Gregory Ashburn työnsi tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta pöydästä,
jonka ääressä hän veljineen oli juuri syönyt päivällistä.
Hän oli pitkä, raskasrakenteinen mies, jolla oli punakat, raa'at kasvot
ja suorana valuva punainen tukka. Tukan väri oli ainoa, josta saattoi
päättää, että miehet olivat veljeksiä. Josef oli muuten hintelä ja
veljeään huomattavasti lyhempi. Hän oli kalpeakasvoinen, ohuthuulinen
ja hänellä oli ovela ilme, joka saattoi muuttua sangen häijyksi, kun
hän omalla tavallaan välähdytti värittömiä silmiään.
Aikaisemmassa elämässään ei Gregory Ashburn ollut suinkaan ollut
ruma, mutta juopottelu ja laiskuus olivat turvottaneet ja raaistaneet
hänen olemuksensa. Josefia sitä vastoin ei koskaan voinut sanoa onnen
suosimaksi siinä suhteessa.
»Worcesterin taistelusta on jo kulunut viikko», mutisi Gregory heittäen
puhuessaan laiskan sivusilmäyksen korkeisiin ikkunanpuitteisiin, »eikä
sanaakaan kuulu pojasta.»
Josef kohautti olkapäitään ja puhui pilkallisesti. Hänen tapoihinsa
kuuluivat pilkalliset eleet ja hän höysti niitä asiaan kuuluvilla
sanoilla.
»Huolestuttaako sinua uutisten puute?» kysyi hän katsahtaen pöydän yli
veljeensä.
Gregory nousi vastaamatta hänen katseeseensa.
»Totta puhuen se huolestuttaa», hän myönsi.
»Ja kuitenkin», virkkoi Josef, »se on luonnollisin asia maailmassa. Ei
ole vallan tavatonta, että taistelussa kuolee miehiä.»
Gregory meni hitaasti ikkunan luo ja katseli puiston puita, joita syksy
alkoi ripeästi riipiä.
»Jos hän olisi kaatuneitten joukossa — jos hän olisi kuollut — silloin
olisi asia ratkaistu.»
»Niin ja ratkaistu hyvin.»
»Sinä unohdat Cynthian», moitti Gregory veljeään.
»Unohdan! En ollenkaan, hyvä mies. Kuulehan.» Hän viittasi peukalollaan
väliseinään.
Marleigh'n linnan upeaan huoneeseen kuului — välimatkan vaimentamana —
tytön iloinen laulu. Josef nauroi halveksivasti.
»Tuntuuko tuo sellaisen tytön laululta, jonka sulhasta ei kuulu sodasta
palaavaksi?» hän kysyi.
»Mutta ajattele toki, Josef, lapsukainen ei arvaa kuvitellakaan, että
poika olisi saattanut kaatua.»
»Jumaliste, sir, jos sinun tyttäresi ajattelee poikaa vähääkään,
niin hänen täytyy olla levoton. Kokonainen viikko jo tappelusta
eikä sanaakaan pojasta. Uskallanpa vannoa, Gregory, ettei siinä ole
paljoakaan laulamisen aihetta.»
»Cynthia on niin nuori — oikeastaan lapsi vielä. Hän ei ajattele
niinkuin sinä ja minä eikä hae syitä pojan poissaoloon.»
»Ei _välitä_ hakea syitä», korjasi Josef.
»Olkoon miten hyvänsä», virkkoi Gregory kärsimättömästi. »Minä
tahtoisin kuitenkin tietää.»
»Vaikka emme aina tiedäkään, saatamme kuitenkin arvata joskus. Minä
arvaan, että hän on kuollut, ja sillä hyvä.»
»Entäpä jos hän ei olekaan kuollut?»
»Siinä tapauksessa, pöllöpää, hän olisi täällä.»
»Ei ole sinun tapaistasi tehdä ajattelemattomia johtopäätöksiä. Entä
jos hän on vankina?»
»No, silloin suorittaisivat vankisiirtolat sen, minkä taistelukenttä on
jättänyt tekemättä. Niin että kuolleena tai vankina, samantekevää.»
