Oli puolenpäivän aika seuraavana päivänä, kun Gregory Ashburn
nauttiessaan raittiista ilmasta Marleigh'n linnan upealla pengermällä
kuuli nopeasti lähestyvää kavioiden kapsetta puistotieltä. Hän pysähtyi
ja koetti kääntyen sinnepäin saada selvää, keitä tulijat olivat. Ensin
hän ajatteli veljeään, sitten Kennethiä. Puoleksi lehdettömien puiden
välistä erottui kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat vierekkäin. Siitä
seikasta, että heitä oli kaksi, hän päätti, ettei se voinut olla Josef.
Hänen odottaessaan tuli Cynthia hänen luokseen, jäi hänen viereensä ja
teki hänelle saman kysymyksen, joka hänen omassakin mielessään liikkui.
Mutta hänen isänsä ei voinut vastata muuta kuin että hän toivoi toisen
ratsastajista olevan Kenneth.
Ratsastajat tulivat puiden suojasta pengermän edessä olevalle
aukeamalle ja Ashburnin ja hänen tyttärensä odottavien silmien eteen
ilmestyi merkillinen, likainen ja huonosti yhteen sopiva pari. Toinen,
joka ratsasti hieman edellä, näytti talonpoikaiselta puritaanilta
korkeassa kolhiintuneessa hatussaan ja mustassa viitassaan. Toinen
oli pukeutunut tiukkaan punaiseen viittaan, jonka takaa pisti esiin
suunnattoman pitkä miekka, ja paitsi että hänen hatussaan ei ollut
ainoatakaan koristesulkaa, se oli pantu niin elostelevan hurjaan ja
huimapäiseen asentoon, ettei hän mitenkään sopinut hurskaspukuisen
nuorukaisen toveriksi.
Mutta urhean viitan alla, kuten kohta näkyi hänen hypättyään satulasta,
oli surkean näköinen gentlemanni. Hänellä oli nahkatakki, joka oli
niin revitty ja tahriintunut, että mikä renki hyvänsä olisi sitä
halveksinut. Hänen vihreät housunsa olivat äärimmilleen kuluneet ja
hänen parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaansa olivat huonoa
valmistetta ja niitä koristivat ruostuneet kannukset.
Gregory pysähtyi pengermälle kutsuakseen palvelijansa auttamaan
vastatulleita, sitten hän astui portaita alas tervehtiäkseen Kennethiä
meluisin ilonvuodatuksin. Hänen takanaan tuli Cynthia hitaasti ja
arvokkaasti kuin olisi ollut kaksi kertaa ikäisensä. Tyynesti hän
tervehti sulhastaan, lausui kohteliaasti ilonsa siitä, että näki hänet
terveenä, ja salli hänen suudella sormiaan.
Taempana seisoi sir Crispin, tumma pää paljastettuna naisen kunniaksi,
väsyneenä, kasvot kalpeina, suu hieman auki ja harmaat silmät palavina,
kun hän taas vuosien kuluttua katseli kotitalonsa kiviseiniä — linnaa,
jonne hän oli tullut lakki kädessä suojaa pyytämään.
Gregory puhui, kädet Kennethin olkapäillä.
»Olemme olleet hyvin huolissamme sinusta, poikani», hän sanoi.
»Pelkäsimme miltei pahinta, ja eilen lähti Josef hakemaan tietoja
sinusta suoraan Cromwellilta. Missä olet viipynyt?»
»Heti, sir, heti saatte kuulla. Se on pitkä juttu.»
»Se on totta. Sinä olet väsynyt ja tahdot ehkä ensin levätä. Cynthia
pitää huolen siitä. Mutta mikä variksenpelätin sinulla on kanssasi?
Mikä rääsyniekka tuo on?» hän sanoi viitaten Galliardiin. Hän oli
luullut tätä palvelijaksi, mutta tumma puna, joka levisi sir Crispinin
kasvoille, osoitti, että hän oli erehtynyt.
»Toivoisin, että te tietäisitte sen, sir», aloitti Crispin hieman
tulisesti, mutta Kenneth keskeytti hänet.
»Täällä oloni, sir, on kokonaan tämän gentlemannin ansiota. Hän oli
minun vankilatoverini ja ilman hänen sukkelaa järkeään ja voimakasta
käsivarttaan olisin minä nyt jäykkänä. Kohta, sir, saatte kuulla koko
jutun, ja uskallan vannoa, että se huvittaa teitä. Tämä herra on sir
Crispin Galliard, entinen ratsuväen kapteeni, jonka kanssa palvelin
Middletonin prikaatissa.»
Crispin kumarsi syvään tietoisena ankaran tutkivasta katseesta, jonka
Gregory häneen loi. Sisimmässään hän pelkäsi, ettei hän sittenkään,
vuosien takaa, ollut tarpeeksi muuttunut.
»Sir Crispin Galliard», sanoi Ashburn ikään kuin muistutellen
mielessään jotakin. »Galliard — Galliard — ei suinkaan sama, jota
kutsuttiin 'Hurjapää-Galliardiksi' ja joka aiheutti meille niin paljon
huolta entisen kuninkaan aikana?»
Crispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni
hänelle.
»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen.
»Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»
Cynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla.
Hänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjista
edesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollut
Worcesterista paon arvoinen.
Ja kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista
syödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan
Crispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.
Hänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita.
Hän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista.
Tässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestä
kerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.
Kennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä,
tämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan
läsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa
somuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten
typerästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen
suorastaan pilkallisesti.
Niin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä
nopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa
siihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten
kalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi
näytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt
sama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi
maljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä,
joka seurassa nyt vallitsi.
Totta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat
hänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän
istui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.
Täällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden
kuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen
pyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään
toisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt
olla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli
hän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton
vihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää —
niiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen
pakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka
täysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta
vähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen
sielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään,
hymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa.
Sillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa
siksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä
aikaa.
Kärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen,
että oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä
vuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli
käsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön
kärsimättömyys.
Hän joi vahvasti sinä iltana ja mitä enemmän hän joi, sitä sulavammaksi
tuli hänen käytöksensä — sillä humalassa hän ei haastanut riitaa
ystävän eikä vihamiehen kanssa. Pian Cynthia poistui. Sitten lähti
Kenneth etsimään häntä. Mutta Crispin istui yhä juoden ulkonaisesti
isäntänsä terveydeksi, mutta sydämessään hänen tuhokseen. Gregory,
joka ei vielä ollut tavannut voittajaansa pullon ääressä, alkoi käydä
tahmeaksi ja uniseksi ja istui tuijottaen kynttilöihin.
Puoliyöhön saakka he istuivat pöydässä puhuen kaikenlaista, mutta
käsittäen sangen vähän siitä, mitä toinen sanoi. Kun hallista kuului
vuorokauden viimeisen tunnin kumahdus, puhui Gregory levolle menosta.
»Missä minä nukun tämän yön?» kysyi Crispin.
»Pohjoisessa siipirakennuksessa», vastasi Gregory nikotellen.
»Ei, sir, minä panen vastalauseeni», huudahti Crispin nousten pystyyn
ja heilahdellen hieman seisoessaan. »Tahdon nukkua kuninkaan huoneessa
enkä missään muualla.»
»Kuninkaan huoneessa?» huudahti Gregory ja hänen kasvoiltaan kuvastui
hänen aivojensa ankara työskentely. »Mitä te tiedätte kuninkaan
huoneesta?»
»Että se on itään päin ja järvelle ja että pidän siitä huoneesta
eniten.»
»Mitä te siitä voitte tietää, koska, kuten arvaan, ette koskaan ole
nähnyt sitä?»
»Enkö ole?» alkoi Crispin äänellä, joka oli kaamea tyynessä uhassaan.
Mutta malttaen sitten mielensä ja pudistaen itsestään humalan
vähemmäksi hän mutisi:
»Vanhoina aikoina, kun Marleighit olivat täällä isäntinä, oleskelin
usein näiden seinien sisäpuolella. Roland Marleigh oli ystäväni.
Kuninkaan huone oli aina minun käytettävänäni ja siellä tahdon tänäkin
yönä, vanhojen muistojen vuoksi, lepuuttaa vanhoja raajojani.»
»Olitteko Roland Marleigh'n ystävä?» änkytti Gregory. Hän oli
aivan harmaa kasvoiltaan ja hiki valui hänen otsaltaan. Tuon nimen
mainitseminen oli tehnyt hänestä miltei selvän. Oli aivan kuin
Roland Marleigh'n haamu olisi seissyt hänen edessään. Hänen polvensa
notkahtelivat ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta juuri oli noussut.
»Niin, olin hänen ystävänsä», myönsi Crispin. »Roland-parka! Hänhän
nai teidän sisarenne, eikö niin, ja koska hänellä ei ollut perillistä,
joten suku sammui häneen, Marleigh'n linna siirtyi teidän haltuunne.»
»Hän nai meidän serkkumme», korjasi Gregory. »Se oli huono-onninen
perhe.»
»Huono-onninen todellakin, ja kertomus siitä on tosi», vastasi Crispin
surkealla äänellä. »Roland-parka! Niin, vanhojen muistojen vuoksi
tahdon nukkua kuninkaan kamarissa, master Ashburn.»
»Saatte nukkua missä tahdotte, sir», vastasi Gregory, ja he nousivat.
»Aiotteko kunnioittaa meitä täällä olollanne kauankin, sir Crispin?»
kysyi Gregory ennen kuin he erosivat.
»En sir, luultavasti lähden huomenna», vastasi Crispin välittämättä
mitä vastasi.
»En usko sitä», sanoi Gregory helpotuksella, joka selvästi kuulsi läpi.
»Roland Marleigh'n ystävä on aina tervetullut taloon, joka kerran on
ollut Roland Marleigh'n oma.»
»Talo, joka kerran _oli_ Roland Marleigh'n», mutisi Crispin. »Niin,
niin, elämä on yhtä epävarmaa kuin nopan heitto, parhaimmillaankin
kovin lyhytaikainen juttu. Tänä iltana voit sanoa, että talo oli Roland
Marleigh'n, pian saattavat ihmiset sanoa, että se oli se talo, jossa
Ashburnit elivät ja — kuolivat. Hyvää yötä, master Ashburn.»
Hän horjui pois ja kompuroi ylös leveää porraskäytävää, jonka päässä
palvelija odotti kynttilä kädessä viedäkseen hänet siihen huoneeseen,
johon hän halusi.
Gregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko.
Galliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen
korvissaan kuin ennustus.