroi ajatukselle, että tuollainen
hento piimäsuu mieheksi saattoi olla hänelle mustasukkainen. Ja
niinpä hän, jolle sellainen rikkaus oli tarjolla, jatkoi ikävää
tehtäväänsä kosiessaan toisen puolesta tyttöä, sillä aikaa kun tämä
istui havaintonsa herpaisemana, kasvot kalpeina ja hiljaa pelkästä tuon
ajatuksen pelosta.
»Te olette huomannut — teidän on täytynyt huomata tuo mieletön
mustasukkaisuus», jatkoi Crispin, »mutta kuinka olette koettanut
lieventää sitä? Ette ensinkään. Päinvastoin olette sitä kiihottanut
joka tavalla. Te kiihotatte sitä nytkin houkuttelemalla minut —
uskallan vannoa, ettei teillä ollut muuta tarkoitusta — kävelemään,
istumaan täällä kanssanne ja saarnaamaan teille velvollisuuksistanne.
Ja kun hän mustasukkaisuudesta taas ryhtyy uusiin hullutuksiin,
kadutteko silloin käytöstänne ja sen aikaansaannoksia? Säälittekö
silloin poikaa ja koetatteko ystävällisesti saattaa häntä järkiinsä?
Ette. Te pilkkaatte häntä ja ivallanne johdatte hänet yhä pahempiin
kommelluksiin. Ja noiden kommellusten vuoksi, jotka itse olette
aiheuttanut — vaikka ette ehkä ole tullut sitä ajatelleeksi — te
päätätte, että hän ei ole sopiva puoliso teille, ja siitä on tuleva
sydämen tuskaa ja vuosien kuluttua toinen krouviritari, jonka nimi ei
ole Crispin Galliard.»
Tyttö oli kuunnellut pää rinnalle vaipuneena. Hän oli niin havaintonsa
lumoissa, että oli kuullut vain puolet siitä mitä Crispin oli sanonut.
Äkkiä hän katsahti ylös.
»Vai senkö vuoksi olette se, mikä olette?» hän kysyi.
»Ei, en ole; mitä sillä on tekemistä Kennethin asian kanssa?»
»Ei mitään. Olin vain utelias. En ajatellut Kennethiä.»
Crispin katsoi häneen ällistyneenä. Hän oli puhunut Kennethistä
sellaisella innolla ja niin kaunopuheisesti — ja tyttö saattoi tyynesti
sanoa hänelle, ettei ollut Kennethiä ajatellutkaan.
»Teidän täytyy ajatella häntä, Cynthia», sanoi hän. »Ja teidän täytyy
ajatella sitä, mitä olen teille puhunut, ja olemalla häntä kohtaan
ystävällinen ja suvaitsevaisempi teette hänestä miehen, josta vielä
voitte olla ylpeä. Kohdelkaa häntä oikein, lapsi, ja jos vielä kerran
huomaatte, että ette voi häntä rakastaa, niin sanokaa se hänelle
ystävällisesti ja suoraan, älkääkä kohdelko häntä siten kuin tähän
saakka olette tehnyt.»
Tyttö oli ääneti hetken ja hän oli vähällä vihastua.
»Tahtoisinpa, sir Crispin, että kuulisitte hänen puhuvan teistä», hän
sanoi.
»Epäilemättä hän puhuu minusta pahaa ja siihen hänellä on kyllä syytä.»
»Mutta tehän pelastitte hänen henkensä.»
Sanat herättivät Crispinin, rakkausfilosofin, taas todellisuuteen.
Hän muistutteli mielessään Kennethin pelastumista ja sitä hintaa,
jonka nuori mies saisi maksaa siitä, ja hän huomasi äkkiä, että oli
hukkaan mennyttä vaivaa puhua Kennethin puolesta Cynthialle, koska
hän vastaisilla toimenpiteillään jotenkin varmasti oli tuhoava
nuoren miehen viimeisenkin toivon naida Cynthia. Ironia asiassa oli
hämmästyttävä ja hän nousi äkkiä. Aurinko oli jo pyöreänä, punaisena
pallona miltei taivaan rannassa.
»Tämän jälkeen hänellä on sangen vähän syytä kiitollisuuteen», mutisi
hän. »Tulkaa, mistress Cynthia, alkaa jo tulla myöhä.»
Tyttö nousi koneellisesti totellen ja he palasivat yhdessä äänettöminä.
Silloin tällöin he vaihtoivat jonkin merkityksettömän sanan.
Mutta Galliard ei ollut turhaan puhunut Kennethin puolesta, vaikka ei
ollutkaan välittänyt siitä, mikä hänen todellinen syynsä siihen oli
ollut ja mitä vaikuttimia hän oli käyttänyt saattaakseen tytön tekemään
sovinnon nuoren miehen kanssa. Cynthian valtasi nyt surumielinen
haluttomuus kaikkeen. Crispin ei tiennyt eikä koskaan saisikaan tietää,
mitä hänen sydämessään liikkui. Cynthia ei saisi elää elämää, jolla oli
jotakin arvoa, ja sen vuoksi ei hänen mielestään ollut väliä sillä mitä
tapahtui.
Niinpä, kun hänen isänsä seuraavana aamuna palasi asiaan, hän oli
välinpitämättömän nöyrä ja alistuvainen ja Gregoryn mielestä hän näytti
mielellään kuuntelevan, mitä tällä oli puhumista pojan eduksi. Samoin
kohtasivat Kennethin nöyrät rukoukset ja hänen kasvojensa masentunut
ja surullinen ilme samaa välinpitämätöntä alistuvaisuutta, ja Cynthia
salli hänen myöhemmin suudella kättään ja uskotella itselleen, että oli
uudelleen hänen suosiossaan.
Mutta mistress Cynthian poski kävi kalpeaksi ja sydän surulliseksi. Hän
oli miettiväinen ja huokaili joka askelellaan, kunnes hänestä, kuten
niin monesta nuoresta naisesta, näytti siltä kuin hänen täytyisi koko
elämänsä turhaan huokailla miehen tähden, jolla ei ajatuksissaan ollut
vähintäkään sijaa hänelle.