Hän nosti lasiaan valoa kohti ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen
paremmin viinin ihanan värin. Ei sen vuoksi, että Josef vähääkään
välitti väristä, mutta hän oli ilveilijä luonteeltaan eikä keksinyt
sillä kerralla mitään parempaa keinoa, jolla olisi osoittanut
äärimmäisen välinpitämättömyytensä keskustelun kohteesta.
»Josef, sinä olet väärässä», sanoi Gregory kääntäen selkänsä ikkunaan
ja katsoen veljeensä. »Siinä ei ole vielä kaikki. Entäpä jos hän
jonakin päivänä palaa?»
»Oh, entäpä jos, entäpä jos —!» huusi Josef kiusoitellen. »Gregory,
mikä mainio filosofi sinusta olisi tullutkaan, ellei luonto olisi
tehnyt sinusta roistoa. Olet niin täynnä _entäpä josia_ kuin muna
ravintoa. No, entäpä jos hän jonakin päivänä palaisi? Minä paiskaan
kysymyksen takaisin sinun vastattavaksesi. Entäpä jos?»
»Herra tietää!»
»Jätä se sitten Herralle», kuului sukkela vastaus, ja Josef tyhjensi
lasinsa.
»Ei, veljeni, se olisi liian uskallettua. Minun täytyy ja minä tahdon
tietää, elääkö Kenneth vielä vai ei. Jos hän on vankina, täytyy meidän
ponnistaa kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi.»
»Hiisi siitä välittäköön», ärähti Josef. »Miksi niin paljon puuhaa
tyhjästä. Miksi sinä ensinkään toit koko penikkaa Skotlannin kankailta
tänne.»
Gregory huokasi kohtaloonsa alistuvan kärsivällisyydellä.
»Minulla on useampiakin syitä», hän vastasi hitaasti. »Jos minun
täytyy ne sinulle selittää uudelleen, niin säälin sinun järkeäsi.
Katsohan, Josef, sinä osaat paremmin vaikuttaa Cromwelliin kuin minä —
paljon, paljon paremmin, ja jos tahdot, niin voit tässä auttaa minua
menestyksellisesti.»
Josef teki kärsimättömän liikkeen.
»Etkö voisi jättää sitä kohtalon ratkaistavaksi?»
»Luuletko, ettei minulla ole omaatuntoa ensinkään, Josef?» huudahti
toinen odottamattomalla voimalla. »Pyh. Sinä olet akkamainen.»
»Ei, Josef, minä olen vanha. Elämäni syyspuoli on käsissä ja minä
tahtoisin nähdä nämä molemmat vihittyinä ennen kuin kuolen.»
»Ja sinusta on tullut määkivä, hellämielinen raukka», lisäsi Josef.
»Ah, teet minut aivan sairaaksi.»
Syntyi hetken äänettömyys, jonka aikana veljekset silmäilivät toisiaan.
Gregoryn katseessa oli sellaista lujuutta, että Josefin pilkallisen
katseen täytyi lopulta väistyä.
»Josef, sinun täytyy lähteä pääkenraalin luo.»
»No niin», sanoi Josef heikosti, »sanokaamme, että lähden. Mutta jos
Kenneth on vankina, mitä sitten?»
»Sinun täytyy pyytää Cromwellilta hänen vapauttamistaan. Hän ei kiellä
sitä sinulta.»
»Eikö? En ole niinkään varma siitä?»
»Mutta sinähän voit yrittää ja ainakin saamme varmuuden siitä, miten
pojan on käynyt.»
»Se varmuus ei minusta näytä ensinkään tarpeelliselta. Sitä paitsi,
Gregory, ajattelin, ilma on muuttunut ja tuuli puhaltaa niin
vihaisesti, että se kutsuu esille jok'ikisen reumatismi-paholaisen
riehumaan luissani. Minä en ole mikään poikanen, Gregory, eikä
matkustaminen ole leikin asia tähän vuodenaikaan viisikymmenvuotiaalle.»
