»Nyt menemme ikkunasta, jos suvaitsette», vastasi Crispin.
He menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet
kapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa
pitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa
ikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin
sadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan
vieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa
kintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan
polun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla
askelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä
oli.
»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot
ja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt
sattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste,
Kenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin
Gives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että
sattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian
ja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas.
Saakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä.
Hei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo
piimäsuu olekin pyörtynyt!»