Seuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä,
että olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta.
Hän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa
kestäisi loppumattomiin.
Gregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli
pelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden
velassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota
parlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos
hän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen
vähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli
ollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että
Crispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.
Kenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut
häntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa
lupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko
tehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti
häntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä
kylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin
hienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan
kuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen
vain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että
hänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet.
Kaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu,
ja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen
pukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän
sanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi
tekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä
vain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.
»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen
talon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»
»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi
tyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»
»Cynthia!» huudahti Kenneth kauhuissaan.
»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi
vakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on
Jumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä
takkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet
itsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»
Kennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät,
hän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä
myöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard
verkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen
asetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen
höyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän
oli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi
Kennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän
huudahti tulisesti:
»Tahtoisitko mieluummin, että minä olisin sellainen kuin tuo mies?»
»Miksikä ei», kiusoitteli tyttö. »Ainakin sinä silloin olisit mies.»
»Jos, madam, mielestäsi irstailija, juopottelija ja jumalanpilkkaaja on
miehen oikea kuva, niin en todellakaan halua, että pidät minua miehenä.»
»Ja mikä sinä, sir, sitten mieluimmin haluaisit olla?»
»Gentlemanni, madam», vastasi Kenneth komeasti.
»Minä luulen», sanoi tyttö rauhallisesti, »että sinä olet yhtä vähän
vaarassa tulla kummaksikaan. Gentlemanni ei puhu pahaa toisen selän
takana, varsinkaan jos hän saa kiittää toista elämästään. Kenneth, minä
häpeän puolestasi.»
»Minä en puhu pahaa», väitti nuori mies tulisesti. »Sinä tiedät itse,
millaisella juopottelulla hän vietti toissailtana tuloaan Marleigh'n
linnaan. En myöskään unohda, mitä olen hänelle velkaa, ja tulen sen
maksamaan tavalla, jota et aavistakaan. Jos sanoin hänestä sen mitä
sanoin, se oli vain vastaus sinun pilkantekoosi. Luuletko, että
minä voisin kärsiä vertailua tuohon mieheen? Tiedätkö, minkä nimen
rojalistit ovat hänelle antaneet? He kutsuvat häntä krouviritariksi.»
Tyttö katsoi hänen ohitseen rauhallisen ivallisesti.
»Ja miksi he, sir, kutsuvat sinua? Saarnaritariksiko? Vaiko valkoisen
höyhenen ritariksi? Herra Stewart, sinä ikävystytät minua. Minä
haluaisin miehen, jolla miehen vikojen ohella olisi miehekästä,
sovittavaa kunniallisuutta, ritarillisuutta ja rohkeutta ja sitä paitsi
sarja uljaita tekoja, mieluummin kuin sellaisen, jolla ei ole muuta
miehekästä kuin takki — tuo ulkonainen merkki, johon sinä panet niin
suuren painon.»
Nuorukaisen kauniit, naiselliset kasvot olivat raivosta tulipunaiset.
»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan,
»niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»
Ja edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli
tytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt.
Tyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja
myönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita.
Hänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan,
säälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja
sukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista
paetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan
oli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin
jaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut
niin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun
olisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan
elämäntapojaan.
Näitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta
heidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun
alaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi
jokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen
suuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen
taakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella.
Cynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa,
jota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena
ja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin
tyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana
joutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa
tälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys,
jossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut
esiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten
tarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.
Ensimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi
odottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä
toivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut
lähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että
koska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen
tätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään
keinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi
hänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan
Cromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.
Ja niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti
rauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen
tulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory
Kennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin
paljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt,
etsiäkseen unohdusta.
Hän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän
Cynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut
häntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti,
ettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi
tarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö
päinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään,
että Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle
ystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja
miltei vihasi tyttöä.
Kenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista
eikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne
mustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja
töykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.
Tuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia
ajatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi
asiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän
otsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille
salatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä
hänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat
— tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta.
Hän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos
hän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi
uskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi
Marleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.
Vihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi
kohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen
hänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys,
voidaan sillä nimellä nimittää.
Hän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä,
synkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan,
sulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja
messua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen
kaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen
maallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen
muodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen,
hienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä
kovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin
keikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa,
joka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt
mahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla
koottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.
Galliard huomasi ihmeekseen muutoksen, mutta tietäen mihin hullutuksiin
kosiskeleva nuori mies saattaa tehdä itsensä syypääksi, hän pani kaiken
Cynthian laskuun ja nauroi vain pilkalliseen tapaansa, jolloin nuori
mies sekä suuttui että punastui. Gregorykin katseli häntä nauraen,
mutta pani samaten kaiken tyttärensä syyksi. Mutta kun Cynthiakin
nauroi, pani se krouviritarin miettimään.