Gregory lähestyi pöytää ja nojasi kättään siihen.
»Lähdetkö?» kysyi hän katsoen veljeään suoraan silmiin.
Josef kävi miettiväiseksi. Hän tunsi Gregoryn mieheksi, jolla oli omat
tuumansa, hän tiesi, että jos hän nyt kieltäytyisi, niin hän saisi joka
hetki kiusaantua kuuntelemalla Gregoryn mietteitä pojan kohtalosta ja
huomautuksia omasta itsekkyydestään. Toiselta puolen häntä pelotti
matkaanlähtö. Hän ei juuri ollut niitä miehiä, jotka uhrasivat
mukavuuttaan toisten hyväksi, ja ajatellessaan, että se tapahtuisi
ainoastaan toisen oikun vuoksi, hän tunsi suurta halua kieltäytyä.
»Koska asia kerran on niin lähellä sydäntäsi», sanoi hän vihdoin, »niin
eikö mieleesi ole pälkähtänyt, että sinä voisit paljon palavammin
anoa pojan puolesta ja että sinulla sen vuoksi myös olisi suurempi
mahdollisuus menestymiseen?»
»Sinä tiedät, että Cromwell mieluummin kuuntelee sinua kuin minua
— ehkäpä sen vuoksi, että sinä niin taitavasti osaat sovitella
raamatunlausevarastoasi puheesi lomaan», hän lisäsi pilkallisesti.
»Lähdetkö siis, Josef?»
»Ajattele toki, että emme tiedä, missä hän oleksii. Ehkäpä saisin
matkustaa viikkokaupalla Englantia ristiin rastiin.»
»Lähdetkö?» uudisti Gregory.
»Oh, piru vie», tiuskaisi Josef nousten äkkiä. »Minä lähden, koska
mikään muu ei näy sinua rauhoittavan. Lähden huomisaamuna.»
»Josef, olen hyvin kiitollinen. Olisin kuitenkin vielä kiitollisempi,
jos lähtisit tänä iltana.»
»En, tottavie, en lähde.»
»Kyllä, tottavie, sinä lähdet», vastasi Gregory. »Sinun täytyy, Josef.»
Josef puheli taas ilmoista. Taivas, sanoi hän, oli synkkä ja sadetta
lupaavan näköinen. »Mitä merkitsee yksi päivä asiassa?» ruikutti hän.
Mutta Gregory piti päänsä, kunnes Josef miltei itsesuojeluksesta
suostui lähtemään niin pian kuin vain joutuisi matkakuntoon.
Asian päätyttyä Josef jätti veljensä ja kiroten master Stewartin hänen
aikaansaamastaan rasituksesta, jota hänen nyt oli kestettävä, lähti
varustautumaan matkalle.
Gregory viipyi vielä huoneessa, jossa he olivat syöneet, ja istui
tuijottaen synkkänä eteensä. Vihdoin, naurahtaen puoliääneen
halveksivasti, hän kaasi lasinsa täyteen muskottiviiniä ja joi sen
pohjaan. Hänen pannessaan lasin takaisin pöydälle ovi avautui ja
kynnyksellä seisoi kaunis tyttö, joka ei saattanut olla kahtakymmentä
vuotta vanhempi. Gregory katseli hänen raikkaita, kapeita kasvojaan
ja hänen matalan otsansa yllä lainehtivaa ruskeaa tukkaa ja sanoi
itselleen, että hänellä oli täysi syy olla ylpeä tyttärestään. Hän
katsoi uudelleen ja sanoi taas itselleen, että hänen veljensä oli
oikeassa. Tyttö ei näyttänyt siltä, joka kaipasi sodasta palaavaa
sulhoaan. Tytön huulet hymyilivät ja silmät — pitkäripsiset ja
taivaansiniset — aivan säteilivät ilosta.
»Miksi istut täällä noin synkkänä?» hän huudahti, »sillä aikaa kun
setä, kuten minulle kerrottiin, aikoo lähteä matkalle?»
Gregory päätti panna tytön tunteet koetukselle.
