Hiljaa ja kuulo jännittyneenä miehet laskeutuivat alakertaan. He eivät
mennessään kuulleet mitään levottomuutta herättävää ja vasta sitten kun
he pysähtyivät ensimmäiselle portaalle uudelleen kuunnellakseen, he
erottivat heikkoa puheensorinaa vahtihuoneesta. Niin hiljaiselta kuului
puhe, että Crispin heti oivalsi, miten asiat olivat, ennen kuin hän
edes oli kaiteen yli kurkottaen katsonut alapuolella olevaan halliin.
Harmahtava aamuvalaistus oli ainoa valo, joka pääsi tunkeutumaan sinne.
»Kohtalo on meille suopea, Kenneth», kuiskasi Crispin. »Nuo hullut
istuvat suljettujen ovien takana. Tulkaa.» Mutta Kenneth pani kätensä
Galliardin käsivarrelle.
»Mitä jos ovi avautuisi meidän sivuuttaessamme sen?»
»Siinä tapauksessa joku kuolee», mutisi Crispin. »Mutta rukoilkaa
Jumalaa, ettei se tapahtuisi. Meidän täytyy koettaa.»
»Eikö ole muuta tietä?»
»Miksikä ei, voimmehan me viipyä täällä niin kauan, että he vangitsevat
meidät uudelleen, vastasi Crispin pilkallisesti. »Mutta, jumaliste, se
ei ole minun tarkoitukseni. Tulkaa.»
Puhuessaan hän veti nuorukaista perässään.
Hänen jalkansa oli ylimmällä portaalla, kun talon hiljaisuus äkkiä
häiriytyi ja joku koputti kovasti katuovelle. Silmänräpäyksessä, aivan
kuin he olisivat odottaneet sitä, kuului jalan liikettä ja kumoon
potkaistun tuolin ryskettä alhaalta. Sitten välähti pitkä keltainen
valojuova poikki hallin, kun vartiohuoneen ovi avautui.
»Takaisin!» murahti Galliard, »takaisin, mies!»
Mutta he ennättivät ajoissa.
Kurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan
vartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja
ketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla
kilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.
»Onko kaikki kunnossa?» kuului ääni, josta Crispin tunsi eversti Priden.
Kysymystä seurasi myöntävä vastaus.
»Onko pappi käynyt pahantekijäin luona?»
»Master Toneleigh on paraikaa heidän luonaan.»
Hallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä
kolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä
ei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.
»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut
heidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen
kuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät
Givesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise
tietä, mies!»
»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle
portaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi
silmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta
keinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään
välähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä
hänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi
pakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat
ne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen.
Valaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran
läheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen
vaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi
olla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa
heidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien
myllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta
sekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara,
ja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken
jo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle
ja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon
järkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.
Silloin hän kuuli tuiman kuiskauksen:
»Tulkaa kanssani niin hiljaa kuin elämänne on teille kallis.»
Kolmella pitkällä loikkauksella ja hiljaa kuin kissa oli Crispin oven
luona, jonka olemassaolon hän oli pikemminkin arvannut kuin nähnyt. Hän
kuljetti kättään ovea myöten kunnes tapasi säpin. Hiljaa hän koetteli
sitä, se antoi perään ja ovi avautui. Kenneth oli hänen vieressään. Hän
pysähtyi katsomaan taakseen. Vastakkaiselle seinälle valoi ratsumiehen
lyhty kirkasta valoa. Vielä sekunti, niin hän olisi tullut portaitten
mutkaan ja hänen kääntyessään olisi hänen valonsa paljastanut heidät.
Mutta juuri ennen sitä hetkeä oli Crispin vetänyt toverinsa huoneeseen
ja sulkenut oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin. Huone oli
asumaton ja melkein kokonaan huonekaluja vailla, ja sen huomatessaan
Crispin huokasi helpotuksesta.
He pysähtyivät ja kuulivat kuinka miehet nousivat portaita ja kuinka
miekat kalahtelivat kaidetta vasten. Heitä suojelevan oven alta
pilkisti keltainen valojuova, se kasvoi ja hiipi kauemmaksi huoneessa,
kunnes pysähtyi ja alkoi taas vähetä lyhdyn kantajan kääntyessä ja
alkaessa astua toista osaa portaista. Hetki vielä, niin se katosi
kokonaan niiden miesten taakse, jotka seurasivat lyhdyn kantajan
vanavedessä.