Hovimiehen puvun ohessa Kenneth alkoi viljellä myös hovitapoja. Hänen
puheensa alkoi käydä teennäiseksi ja sievisteleväksi ja hän, joka
ennen aina sovitteli raamatunlauseita puheensa lomaan, lasketteli nyt
Galliardin karkeimpia kirouksia.
Koska kerran Cynthia halusi elostelevaa rakastajaa, niin Kenneth
vannoi, että hän sen myös saisi. Hänellä ei ollut kyllin järkeä
nähdäkseen, että hänen nauhansa, narrimaisuutensa ja keikistelemisensä
olivat vain omiaan tekemään hänet naurettavaksi tytön silmissä. Sen hän
kuitenkin huomasi, että huolimatta muutoksesta hänen menestyksensä ei
vähääkään parantunut.
»Ovatko nuo rääsyt nyt paremmat kuin entiset siistit vaatteesi?» kysyi
tyttö eräänä päivänä. »Vai ovatko nekin joitakin ulkonaisia merkkejä?»
»Pidä niitä minä tahdot, madam», vastasi Kenneth jörönä. »Sinähän et
pitänyt minusta sellaisena kuin olin...»
»Ja pidän sinusta vielä vähemmän tällaisena.»
»Cynthia, sinä pilkkaat minua», huusi mies vihaisena.
»Taivas varjelkoon! Minä panen vain merkille muutoksen sinussa»,
vastasi tyttö ilakoivasti. »Sinun tuoksuvat vaatteesihan ovat vain
ilveilyä, samoin kuin musta takkisi ja raamatunlauseesikin olivat.
Silloin sinä teeskentelit jumalisuutta, nyt olet olevinasi taivas tiesi
mitä. Mutta nyt, kuten silloinkin, se oli paljasta teeskentelyä, kuva
siitä, mitä sinä et ole.»
Kenneth lähti suutuksissaan ja meni etsimään Gregorya, jolle valitti
suruaan, johon Cynthian epäystävällisyys oli syynä. Siitä aiheutui
myrskyisä kohtaus Cynthian ja hänen isänsä välillä, jonka kuluessa
Cynthia vihdoin selitti, että hän ei tahtonut mennä vihille narrin
kanssa.
Gregory kohautti olkapäitään ja nauroi kyynillisesti vastaten, että
nuorten miesten tapana oli olla hupakoita ja että juuri sen kautta
kulki tie viisauteen.
»Olkoon miten hyvänsä», vastasi tyttö tarmokkaasti, »mutta tämä
höperyys menee jo yli kohtuuden rajojen. Master Stewart saa minun
puolestani palata takaisin Skotlannin kankaille. Marleigh'n linnassa
hänen aikansa kuluu turhaan.»
»Cynthia!» huudahti isä.
»Isä», pyysi tyttö, »älä ole vihainen. Sinä et tahdo, että menisin
naimisiin vastoin sydämeni ääntä. Ethän tahdo naittaa minua miehelle,
jota halveksin?»
»Millä oikeudella sinä häntä halveksit?» kysyi isä otsa synkkänä.
»Naisen ainoalla oikeudella. Ajatusvapauteni oikeudella. Muutenhan
nainen kuuluu vain irtaimistoon, jota mies käsittelee kuten härkiään
tai aasejaan, joiden joukkoon Raamattukin hänet asettaa, annettavaksi
tai otettavaksi, ostettavaksi ja myytäväksi, miten milloinkin muut
määräävät.»
»Lapsi, lapsi, mitä sinä vielä tiedät niistä asioista?» huudahti
Gregory. »Sinä olet vain ärtynyt liiaksi, kultaseni.» Ja luvaten
odottaa, kunnes hänen mielensä tyyntyisi ja hän suopeammin kuuntelisi,
mitä isällä vielä oli asiasta sanomista, hän jätti tytön yksin.
Cynthia lähti ulos etsimään yksinäisyyttä puiston alastomien puiden
alta, mutta tapasikin siellä sir Crispinin istumassa kaatuneen puun
rungolla syviin mietteisiin vaipuneena.
Tullessaan näki Cynthia hänet puiden välistä, kun taas Crispin huomasi
hänet hameiden kahinasta. Crispin nousi tytön tullessa lähelle ja
paljastaen päänsä yritti sivuuttaa hänet.
»Sir Crispin», sanoi tyttö. Crispin kääntyi.
»Pelkäättekö minua, sir Crispin?»
»Kauneus, madam, on pikemminkin omiaan synnyttämään rohkeutta kuin
pelkoa», vastasi Crispin hymyillen.
»Se on, sir, pikemmin välttelyä kuin vastaus.»