»Kenneth», vastasi hän merkitsevästi korostaen ja tarkaten tyttöä.
Ilo katosi tytön silmistä ja ne saivat vakavan ilmeen, joka vain
korosti niiden kauneutta. Gregory oli odottanut, että niissä olisi
kuvastunut pelkoa, ainakin huolta, mutta siinä hän pettyi.
»Mitä hänestä?» kysyi tyttö lähestyen isäänsä.
»Ei mitään, siinä juuri asian ydin. On jo aika saada hänestä tietoja,
ja kun ei mitään ole kuulunut, lähtee setäsi tiedustelulle.»
»Tuuletko, että hänelle on tapahtunut jotakin pahaa?»
Gregory vaikeni hetken punniten vastaustaan. »Toivon, ettei olisi,
kultaseni», sanoi hän. »Mahdollisesti hän on vankina. Viimeksi saimme
tietoja häneltä Worcesterista, ja siitä on jo viikko ja toistakin,
kun taistelu suoritettiin siellä. Jos hän on vankina, on sedälläsi
tarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet jälleen vapaaksi.»
Cynthia huokasi ja siirtyi ikkunan luo. »Kenneth-parka», puhui hän
osaaottavasti. »Ehkäpä hän on haavoittunut.»
»Pian saamme tietää», vastasi isä.
Hänen pettymyksensä kasvoi. Siinä, missä hän oli odottanut surua, ei
hän tavannut muuta kuin säälivää huolenpitoa. Eikä hänen pettymyksensä
suinkaan vähentynyt, kun tyttö pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua
linnan edessä olevan puutarhan puiden tilasta.
Gregorylla oli aikomus moittia tytärtään hänen puuttuvasta
mielenkiinnostaan tulevaisuuttaan kohtaan, mutta hän jätti sen
kuitenkin tekemättä. Joka tapauksessa, jos Kenneth eli, oli heidän
mentävä naimisiin. Tähän saakka oli tyttö ollut tottelevainen ja
mielellään antautunut isänsä johdettavaksi. Olipa hän osoittanut
ystävällisyyttäkin Kennethiä kohtaan. Epäilemättä hän oli osoittava
sitä jälleen, kun Josef palaisi hänen kanssaan — ellei hän ollut
Worcesterin luona kaatuneiden joukossa, jossa tapauksessa ehkä oli
näyttäytyvä onnellisemmaksi, ettei nuorukaisen kohtalo sen enempää
aiheuttaisi tytölle surua.
»Taivas on pilvinen, isä», sanoi Cynthia ikkunasta. »Setäparka. Hänellä
on paha ilma matkalla.»
»Onpa hauska, että edes joku säälii setäparkaa», murisi Josef, joka oli
palannut sisään, »setää, jonka sinun isäsi ajaa tällaiseen koiranilmaan
hakemaan tyttärensä velvollisuutensa laiminlyövää sulhasta.»
Cynthia hymyili hänelle.
»Se on sankarillista, setä.»
»Kas niin, kas niin!» mutisi Josef. »Olen tekevä parhaani löytääkseni
sen kuhnurin, jotta eivät kauniit silmäsi itkisi koreuttaan piloille.»
Gregory moitti silmäyksellään Josefin pilkkaa ja vetäytyi lähemmäksi
veljeään.
»Sydän murtunut, eikö niin!» mutisi hän, mutta Gregory ei vastannut
sanaakaan.
Tuntia myöhemmin, kiivettyään satulaan, Josef kääntyi taas veljensä
puoleen katsahtaen samalla tyttöön, joka hyväili hänen ratsunsa
kiiltävää kaulaa.
»Näet nyt, että asia on kuten olen sanonut», hän sanoi.
»Ja sittenkin», vastasi Gregory totisena, »toivon, että palaat poika
mukanasi. Niin on parempi.»
Josef kohautti olkapäitään halveksivasti. Otettuaan sitten jäähyväiset
veljeltään ja veljentyttäreltään hän ratsasti pois kahden palvelijan
seuraamana. Hän lähti eteläistä tietä.