»Ikkuna, sir Crispin!» sanoi Kenneth hätääntyneenä kuiskaten. »Ikkuna!»
»Ei», vastasi Crispin tyynesti. »Hyppäys on korkea ja me joutuisimme
siten vain kadulle eikä se auttaisi meitä vähääkään. Malttakaa.»
Hän kuunteli. Askelet olivat kääntyneet ja kuuluivat jo toisesta
kerroksesta. Crispin raotti ovea, ensin vähän ja sitten kokonaan.
Hetken hän kuunteli tarkkaavasti. Askelet kuuluivat selvästi, pian
miehet astuivat viimeiselle astimelle ja sitten he huomasivat heti
asianlaidan.
»Nyt», sanoi Crispin ainoastaan ja vetäen miekkansa astui nopeasti
mutta varovasti vielä kerran portaille. Mennessään hän vilkaisi kaiteen
yli. Vartiohuoneen ovi oli raollaan ja hän kuuli sieltä tulevan
hiljaisen puheensorinan. Mutta hän ei pysähtynyt. Vaikka ovi olisi
ollut selällään, ei hän sittenkään olisi pysähtynyt. Sekuntiakaan ei
ollut varaa hukata, odotus olisi merkinnyt vain uhkaamassa olevan
vaaran suurentamista. Varovasti ja nojaten vankkaan kaiteeseen hän
alkoi laskeutua portaita. Kenneth seurasi häntä koneellisesti kasvot
kuolemankalpeina ja tuntien olevansa tukehtumaisillaan.
He pääsivät kulmaukseen ja siitä alkoi heidän matkansa vaarallisin osa.
Viisi, kuusi askelta sitä vain oli, mutta sitten tuli vartiohuone ja
sen oviaukosta sattui valo juuri viimeiselle portaalle. Kerran porras
narahti pahasti ja heidän korvissaan se kajahti kuin pistoolin laukaus.
Yhtä äänekkäältä tuntui Crispinistä Kennethin vetäisemä henkäys, joka
sitä seurasi. Hän oli miltei pysähtyä kirotakseen nuorukaista, mutta
ajatellessaan, kuinka tärkeä joka hetki oli, hän jatkoi matkaansa.
Heillä oli jäljellä vain kolme askelta ja he saattoivat melkein kuulla,
mitä huoneessa puhuttiin, kun Crispin pysähtyi ja vetääkseen Kennethin
huomion puoleensa kääntyi päin ja viittasi hallin toisella puolella
häämöttävää ovea. Se vei siihen huoneeseen, johon hänet oli tuotu
Cromwellin kuulusteltavaksi. Sen asema oli pälkähtänyt hänen päähänsä
muutama hetki sitten ja hän oli silloin päättänyt käyttää sitä tietä.
Nuorukainen seurasi viittausta ja nyökkäsi merkiksi, että oli
ymmärtänyt. Galliard astui askelen alemmaksi. Silloin kuului
vartiohuoneesta äänekäs haukotus, joka lähetti nuorukaisen
kauhistuneena kaidetta vasten. Haukotusta seurasi sitten liike, joka
muistutti tuolilta nousua, tuolin jalat rasahtivat lattiaan ja yleistä
liikehtimistä kuului huoneesta. Jos Kenneth olisi ollut yksin, olisi
pelko jähmettänyt hänet siihen paikkaan.
Mutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin
lähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt
mitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä
avautui kokonaan.
Rohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi
olla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen
menestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan
miehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti
perässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli
Kennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat
vartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he
hiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun
kivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta.
Hitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin
katsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty.
Mutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle.
Crispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja
tyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan
astumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että
korvin huolehtiessaan turvallisuudesta.
Tuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä
ja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli
huomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja
Crispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea
oven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen
ja meluten.
Huoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa
itsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi
sillä oven.
»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin
keropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin
varikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon
Giveskin vedettiin!»