»Jos se tulkitaan oikein, mistress Cynthia, niin se käy myös
vastauksesta.»
»Että ette siis pelkää minua?»
»Se ei kuulu tapoihini.»
»Miksi sitten olette vältellyt minua näinä päivinä, joina olette ollut
täällä?»
Vasten tahtoaankin Crispin tunsi hengityksensä käyvän nopeammaksi —
syitä hän ei koettanut tutkia — havaitessaan, että hänen poissaolonsa
tytön lähettyviltä oli huomattu.
»Sen vuoksi, että vastakkaisessa tapauksessa ehkä te alkaisitte välttää
_minua_. Minä olen ylpeä mies, mistress Cynthia.»
»Saatana oli ylpeä, sir, mutta ylpeys vei hänet turmioon.»
»Samoin saattaisi minunkin käydä», vastasi hän hanakasti, »koska se
loitontaa minua teistä.»
»Ei, sir», nauroi tyttö, »tehän vetäydytte minusta kovinkin
mielellänne.»
»En mielelläni, Cynthia. Oh, en mielelläni», alkoi hän. Sitten hän
vaikeni ja kysyi itseltään, mitä hän oli aikeissa sanoa. Puoleksi
nauraen ja hovimiehen kohteliaisuudella hän sitten jatkoi: »Kahdesta
pahasta, madam, täytyy meidän valita vähemmän paha.»
»Madam!» kertasi tyttö jättäen ottamatta huomioon kaiken muun, mitä
mies oli sanonut. »Se on ruma sana ja vasta äsken te kutsuitte minua
Cynthiaksi.»
»Se oli vain vapaus, jonka luulin sopivan harmaille hiuksilleni ja
josta teidän olisi pitänyt minua moittia.»
»Teillä ei ole siihen kylliksi harmaat hiukset, sir Crispin», vastasi
tyttö taitavasti. »Mutta entäpä jos en minä katso sitä miksikään
vapaudeksi?»
Cynthia nosti raskaita silmäluomiaan, ja kun niiden katse kohtasi
Crispinin katseen, mies vapisi. Sitten hän kohteliaasti hymyillen
kumarsi.
»Kiitän teitä kunniasta.»
Hetkeksi jäi Cynthia katsomaan häntä hämmästyneenä ja astui sitten
hänen ohitseen, ja seistessään siinä suorana ja solakkana ja
katsoessaan tytön suloista olemusta luullen hänen menevän menojaan
Crispin oli oikein iloinen siitä. Mutta tuskin tyttö oli ottanut viittä
askelta, kun hän kääntyi ja puhutteli häntä uudelleen.
»Sir Crispin», sanoi hän. »Olen menossa kallioille.»
Tuskinpa miestä koskaan on pyydetty selvemmin sanoin seuraan. Mutta
Crispin ei ollut ymmärtävinään sitä. Surullinen hymy karkeilla
kasvoillaan hän vastasi:
»Ilmoitan sen Kennethille, jos tapaan hänet.»
Tyttö rypisti otsaansa.
»Mutta minä en halua häntä mukaani», vastusti hän. »Ennemmin menen
yksin.»
»No niin, madam, sitten en sano sitä kenellekään.»
Enpä ole mokomaa tylsimystä nähnyt, ajatteli Cynthia itsekseen.
»Kallioilta on kaunis näköala», sanoi Cynthia.
»Olen aina ollut samaa mieltä», myönsi Crispin.
Cynthia olisi mielellään sanonut häntä höperöksi, mutta hillitsi
itsensä. Hän oli aikeissa lähteä ilman seuraa, mutta halusi Crispinin
mukaansa ja oli tottumaton siihen, ettei hänen mielihalujaan
noudatettu. Huomatessaan siis, ettei Crispin ymmärtänyt viittauksia,
hän kysyi vihdoin suoraan:
»Ettekö tahdo tulla kanssani?»
»Tietenkin, jos niin haluatte», vastasi mies hätäilemättä.
»Jääkää sitten siihen, sir.»
Cynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias.
Katuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.
»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä
ihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen,
että pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte
minua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»
»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä
seurasta.»
Hän meni menojaan.
Sir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin
kiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli
katkeran surullinen.
»Pyhän Yrjön kautta!» mutisi hän, »se vielä puuttui!»
Hän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän,
tunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle
asialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa
pehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä
leikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon,
unohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta.
Kiroten hän keskeytti ajatuksensa.
»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään.
»Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita
silmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti:
»Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin
taistelutanterelle.»
Hän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa
eräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.
»Herra kuhnustelija, minä tiesin, että te tahtoen tai tahtomattanne
seuraisitte minua», hän sanoi. Eikä Crispin hämmästyksissään voinut
muuta kuin hymyillä vastaukseksi ja tunnustaa, että tyttö oli laskenut
oikein.